KUUDES LUKU.
Vaikka Kirrilän vanhukset luulivat tehneensä jalon ja tuntonsa rauhoittavan työn, silloin kun he Martin ajoivat pois kotoa, niin ei tuo tunnon rauha, jonka he luulivat saavuttaneensa, kumminkaan kauvan pysynyt heidän tykönänsä, eikä tuo pois-ajamisen jalous voinut täyttää sitä tyhjää paikkaa, jonka tuo lyhyt ja pian pakeneva tunnon rauha oli jälkeensä jättänyt. Poikansa olivat he ajaneet pois, hän oli lähtenyt nöyränä, mutta murheellisena nöyränä. Kyynelsilmissä oli hän tylyt vanhempansa hyvästi jätellyt, eikä yhtään kiukun eikä koston sanaa oltu hänen suustaan kuultu. Aikaa oli kulunut Martin lähdöstä, eivätkä he olleet vielä minkäänlaista tietoa hänestä saaneet. Vieläpä heillä oli pelko, jos Martti ainakin pääsisi kuulutuksille Ainan kanssa, kun hän saa vapaasti toimia päinensä, heidän peräänkatsannottaan. Heidän mielissään rupesi nyt kummittelemaan olevia ja olemattomia vaaroja ja vahingoita Martille ja itselleen, ja melkeenpä he jo katuivat kun he ajoivat Martin pois. Oliko kumma jos heidän mielensä oli synkkä ja apea, asiain noin ollessa.
Eräänä päivänä istuivat Kirrilän vanhukset salissansa, vaipuneina noihin surullisiin ajatuksiinsa. Kaukaan aikaan ei kumpikaan heistä puhunut mitään, sillä kummallakin oli omat synkät ajatuksensa. Vihdoin katkasi Kirri äänettömyyden, sanoen:
"Kumma kun ei kaukaan aikaan ole kuulunut mitään Martista, eikä Kolkkilastakaan! Mikä lienee Rehkosella ja Lillulla, kun kumpikaan heistä ei ole kolmeen viikkoon käynyt meillä, vaikka minä heidät laitoin samana iltana, kun Martti lähti, tapaamaan häntä Kolkkilasta, johon luulin hänen menneen, taivuttamaan häntä vielä tyytymään meidän tuumiimme ja edelliseen tarjoukseen Sussolta, joka kävi heti Martin lähdettyä vielä asiasta kanssani tuumittelemassa. Lienevätkö Marttia Kolkkilassa tavanneetkaan, koska eivät ole täällä käyneet? Oikeen minua alkaa peljättää."
"Voi minun poikaani Marttia, mihin onnettomuuteen hänen piti joutua!" valitteli Katru.
"Etkö ole keneltäkään saanut kuulla, josko Martti ja Aina olisivat kuulutetut näinä viime pyhinä?" kysyi Kirri Katrulta.
"En. Olen aina itse aikonut mennä kirkolle kuulustelemaan asiaa, vaan aina on ollut niin pahat ilmat, ett'en ole saattanut lähteä, eikä ole tullut asiamiestäkään lähetetyksi, mutta minä pahoin pelkään, että he ovat jo kuulutetut", sanoi Katru.
"Joutava pelko. Vaikka kuka tulisi ja sanoisi niin tapahtuneen, en sittenkään uskoisi, sillä perintökuitin on tuli nuolaissut ja epäyskirja on pastorilla; siis pelvossasi ei ole mitään mahdollisuuttakaan", sanoi Kirri lujana uskossaan, yhä vaan luottaen epäyskirjaansa ja perintökuitin hävittämiseensä.
"En tiedä mitenkähän lienee, mutta semmoinen salainen aavistus minulla kumminkin on. Ei maar Kolkki, isoviisas, ole osannut niin toimittaa, ett'eivät epäyskirjasi ja perintökuittisi juuri paljon merkitse", sanoi Katru yhä vielä epäillen.
"Tuntuupa siltä kuin puhuisit oikeen, sillä Kolkki on ymmärtäväinen mies; koko kylän on vaikeimmissa asioissa turvaaminen häneen", sanoi Kirri myöntävästi.
"Sinnehän sen oli taas meneminen; semmoista en minä tarkoittanut", sanoi Katru ja lisäsi sitten: "Voi kun ei saa edes minkäänlaista tietoakaan Martista."
"Tämä on nyt oikea tuskan ja odotuksen aika! Oikeen henkeä ahdistaa ja hiki päältä juoksee tässä tuskassa. Poika mennyt eikä vähääkään tietoa, mihin hän on joutunut, palaako hän enään koskaan takaisin ja tyytyykö tuumiimme — voi, voi! Minusta tuntuu niinkuin joku hirmuinen paukaus olisi tulossa", sanoi Kirri huolehtien.
"Ja se paukaus on semmoinen, että tulta säkenöitsee ja kuolleet heräävät haudoistansa", sanoi Katru hajamielisesti ja vuorostansa epäillen.
"Jopa sinä nyt hourailet! Eihän tuo toki viimeisen päivän paukaus liene", sanoi Kirri kauhistuen.
"Enpä oikeen tiedä miten se on, mutta paha minun on olla. Päätäni pyörtää ja ajatukseni eivät pysy vähääkään koossa — voi, voi! mitä tässä tulee", sanoi Katru todellakin arveluttavasti.
"Voi hyvä Jumala mihin minä nyt joudun, hänkin tuli tuommoiseksi", sanoi Kirri tuskallisesti ja katsoi vaimoansa silmiin.
Samassa astui naapurin Maija huoneesen. Hänen tulonsa taloon oli onnellinen sattuma, sillä Katru tuli hänen nähtyään heti järjelleen. Vanhat muistot, vanhat vihat ja vanhat murheet virkosivat jälleen elävinä hänen eteensä ja hän oli entinen Katru taas muutamassa silmänräpäyksessä.
"Täälläpä naapurit kahden istuvat ja molemmat niin surullisen näköisenä", sanoi Maija tultuansa.
"Eikö ole syytä suruun, hyvä naapurin emäntä? Poika on mennyt", sanoi
Kirri melkein itkien.
