II.
Kanttilan tyttäret.
Niin. Mennyt eli nyt Kanttilan tyttäriltä sekä isä että äiti. Outoa, kummallista ja harvinaista tietä olivat he kumpikin menneet, mutta erilaisista syistä, vaikutuksista ja erilaisissa pyrinnöissä. Hellänä, lastensa tulevaisuutta huolehtivaisena äitinä oli äiti, kumppaninsa kylmyyden ja näljän sortamana, heikkona ja kärsivänä laskenut päänsä viimeiseen lepoon; kylmänä, jurona, yhtakaikkisena, viimeiseen asti himojensa orjana, oli isä poistunut tältä surulliselta näytelmäpaikalta, jättämättä jälkeensä edes tietoa hautansa paikastakaan.
Orpoina, isättöminä, äidittöminä, tuettomina ja turvattomina olivat nyt Kanttilan molemmat pikku tyttäret. Menneen viimeisen ajan myrskyaallot olivat heidät viskanneet hylkytavarana maailman rannalle tässä maamme hirveässä haaksirikossa. Tässä myrskyn jälkihölkkä tai maininki heitä vielä huljutti elämän ja kuoleman välillä, temmaten heidät välisti ulommaksi ulapalle ja viskaten jälleen maalle.
Kauvan makasivat lapset tautivuoteellansa ja yleinen mielipide oli, etteivät he jää elämään. Mutta ihmisien hellä hoito ja lämmin kesäinen ilma vaikutti vihdoin sen, että he kaikkien ihmisien suureksi ihmeeksi jäivät kuin jäivätkin elämään. He olivat väliaikaisesti sioitetut hyvään taloon, jossa ihmiset hoitivat heitä kaikella huolella ja helleydellä niinkuin omia lapsiaan. Ja kun ensimäinen uutinen joutui syötäväksi, voimistuivat lapset ja tulivat aivan terveiksi.
Syviä ja kaukaiseen tulevaisuuteen ulottuvia aukkoja ja haavoja olivat viimeiset kovat katovuodet iskeneet kansaan. Paljon oli jäänyt turvattomia orpoja, joilta kova aika oli vienyt joko isän tahi äidin, taikka molemmat. Monta turvatonta leskeä olivat ne jälkeensä jättäneet, joilta tuonen kylmä koura oli heidän miehensä, ainoan tukensa ja turvansa pois temmannut, ja usea heistä seisoi nyt lapsilauman kanssa neuvotonna ja turvatonna, näljän ja kuolon tyhjentämällä maalla, niinkuin jollakin kulovalkean polttamalla aukealla kankaalla. Moni äsken vielä niin vankka mies, voimaa ja toivoa täynnä, vaimonsa ja lastensa ympäröimänä horjui nyt sauvansa nojassa murtuneena ja musertuneena kuin salaman iskun kohdannut salon honka, sillä hänen vaimonsa ja lapsensa olivat hänet jättäneet, sortuessaan kovan ajan kohtalon uhriksi, ja voimatoinna, murtuneena, terveytensä menettäneenä ja toivotonna silmäili hän nyt kolkosti tulevaisuuteen.
Olisipa luullut niin hyvän vuodentulon perästä, kuin ensimäinen vuosi oli katovuoden jälkeen, kaikki köyhäinhoidonkin huolet loppuneen, mutta niin ei käynyt edellämainituista selvistä syistä. Kuitenkin lakkautettiin köyhäin huone H——n kunnasta paremman ajan tultua, ja kaikki nuot orvot, lesket ja raajarikot sioitettiin taloihin ja ruotuihin.
Paljon oli siitä vaivaa ja puuhaa, paljon kulutusta ja huolta, mutta ilolla kantoi nyt jokainen yhteistä ijestä ja kuormaa, sillä olihan nyt antamista ja syömistä ja tämä loi jokaiseen uutta elämän toivoa.
Kanttilan nuori sisarpari sioitettiin erääsen varakkaasen taloon ruodulle kolmeksi vuodeksi, sillä eivätpä he vielä kyenneet itse henkeänsä elättämään. Talo, jonka asukkaiksi Kanttilan tytöt nyt tulivat, oli vanhastaan tunnettu erin-omaisesta siisteydestään ja puhtaudestaan. Sen asukkaat olivat Jumalaa pelkääväisiä ihmisiä, ja heidän hyvää järjestystään ja kätevyyttään mainittiin useassa pitäjässä. Näinä kovina aikoinakin oli tämän järjestystä pitävän Kaaralan talon asukkaat neuvotelleet itsensä niin hyvästi lävitse kaikkien vastusten, ettei heille tullut kuolemankaan kautta pään vahinkoa.
Tämmöisiä ihmisiä ne olivat, jotka tulivat Kanttilan tyttösten alku-kasvattajiksi. Tuskinpa olisi muualta parempia löytynyt ja onneksi heille oli se seikka, että he joutuivat semmoisien ihmisien pariin, sillä se sattumus tuli vaikuttamaan sangen paljon heidän vastaiseen elämäänsä.
Heti taloon tultuansa, huomasivat lapset, että he olivat joutuneet hyväin ihmisten pariin. Heti laitettiin heille eheät ja puhtaat vaatteet, ja tämä teki jo lapsiin sangen hyvän vaikutuksen, sillä eipä heillä koskaan ennen ollut semmoisia ollut. Alusta alkaen totutettiin heitä hyvään järjestykseen ja puhtauteen. Ensimältä katsottiin perään, että lapset pesivät kasvonsa ja kampasivat päänsä joka aamuna. Heidän vaatteissaan ei saanut olla ainuttakaan tahrapilkkua, eikä rikkinäistä paikkaa, sillä jos jotakin semmoista ilmestyi, muistutti emäntä kohta heitä siitä, ja toimitti heidät itsensä vikapaikat korjaamaan. Heidän kirjanlu'ustansa pidettiin myös hyvä huoli, sillä eipä se ollut heidän taloon tullessaan juuri kehuttavalla kannalla, se kun oli yksistään ollut heidän äitivainajansa tehtävänä, eikä tämä viimeiseltä kovan elämäntaistelun vuoksi ollut voinut heidän lukemisestansa tarpeellista huolta pitää.
Puutoksissa ja kaikessa elämän kurjuudessa kasvaneet lapset olivat niinkuin puusta pudonneita tässä uudessa elämän käänteessä. He olivat käsittäneet elämän olevankin vaan tuommoista taistelua vilun, näljän ja niistä seuranneen kuoleman kanssa, ja olevan satunnaista onnenkauppaa, jos joku noiden hirmuisien vihollisien käsistä elävänä pääsi, alkamaan taas uutta toivotonta taistelua. Eipä kummakaan, jos he pikku ymmärryksillänsä elämän semmoiseksi kurjuudeksi käsittivät, sillä olihan heidän elämänsä aamu, siitä saakka kuin he muistivat, ollut kurjuuden, elämän ja kuoleman kanssa taistelemista.
Kuinka paljon toisenlaiseksi oli heidän elämänsä nyt muuttunut. Heillä oli nyt hyvää, maukasta ja voimakasta ruokaa yllin kyllin, eikä heidän tarvinnut peljätä sen loppumista. Puhtaat, terveet, lämpymät vaatteet, ehyet jalkineet, lämmin huone ja pehmeä, siisti vuode täydensi vielä heidän elämänsä mukavuutta, ja tämä oli heistä niin kummallista, etteivät he luulleet semmoista mukavuutta maailmassa löytyvänkään.
Kaaralan talon isäntäväellä ei ollut kuin kolme lasta, yksi poika ja kaksi tytärtä. Tyttäret, Kaisa ja Maija, olivat samanaikaisia kuin Kanttilan tyttäretkin, mutta Antti poika oli vähän nuorempi heitä. Talon isäntäväki piti noita orpoja ruotilaisia niinkuin omina lapsinaan. Omat lapsensa olivat he kasvattaneet Jumalan pelvossa ja opettaneet heitä käyttämään itsensä siveästi ja rehellisesti kaikkia ihmisiä kohtaan. Tämän, ja osaksi hiljaisen ja siivon luontonsakin vuoksi, olivatkin Kaaralan lapset aina mainitut paikkakunnassa hyvänsävyisyydestänsä.
Heti kun Kanttilan tyttäret olivat taloon tulleet, neuvoivat isäntä ja emäntä lapsiaan, että heidän tulee pitää noita köyhiä ja orpoja tyttöraukkoja niinkuin omia sisariaan, eikä missään tapauksessa sättiä ja sortaa heitä köyhyydellä tahi muulla sopimattomalla tavalla raskauttaa heidän mieltänsä. Noita hyväntapaisia lapsia ei tarvinnut kahdesti kehoittaa, sillä kaikissa kohdissa kohtelivat he Eevaa ja Leenaa kaikella ystävyydellä ja veljellisyydellä, eikä heidän välissään kuulunut koskaan harkkasanaa.
Sekä talon tytöille että noille uusille sisaruksille laitettiin samankaltaiset pukimet ja vaatteet, niin ettei heistä siinäkään suhteessa ollut toinen toistaan kummempi. Vanhemmat katselivat lasten hyvää sopua sydämellisellä ilolla. He toimittivat tytöille kulloinkin yhtäläistä työtä ja emäntä opetti ja neuvoi heitä itsekussakin työlaadussa. Tämä vaikutti tyttöihin sangen terveellisesti, sillä sentautta tuli työ ikäänkuin kilpaillen tehdyksi. Tällä tavalla tottuivat he jo aikaisin tekemään kaikki työnsä ja askareensa kunnollisesti ja joutuisasti.
Kanttilan tyttäret rakastivat kasvatusvanhempiansa, niinkuin lapset hyviä vanhempiaan rakastavat. He olivat kuuliaisia ja nöyriä, ja kokivat kaikissa askareissaan, toimissaan ja töissään noudattaa heidän mieltänsä. Tämä lujensi yhä vaan niitä rakkauden siteitä, mitkä alkupäästä olivat kasvatusvanhempia ja lapsia yhteen sitoneet. — Kaikkien noiden suotuisien olojen tähden eivät lapset ensinkään huomanneet syövänsä armoleipää.
Näin hyvän hoidon ja kohtelun vuoksi kasosivat ja hyötyivät Kanttilan tyttäret ihmeellisen rohkeasti. Verevinä ja täyteläisinä kasosivat he ja jo aikaisin huomattiin, että heistä ajan pitkään muodostuu paikkakunnan ihanimmat immet. Olipa niinkuin kaksi metsäruusua olisi poimittu karulta kankahalta ja sitten istutettu multavaan, vahvaan ja voimalliseen maahan, jossa ne sitten hyötyneinä olisivat kaikki muut voittaneet kauneudessa.
Kaarala oli vierasvarainen talo ja sentähden kävi siinä paljon vieraita. Olipa vieras, outo, ensikertalainen tahi talon vanha tuttava, herätti hänen huomiotaan noiden orposisarusten kaino, hiljainen ja kumminkin ujostelematon käytös sekä heidän aikaisin kehittynyt kauneutensa. Vieraina kävi usein herrasväkeäkin ja oudoille sai talon väki tehdä selityksiä tyttöjen synty- ja sukuperästä ja antaa vastauksia senkin seitsemänlaisiin kysymyksiin ja utelemisiin, joita vieraat noiden tyttöjen vuoksi heille tekivät, sillä yleiseen oli tietona, että he olivat orpoja. Elatusvanhemmat antoivat ilolla noita selityksiä, sillä olivatpa he mielessään hieman ylpeitä siitä, kun heidän kasvattinsa herättivät niin yleistä huomiota, joten heidän huolellinen kasvatuksensa tuli myös samassa huomatuksi.