"Itsepä hänen ajoitte pois, miksi omaa tekoanne murehditte?" sanoi
Maija, ikäänkuin pilkaten heidän omatekemäänsä surua.
"Se täytyi tehdä. Hän oli niin itsepintainen ja uppiniskainen, ett'ei häntä saanut mitenkään erilleen tuosta kelvottomasta Kolkin tyttärestä", selitti Kirri tuota vanhaa virttänsä.
"Miks'ette antaneet Martin naida oman mielensä mukaan? Hänenhän se asiansa on", sanoi Maija.
"Ei koskaan; se ei saa tapahtua koskaan — jumal'avita ei koskaan, sanon minä", sanoi Katru tuimasti.
"Sitä emme ole saattaneet, emmekä vastakaan saata tehdä millään ehdolla, semminkin kun hänellä on ehdolla niin kelpo ihminen kuin Susso on", sanoi Kirri tyynemmästi.
"Oikeen minun käypi säälikseni kun teidänkin ymmärryksenne on noin pimitetty. Mikä on Susso Ainaa vastaan eli hänen rinnallansa? Semmoinen heittiö, joka on kiilana joka naimamiehen ja joka naimiskaupan välillä. Hänen asiamiehensä ovat sitten semmoiset hiittolaiset kuin Lillu ja Rehkosen joukko! Semmoisien hengenheimolaisien joukossa ei synny mitään hyvää, ja kuitenkin ovat he saaneet teihin molempiin vaikuttaa, sillä noiden asiamiestensä avulla on Susso saanut ensin emännän ja sitte isännän mielen pimitetyksi ja so'aistuksi. Tuolla neuvolla on hän teidät ja monta muuta ihmistä saanut sanomattomaan kiusaukseen ja vaivaan. Te luulette Sussolla olevan kauheatkin rikkaudet ja niiden te olette antaneet sielunsa sovaista. Mutta totuudessa ei noita rikkauksia ole muualla kuin hänen asiamiehiensä ilkeöissä mielikuvituksissa ja hänen omassa valheellisessa suussaan. Hän huutaa ja uskottaa ihmisiä saavansa mahdottomat summat nisuilla, mutta asia ei niin ole; sillä kun ei hän ole ollut missään pakarin opissa, vaan on itsestänsä ruvennut nisuja leipoa litustelemaan, niin hänen työnsä tulee huonoa. Noilla kehnoilla teoksillaan on hän harvoilta ostajiltaan kiskonut kaksin-, kolmin-kertaiset hinnat. Siitä onnestansa yltyi hän niin, että litusteli kaksi kuorma-kirstullista noita tavaran tuottavia teoksiaan, vuokrasi kaksi hevosta ja lähti markkinoille isoja voittoja ja rikkauksia kokoamaan. Mutta tietääpä sen miten siellä kävi, kun hän joutui kehnon tavaransa kanssa oikeain pakarien rinnalle, Silloin näkyi, että Susson tavarat olivat sekä kalliita että huonoja ja niitä ei ostanut kukaan. Siitä seurasi se, että Susso sai vedättää nisunsa kotiaan, jossa ne nyt vanhenevat kynsiin, eikä hän saa niitä kaupaksi vähällä eikä paljolla. Niiden isojen voittojen siaan saa hän nyt kauppamiehiltä rätingin päälle. Siis noiden huhuttujen rikkauksien siaan on Sussolla velkaa niin paljon, että kylläksi kohta on verho silmiensä päällä", selitti Maija.
"Rupeaapa ymmärrykseni vähitellen selvenemään. Eikö Susso ollut Kolkin pojankin naimisen välissä kiistaamassa?" sanoi Kirri miettivästi.
"Aivan niin, isäntä! Vielä viimeisen kuulutuksen ja vihkimisen välilläkin häätäsi hän itse ja hänen asiamiehensä sen asian välissä ja silloinkos kehuttiin tuota ainaista kaupan kalua itseänsä sekä hänen olemattomia suuria rikkauksiansa. Tuota he tekivät lakkaamatta aina siihen asti kun häät pidettiin, vaikk'ei Kolkin poika, eikä muu väkikään antaneet tuommoiseen käytökseen minkäänlaista aihetta, sillä he katsoivat kaikin hänen ylön. Niin hän menetteli senkin asian kanssa ja monessa muussa kylässä tapahtuneessa naimisessa on hän elänyt samalla lailla, ja tuon kylän-heittiön te tahtoisitte miniäksenne ja pakotatte poikanne yhtymään tuohon inhottavaan otukseen! Hyi! oikeen minuakin inhottaa!" puhui Maija innokkaasti.
"Jopa te, naapurin emäntä, liiaksi pieksätte kieltänne! Kauvan olen minä huomannut teidän olevan kolkkilaisten asiamiehen", sanoi Katru närkästyneenä.
"No mutta jotakin teidänkin päähänne lykkää! Pahaksi onneksi mielipiteillenne, en kuulu ollenkaan niiden ihmisien joukkoon, jotka asiamiehen ammattia harjoittavat naimis-asioissa. Totuuden kieltä minä puhun kaikissa tiloissa, katsomatta kenenkään mieltä, onko se musta tai valkea", sanoi Maija ja lähti pois.
"Nakkasi piru taas tuon Maijan tänne! Ja sinä taas tuommoinen löperö", sanoi Katru Maijan mentyä.
"Maija, naapurin emäntä, on rehellisimpiä ihmisiä mitä tunnen, niinkuin ennenkin olen sanonut, ja nyt sen ymmärrän aina selvemmin. — Rupeampa kohta toivomaan, että Martti ja Aina olisivat kuulutetut!" sanoi Kirri.
"Senhän minä taas tiesinkin, että semmoiset seuraukset ne ovat Maijan käynnistä! Mutta jos niin olisi, mitä mielisit siinä tapauksessa tehdä?" sanoi Katru.
"Mielisinpä heidät ottaa kotiin."
"Molemmat?"
"Kuinkas muutoin! Eihän heitä sitten kävisi eroittaminen, sillä se kuuluu: miehen pitää luopuman isästänsä ja äidistänsä ja vaimoonsa sidottu oleman", selitti Kirri.
"Niin mutta eihän Martti silloin tulisi luopumaan isästänsä ja äidistänsä, jos hänen kotia ottaisit. Jos he ovat kuulutetut, niin älä ajattelekaan heitä tänne vetää, vaan olkoot missä tahansa, sillä se sotii suoraan Jumalan sanaakin vastaan", selitti Katrukin vuorostaan.
"Minusta tuntuu siltä kuin sinä et ymmärtäisi ollenkaan Jumalan sanaa, koskapa sen paikan noin nurin selittää sukaisit", sanoi Kirri.
"No, sinä nyt olet oikea pöllö! Etkö sinä ymmärrä selviä sanojakaan? Nythän Martti on luopunut isästänsä ja äidistänsä, kun hän on pois ajettu kodista. Ja jos hän ainakin tuon Kolkin tyttären saanee, kaikkien keinojesi läpitse, niin silloinhan hän on vaimoonsa sidottu; luulisipa noin selvän asian ymmärtävän", selitti Katru toimessaan.
"En minä noin vasenkätistä selitystä ymmärrä, enkä semmoista tahdo koskaan ymmärtää. Älä nyt rupea raamatuita selittämään, koska ei ymmärryksesi näy jaksavan vähemmin painaviakaan asioita käsittää — mutta minä luulenkin, että he ovat jo kuulutetut", sanoi Kirri.
"Kutka?"
"Enkö minä jo sanonut, ett'et sinä nykyään ymmärrä paljon mitään! No hei Martti ja Aina", selitti Kirri.
"Vastoin kaikkia juoniasi ja viisauttasi?!"
"Ovatko ne yksin minun juoniani? Olethan itsekin tehnyt sen asian estämiseksi mitä suinkin olet voinut", huomautti Kirri.
"Niin, mutta miehen sanotaan olevan lahjoitetun suuremmalla viisaudella kuin vaimon", sanoi Katru yhä selitellen vielä raamattua.
"Miehen viisauden pitäisi olla vaimon viisautta suuremman hyvään eikä pahaan. Nyt kun alat peljätä, että kaikki juonet ja kavaluudet ovat turhaan rauvenneet, soisit sinä minun viisauteni pahaan olevan suuremman sinun viisauttasi; muuten en ole kuin pöllö", intteli Kirri puoltansa oikeaksi.
"Pöllöpä kyllä, kun et kykene yhtä parikunnan kuulutusta estämään!"
"Entäs itse?"
"Sinähän tuota iloitsit ja kerskasit Rehkoselta saaneesi semmoisia neuvoja, jotka vissiin auttaisivat".
"Entä sinä itse Rehkosen Pirkolta kainalotilkun kääntämisen keinolla?"
"Suostuithan tuohon itsekin, sentähden ei asia ole paremmin minun kuin sinunkaan."
"Älkäämme niistä asioista kiistelkö ja ruvetko keskenämme riitelemään, sillä totisesti olemme samassa kadotuksessa; työläs on meidän potkia tutkainta vastaan", sanoi Kirri viimein sovittavaisesti.
"Voi kuin minä pelkään! Todellakin hiki päältäni juoksee — voi minun poikaani Marttia!" sanoi Katru unhottaen riitansa miehen kanssa ja alkaen vaipua taas entiseen surumielisyyteensä.
"Ne ovat parempia tunteita; anna niiden päästä valtaan, niin sydäntäsi helpoittaa! Minun on tuntoni jo paljon helpompi, kun olen ruvennut paremmasti ajattelemaan", sanoi Kirri kehoittavaisesti.
"Ainahan olen lapsiani rakastanut", sanoi Katru äidillisesti.
"Sitä ei saata kukaan sanoa, ett'et sinä ole ollut äiti lapsillesi ja isällinen sydän rupeaa minussakin aina enemmän vaikuttamaan; anna sinäkin äidillisen sydämesi tässäkin vapaasti hehkua, niin asiamme kääntyvät pian hyväksi", sanoi Kirri kesytellen vaimoansa.
"Mitä sinä sitten oikein tarkotat?" kysyi Katru jo vähän lauhtuneena.
"Tarkoitanpa sitä, että otamme Martin takaisin kotia ja vielä Ainan kaupan päälle ja että laitamme heidät naimisiin, jos eivät he ole jo ennen siihen menneet", sanoi Kirri rohkeasti.
"Tuommoisen ihmisen kanssa?!"
"Ihmisessä ei moitetta liene, sillä kaikki kunnialliset ihmiset kiittävät Ainaa. Hänellä on ollut monta kunniallista kosiaa tarjolla, mutta hän ei huoli vaan kenestäkään muusta kuin Martista, eikä Martti kenestään muusta kuin hänestä; miksi me rupeaisimme heitä eroittamaan? Minä rupean jo ymmärtämään, että me olemme petetyt, surkeasti petetyt", puheli Kirri edelleen.
"Keneltä petetyt?"
"Sussolta, Lillulta ja Rehkosen joukolta."
"Mutta ketä ovat ne kunnialliset ihmiset, joista mainitsit?"
"Kaikki muut ihmiset, paitsi Susson ja meidän asiamiehemme", viittaili
Kirri.
"Ainoat, jotka ovat tahtoneet ja kokeneet säilyttää onneamme, rikkauttamme ja kunniaamme", sanoi Katru katkerasti.
"Ainoat, jotka ovat tahranneet meidän kunniamme ja saattaneet meidät pilkan ja naurun esineiksi kaikkien oikeain ihmisien silmissä ja jotka ovat tehneet meidän ja monen muun elämän näin katkeraksi ja tuskalliseksi. Jos ei heitä, hiton henkiä, olisi ollut, olisi tämänkin asian kanssa paljon paremmasti kuin nyt on, sillä luulenpa, että ilman heitä ja sinutta olisi ymmärrykseni paljoa pikemmin selvennyt, käsittämään totuuden, naapurin Maijan viimeinen puhe sen viimein toki teki", puheli Kirri oikeen tosi heränneenä.
"Tuommoinen miehuus, johon olen niin ehdottomasti luottanut!" sanoi
Katru yhä karrutellen.