Tällä tavalla oli aika kulunut niin, että nuot kolme vuotta olivat kuluneet, joksi ajaksi Kanttilan sisarukset olivat Kaaralaan sioitetut. Tytöt tunsivat sydämessään sanomatonta surua ja kaihoa, tietäessään, että heidän on nyt eroaminen perheestä, jonka jokainen jäsen on heitä niin suurella rakkaudella ja ihmisyydellä kohdellut. Monta itkua itkivät sisarukset muilta salaa ennen tuota peljättyä eropäivää.
Olipa niin, että pruustinna tuli käymään Kaaralassa ennen eropäivää. Hän tuli tiedustelemaan, saisiko hän Kanttilan vanhimman tyttären sisupii'akseen, sillä hän oli juuri semmoista vailla ja hän oli mieltynyt Eevaan hänen hiljaisen luontonsa, siisteytensä, kätevyytensä ja soman käytöksensä tähden. Hän kyseli talon emännältä sisarusten sisällistä luonnetta jokapäiväisessä elämässä, heidän kotitapojansa ja työkykyään; hän tahtoi saada heistä tarkat tiedot, koska ulkonaiset merkit useinkin pettävät. Emäntä, ollen rehellinen ihminen, ei ollut löytää kyllin sanoja ylistääkseen kasvattiensa rehellisyyttä, hyväsävyisyyttä, lempeämielisyyttä ja altista palvelevaisuutta. Pruustinna oli hyvin tyytyväinen emännän selityksiin, sillä hän uskoi hänen totta puhuvan.
Pruustinna kutsutti sisarukset luoksensa ja he tulivat molemmin. He olivat jotenkin ujon ja hätääntyneen näköisiä, sillä eipä he vielä koskaan ennen olleet kutsutut yhdenkään herrassäätyisen eteen.
"Lapsi rukat! Olette turvattomat, isättömät, äidittömät. Teidän olo-aikanne tässä talossa nyt loppuu ja teidän tulee tästä edespäin hankkia itse leipänne. Tarvitsen sisäpiikaa ja semmoiseksi ottaisin sinut, Eeva, jos vaan suostut meille tulemaan", sanoi pruustinna.
Pruustinnan puhe vaikutti sisaruksiin kuin salaman isku. He olivat kyllä tienneet, että heidän olo-aikansa Kaaralassa on nyt loppuun kulunut ja olivat sureneet sitä. Tuo tunto ja tieto oli heillä ollut ikäänkuin vaistomaisena aavistuksena, mutta nyt oli se todellisuutena heidän eteensä julki tuotu. Voi kuinka turvattomia ja onnettomia he nyt tunsivat olevansa. Heidän täytyi erota siitä, jota he olivat oppineet kotinansa pitämään, erota niistä, jotka heillä olivat vanhempien siassa olleet ja jotka heitä olivat kaikella isällisellä ja äidillisellä lemmellä ja huolella kasvattaneet. Erota kasvin sisaristaan ja veljestään, jotka ovat niin verrallisesti heitä kohdelleet, eivätkä ole ainuttakaan kertaa heitä sättineet köyhyydellä ja halvalla sukuperällä.
Näitä ajatellessaan ja tuntiessaan, eivät he voineet sanoa ainuttakaan sanaa pruustinnalle vastaukseksi; korvia myöden punastuneina seisoivat he vaan vapisevin polvin mykkinä hänen edessään.
"No, mitä Eeva arvelee asiasta? Vastaa nyt minulle", kehoitti pruustinna.
Eeva sioitteli jalkojaan, koki yskähdellä ja ruveta jotakin sanomaan, mutta ei vaan saanut sanaa suustansa.
"Minä en voi erota Eevasta", änkytti nuorempi sisar vastaukseksi, sillä hän oli saanut senverran rohkeutta.
"No mutta ymmärrättehän sen, ettei voi olla mahdollista koko elämänne aika yhdessä pysyä; monenhan täytyy erota jo aikaisin veljistänsä, sisaristansa ja muista omaisistaan", sanoi heidän kasvatti-äitinsä.
"Kaikilla muilla on aina jotakin turvaa, meillä vaan toisemme. Mihin minä joutuisin, kun Eeva saisi paikan ja minä jäisin yksin turvattomaksi avaraan maailmaan?" sanoi Leena ja pillahti itkemään.
"Älä nyt kovin sure. Me ymmärrämme vielä toisiamme väärin. Me olemme aikoneetkin toisen teistä pitää edelleenkin tykönämme, mutta molempia emme tarvitse. Eeva saisi nyt hyvän palveluspaikan ja sinä saisit jäädä meille; eikä sinun nyt enään tarvitse ilman palkatta olla, sillä me maksamme palkan kohtuuden mukaan. Aivan likellehän tulisitte toisianne ja olisitte tilaisuudessa tapaamaan toisianne, milloin vaan haluaisitte. Mitäs tästä ajattelet, Leena?" sanoi emäntä.
"Kyllä minä sitten…" sanoi tyttö itkunsa seasta. Sitten käveli hän emännän luo antamaan kättä, sillä hän tunsi sydämessään, kuinka suurta äidillistä huolta emäntä taasenkin oli heistä pitänyt.
"Nythän Eevakin voipi antaa vastauksen minulle", sanoi pruustinna.
"Kyllähän minä muutoin … mutta mitä minä siellä osaisin tehdä? Enhän minä ole tottunut herrastapoihin", sanoi tyttö.
"Sen asian saat jättää minun huolekseni. Minä ohjaan ja opetan sinua missä näytät sitä tarvitsevan; paitsi sitä on minulla samanikäinen tytär kuin sinäkin olet, hänen kanssaan saat opetella yhtärintaa kaikenlaisiin taloudellisiin toimiin. Mitä tähän vastaat?" sanoi pruustinna.
"Kyllä kaiketi minä … pruustinna on niin hyvä", sanoi Eeva ujosti ja niin oli se asia päätetty.
* * * * *
On kulunut joku vuosi — useampikin. Suuresti on aika muuttunut viimeisistä aijoista. Hyvät vuodet ovat parantaneet katovuotten iskemät haavat umpeen, ihmiset hyörivät ja pyörivät terveinä ja iloisina, elämisen halua ja toivoa täynnä. Usea ei heistä enään muistakaan niitä kovia kärsimyksiä ja sitä viheliäistä kurjuutta, joita katovuosien aikana saatiin niin runsaassa määrässä maistaa; kuitenkin löytyi yhden ja toisen sydämessä syvä arpi, jota ei mikään paremman ajan iloisuuskaan voinut tuntumattomaksi parantaa.
Muuttunut oli Kanttilan tytärtenkin asema. He eivät olleet enään muiden armoilla elämässä eivätkä syömässä armoleipää, vaan he olivat nyt aikaisia, itsetoimivia ja omatakeisia ihmisiä, jos kohtakin vielä muiden palveluksessa olevia. Maailma alkoi avata heille uusia näkö-aloja ja he maailmalle. Entiset pikku ajatukset ja toiminnat alkoivat haihtua mielestä ja tosi elämä alkoi sieltä täältä kangastella heidän silmiinsä yhdessä ja toisessa muodossa. Kumpikin heistä oli nyt siinä ijässä, että heillä oli kokonsa ja näkönsä kädessään ja ehkäpä tapansakin. Luonto olikin antanut heille runsaassa määrässä kokoa ja näköä, niin että he nyt täydellisesti kehittyneinä todellakin olivat paikkakunnan kauneimmat neitoset; tapoja oli heidän siivon ja nöyrän luontonsa lisäksi hyvä ja huolellinen kasvatus hyvällä lailla lisäillyt.
Paljon olivat sisarukset jo elämältä oppineet, mutta paljon vielä oli opittavaakin. Kumpikin heistä oli vielä samassa paikassa, mihin he erotessaan joutuivat, nimittäin Eeva pappilassa ja Leena Kaaralassa.
Vaikka he olivatkin molemmat paikkakunnan kauneimmat immet, olivat he kuitenkin eritavalla kehittyneet. Eeva oli viimeisen kehityksensä ajan ollut herrasväen parissa, jonka vuoksi hänen herkkään oppivaiseen luonteesensa oli juurtunut ja istunut hienoja herrastapoja. Hän kyllä itse ei luullut niin olevan, mutta jokainen kuitenkin sen huomasi puheesta, vaatteuksesta ja kaikesta käytöksestä ja elämäntavoista. — Leena taas oli kasvanut kaiken aikansa raittiin ja teeskentelemättömän kansan parissa. Koko parhaan kasvamisensa ja oppimisensa ajan oli hän ollut siistissä, varakkaassa ja työteliäässä talossa, jossa jokapäiväinen virkistävä ruumiillinen työ ja voimakas ravinto sekä hyvä järjestys olivat hänen terveytensä karaisseet ja kehittäneet säätynsä kauneimmaksi helmeksi. Niin — kääntyipä heidän uransa vähän erisuunnille ja siihen oli heidät ajanvirta vienyt.
Eipä kummakaan että näin oli, sillä olihan kumpikin heistä erinkaltaisissa oloissa. Pappilan pruustinna ohjasi Eevaa hyvyydellä ja helleydellä, niin kauvan kuin tarpeellista oli, kaikenlaisissa talouden askareissa. Kahdesti ei hänelle tarvinnutkaan yhtä asiaa neuvoa, sillä ahkeruutensa ja hyvän ymmärryksensä vuoksi käsitti hän aivan pian kaikki asiat. Näiden ja muiden avujensa tähden tuli Eeva niin välttämättömäksi pappilan perheelle, että heistä tuntui peräti mahdottomalta hänettä toimeen tulla. Tämän tähden tuli Eeva heille niin mieluiseksi kuin oma perheen jäsen ja hän oli osallinen jokaisessa perheen ilossa ja surussa. Talon Hilja neidin kanssa oli hän samassa suhteessa kuin sisareensa. Yhtenä he askaroivat, tekivät ja toimivat. Väli-ajat käyttivät he henkiseksi virkistyksekseen joko lukemalla taikka jotakin muutoin oppimalla. Siitä seurasi se, että Eeva omasi aikaa voittain melkein kaikki ne tiedot mitä Hiljallakin oli; muutamissa vuosissa oppi hän välttävästi puhumaan ruotsinkieltäkin.
Vaikka sisarukset olivatkin noin erinkaltaisissa oloissa ja eri suuntaa kulkemassa elämänsä suhteen, oli heidän välinsä yhtäkaikki sisarellisesti sydämellinen. Kun aikaa vaan vähänkään siihen riitti, kävi Eeva sisartansa Kaaralassa tervehtimässä ja usein oli hänellä pappilan Hilja neiti mukana. Kun Leenaa pidettiin niinkuin talon tytärtä, oli hänellä ja talon tyttärillä yhteinen kamari. Tämän pitivät he siistinä ja puhtaana, että se oli kuin porsliinimuki ja muutoinkin oli se hyvästi järjestetty ja kalustettu. Tähän veivät talon tytöt ja Leena Hiljan ja Eevan aina kun he tulivat. Monta lystiä kaskua siellä juteltiin ja monta iloista naurua naurettiin. Kävivätpä Kaaralan tyttäretkin välisti pappilassa, mutta harvemmin se tapahtui, sillä heitä haittasi ujous, eikä siellä ollut heillä täydellistä vapautta.
Niin. Mailma alkoi kääntää huomiotaan tuohon kauniiseen Kanttilan sisar-pariin. Eri tahoilta ja eri tavalla tuota huomiota tehtiin. Nuoret herrasmiehet loivat salaa halukkaita ja tutkivia silmäyksiä tuohon kauniiseen ja siveään pappilan Eevaan, joksi häntä nyt sanottiin, tehden samassa ajatuksissaan vertauksia ja arvosteluita, että mitenkä tuon asian kanssa oikeastaan olisi. Yksi ja toinen heistä alkoi keksiä sitä ja tätä teko-asiaa, jonka nojalla he saivat syytä käydä pappilassa, saadaksensa edes vilaukseltakaan nähdä tuota miellyttävää Eevaa. Tämän tähden nähtiin pappilassa paljon enemmän vieraita kuin koskaan ennen, jopa semmoisiakin, jotka eivät milloinkaan ennen olleet siellä käyneet. Kun useinkin suuri joukko nuorukaisia ja neitejä kokoontui pappilaan, pitivät he kaikenlaisia nuorten leikkejä ja kisoja, joihin osaa ottamaan Eevakin tavallisesti kutsuttiin, milloin vaan hänellä oli vähänkään aikaa muilta toimilta. Luonnollistahan on, että noissa leikeissä kaskuttiin ja imarreltiin ja koetettiin seuraa saada niin iloiseksi kuin mahdollista. Noita imarruksia sai Eeva niin runsaasti osaksensa, että hän alkoi ujostellen hävetä niitä. Eräs nuori herra oli sukkela keksimään kaikenlaista lystiä, mutta hän lauleli ja teki niitä temppujansa yhtä paljon talon Hilja neidille kuin Eevallekin, samassa ollen yhtä kohtelijas niin toiselle kuin kummallekin. Tämä oli talon ainaisia vieraita ja kaiken ilon aine ja toimeen panija.
Toinen alituinen vieras oli vähäpuheinen, melkeinpä jörömäiseltä vivahtava, roteva nuori herra. Hän ei imarrellut ketään, ei ottanut monasti osaa toisien nuorten leikkeihin ja kisoihin, ei puhellut eikä seurustellut kenenkään kanssa erikseen, puhui ainoastaan harvoin, mutta jos hän jotakin sanoi, oli niissä aina havaittavana tarkka miettiväisyys ja päättäväisyys. Hän näytti vaan syrjästä katsovan asiain menoja ja tekevän niistä johtopäätöksiään.
Nämät kaksi eivät olleet koskaan poissa pappilasta silloin kun vaan siellä oli muitakin vieraita, olivatpa he siellä joskus kahdenkin vieraina. Heillä oli kai siellä jotakin tähtäilemistä ja mielitiettyä, joka heitä niin usein pappilaan veti.
Minä en huoli sanoa heidän säätyänsä, koska kukaan et kärsisi säätyläisistänsä mitään mainittavan, varsinkaan jos tullaan jotakin mainitsemaan heidän varjopuolistansa; mainitsen vaan sivumennen, että puhelijaamman nimi oli Risto ja juromman Otto ja että he molemmat olivat aikaisia naimattomia miehiä ja oman virkansa hoitajia.
Samalla laillapa oli Kaaralassakin asiat, vaikka vähän eritavalla. Kylän nuoret miehet kävivät siellä ahkerasti, sillä olipa siellä kolme neitoa, joihin sopi nuoren miehen silmänsä luoda. Talossa oli kaksi hyvästi kasvatettua, siveää ja hyvän-näköistä tytärtä, joiden tiettiin saavan runsaat myötäjäiset talosta lähtiessään, ja kolmantena oli tuo talon piika tahi oikeammin kasvattitytär. Hänellä ei tosin ollut rikkautta, mutta sitä runsaammin kauneutta ja mielen jaloutta, jotka useinkin ovat niissä asioissa suuremmasta arvosta kuin rikkaus. Kuitenkaan eivät talon tyttäretkään olleet mielenjaloutta vailla. Niinhän se meni kuin maailman meno tavallisesti menee. Kaaralan molemmat tyttäret olivat kihloissa. Leenalle oli tehty muiden mielestä monta edullista tarjousta, mutta hän aina ne hyljäsi, Tämä oli monenkin mielestä hyvin outoa ja ihmiset eivät tienneet mitä ajatella. Vihdoin teki pitäjän rikkaimman talon, Kallolan, ainoa, Mauno niminen poika Leenalle tarjouksen, mutta yhtä huonolla menestyksellä kuin muutkin. Poika parka oli korvia myöten rakastunut tyttöön ja joutui sentähden kovan surun valtaan. Sen vuoksi vetosi hän tytön kasvatusvanhempiin ja pyysi heidän apuansa.
Eräänä kertana kutsuttiin Leena kasvatusvanhempiensa luo.
"Sinä tiedät ja tunnustat kai sen, että olemme kykymme mukaan koettaneet katsoa kaikissa sinun parastasi?" sanoi isäntä.
"Tiedän … tunnustan", sanoi Leena punastellen.
"Me olemme koettaneet kasvattaa sinut kunnon ihmiseksi; ja luulomme on, ettemme siinä ole pettyneetkään. Lopuksi katsomme velvollisuudeksemme katsoa, että saisit kelpo elämänkumppanin ja että tulevaisuutesi olisi turvattu. Molemmat ovat sinulla nyt tarjona Kallolan Maunossa; ota vastaan oiva mies ja kelpo omaisuus … kaikille ei tehdä semmoista tarjousta", pitkitti isäntä.
"Minä en voi ottaa vastaan sitä tarjousta", sanoi Leena vapisevalla äänellä.
Vanhukset hämmästyivät.
"Mitä? Et voi! Mikä siinä on syynä?" sanoi emäntä.
"Minä en tiedä mitään syytä ja kuitenkaan en voi", sanoi Leena.
"Et siis suostu ensinkään?"
"En".
"Odotat kai mielestäsi parempia tarjouksia? Niitä ei tule".
"Minä en odota mitään", änkytti Leena.
"Aiot siis olla naimatonna?"
"Aion".
"Emme suinkaan aio sinulle mitään väkipakkoa tehdä … tee kuinka itse tahdot", sanoivat vanhemmat.
"Kiitoksia siitä!" sanoi Leena ja poistui.
"Kummallinen tuo tyttö! Luuleeko hän parempia tarjouksia saavansa?" sanoi emäntä Leenan mentyä. — — —
Muutaman päivän kuluttua tuli emäntä isännän kamariin hyvin hätääntyneen näköisenä.
"Oletko ikäpäivänä hullumpaa kuullut?" sanoi hän hengästyksissään.
"No mitä nyt on?"
"Minä tiedän syyn, minkä vuoksi Leena ei suostunut Kallolan Maunon tarjoukseen".
"Annas kuulla!"
"Hän mielii saadakseen meidän Anttia. Kyllä se sentään on liika paljon uskallettu… Eikö siinä kyllä, kun olemme hänet ihmiseksi kasvattanut ja laittanut, kun vielä tohtii … eihän sitä toki Anttia…"
"Mistä niitä tietoja olet saanut?"
"Antti itse tuli minun luokseni ja sanoi, että on varsin paha asia hänen mielestänsä, kun Leenalle tyrkytetään yhtä ja toista sulhaseksi, sillä hän on itse aikaa sitten jo valinnut hänet elämänkumppanikseen ja pyysi nyt saada aikeensa toteuttaa".
"No, mutta Anttihan se sitten miettikin Leenaa, eikä Leena Anttia".
"Niin, niin, jommin kummin … tietystihän heillä on yhteiset tuumat … sehän nyt on tietty, mutta pitäisihän hänen toki tietämän, että tulokashan hän on taloon — — vaikka en minä suinkaan moiti ihmistä, mutta kuitenkin…"
"Sinä et puhu nyt järkevästi. Kun Leena on kerran mielestäsi hyvä ihminen, niin miksi sitten estelet? — Minä tiedän myös, että hän on kunnon ihminen ja olen jo aikaa salaisesti toivonut noin käyvän … hyvä vaan oli, kun löysivät toisensa. — Rikkaus voipi pian kadota, mutta hyvät avut eivät katoa; ne kestävät kovimmissakin elämän myrskyissä", sanoi isäntä, emännän suureksi kummastukseksi.
"Enhän minä tahdo kieltää, ettei Leena ole kelpo ihminen, mutta eihän nyt toki Anttia…" koki emäntä hädissään änkyttää.
"Huomaasta nyt, kuinka väärät mielipiteet sinulla on. Minä tiedän varmasti, että sinä olet mielissäsi siitä, kun olet köyhän, orvon tytön ottanut kasvattaaksesi, etkä ole kertaakaan halveksinut häntä, vaan olet kasvattanut ja holhonut häntä, niinkuin oman lastasi. Nyt sinä iloitset, kun olet pyrinnössäsi onnistunut ja tahdot siitä niittää kunnian. Mutta kun asia koskee niin liki omaa itseäsi, että oma kasvattisi pitäisi ottaa miniäksesi, silloin nousee ylpeyden synti mieleesi, ettei hän kelpaisikaan sinulle, vaikka itse ja kaikki ihmiset kunnioittavat häntä. — Tämä ei ole oikein; ajattelepas tätä!" puheli isäntä.
"No, enhän minä nyt häntä niin todesta…" koki emäntä sopertaa häpeissään.
Seuraus tuosta keskustelusta oli se, etkä Antti ja Leena kutsuttiin isännän kamariin. Ujostellen tulivat he ja Leena vapisi niin, ettei ollut pystyssä pysyä.
"Olen kuullut, että haluaisitte keskenänne solmita avio-liiton. Siihen ei meillä ole mitään vastaan sanomista, ja yhdistämme nyt teidät, Jumala teitä siunatkoon!" sanoi isäntä juhlallisesti, yhdistäen Antin ja Leenan kädet.
Nuoret kovin hämmästyivät näin odottamattomasta asian käänteestä. Varsinkin Leena oli peljännyt pahinta Antin ja hänen välillä tehdyn liiton ilmitulemisesta ja silti hän vapisi niin kovin huoneesen tullessansa. Mutta nyt, kun hän vihan ja kovien sanojen sijaan sai kuulla lempeyttä ja odotetun kiukun siaan toivotettavan Jumalan siunausta, saavutti hänet semmoinen hämmästys, ettei hän ollut pystyssä pysyä. Hän ei voinut sanoa mitään noille hyville vanhuksille, menihän vaan ja laski vapisevan kätensä kummankin käteen, kokien samassa salata ilonkyyneliänsä.