"Luulenpa että nykyiset ajatukseni ovat ainoa oikea miehuus tässä asiassa; edelliset toimeni ovat olleet juoru-ämmäin toimia", sanoi Kirri perään-antamatta.
"Voi hyvä Jumala! Mihin minä nyt joudun; sinäkin tuommoinen!" sanoi
Katru kovin murtuneena.
"Ajattele sinäkin vähän enemmän! Sinä olet Martin, niinkuin muidenkin lastemme äiti; sinä olet häntä kantanut sydämesi alla. Sinä tunnet surua, tuskaa ja pakotusta sydämessäsi Martin tähden ja luulet, että se on muiden pahansuopain ihmisten panema kiusaus, joka kuitenkin on luonnollinen äidin rakkaus lastansa kohtaan. Käännä se tunne oikeen päin ja anna sen päästä voitolle ja huomaa, että itse olet syypää murheesesi", lohdutteli Kirri murheellista vaimoansa olkeen saarnamiehen tavalla.
"Mitä sitten tahdot, jos niin kävisi sydämeni kanssa?" kysyi Katru.
"Tahdon että kuuntelisit minua ja antaisit minun vapaasti hallita tässä asiassa!" pyyteli Kirri.
"Minkä sitten tekisit?"
"Aijon ensin kutsua Kolkin tänne ja sitten käydä sovintoon hänen kanssaan. Sen toimeen saatuamme kutsumme Martin ja Ainan kotia ja pidämme aina niinkuin omat rakkaat lapsemme heidät molemmat kotona", selitti Kirri.
"Ja annat sen kuusikymmentä markkaakin mennä hukkaan, jonka maksoit Markulle, ett'ei hän antaisi toista kuittia; eipä nyt ole raha mistään arvosta — kuinka monta lyijykynää sillä rahalla olisi voinut ostaa?" muistutti Katru pisteliäästi.
"En huoli siitä rahasta, enkä muusta mistään mitään, kun vaan saan poikani takaisin, Kolkin sovitetuksi, pilkan ja naurun pois päältäni ja omalletunnolleni rauhan. Ensikerran eläessäni tunnen, ett'ei raha polta mieltäni, ja luulenpa, että tuo on jotakin, joka on parempaan päin. Olkoon tuo hulluuteen tuhlattu raha oman tyhmyytemme ja hulluutemme ainaisena panttina ja sinettinä", sanoi Kirri vapaasti.
Katrulla ei ollut mitään karruttamista siihen.
"Tottapa me käskemme Kolkin tänne?" sanoi Kirri, tovin vaiti-olon perästä.
"Kolkin? Suurimman vihamiehemme!" tokasi Katru.
"Kolkki ei ole koskaan ollut vihamiehemme; päinvastoin on hän osoittanut suopeaa jalomielisyyttä meitä, niinkuin kaikkiakin ihmisiä kohtaan. Mutta me olemme itse tyhmällä käytöksellämme saattaneet itsemme häpeään ja Kolkin yrmeäksi kohtaamme. Parasta on, että heti kutsumme hänen tänne", sanoi Kirri toimikkaasti.
Sitten kutsui hän poikansa, Eskon, huoneesen ja sanoi hänelle: "Pane heti hevonen aisoihin ja aja Kolkkilaan. Sano Kolkille terveisiä minulta ja pyydä häntä minun nimessäni, että hän olisi siivo ja tulisi heti sinun mukanasi minun puheilleni! Hän ehkä myös tietää missä Martti nykyään majailee", lujenteli vaan Kirri.
"Kyllähän Kolkki hyvinkin lähtee Eskon kutsumalle! Viimeskin kun hän kävi Kolkkilassa, oli Kolkki ottanut Eskon niskasta kiinni ja paiskannut hänen ulos huoneesta; Kolkki on itse ylpeys", vastusteli Katru.
"Mitä emo edellä, sitä penikat perässä, sanoo sananlasku ja niinpä on taitanut käydä tässäkin. Luultavasti on Esko siellä käydessään osannut tehdä sitä samaa, mitä on meidän nähnyt täällä kotona tekevän, ja puhua sitä, jota on kuullut meidän puhuvan, ja silti en saatt…"
Samassa tuokiossa töytäsi Pirko huoneesen, niinkuin suuri tuulispää, jonkatähden Kirrin puhe jäi kesken.
"Voi s——a! Oletteko pirumpaa koskaan kuulleet? Kolkki on ottanut Martin kotiansa — voi pirua — toisen lapsen!" säyhysi ja huusi Pirko läkähtymäisillään.
"Mene!" sanoi Kirri Eskolle tiukasti, osottaen samalla lauseella olevansa yhtäkaikkinen koko tuolle Pirkon uutiselle, joka hänen mielestänsä oli niin isosta arvosta.
"Älä häntä nyt niin kiireesti hätyytä lähtemään, ennenkun saamme kuulla mitä Pirkolla olisi vielä sanottavaa", sanoi Katru.
Samassa syöksähti Lillu huoneesen; hänenkin ulkomuotonsa osotti hänellä olevan tiedossa jotain hyvin merkillistä.
"Voi herra-jee, isäntä ja emäntä kulta! Oletteko kuulleet ett…?"
"Että Kolkki on ottanut Martin tykönsä", keskeytti hänen Kirri.
"Niin, ja että Martti ja Aina ovat kuulutetut?" lisäsi Lillu syvään hengittäen ja odottaen suoranaista ja ankaraa vaikutusta uutisilleen.
Niitä ei puuttunutkaan, sillä heti tuon kuultuansa tarttui Katru päähänsä ja rintaansa ja huudahti: "Voi Jumalani!"
"Kuolema, kauhistus! Se ei ole tosi; tunnusta paikalla että valehtelit!" sanoi Pirko kauhistuen.
"Kerranko he ovat kuulutetut?" kysyi Kirri kylmästi, sillä Lillun ja
Pirkon uutiset eivät olleet häntä vähääkään liikuttaneet.
"Joka-ainokainen kolme kertaa ja se sanoma ei olekaan valhe, sen vannon rehellisyyteni kautta", sanoi Lillu, ikäänkuin paheksuen, kun hänen rehellisyyttänsä epäiltiin.