Jonkun ajan takaa oli Kaaralassa isot häät. Kolme pitäjän uljainta morsiusparia vihittiin niissä, sillä niin oli sovittu tulevien talon vävyjenkin kanssa, että hekin vihitään samassa kuin Antti ja Leenakin. Noin isoihin häihin oli kutsuttu pitäjän herrasväkikin; kaikki pappilaisetkin olivat kutsuttujen joukossa — Eevakin — no sepä nyt tietty — morsiamen sisarena. Herrasväki noudattikin tarkkaan kutsua, sillä olivatpa he muulloinkin mielellään vieraina tuossa varakkaassa, siistissä ja vierasvaraisessa talossa; muiden muassa oli siellä Risto ja Ottokin.
Syyspuoli kesää oli ja ilma oli mitä kauniimpi. Iloisena hyöri lukuisa hääjoukko. Vanhemmat ihmiset viettivät aikaansa istumalla ryhmissä, joko ulkona tahi huoneissa, vilkkaasti kaskuten ja jutellen kaikenlaisista asioista. Väliin nauttivat he niitä virvoittavia, joita kenkkärit heille kantoivat ja pistipä yksi ja toinen ukoista piippuunkin ajan ratoksi. Nuoret panivat toimeen viheriäisellä nurmikentällä kaikenlaisia kisoja ja leikkejä: tanssittiin laulun mukaan monenlaisia rinkitansseja, juostiin leskiä, kätkettiin sormusta y.m.s. Nuoret herrat ja neidit ottivat innolla osaa kansan leikkeihin ja Risto oli kaikissa johtavana henkilönä. Kaikkialla oli hän hyörimässä, johtamassa ja neuvomassa, ja hänen johtaminaan kävi leikit kuin itsestään. Miellyttävällä käytöksellään voitti hän kaikkien suosion. Otto oli nyt, kuten ennenkin, vähäpuheinen ja synkän näköinen. Hän pyrki olemaan pappilan Hiljan ja Eevan parissa, mitkä kaikissa huveissa olivat aina rinnakkain ja jos vähänkään tuli loma-aikaa, istuivat he aina rinnatusten johonkin syrjäiseen paikkaan, niinkuin sisarpari, ja Otto meni siihen kohta kolmanneksi. Muutoin seurasi hän leikkejä, niinkuin joku kone, sillä ne eivät näyttäneet liikuttavan häntä vähän vähääkään. Risto seurasi heitä salaisilla katseillaan, vaikkei hän ollut heitä näkevinäänkään.
Vaikka jokainen morsiuspari oli kylläkin uljas ja kunnialla täytti paikkansa, oli Leena kuitenkin päivän sankari. Vaikkei hänellä ollut mitään rikkauksiakaan, oli kaikki niin häneen mieltyneet, ettei hänellä ollut yhtään kadehtiaakaan, jommoisia useinkin tahtoo olla, kun vaan rikas ja siivo poika nai köyhän tytön. Iloisena ja kauniina hyöri hän hääväen seassa, suoden aina jonkun hyvän sanan itse kullenkin. Emäntäkin oli unhottanut kaikenni entisen vastenmielisyytensä ja hän häpesi, kun hän oli ensinkään antanut niin halpamaisten ajatusten mieleensäkään astua.
"Oletko nyt onnellinen?" kysyi emäntä, mielihyvällä katsellen miniänsä alkua.
"Sainpa minä parempiakin tarjouksia", sanoi morsian iloisesti ja kiersi kätensä anoppinsa kaulaan.
Anoppi taputti häntä poskelle.
Ovatpa tämmöiset tapaukset todellakin harvinaisia rikkaan ja arvossapidetyn emännän ja ruotitytön välillä.
Alkoi hämärtää. Risto jo Otto katosivat muiden joukosta. He olivat vetääntyneet huonetten taa yksinäisyyteen; Risto oli Ottoa sinne vaatinut.
"Minä pelkään, että meillä molemmilla on samanlaiset tarkoitukset", sanoi
Risto Otolle, tultuansa kahdenkesken.
"Missä asiassa?"
"Minä luulen, että sinä…"
"Että minä mitä?"
"Minä puhun suoraan: luuloni on, että sinä tähtäilet pappilan Eevaa".
"Siinä erehdyt, veikkonen. Totta kyllä on, että minä tähtäilen, mutta minä tähtäilen — Hiljaa", sanot Otto ujostelematta.
"Tuskinpa Eeva sinulle kelpaisikaan?" kysyi Risto ongitellen.
"Kelpaisiko? Minä luulen, että hän kelpaisi vaikka kenelle. Minä olen kauvan mieltymyksellä katsellut häntä, mutta tarkemmin mietittyäni olen tullut huomaamaan, ettei hän tulisi onnelliseksi minun kanssani, minä kun olen niin juro luonteettani. Hän tarvitsee avonaisempaa ja irtanaisempaa elämänkumppania kuin minä olen. — Hilja minulle paremmin sopisi. Muutoin en ensinkään tiedä, jos ma voittaisinkaan Eevan sydäntä", tunnusti Otto.
"Kiitos siitä!" sanoi Risto ja sitten he lähtivät häätaloon.
Eeva oli vetääntynyt sillä aikaa ulos vilvoittelemaan. Yksinään käveli hän maantielle talosta menevää lehtokujaa. Illan vilponen hämärä siimes tuntui hänestä niin mieluiselta ja hän vaipui syviin mietteisin. Kun Risto palasi Oton kanssa tuolta puheluretkeltään, huomasi hänen etsivä silmänsä, että Eeva on yksin kävelemässä. Varrottuansa sen ajan, ettei kukaan sitä huomannut, meni hän Eevan jälkeen.
Kun hän saavutti Eevan, säikähti tämä niin, että ääni pääsi, eikä hän voinut paikalta liikkua.
"Älä nyt noin kovin pelkää, kaunis impi!" sanoi Risto imarrellen.
"Jätä minut rauhaan!" sanoi Eeva värisevin äänin ja pyrki palausmatkalle.
"Ei, ei… Älä nyt ole noin hätäinen ja epäkohtelias… Kuule nyt toki minua, minulla on tärkeätä sanottavaa", sanoi Risto ja esteli häntä lähtemästä.
"Päästä minut, Risto, mitä ne ihmiset…?" hätäili Eeva.
"Hetkinen vaan … kuule nyt minua … minä rakastan sinua, rakastan kuollakseni … olen jo kauvan rakastanut", sanoi Risto kiihkoisesti.
"Älä pilkkaa köyhää orpoa … on orpo raukallakin kunniantuntoa", sanoi
Eeva hämmästyksissään.
"Minä en pilkkaa, minä puhun täyttä totta… Tahdotkos tulla omakseni?"
"Semmoisia saat puhua vertaisillesi … orpo, köyhä ja oppimaton tyttö ei sovi sinun rinnallesi", sanoi Eeva ujosti.
"Oi älä niin sano, sillä minä olen vakuutettu, että sinä tulisit olemaan asemasi, tulevan säätysi ja kumppanisi vertainen", sanoi Risto innostuksissaan ja tarttui kiinni tyttöön, joka hiljalleen vetäysi hänestä edemmäksi.
Epätoivon vimmalla riuhtasi Eeva itsensä irti ja lähti juoksemaan häätaloa kohden. Hän juoksi niin paljon kuin jaksoi ja se kauhistus, minkä hän tunsi sydämessään, antoi hänelle voimaa. Tuliko Risto hänen perässään tahi ei, sitä ei hän joutanut katsomaan; hän juoksi vaan niinkuin tappaja olisi ollut takana. Risto ei lähtenyt hänen jälkeensä, eikä hän olisi siihen kyennytkään, sillä kauhea hämmästys oli hänet saavuttanut.
Häätalossa oli valkeat ja joka huoneessa. Eeva koetti päästä kenenkään huomaamatta sisarensa kamariin. Se onnistuikin, sillä sinne mentiin porstuasta, eikä siinä ollut valkeaa. Kuten hän oli toivonutkin, ei kamarissa ollut ketään muita kuin Leena. Eeva oli niin hätääntyneen ja peljästyneen näköinen huoneesen tultuansa, että Leena sen heti huomasi.
"Herra Jumala! Mikä sinulla nyt on? Olethan kalpea kuin kuollut ja vapiset kuin kahila virrassa", sanoi morsian sisarelleen.
"Voi rakas sisareni! Minua on kovasti loukattu ja pilkattu", sanoi Eeva ja kiersi molemmat kätensä sisarensa kaulaan, purskahtaen samassa valtavaan itkuun.
"No tyynny nyt… Herran tähden, kuule nyt… Kuka on loukannut ja pilkannut…? sanohan nyt toki jotakin!" hätäili sisar.
Kauvan sai hän hätäillä ja udella, ennenkun Eeva kykeni itkultansa mitään vastaamaan.
"Minä en voi nyt mitään selittää … sydämeni on niin … siitä puhumme toisella kerralla", sai Eeva viimein sanotuksi.
* * * * *
Aikaa on taas kulunut. Pappilassa oli nyt häät. Ne olivat kaksoishäät nekin, sillä Otto ja Hilja sekä Risto ja Eeva olivat solmittavat nyt ikuiseen avioliittoon. Niin. Risto on näyttänyt toteen, ett'ei hän silloin Kaaralan häissä loukannut eikä pilkannut Eevaa, vaan puhui täyttä totta. Hän oli sittemmin useammat kerrat varovasti tunnustanut rakkautensa Eevalle ja hän oli voittanut tarkoituksensa, sillä Eeva oli viimein uskonut, ett'ei se ollutkaan pilkkaa ja häväistystä, vaan puhtaasta rakkaudesta syntyneen sydämen halun vilpitön tunnustus. Hehkuvana, nuoruuden kukoistuksesta humertavana, lempeänä morsiamena seisoi nyt Eeva Riston rinnalla, palkitaksensa sulhonsa rehellistä rakkautta, sillä olihan hän nyt näyttänyt toteen, että Eeva on ollut asemansa, tulevan säätynsä ja kumppaninsa vertainen. — Onpa Risto pitänyt sanansa, on ollut mies — on.
Melkein poikkeuksetta oli pappilassa samat häävieraat kuin Kaaralassakin silloin. Itsestänsäkinhän on arvattava, että kaikki Kaaralaisetkin olivat häävierasten joukossa, niinpä nuori emäntä, Leenakin. Yleinen rauha ja rakkaus vallitsi kaikkien kesken noissa häissä, siliä kaikki asiat olivat sopusoinnussa ja kenelläkään ei ollut mitään kadehtimista toisiltaan eikä mitään mielikannetta toisiaan vastaan; kaikki oli niinkuin ollakin piti. Molemmat morsiusparitkin olivat niin iloiset ja tyytyväiset, ei ainoastaan omiin tuleviin elämänkumppaneihinsa, mutta kaikkiin ihmisiin; miksikäpä eivät he olisi niin olleet, sillä olivathan he nyt löytäneet ja saaneet toisensa, eikä heillä ollut yhtään vihamiestä, eivätkä he myös vihanneet ketään. Nuoruuden innosta hehkuivat he ja uhkarohkeasti katsoivat he tulevaisuutta silmiin.
Leenakin oli onnellinen, nähdessään, että tuo Eevan ankara peljästyminen hänen häissään niinkin hyvän lopun sai. Hän seurasi silmillään hennon ja kauniin sisarensa liikkeitä kaikkialla, kun tämä ilosta loistavin kasvoin notkeana ja keveänä häilyi morsiusvaatteissaan hääväen seassa. Nuorten leikkiessä rinkitanssia, istuuntui Risto palavoivana ja väsyneenä syrjemmäksi ja veti polvellensa istumaan morsiamensa, joka hänellä leikissä oli viimeisenä parina ollut.