"Voi Jesus!" kiljasi Katru toistamiseen ja valkeni valkeaksi kuin palttina.
"Rauhoitu Katru!" sanoi Kirri vaimollensa; sitten sanoi hän Eskolle: "Minä olen jo monta kertaa sanonut sinulle: Mene ja siinä sinä yhä vielä kuhnailet! Ymmärrätkö?"
Paikalla lähti Esko sinne, johon hän oli määrätty.
"Soisimme teidän menevän pois, sillä tarvitsemme olla kahdenkesken", sanoi Kirri sitten kylmästi Lillulle ja Pirkolle, jotka heti tuon epäsuosiollisen lauseen kuultuansa poistuivat ja loivat hätäisiä ja kysyviä silmäyksiä toisillensa.
"Kuinka minä voin kestää kun Kolkki tulee?" lausui Katru Lillun ja
Pirkon pois mentyä.
"Jos olet häntä kohtaan pahassa paatuneessa ja valheellisessa mielessä, niin on sinun vaikea totuuden edessä kestää, mutta jos sinä sovinnon kättä tarjoat, niin kaikki käypi hyvin", sanoi Kirri.
"Kolkille?! Sitä en tee vihamiehelleni", sanoi Katru tuimasti.
"Kolkki on kohta täällä; koeta nyt käyttää itsesi niinkuin järjelliset ihmiset!" sanoi Kirri.
Samassa tuokiossa astuikin Kolkki huoneesen.
"Olette kutsuneet minun tänne", sanoi Kolkki puoli-yrmeästi.
"Niin olemme tehneet; sovinnon kättä minä tarjoan. Voi Kolkki kulta! Mitenkä me saisimme nuot pahat välimme sovitetuksi?" sanoi Kirri puoli-pelvossaan.
"Eihän ihmisellä ole mitään jalompaa tehtävää tässä maailmassa, kuin sovinto riitaveljen kanssa", sanoi Kolkki ja hänen kasvonsa kirkastuimat tuommoisia Kirrin suusta kuullessaan, sillä senkaltaista ei hän ollut odottanut.
"Martti on teillä?" kysyi Kirri.
"Martti on meillä", oli vastaus.
"Niinkuin oma lapsenne?"
"Niinkuin oma lapseni, paljojen lasteni seassa. Minun täytyi Martti ottaa kotiani, jos mieli oli saada heidät pelastetuiksi siitä perikadosta, johon he muutoin olisivat välttämättömästi joutuneet", sanoi Kolkki suorasti.
"Jalosti tehty. Kolkki kulta, jalosti. Nyt minä alan ymmärtää, että ilman teittä ei olisi enään Marttia ja tuskinpa Ainaakaan. Voi minua onnetointa mihin vaaraan olin syöstä omani ja teidän lapsenne! Minä olen syyttä ajanut pois oman lapseni, joka ei vielä kertaakaan ole tehnyt vastenmielisesti kohtaani, paitsi molemmissa naimisissaan, joissa kumminkin hän oli oikeassa ja minä väärässä, vaikka minä hänen ajoin armotta tyhjään avaraan maailmaan. — Minä olen julmasti loukannut teidän tyttärenne ja teidän kunniaanne, saatatteko kaikki nuot antaa minulle anteeksi?" puheli Kirri katuvaisesti ja sovinnollisesti.
"Kun teissä kerran on rehellinen katumus saanut vallan, niin minä voin sydämestäni anteeksi antaa ja kaikki unhottaa", sanoi Kolkki.
"Yksi asia vielä: kun teillä on ehdotoin etuoikeus niin Marttiin kuin Ainaankin, suvaitsetteko minun molemmat ottaa tyköni? Minä tahtoisin molemmat pitää lapsinani ja palkita heille mitä rikkonut olen", ehdotteli Kirri.
"Kun teissä on paremmat tunteet saaneet vallan, niin minä myönnän, muutoin olisi se mahdotoin. Yhden ehdon kumminkin toki teiltä vaadin, ennenkun lopullisen suostumukseni pyyntöönne annan. Vaadin teiltä lujan lupauksen, että lapseni talossanne ihmisen arvoisena kaikin puolin edespäin pidätte. Isoja perinnöitä ei hänellä nykyään ole, mutta hänellä on puhdas sielu, joka useinkin on suuremmasta arvosta elämän myrskyissä, kuin kullat ja hopeat. — Tuon pyyntöni jos lupaatte vilpittömästi täyttää, niin myöntymykseni on luja ja valmis", puheli Kolkki jäykästi.
"Niin paljon kuin minussa voimaa on, tahdon korjata rikostani ja kohdella häntä lempeydellä ja ystävyydellä. Eiköhän ole parasta, että heti laitan Eskon hevosella heitä noutamaan? Vai kuinka Kolkki?" myönsi ja kyseli Kirri.
"Tehkää niin!"
"Tuossa on, Kolkki, käteni! Sydämeni on sulannut ja tunnon rauha on palannut pimitettyyn sieluuni ja se tuntuu niin suloiselta kuin nousevan lempeän keväisen aamu-auringon kirkkaat ja lämmittävät säteet. Tuskaa, vaivaa ja surua olen onnetoin suotta paljon kärsinyt oman tuhmuuteni tähden, mutta nyt se on toki ohitse mennyt", puheli Kirri edelleen.
"Tuossa on myös sovinnon käsi ja siinä samassa sovinnon sydän", sanoi Kolkki, ja he puristivat toisiansa kädestä, vahvistukseksi sovinnolleen.
"Mene heti panemaan hevonen aisoihin, aja Kolkkilaan ja pyydä, että Martti ja Aina olisivat hyvät ja tulisivat sinun mukanasi täällä käymään", sanoi Kirri Eskolle.
Esko lähti.
"Rupeaapa minunkin sydämeni sulaamaan", mutisi Katru puoliääneen.
"Mitäs emäntä miettii tästä asiasta? Olettehan mykempi Bileamin aasia!" sanoi Kolkki Katrulle ja käveli häntä kohden.