"Kas niin, kaunis kultaseni! Nyt et enään lähdekään minun luotani hyppyyn, ihmisiä kuoliaaksi peljättämään … nyt pysytkin koreasti luonani", sanoi sulho morsiamelleen, taputellen häntä poskelle ja kiertäen kätensä hänen kaulaansa.
Leena sisar hymyili tuon nähtyänsä ja kuultuansa, ja morsian hymyili … kummako se, sillä olihan hän nyt niin onnellinen.
Niinhän se on: häät ovat ja harvoin niissä mitään erin-omaisia tapahtuu, varsinkaan jos kaikki asiat ovat luomallaan; näissä häissä ne ainakin niin olivat, eikä niistä siis ole mitään erinäistä kerrottavaa. Tyytyväisinä vaan vieraat erkanivat häiden loputtua toisistaan, kätellen ja kostellen moneen kertaan sekä isäntäväen että suhjot ja morsiamet. Mutta ennenkun hääväki lähti talosta, pyysi kirkkoherra heitä hetkeksi seisahtumaan. Kun se oli tapahtunut, piti hän sydäntä liikuttavan puheen, jossa hän kehoitti kaikkia rakastamaan toinen toistansa ja anteeksi antamaan, jos joku toistansa vastaan rikkoo, ja niin rakkauden lakia täyttämään. Erittäinkin nuoria parikuntia kehoitti hän toinen toisensa kuormaa kantamaan, eikä pyrkimään toistensa herraksi ja yksin-omaiseksi valtiaaksi ja käskijäksi. Hän kehoitti heitä rakastamaan toinen toistansa ja kunnioittamaan kumppaniaan enemmän kuin itseään, eikä hakemaan vikoja toisesta, vaan enemmän omasta itsestään, siveyden hengellä nuhtelemaan ja muistuttamaan, jos toinen johonkin vikaan tulisi, eikä vihalla ja kiukulla, kuten usein tapana on. Monta muuta neuvoa ja johdantoa lausui kirkkoherra ja puheen loputtua meni itsekukin kotiinsa, tyytyväisinä sekä häihin että kirkkoherran puheesen.
* * * * *
Onnellisina elivät nyt Risto ja Eeva omassa kodissaan. Heillä kävi usein tuttavia vieraina ja silloin pidettiin hauskaa ja iloista elämää. Kun talon isäntä ja emäntä olivat nuoria, ja viettivät lempi-aikaansa, olivat he aina molemmin vierasten kanssa seurustelemassa. Risto piti paljon kauniista vaimostansa, jopa niin paljon, että se näytti monen mielestä liikanaiselta. Hän olisi tahtonut vaimonsa aina istumaan polvellansa tahi alinomaan vierellänsä, jossa hän alituisesti näppi, taputteli, halaili ja suuteli häntä. Vaimo ollen kaino, siveä ja häveliäs, ei näyttänyt hyväksyvän niin julkeaa käytöstä ja useinkin näytti hän selvää vastenmielisyyttä semmoisissa tapauksissa. Vaikka joukossa oli niitäkin, jotka pitivät tarpeettomana Riston julkiset rakkauden osoitukset vaimoansa kohtaan, ihmettelivät toiset sitä rakkauden voimaa, mikä Ristossa oli joka aika nähtävänä; näyttipä siltä kuin ei hän olisi tullut hetkeäkään aikaan, ellei hänen vaimonsa ollut aina näköisällä.
Semmoisenaan kului aika. Elämä toi hitaasti, mutta varmasti heidän eteensä uusia näkökohtia, uusia velvollisuuksia ja ne vaativat uusia elämän tapoja. Nämät tulivat niin hiljalleen ja vähitellen, että he tuskin huomasivat niiden tuloa, mutta ne tulivat kuitenkin. Lempi-ajan suruton, murheeton, riehahteleva, lemmestä hehkuva ja lehahteleva elämä ei enään sopinut, sillä elämä oli kääntynyt sille kannalle, että se vaati ryhtymään tositoimiin.
Oltiin jo niin pitkällä, että Ristolle ja Eevalle oli syntynyt terve, kaunis poika, pikku Anton. Tämä tapaus muutti elämän aivan toiselle kannalle. Pikku Anton vaati niin paljon huolta ja hoitoa. Hän kahlehti ja valloitti kaikki äidin työt ja toimet, niin ettei hän paljon mihinkään muualle joutanut. Vieläpä pikku Anton anasti suurimman osan äidin lemmestäkin, sillä hän oli hyvin vaatelijas. Jos ei hän mielin määrin sitä saanut, itkeä rämästi hän niin että seinät tärisivät. Tämä häiritsi isän työtä ja unta, niin ettei hän saanut tavasta moneen yöhön peräkkäin levollisesti nukkua, kärkäs kun oli vähimmästäkin rapsauksesta heräämään. Työnteosta kirjoituspöydän ääressä ei tullut mitään, sillä lapsen pieninkin kirahteleminen ja äännähteleminen häiritsi häntä ja ajatusvoima tuntui veltolta ja väsyneeltä.
Kaiken tämän tähden rupesi hänestä elämä vähitellen tuntumaan hyvin ilottomalta. Noita alinomaisia vieraskäyntejäkään ja hupaisia iltamia ei voinut nyt toimeen panna kuten ennen ja siihenkin oli pikku Anton syypää, koskapahan hän oli anastanut kaiken vallan, eikä suinkaan hyväksynyt minkäänlaista melua olipa se sitten kuinka hyvää, iloista ja hupaista muiden mielestä tahansa.
Avioliittoa rupesi Risto tästäpuoleen katsomaan kaikenni toiselta kannalta kuin ennen. Kevytmielinen ja huikentelevainen luonteeltaan ollen, oli hän käsittänyt avioliiton intoisten ajatustensa kannalta, eikä ottanut ensinkään lukuun sen vakavia puolia ja niitä velvollisuuksia, jotka avioliittoa seuraa. Tämän tähden rupesi hän vähitellen tuntemaan, että hän on nyt entisen riehakan vapautensa menettänyt ja antanut itsensä kahlehtia sangen ikävään asemaan, josta ei ollut mitään mahdollista poispääsöä. Hän kuvitteli mielessään omia vaivojaan, omaa rauhattomuuttaan, levottomuuttaan ja vankeuttaan, kuinka sietämätön ja tuskaloinen se nyt jo oli. Mutta vaimonsa uhraavaista levottomuutta, valvomista ja vaivoja ei hän huomannut minkään arvoisiksi omansa rinnalla, vaikka tämä yöt ja päivät melkein läpeensä sai valvoa pikku Antonin kätkyen vieressä, hoitelemassa ja vaalimassa häntä; levollisesta unesta ei ollut monesti kysymystäkään; kun hän sai joskus vähänkään uinahtaa niinkuin lintu oksalla, oli siinä jo kylläksi.
Kun vaimo näin yhtenään oli lastansa hoitamassa, ei hänellä ollutkaan aikaa paljon muihin toimiin; ainoastaan kilpakiireeltä toimitteli hän joskus tärkeimpiä taloudellisia asioita. Tämän tähden ei hän joutanut miehensäkään parissa oleskelemaan, semminkään kun ei tämän ensinkään haluttanut lapsikamarissa oleskella; ainoastaan joskus pistäysi hän siellä niinkuin kissa kuumassa uunissa. Tämäkin seikka oli omiansa synkistyttämään Riston nykyistä mielentilaa. Vaimo huomasi tämän kyllä, mutta hän otaksui miehensä vähäpuheisuuden ja synkemmän elämän tavan tulevan siitä, kun heille yhteisesti oli tullut uusia huolia, jotka heidän elämänsä olivat kääntäneet toiselle kannalle.
Pikku Anton vaurastui niin paljon, ettei äidin tarvinnut enään olla myötäänsä lapsikamarissa. Innolla käytti hän kaiken aikansa, minkä hän sai lapsen tyköä poissa olla, taloudellisiin puuhiin ja järjestelemisiin, jotka hänen mielestänsä eivät olleet niinkuin niiden olla olisi pitänyt; hän tahtoi, näette, saada elämän yhtä hupaiseksi kuin ennenkin, poistaaksensa miehensä synkkämielisyyden. Kaikissa koki hän olla miehellensä mieliksi ja saatuansa häneltä pienemmänkään vihjauksen, riensi hän kohta hänen tahtoansa täyttämään. Usein otti hän lapsen syliinsä ja meni sen kanssa miehensä viereen istumaan. Siinä näytteli ja esitteli hän tuota kaunista ja tervettä lasta isällensä, puheli heille molemmille viatointa lemmen kieltä, saadaksensa lapsen viihdytetyksi ja isän ilahutetuksi.
Näennäisesti rupesikin mies uudesti elpymään ja elämä näytti tulevan entiselleen. Vieraita kutsuttiin taasenkin taloon kuten ennenkin ja seuraelämää koetettiin saada elpymään niin hauskaksi kuin ennenkin. Kuitenkin näki vaimon tarkka silmä, ettei hänen miehensä ole entisen lainen, vaan hän koettaa jotakin peittää jonkunmoisen teeskennellyn naamarin alle.
"Kuule nyt, Risto! Mikä sinua vaivaa? — — Puhu nyt toki kerrankaan vapaasti ja avomielisesti … sinä et ole niinkuin ennen … ikäväksihän näin ollen aika tulee", sanoi vaimo eräänä kertana, kuu hän Riston kanssa oli kahdenkesken.
"Minkälainen minä sitten mielestäsi olen?" kysyi Risto synkästi.
"Sinä et ole enään semmoinen kuin ennen, niin avosydäminen ja iloinen. Sinä olet tullut vähäpuheiseksi ja synkäksi kuin hauta … oikein minua peljättää … voithan sanoa minulle, mikä sinua vaivaa", sanoi vaimo.
"Eihän minua mikään vaivaa", sanoi Risto teeskennellen.
"Niin, kunpa sinä olisit avosydämisempi, että puhuisit minulle huolesi, niin minä koettaisin kaikkeni tehdä sinun hyväksesi ja ehkä siten saisin sinun surusi poistetuksi, jota nyt turhaan koetat peitellä ja salata", sanoi vaimo.
"Jos minua joku vaivaisi, niin se ei ole sinun autettavanasi, mutta eihän minua mikään vaivaakaan; sinä luuloittelet vaan", sanoi mies.
"Jospa se niin olisi, mutta niin ei se ole; sinä koetat vaan minua pettää", sanoi vaimo huo'aten.
Semmoisena ulkokullattuna ja teeskenneltynä pysyi elämä jonkun aikaa, eikä se näyttänyt paranevan eikä pahenevan. Vaikka semmoinen näennäinen levollisuus valliisi aviopuolisoiden kesken, ettei vieraan silmäkään heidän välillänsä mitään erinomaisempaa huomannut, oli kuitenkin heidän keskinäisessä elämässään semmoinen raskas ja painava tunne, joka oli niinkuin joku ennustus myrskyn edellä. Tämä teki vaimon elämän tuiki raskaaksi ja sietämättömäksi ja tätä lisäsi vielä paljon se salaperäisyys, kun ei hän tiennyt tämän tukaluuden syytä ja juuria.