"Mitäpä siihen meikäläiset sanovat, kun niin viisaat asioista päättävät", sanoi Katru pistelevästi, vaikka hänkin oli jo saanut paremmat ajatukset, vaan hänen oli vaikea niin pian tunnustaa mielipiteitänsä vääriksi.
"Älkää olko, emäntä, noin pisteliäs tänä suurena sovinnon päivänä!
Onhan teillä yhtä iso osa asiassa kuin meilläkin", sanoi Kolkki.
"Pois komppeilemiset ja pistopuheet! pois viha ja vaino!" sanoi Kirri
Katrulle.
"Samoin minäkin tunnen tarpeelliseksi, kun ma vaan kehtaisin sen tehdä", sanoi Katru ikäänkuin peläten, että sovelias tilaisuus ja aika ehkä luiskahtaa pois hänen käsistänsä, jos ei hän nyt jotain toimi nykyisten tunteittensa eduksi.
"Ei mitään hyvää ja jaloa pidä hävetä", sanoi Kolkki.
"Sovintoa minäkin halajan; tässä on käteni", sanoi Katru, tarjoten kättänsä Kolkille.
"Kas niin, emäntä!" sanoi Kolkki ja tarttui emännän tarjottuun käteen.
"Sydäntäni helpoittaa", sanoi Katru.
"Tiesinhän minä sen, sanoinhan minä sen. Ei mikään ole autuaallisempaa eikä lämpöisempää, kuin sovinto riitaveljein välillä. — Mutta enhän ole ollenkaan muistanut Kolkilta vakuudeksi kysyä, joko Martti ja Aina ovat kuulutetut?" sanoi Kirri.
"Jo kolmastikin", oli vastaus.
"Sen parempi. Tässä tulee meille lysti ja muutamille pitkä nokka", sanoi Kirri ja hän näytti nykyään hyvin miettiväisen näköiseltä.
"Mikä on tarkoituksesi?" kysyi Katru.
"Tarkoitukseni on tämä: kun Martti ja Aina ovat jo kolme kertaa kuulutetut ja kun he tulevat tänne, niin kutsutaanpas pastorikin vieraaksemme; siihen onkin hyvä tilaisuus, koska tiedän hänen olevan käymässä sairaan luona — ja sitten pidetään häät paikalla, Katru", selitti Kirri iloisesti.
"Oletkos ymmärryksesi kadottanut? Mistä näin pikaan saadaan vieraita ja ruokaa niille?" sanoi Katru säikähtäen.
"Meillä kyllä on aitassa ja salvassa ruokaa ja juomaa; sieltä juoksee kun juokseman pitää. Me emme vaadikaan herkullista ateriaa, vaan tyydymme yksinkertaiseen ravintoon; kyllä muu tapahtuva lysti palkitsee harvat ruoka-lajit, sillä enpä aio kutsua vieraiksi kuin Rehkosen joukon ja Lillun", selitteli Kirri.
"Pahimmat pirut!" sanoi Kolkki säpsähtäen.
"Juuri niin ja sentähdenpä he juuri tarvitsevatkin saada pitkän nokan", sanoi Kirri.
"Entäs Susso?" muistutti Katru.
"Häntä en tahdo nähdä. Hänestä ovat kaikki nuot juonet ja kiusat vuotaneet; hän on itse piru ihmishaahmossa; häntä en kärsi", sanoi Kirri Lujasti.
"Äsken en rohjennut vielä sanoakaan, että Martti ja Aina ovat jo — vihityt; eilen kävi pastori meillä heidät vihkimässä", sanoi Kolkki.
"Sepä uutinen on vähän hankalampi", sanoi Kirri ja mietti. "Mutta ei sekään pilaa vielä meidän lystiämme. Sali juhlalliseksi, vihkituoli voimaansa niinkuin ainakin. Heti kun Esko tulee kotia, menköön vahtaamaan pastoria, ett'ei hän pääse sivu. Hannu paikalla käskemään Rehkosta koko joukkoneen tänne ja Lillu kanssa — muistatko Hannu, Lillu kanssa! Mutta ei mitään muita kutsuja kuin meillä käymään", lisäsi Kirri.
Hannu lähti paikalla toimiinsa ja samassa tulivat Martti, Aina ja Esko.
"Hyvää päivää!" sanoi Martti vetäytyen nurkkaan.
"Hyvää päivää!" sanoi Ainakin ujosti.
"Päivää, päivää, lapseni! Me olemme tulleet täällä toiselle tuulelle ja mielelle. Saatatteko, rakkaat lapseni, antaa meille anteeksi kovan ja tyhmän käytöksemme teitä kohtaan?" sanoi Kirri.
"Jos kuin, isä kulta", sanoi Martti.
"Entäs Aina? Paljon on tosin uskallettu silloin, kun pyydetään sovitusta siltä, joka syyttömästi on niin paljon saanut kärsiä, mutta sydämeni ei tunne saavan rauhaa, jos en pääse sovintoon sinunkin kanssasi", puheli Kirri Ainalle.
"Sydämeni on sula ja leppyisä kaikkia ihmisiä kohtaan. Miksikäpä olisinkaan teille suutuksissa", sanoi Aina lempeästi.
"Kas niin, lapseni! Nyt olemme sovitetut ja lapsinani rakkaina tahdon teidät molemmat pitää. Katuen entistä käytöstäni kohtaanne, tahdon korjata mitä rikkonut olen. Sen kolmetuhatta markkaa, jonka lupasin Martille ja Sussolle, jos toisensa naisivat, annan tässä nyt teille häälahjaksi, koska kuulutte häitänne pitäneen, ja on tämä lahja oleva ensimäinen suosioni osotus teille", sanoi Kirri ja rupesi ojentamaan rahoja Ainalle.
"Anna lahjasi antamisen olla siihen hetkeen asti, kun pastori ja mieli-vieraasi tulevat! Silloin sen vaikutus on suurin", muistutti Katru.
"Oikeen sanottu, Katruseni, oikeen. Pitihän meidän näyttää pitkää nokkaa ja tosiaankin se temppu on oivallinen nokan jatko", sanoi Kirri ja keskeytti lahjansa antamisen.