Eräänä kertana oli taas talossa vieraita. Niiden joukossa oli eräs rouva, joka vieraasta paikkakunnasta oli tullut tervehtimään pitäjässä olevia sukulaisiansa ja nyt muiden kanssa tullut heille. Hän ei ensinkään tiennyt talon rouvan nuoruuden aikaisia elämän vaiheita, eikä hänen sukuperäänsä, ihmetteli vaan hänen sievyyttänsä Ja kauneuttansa.
Ristolla oli perimänsä piano. Tämä oli aina hänen huoneessansa, vaikkei talossa ollut ketään, joka olisi voinut sillä soittaa. Mutta kun semmoisia vieraita oli talossa, jotka siihen kykenivät, soitettiin sillä ajan ratoksi ja seura-elämän virkistykseksi.
Pappilan entinen Hilja oli hyvä pianon soittaja ja hän se useinkin sai hauskuttaa seuraa soitollansa. Joku pyysi häntä nytkin istumaan pianon ääreen ja soittamaan joitakaan kappaleita. Kuten ennenkin, myöntyi hän pyyntöön ja pian kaikuivat iloiset sävelet ympäri salia. Siellä istui talon nuori rouvakin, pitäen sylissänsä tervettä ja kaunista pikku Antonia — kuinkas muutoin, sillä olihan hän talon kaunis, nuori ja kaikilta kunnioitettu rouva —. olihan hänellä oikeus ja velvollisuuskin olla vierasten parissa, hupina ja rattona heille.
Kun Hilja oli lakannut soittamasta ja noussut ylös pianon äärestä, sanoi vieras rouva:
"Minä pyytäisin, että talon rouvakin soittaisi jonkun kappaleen, sitä olisi niin hauska kuunnella!"
Risto vaaleni valkeaksi kuin palttina ja Eeva punastui korvia myöden; muutkin vieraat hämmästyivät, sillä jokainen tiesi, ettei Eeva ollut mikään soittoniekka, eikä kukaan sitä häneltä kaivannutkaan.
"Ei … eihän se … hän ei ole tottunut…" änkytti Risto.
"En minä ole tottunut pianoa soittamaan; tässä on minun pianoni", sanoi
Eeva, kohottaen pikku Antonia ja suudellen häntä.
Sen jälteen poistui hän kamariinsa lapsen kanssa.
"Vai niin! Sepä on jotenkin harvinaista tähän maailman aikaan. Minunkin aikanani pidettiin jo kasvatuksesta niin paljon huolta, että parempain ihmisten tyttäret opetettiin pianoa soittamaan. Soitanto on kaunis taide", sanoi rouva Eevan mentyä.
Hyvä oli, ettei Eeva kuullut tuota lauselmaa, mutta sen kuuli — Risto.
Tämän ylimysvaltaisen puheensa päälle, istui rouva itse juhlallisesti pianon ääreen, näyttämään tuota jaloa taidettansa. Hilja hyppäsi hänelle nuotteja hakemaan, mutta rouva sanoi: "En toki ole niin huono soittaja, että nuotteja tarvitseisin, minä soitan aina muististani".
Sitten siiristi hän sormensa molemmissa käsissään niin leveälle, että ne olivat kuin rautaharavan piit. Niitä hän sitten mahtipontisesti ja selkäkenossa rupesi keikuttelemaan ja kallistelemaan pianon näppäimistöllä, topostellen sieltä täältä niitä, vähääkään koskaan soukentamatta sormiensa asemaa. Monen turhan rynnäkön perästä sai hän viimein jotakin kukkuu, kukkuu ja ukko Noan tapasta.
Olisipa ollut paras, ettei semmoisen taidenautinnon edellä olisi ensinkään mokomaa puhetta pidetty.
Jotenkin hämmentyneinä lähtivät vieraat pois.
Talon isäntä lähti vieraita saattamaan. Hän meni Oton kanssa aina hänen kotiinsa saakka. Hän ei palannutkaan kotiinsa, vaan meni sieltä erään velikullan luo, mikä tunnettiin ankaraksi ryyppymieheksi. Hänen tuttavansa ihastui kovin Riston tulosta ja osoittaaksensa oikein tuntuvalla tavalla tuota iloansa, laitti hän heti totia. Vaikka Risto ollutkaan halullinen väkeville juomille, huvitti häntä kuitenkin totipöydän ääressä istuminen tällä kerralla: sen ääressä kului hänen aikansa hupaisammasti kuin kotona. Lasi lasin perästä tehtiin ja siinä kaskutessa kului aika melkein huomaamatta likelle aamua.
Kotiin tultuansa nakkausi Risto pukupäällä sohvan kannelle maata, eikä herännyt ennenkuin likellä puolta päivää. Ylösnoustuansa oli hän vähäpuheisuutensa lisäksi vielä äreäkin. Jos hänen vaimonsa hänelle mitä puhui ja toimitti, sai hän töykeitä ja kärsimättömiä vastauksia; oli niinkuin vaimo olisi, hänen mielestään, tehnyt suuren ja anteeksiantamattoman rikoksen.
Vaimo ei puhunutkaan miehellensä yhtään mitään koko hänen poissaolostansa, koska hän piti sitä sattumuksena. Sentähden koetti hän hyvyydellä ja lempeydellä lauhduttaa ja voittaa miehensä nirppaa ja töykeää luonnetta, mutta huonostipa hän siinä onnistui.
Se asia meni sinänsä, mutta tästäpuoleen oli Riston parempi olla kylässä kuin kotona. Hänen kunniakseen täytyy kuitenkin mainita, ettei hän kylään halunnut väkevien juomien vuoksi, sillä juoppoa ei hänestä tullut koskaan, ei, vaan hänellä oli toiset syyt kylähaluunsa. Tämä kävikin viimein niin ankaraksi, että kuin hän vähänkin sai lomaa virkansa toimilta, oli hän aina kylässä, josta hän useinkin tuli kotiin vasta aamulla.
Arvattava on, miltä tämä vaimolle maistui. Monta unetonta yötä hän vietti ja monta itkua itki. Kun hän huomasi, ettei hän hyvyydellään voinut mitään vaikuttaa, päätti hän jollakin tavalla ottaa selvän tuosta hämärästä ja ikävästä tilasta.
"Kuinka sinä voit noin kotisi, vaimosi ja lapsesi unhottaa, kun et sinä enään yhtään pysy kotona?" sanoi vaimo eräänä kertana miehellensä, kun tämä oli tullut taasenkin aamulla kotiinsa yölliseltä retkeltänsä.
"Voin minä, sillä minulla on kylässä hupaisempi kuin kotona… Nyt sen sait tietää, jota aina olet kärkkynyt. — Onko nyt lysti?" sanoi mies.
"Voi rakas Risto! Mitä minä olen sinulle tehnyt, kuu sinä noin saatat puhua?" sanoi vaimo surumielin.
"Minä en jaksa kuulla sinun alinomaisia kärkkymisiäsi ja tilinteettämisiäsi".
"Älä niin sano, jos sinulla vähänkin on omaatuntoa. Enhän minä ole koskaan sinulle osoittanut muuta kuin rakkautta ja kunnioitusta. Ainoastaan synkkämielisyytesi syytä olen kokenut selville saada kaikella hyvyydellä, mutta sinä käyt vaan yhä kummallisemmaksi, kylmemmäksi ja umpimielisemmäksi. Jos et minun vuokseni voisi olla kotona, niin muistahan toki omaa lastasi. Usko vaan, rakas Risto, sinun käytöksesi ei ole sopiva Jumalan eikä ihmisten edessä", sanoi vaimo vavisten.
"Enkö minä sitä sanonut, ettei sinulla ole muuta kuin noita alinomaisia kantturasaarnoja, mutta eihän parempaa ole odottamistakaan semmoiselta, joka on kolme vuotta ollut — — ruodulla", sanoi Risto kamalasti.
Vaimo kalpeni kuolon kalpeaksi. Häntä puistutti semmoinen vavistus, ettei hän voinut pysyä seisallaan, vaan hänen täytyi horjuen peräytyä tuolille istumaan. Siinä hän sitten huohotti ja hengitti niin raskaasti, että olisi luullut sydämen rinnasta ylös hyppäävän. Kaukaan aikaan ei hän voinut puhua ainuttakaan sanaa.
Niin. Nuoli oli ammuttu ja se nuoli musersi ihmissydämen. Se oli kauvan piilenyt salassa ja varttunut, vaurastunut. Vieraan rouvan musiikillinen kasvatussaarna oli vasamaan takonut terän ja päättänyt sen valmistuksen. Huikentelevalla intohimolla oli hän alussa rakastanut kaunista, alhaista, mutta siveää naista ja tämä oli uskonut häntä ja antautunut kaikkinensa hänelle, yksin hänelle. Mutta kun ensimäinen hehku oli kylmennyt, ja elämän velvollisuus ja vakavuus astunut siaan, rupesi hän halveksimaan siveää vaimoansa, alhaisen kasvatuksen ja sukuperän tähden, yhtä suurella kylmyydellä, millä tulisuudella hän ensin häntä rakasti. Nyt sai vaimo tietää syyn miehensä kylmään nyreämielisyyteen ja kotoa poissa olemiseen, jota hän niin huonolla onnella oli tähän asti kokenut peitellä.
"Sinä siis halveksit minua?" sanoi vaimo viimein matalalla värisevällä äänellä.
"Niin teen … minä halveksin sinua, enkä voi toisin tehdä", sanoi Risto murhaavasti.
"Silloin et niin sanonut kuin minua omaksesi pyysit; silloin vannoit rakastavasi minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mikä sinun mielesi nyt on muuttanut?" muistutti vaimo.
"Minä olen tullut kappaletta viisaammaksi".
"Voi Risto! Sinä olet kovasydäminen, tunnoton mies, joka voit rikki polkea sydämen, mikä on sykkinyt yksin sinulle ja on yksin sinua rakastanut eikä ketään muuta. Miksi sinä saatit minut tähän hirmuiseen vaivaan? Olisit minun antanut olla halvassa ja ylönkatsotussa tilassani, se olisi ollut tuhatta kertaa parempi kuin tämä myrkyllä sekoitettu ulkokultainen loisto", sanoi vaimo.
"Niin, miksi minä olin niin hullu, sano jos vaan voit? Minun luullakseni se oli elämäni suurin erehdys", sanoi Risto vähääkään pehmenemättä.
Vaaleana ja vapisevana nousi vaimo tuolilta. Hän ei vastannut mitään miehensä viimeisiin sanoihin, sillä hän tunsi, ettei tässä ole siaa millekään järjelliselle ja tunnolliselle puheelle. Tuolin nojasta kiinni pitäen seisoi hän siinä tuokion, tunnustellaksensa, voisiko hän siitä mennä kamariinsa. Hän katsoa tuijotti yhteen paikkaan ja rinta aaltoili niinkuin hyrskyvä meren pinta. Vihdoin lähti hän horjuin ja seinistä kiinnipidellen hiipimään kamariinsa.
Pikku Anton heräsi samassa tuokiossa kuin äiti huoneesen astui. Poika kätisi tyytymättömänä ja oikoi pikku käsiään luottavasti äidilleen. Äiti horjui lapsen luo ja suurella vaivalla sai hän hänen nostetuksi syliinsä, sillä hän oli sangen voimaton.
"Voi, rakas lapseni! Tuleeko sinustakin huikenteleva, kovasydäminen mies, joka tunnottomasti voi murskaksi polkea uskollisen, rakastavan ja lempivän sydämen? — Ei toki … teenhän väärin sinusta, viattomasta olennosta tämmöistä arvellessani", sanoi äiti kuiskutellen lapsellensa ja suudellen häntä.
Hän istui lapsen kanssa vuoteen laidalle. Koko entinen elämänsä aukeni hänen eteensä niinkuin selvä kirja. Hän muisti lapsuutensa kurjat kärsimiset ja äitinsä hirveän nälkäkuoleman. Hän muisteli ihmisien ja erin-omattain kasvatusvanhempiensa hyvyyttä, joiden avulla hän vältti nälkäkuoleman ja tuli ihmiseksi. Pappilaan joutuminen tuntui hänestä suurimmalta onnettomuutensa syyltä, vaikka he olivatkin hänelle osoittaneet pelkkää ihmisyyttä, ystävyyttä ja rakkautta sekä kasvattaneet häntä kuin omaa lastansa. Mutta juuri tämän tähdenpä hän oli joutunutkin siihen asemaan, että oli voinut antaa elämän ylhäisyyden ja turhan loiston kiillon nojalla tehtyin pettäväin lupausten houkutella itsensä pois säädystään, maistamaan täydellä mitalla sitä ulkokultaista sydämettömyyttä, jota niin runsaasti useinkin loistavan kuoren alla piilee. Kuinka onnellinen olisi hän, jos hän olisi säädyssään pysynyt, missä kaikki ihmiset olisivat vertaisia, joita voisi rakastaa veljinään ja sisarinaan. Nyt hän oli hyljättynä, halveksittuna mieheltänsä ja kentiesi muutkin katsoivat häntä ylön: ja vaikka eivät he sitä tekisikään, on hän kuitenkin kurjin ja onnettomin ihminen minkä maa päällään kantaa. Miksi antoi hän itsensä pettää ja narrata? Miksi uskoi hän Riston intohimoisia rakkauden tunnustuksia ja lupauksia, ja hänen ulkokullatuita vakuutuksiaan — niin, miksi? —
Näitä kaikkia muistellessaan muisteli hän viattomia lapsuutensa aikoja niinkuin kadotettua paratiisia. Vaikka se olikin ulkonaisesti kurjaa ja viheliäistä, oli sydän kuitenkin iloinen ja vapaa, eikä kukaan antanut hänelle niin pahoja ja solvaisevia sanoja kuin hän nyt omalta kumppaniltaan sai kuulla. Voi kuinka mielellään hän olisi nyt vaihtanut nykyisen elämänsä lapsuutensa viheliäiseen, mutta onnelliseen aikaan ja syöksynyt alas tältä suurimman onnettomuuden onnen kukkulalta; — niin sen hän olisi tehnyt, jos vaan olisi voinut.
"Voi äiti! Miksi minä en saanut kuolla sinun kanssasi?" sanoi hän viimein puoliääneen ja purskahti katkeraan itkuun.
Siinä itki hän niin kauvan, että kyynelten lähteet kuivuivat ja sydän tuli murheen pätsissä ikäänkuin hiiltyneeksi.
Sinä päivänä ei vaimo voinut liikkua kamaristansa, eikä hänelle maistunut ruoka eikä juoma.
Kauheassa synkkyydessä kului aika eteen päin. Kumpikaan ei puhunut toisellensa luotuista sanaa, sillä mies ei tahtonut ja vaimo ei uskaltanut. Tämän tähden kävi elämä niin rasittavaksi, synkäksi ja kolkoksi, että se oli suljetun haudan kaltaista.
Eräänä päivänä tuli Risto vaimonsa kamariin. Tämä kummastutti vaimoa suuresti, sillä semmoista ei ollut tapahtunut kaukaisiin aikoihin. Mies istuutui synkän näköisenä tuolille ja vaimo odotti tykyttävin sydämin mitä hän sanoisi.
"Sinä et saa enään kertaakaan tulla näköisälle silloin kuin vieraita on", sanoi Risto kolkosti.
"Minkätähden en?" kysyi vaimo.
"Sen tähden kuin minun pitää hävetä sinun käytöstäsi", selitti mies.
"Mitä erin-omaisia rikoksia minä sitten olen säädyllisyyttä vastaan tehnyt?"
"Sinussa pistää joka aika esiin talonpoikamaisuus".
"Minä en siis olekaan enään mielestäsi säätysi ja kumppanini vertainen. jommoisen minun kerran vakuutit olevan", sanoi vaimo hiljaisesti.
"Et, senhän olet jo ennenkin saanut tietää", sanoi Risto.
"Sinun ei tarvitse koskaan enään hävetä minua vierastesi edessä", sanoi vaimo ja huokasi raskaasti.
"Minulla olisi vielä muutakin sanottavaa", sanoi Risto edelleen.
"Sano kaikki mitä sinulla sanottavaa on, sillä minun sydämeni on jo murtunut siihen määrään asti, että voin kuunnella mitä tahansa", sanoi vaimo.
"Poika olisi paremmasti kasvatettava, sillä se imee sinusta talonpoikamaisuutta", selitti Risto.
"Poika!… Mitä, kuinka?" … sanoi vaimo ikäänkuin säpsähtäen, sillä hän oli niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän käsittänyt täydellisesti miehensä sanoja.
"Sitä sanon, että poika tarvitsee paremman kasvatuksen kuin sinä voit antaa… Joko nyt ymmärrät?" sanoi Risto säälimättömästi.
"Mitä sitten oikeastaan tarkoitat? — puhu!" sanoi vaimo ja näytti kiinnittävän kaiken huomionsa oikein kuullakseen ja käsittääkseen mitä nyt tulisi.
"Tarkoitan sitä, että poika pitää laittaa muualle kasvatettavaksi".
Vaimo käsitti nyt täydellisesti miehensä tarkoituksen. Elon voima ja luja päättäväisyys palasi hänen heikontuneesen ruumiisensa ja murheelliseen mieleensä. Vieno puna levisi hänen kalpeille kasvoillensa ja silmänsä säkenöitsivät.
"Tahdotko ryöstää minulta ainoan rakkauteni esineen, mikä minulla on vielä jäljellä tässä mailmassa? Eikö siinä ole vielä kyllä, kun olet ryöstänyt elämäni rauhan ja rikkirunnellun sydämeni, kun tahdot vielä päälliseksi ryöstää lapseni? Mutta sen sanon sinulle, ettei se tule tapahtumaan koskaan, sillä rikkirunneltunakin on minulla voimaa suojelemaan lastani … ota henkeni, revi runneltu sydämeni ulos rinnastani, mutta lastani et saa", sanoi vaimo kauhistuksen valtaamana.
Risto ei ollut heikolta vaimoltansa odottanut tämmöistä mielen lujuutta ja päättäväisyyttä. Hän joutui jotenkin hämilleen vaimonsa lujasta puheesta, eikä voinut muuta tehdä kuin katsoa vaimoansa, joka likisti lasta rintaansa vasten ja suuteli häntä innokkaasti. — Siihen se asia jäi.
Risto pitkitti kylässäkäyntiään kuten ennenkin ja viipyi siellä poikkeuksetta aamuun asti, mutta siitä ei mainittu kummaltakaan puolelta puolellakaan sanalla mitään, elettiin vaan mykkää, synkkää ja kuollutta elämää. Vieraita kävi talossa nytkin tavasta niinkuin ennenkin, mutta talon nuorta emäntää ei näkynyt enään milloinkaan heidän seurassansa, vaikka moni vieras häntä usein kaipasikin. — Niin, mitäpä hän olisikaan sinne mennyt, sillä olihan hänen miehensä kieltänyt hänet esiintymästä vierasten seurassa, ettei hän muka sivistymättömyydellänsä olisi loukannut heidän hienoja tapojansa.
Eräänä iltana meni Risto taasenkin kylään. Eihän siinä mitään outoa ollut, sillä olihan hän usein ennenkin niin tehnyt, mutta outoa oli se, kun ei hän tullutkaan kotiin, ei aamulla eikä milloinkaan. — Hän oli jäänyt olemaan erään ystävänsä luokse ja jäi sinne ainaisesti asumaan, Jonkun ajan kuluttua rupesi hän virkaansa kuuluvia kapineita ja papereita muiden kautta uuteen asuntoonsa toimittelemaan.
Tällä tavalla oli Risto eronnut kärsivästä ja siveästä vaimostansa, hänestä, jonka vertaa ei hän yhteen aikaan luullut koko maailmassakaan olevan. Hänellä oli nyt kyllä sydäntä hyljätä hänet ja lapsensa ja heittää heidät oman onnensa nojaan. Totta kyllä on, että vaimolle jäi koko talous, mutta kukin kyllä arvaa, minkälaiselta tämä talous tuntui hyljätylle vaimo raukalle. Kuolleelta ja kylmältä tuntui kumppaniton koti ja kymmentä kertaa onnellisempi olisi hän ollut metsäpirtissäkin asuessaan, kun hänellä vaan olisi ollut uskollinen ja lämmin sydän kumppanina.
Tuo keskinäinen kylmyys, mikä aviopuolisoiden välillä vallitsi, oli tähän asti pysynyt kaikilta ihmisiltä salassa, sillä kumpikin koki huolellisesti salata tukalaa tilaansa. Nyt täytyi sen kuitenkin julki tulla tuon julkisen eron vuoksi. Kaikki ihmiset säälittelivät Eevan tukalaa tilan, sillä he oivalsivat kohta asian ilmitultua, että vika on Ristossa, jonka elämänlaatu oli tunnettu huikentelevaiseksi ja kotinsa pitämättömäksi pitkin ikäänsä. Moni koetti vaikuttaa Ristoon, että hän olisi malttanut mielensä ja yhtynyt suosiolliseen yhdys-elämään kärsivän ja lempeän vaimonsa kanssa, mutta se ei mitään auttanut. — Nyt vasta palkollisetkin saivat tietää, että heidän isäntäväkensä kesken on ollut tuommoista hirveää onnettomuutta. Sydämestään osaa ottaen hyvän emäntänsä kovaan kohtaloon, kokivat he lievitellä hänen suruansa minkä voivat.