"Kiitämme nöyrimmästi! Millä me olemme semmoisen hyvyytenne ansainneet?" sanoi Aina ujosti.
"Ei mikään maailmallinen hyvyys voi palkita niitä kärsimyksiä, joihin sinun olemme saattaneet", sanoi Kirri. Sitten kääntyi hän Katrun puoleen ja sanoi: "No mutta ethän sinä Jumalan tähden virka mitään pojallesi ja miniällesi!"
"Pyydän anteeksi; enempää en jaksa", sanoi Katru, samassa kun hän tarttui molempia syliksi.
"Ei, äiti kulta, ole mitään anteeksi pyytämistä", sanoi Martti ja kyyneleet valahtivat hänen silmistänsä.
"En minä ole koskaan ollut teille vihamielinen; teillä oli vaan pieni erehdys: te luulitte Martin olevan teidän ijankaiken, vaan hän olikin — minun", sanoi Aina.
"Oivallisesti lausuttu, lapseni, oivallisesti ja jalosti! — mutta laittakaa vihkituoli valmiiksi!" sanoi Kirri.
"Mitä sillä tehtäisiin?" kysyi Aina hätäisesti.
"Yhtä toki kysyn teiltä, ennenkun vastaan siihen kysymykseen: saatatteko tulla tähän kovaan kotiin asumaan, niinkuin ainoaan kotiinne?" sanoi Kirri.
"Voi isä kulta, kuinka mielellämme sen teemme. Tiesinhän minä, että te olette hyvä", sanoi Martti, tarttuen isäänsä syliksi ja pyyhkien kyyneleitä silmistänsä.
"Entäs Aina?" kysyi Kirri.
"Kussa Martti on, siellä tahdon myös minä olla kuolemaani asti; minä kiitollisuudella vastaan-otan tarjoamisenne", sanoi Aina.
"Nyt minä vasta sanon mitä vihkituolilla tehdään. Pastori on kutsuttu tänne ja tahdonpa, että hän siunaa teidät tässä vihkituolin ja meidän silmiemme edessä, harmiksi Rehkosen joukolle, Lillulle ja heidän laisillensa. Rehkosen joukko ja Lillu ovat kutsutut tänne juuri siksi hetkeksi. Laittakaa itsenne sitävarten juhlapukuun ja laittakaa vihkituoli valmiiksi, sillä aika on lyhyt", selitti Kirri.
"Tahdotte siis pahimpain ja ilkeimpäin parjaajaini ja parasten entisien ystävienne edessä tunnustaa erhetyksenne, ja siitä tulen vakuutetuksi sovintomme olevan sydämen sovinnon — jaloa, ylevää!" sanoi Aina.
"Niin, niin! En kenenkään edessä häpee tunnustaa erehdystäni ja sovintomme todellakin on sydämen sovinto, eikä tyhjä huulten höpinä", sanoi Kirri.
"Me suostumme ehdottomasti esitykseenne", sanoi Aina iloisesti, ja paikalla rupesivat he tekemään vihkituolia.
Juuri kun he olivat sen valmiiksi saaneet, tuli Susso vapisevana ja hätääntyneenä huoneesen.
"Voi hyvä Jumala! Mitä nyt kuuluu, hyvä isäntä ja emäntä", sanoi hän heti huoneesen päästyänsä, sanomatta hyvää päivääkään. Hän oli niin kauhuksissaan, ett'ei hän huomannut syrjäpielessä olevia Kolkkia, Marttia eikä Ainaa!
"Mitä vainen?" kysyi Kirri kylmästi.
"Voi hyvä Jumala! Martti ja Aina ovat kuulutetut kaksi kertaa", sanoi
Susso läähöttäen.
"Ummellensa kolme kertaa", sanoi Kirri kolkosti.
"Voi hyvä Jumala! Vai jo ne ovat kolmasti kuulutetut! Tulin tänne tuumittelemaan mitenkä Martti saataisiin erilleen tuosta Kolkin heittiöstä. Minä maksaisin kuulutus-rahat ja kaikki muut kulutukset. Kyllä minulla rahaa on: nisujen ostajia on joka päivä niinkuin markkinoilla. Minun käypi Martti-riepu niin kovan säälikseni, kun hän joutuu tuommoisen kanssa — voi hyvänen aika minua — eikö se vielä kävisi laatuun? Ei vielä olisi hiljaista — minä maksan kaikki — yhy! Mutta mitä tuo vihkituoli merkitsee? Eihän vaan aiota Marttia vihkiä? — Vai jo he ovat kolmasti kuulutetut!" — höpisi Susso suuressa ahdistuksessaan puoli hurmeentuneessa tilassaan.
"Kolmasti kuulutetut ja eilen puolenpäivän jälkeen vihityt", sanoi
Kirri jäykästi.
Kolkilta purskahti aika nauru ja Susso vilkaisee heti ympäri huonetta ja huomaitsee Kolkin, Martin ja Ainan.
Jos Susso-raiska oli ennestäänkin hämillä, mutta nyt vasta hän ahdistukseen joutui. Tieto tuosta, että Martti oli nyt ijäksi häneltä mennyt ja ett'ei tuokaan kovan monen miehen saamisen yritys onnistunut, Kolkin pilkkaava nauru ja katse, Martin ja Ainan ilve-hymy, tieto siitä, että he kuulivat kaikki hänen puheensa ja vehkeensä, ja Kirrin kylmä käytös häntä kohtaan vaikuttivat sen, että hänen silmänsä remahtivat selällensä ja ymmyrkäisiksi kuin suitsirenkaat. Hänen henkensä salppausi niin, ett'ei hän voinut toviin aikaan hengittää ulos eikä sisälle, jonka vuoksi hänen poskensa pullistuivat kuin pillipiiparin posket ja hän tuli punaiseksi korvia myöden kuin leppäkerttu; se oli yhtä surkuteltava kuin naurettavakin näkö.
"Poh!" poksahti viimeinkin henki luonnollista tietänsä ja sitten hän läähötti kovasti jonku ajan.
"Täälläkö nuotkin pirut olivat!" mumisi hän itseksensä läähötyksensä seasta ja vähän toinnuttuansa sanoi hän: "aiotteko minua narrinanne pitää?"