* * * * *
Eräänä päivänä nähtiin nuoren, hennon ja kalpean naisen lapsi sylissä pyrkivän horjuen tietä myöden eteenpäin. Hänen voimansa näyttivät olevan vähissä, sillä tuon tuostakin istahti hän tienviereen levähtääksensä ja saavuttaaksensa tasaisempaa hengitystä, sillä hänen henkeänsä kovin ahdisti. Hänen katsantonsa oli raukea ja synkkä ja hänellä näytti olevan kova sisällinen taistelu. Tienvieressä istuissaan katsoa tuijotti hän yhä vaan sylissään olevaan lapseen, välisti surullisesti hymyillen. Se oli Eeva, joka pikku Anton sylissä koki vuovata Kaaralaa kohden, saamaan sieltä suojaa itsellensä ja lapsellensa. Hän ei voinut olla enään siinä kodissa, jossa hänen onnensa oli ryöstetty ja sydämensä rikki runneltu. Hänen elämänsä kävi niin tukalaksi siellä, että lattiakin tuntui polttavan jalkoja, ja hänen ruumiinsa tuntui kutistuvan kokoon ja tulevan pieneksi kuin kuivettunut kuusen käpy. Joka paikka ja esine muistutti häntä, että hän on halveksittu, ylönkatsottu ja hyljätty olento, joka on voimaton haltia tässä kova-onnen kodissa ja pois, pois piti tästä päästä — vaikkapa vielä mihin, kunhan vaan pois pääsee. Tänä kovana hädän ja tuskan aikana muistui hänen mieleensä entiset kasvatusvanhempansa, he, jotka hänen turvattominna orpona ja viheliäisimmässä kurjuudessa ollessaankin olivat hänestä niin isällistä ja hellää huolta pitäneet, eivätkä olleet häntä koskaan köyhyydellä ja halvuudella sortaneet ja sättineet. Tällä turvalla koki hän puohata Kaaralaa kohden.
Kaaralasta oli huomattu Eevan vaivaloinen tulo ja isäntä sekä emäntä kiirehtivät häntä vastaan kartanolle.
"Antakaa turvaa ja suojaa hyljätylle, turvattomalle ja kodittomalle, murtuneelle naiselle… Älkää, Jumalan tähden, hyljätkö onnettoman pyyntöä, minä rukoilen teitä … tehän olette olleet ennenkin minulle niin hyvät. — Minä koen tehdä työtä itseni ja lapseni elatukseksi", sanoi Eeva, ja hän vapisi kuin haavan lehti.
"Rauhoittukaa nyt toki … älkää noin kovin hätäilkö — — emme me hyljää … olkaa vaan tervetulleet… Onhan tuota nyt toki kattoa ja suojaa, Jumalan kiitos, teidänkin päänne päälle — käykääpäs nyt vaan huoneesen", sanoivat vanhukset melkein yhteen ääneen. He hätäilivät kovasti ja emäntä otti lapsen vapisevan äidin sylistä; ukko otti äitiä käsipuolesta kiinni, ja niin lähtivät he huoneesen.
Huoneessa oli Leena häntä vastaanottamassa.
"Voi rakas sisareni! Kuinka onnellinen sinä toki olet alhaisuudessasi ja usealta halpana pidetyssä säädyssäsi. Lämmin, uskollinen sydän on rinnallasi ja rakkaat, rehelliset ihmiset ympäröivät sinua. — Sisar raukkasi joutui väärään paikkaan; kevytmielisyyden uhrina joutui hän halpuutensa vuoksi ylönkatsotuksi, halveksituksi ja hyljätyksi. Moni ehkä kummasteli minun onneani, mutta ulkokullatun elämän loistava kiilto ei ole ihmisen elämän onni, sen minä, poloinen, liiankin suuressa määrässä todeksi tiedän", sanoi Eeva sisarelleen.
Samassa otti hän sisareensa syliksi kiinni ja purskahti katkeraan itkuun.
Kovain ponnistusten, murhetten ja mielenliikutusten tähden kaatui Eeva kovaan tautivuoteesen, jossa hän makasi monta viikkoa elämän ja kuoleman välillä. Leena ei luopunut hetkeksikään sisarensa tautivuoteen äärestä, mutta istui siinä yöt ja päivät, hoitaen ja vaalien heikkoa, taudin kanssa kamppailevaa sisartansa. Usein tarjottiin hänelle apua, että hän olisi saanut vähänkään jolloinkaan levätä, mutta hän ei voinut niin kauvan sitä tehdä kuin hänen kärsivä sisarensa taisteli taudin kanssa. Usein houraili sairas. Silloin hän säpsähti jostakin unen horroksesta ja sanoi: "Voi, voi, Risto, minkälainen sinä kuitenkin olit … petturi — unhotit lupauksesi — pikku Anton… Ei sinusta toki semmoista…"
Hyvän hoidon avulla rupesi sairas vihdoin paranemaan, mutta sangen hitaasti se kävi. Ensimäisenä huolena tointumisensa jälkeen oli hänellä lapsensa kyseleminen, vieläkö hän elää ja onko hän terve. Sisar rauhoitti häntä ja selitti, että vanha emäntä oli kaiken aikaa hoitanut pikku Antonia ja että poika oli terve ja virkku. Sen kuultuansa rauhottui sairas.
Tuo tautivuode oli Eevalle ikäänkuin uuden elämän jama. Sillä kun hän tautivuoteelta nousi, jaksoi hän tyyneemmällä mielellä kantaa kovaa kohtaloansa ja asettaa itsensä vastaanottamaan sitä uutta elämän suuntaa, joka nyt oli hänen eteensä astunut. Nöyrällä mielellä päätti hän alistua kovan kohtalonsa alle ja vastaan-ottaa mitä aika hänelle tuopi.
Risto asui vielä samassa paikassa, mihin hän oli mennyt vaimoansa pakoon. Hän ei ollut sen koommin käynyt vanhassa kodissansa, eikä kysellyt vaimostansa mitään; lieneekö tämä tullut häpeästä vai ylönkatseesta, sen ties taivas. Hän oli harvapuheinen ja synkkä, eikä kärsinyt muidenkaan puhua mitään hänen ja vaimonsa välisistä asioista.
Heti kuu Eeva taudiltansa kykeni, kirjoitti hän Ristolle seuraavaisesti:
Entinen aviokumppanini!
Palaja omaan kotiisi, sillä siellä ei ole nyt enään ketään, jota sinun tarvitseisi ihmisten edessä hävetä. Jumala sen yksin tietää, kuinka paljon minä olen saanut sinun kovan ja tunnottoman sydämesi tähden kärsiä, mutta nyt se on jo suurimmaksi osaksi ohitse mennyt. Minä voin nyt jo jotakuinkin tyytyä onnettomaan kohtalooni, enkä kadu mitään hartaammin kuin sitä, kun annoin petollisten liehakoimisiesi vietellä puhtaan ja viattoman sydämeni. Kuitenkaan en toivota sinulle kostoa, enkä mitään pahaa, sen vaan soisin, että koettaisit vakaannuttaa kovin huikentelevaa ja häilyvää mielenlaatuasi. Muuta mitään en sinulta pyydä. Elä onnellisena!
Eeva.
Hän ei saanut mitään vastausta kirjeellensä, mutta sekö vai joku muu seikka lienee vaikuttanut sen, että Risto muutti kun muuttikin asumaan omaan kotiinsa. Olisipa luullut hänen nyt hyvinkin hyvän olla, sillä olihan hän täydellisesti voittanut mitä oli tarkoittanutkin, nimittäin: päässyt erilleen halveksitusta vaimostaan. Niin ei kuitenkaan ollut asian laita, sillä ikävä ja paha oli hänen olla. Hänen kaunis ja lempeä vaimonsa oli vaan aina hänen mielessänsä ja elämä tuntui hänestä sanomattoman autiolta ja tyhjältä. Unissaankin näki hän useinkin vaimonsa edessään, ja silloin näytti hän hänestä kärsivältä enkeliltä. Tämä tieto ja tunto teki hänen elämänsä sanomattoman ikäväksi ja synkäksi, ja tuo ennen niin iloinen mies painui yhä harvapuheisemmaksi, synkkämielisemmäksi ja närkkäämmäksi ja viimein tuli hän kaikilta kummailtavaksi jöröksi. Ei häntä huvittaneet vieraat, ei seurustelut muiden kanssa, eikä mitkään. Hän oli monta kertaa tunnustamaisillansa suurimman erehdyksensä, mutta häpeä ja ylpeys estivät häntä siitä.
Eeva oli tottunut hyväksi käsityön tekiäksi. Hänellä oli työtä yllin kyllin ja hän teki sitä halulla ja ahkerasti. Näin tavoin ansaitsi hän riittävän toimeentulon itsellensä ja lapsellensa, vieläpä sai vähän säästöönkin; näitä säästöjä aikoi hän panna talteen sillä varalla, että voisi pikku Antonia kouluttaa, kun se aika tulee. Hänellä oli sievä huone asuttavana, johon talo antoi vielä lämpymänkin, eivätkä Kaaralaiset koskaan suostuneet ottamaan niistä minkäänlaista vuokraa tahi maksua. Pikku Anton oli jo jalanjuokseva ketterä poika, ja oli kaikkein lemmikki ja suosikki, mutta kaikkein enimmän häntä toki äitinsä rakasti, uhraten elämänsä ja kaikki voimansa hänen hyväkseen.
Eräänä päivänä nähtiin se kumma, että Risto asteli Kaaralaa kohden. Eevan sydän tykytti kovasti ja hän kiirehti kamariinsa. Leena meni Ristoa vastaan ja ohjasi hänet suorastaan Eevan kamariin. Mielenliikutuksen tähden oli vieno puna noussut Eevan kasvoille ja semmoisena oli hän sangen miellyttävän näköinen. Pikku Anton telmi hyötyisänä ja verevänä lattialla, äännellen ehtimiseen kaikenlaisia lapsellisia sanoja.
Alakuloisena ja ujona astui Risto huoneesen. Hän luimisteli ja katseli sinne tänne, mutta hän ei ottanut katsoaksensa suorastaan vaimoansa silmiin.
"Tule tänne peremmäksi istumaan", kehoitti Eeva, kun näki miehensä neuvottomuuden.
"Kylläpähän tässä…" sanoi Risto, haapuroiden samassa likinnä olevaa tuolia, jonka hän veti aivan ovipieleen ja istuuntui siihen.
Seurasi tuskallisen pitkä äänettömyys.
"Eiköhän olisi parasta, että taasen yhtyisimme", sanoi Risto vihdoin.
"Ettäkö kuinka?"
"Tarkoitan että unhottaisimme entiset ja yhdistyisimme jälleen … ikävähän on näinkin", pitkitti Risto.
"Se ei tapahdu enään koskaan. Minä olen sinulle kerran antanut sydämeni, mutta sinä olet sen halveksien hyljännyt ja kauhealla kylmyydellä murskannut. Voi, Risto! Löyhät olivat sinun lupauksesi ja lyhyt oli rakkautesi, joilla sinä minun petit! Minulla ei ole enään toista sydäntä sinulle antaa, sillä se mikä minulla nyt on, se on pyhitetty lapseni kasvatukseen. Mitäpä hyvää siitä olisikaan, jos nyt, kun sydämeni haavat ovat vähän paremmat, antaisin itseni toistamiseen pettää, sillä olenhan vaan ruotilainen ja semmoisena olisin sinulle haittana vierastesi aikana, jota paitsi talonpoikamaisuus pistäisi minusta esiin joka päivä. — Ei, Risto, paras on näin, sillä minä voin nyt jo joihinkin määriin kantaa kovan kohtaloni", sanoi Eeva värisevin äänin, ja kirkkaat kyyneleet kiilsivät hänen silmissänsä.
"Hyvästi".
"Hyvästi, hyvästi! Jumala sinulle anteeksi antakoon!"
Risto meni ja hänenkin silmissään kiilsi kyynel.
End of Project Gutenberg's Jälkipoimintoja III, by Pietari Päivärinta