"Onpa kaikki entiset ja nykyiset juonesi tullut ilmi, Susso! Ethän enään ruvenne vihityn parikunnan väliin tunkeumaan. Sinun tähtesi tämä ja monta muuta asiaa on käynyt ikäväksi ja nyt ymmärtänet, ett'ei sinulla täällä ole enään mitään vaikutusalaa", sanoi Kirri lujasti.
Äsköinen hämminki muuttui Sussossa nyt raivoksi. Hän kiristi hampaansa yhteen ja päätä puistain, hammasten raosta tulleella kirisevällä äänellä kirkui hän: "S——n pikilekkerit, sen tuhannen nahkiaismerrat, jotka ette tiedä mistään mitään. Minäkö olisin ottanut miehekseni tuommoisen kalmukin kuin Martti on? Pitäkööt nyt murttinsa ja Marttinsa — hyi!" Ja tuon sanottuaan lähti hän vihoissaan pois.
"Kuulitteko, isä?" kysyi Martti loistavin silmin.
"Kuulin, kuulin", sanoi Kirri hämmästyneenä. "Tuommoista ihmistä me tahdoimme miniäksemme ja pojallemme vaimoksi! Nyt hänen sydämensä tuli näköisälle. Nyt rupean huomaamaan, että tosiaankin siveys maksaa ihmisellä enemmän kuin raha-tuhannet. Vaikka olemme Ainaa niin pahasti kohdelleet, ei hän kumminkaan ole kertaakaan vastahakoista sanaa antanut kenellekään meidän talon väestä. — Voi, voi, Aina, kuinka paljon sinä olet saanut kärsiä!" puheli Kirri.
"Kaikki on unhoitettu; älkää niitä enään koskaan muistelko", sanoi
Aina.
Samassa astui pastori huoneesen.
"Jumalan rauhaa! Mitä näen minä? Kolkki, Martti ja Aina täällä! Ja kuten harkitsen, kaikki ystävien näköisinä keskenään", sanoi pastori.
"Olemmepa nyt jo kaikin hyviä ystäviä, vaikka nuot hiton henget, nuot paholaisten apulaiset, olivat ijäksi riistää rauhan rinnoistamme ja syöstä meidät ikuiseen perikatoon. Anteeksi on anottu ja anteeksi on annettu, ja sovinnon lämpymät säteet alkavat lämmittää ja helpoittaa sydämiämme ja tuskasta rutistuneita rintojamme", sanoi Kirri, koettaen saada puheensa niin runolliseksi kuin suinkin mahdollista.
"Mikään ei ole ihanampi nähdä eikä kuulla, kuin sovinto-totuuden voitto. — Vaikka väliin näyttää siltä kuin totuus sortuisi ja vääryys, valhe ja pimeys pääsisivät voitolle — mutta Jumalan kiitos! Kipinä tuota ijankaikkista totuuden valoa on kuitenkin voimallinen tallaamaan pimeyden, tuon vanhan traakin jalkainsa alle! — mutta enpä ymmärrä tuon vihkituolin tarkoitusta?" puheli pastori.
"Kuulimme Martin ja Ainan jo joka kerta kuulutetuksi. Päätimme sentähden paikalla toimittaa heidän vihkimisensä. Mutta sittemmin kuulimme Kolkilta, että he ovatkin jo vihityt ja johtuipa silloin mieleeni antaa vihkituolin olla ja pyytää teitä siunaamaan heitä tuon vihkituolin edessä, meidän, Rehkosen joukon ja Lillun silmien nähden, heille suureksi harmiksi ja meille isoksi iloksi", selitti Kirri.
"Ijäti pysymällä Herran pyhällä sanalla ovat he eroittamattomasti toinen toiseensa kuolemaansa asti yhdistetyt, mutta esitys on varsin hauska; tahdonpa sen ilolla täyttää tänä suurena sovinnon päivänä, jolloin taivaan enkeleillä on suurempi ilo kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä hurskaasta. — Mutta eihän täällä näykään niitä mainitsemianne häävieraita", puheli pastori yhä edelleen.
"Kyllä he tulevat, se on vissi se. He ovat hyvät tulemaan, kun vaan vähäkään viljaa saavat, varsinkin kun he luulevat heitä tarvittavan Martin naimisasioissa. He ovat kutsutut vaan tänne käymään ja silti eivät he tiedä koko tästä asiasta mitään, ja sentähden tulee meille tässä vähän lysti. Minä tahdon heille näyttää, kuinka Kirri osaa hyvittää pahoja töitänsä ja kuinka hän on tullut totuuden käsittämään. — Luulinpa että tuo hiton joukko on kohta täällä, mutta meidän pitää kaikkien poistua, että he saavat omin päinensä tovin vielä juoruilla päitänsä ja suitansa pieksää — mutta he tulevatkin jo tuossa kartanolla, — poistukaamme nopeasti!" puheli Kirri, ja he poistuivat kaikin erääsen sivukamariin.
Niinkuin Kirri oli sanonut, tulivat todellakin Rehkonen akkansa ja tyttönsä kanssa, ja Lillu, kutsuansa kohden ja pian olivat he kaikin huoneessa.
"No mitä pirua tämä nyt merkitsee?" sanoi Lillu heti huoneesen tultuansa.
"Ei yhtään ihmistä!" kummaili Pirko. "Ja huoneet on juhla-asussa!" säisti Rehkonen.
"Ja vihkituolikin on tuossa! Lempo vieköön! Tämä on pimeä ja sekava arvoitus", sanoi Kirsti.
"Voi s——a! Nyt minä rupean ymmärtämään", sanoi Lillu yht'äkkiä, niinkuin olisi saanut käärmeen piston.
"Kah tuota hullua! hyi kun säikähdin!" sanoi Pirko.
"Mitä sinä, Lillu, ymmärrät?" kysyi Kirsti.
"Että Martti ja Aina vihitään tuossa vihkituolin edessä ja aivan tuossa paikassa", sanoi Lillu huolehtien.
"Loruja; Kirri ja Katru eivät suostu siihen kauppaan kuuna herran valkeana", sanoi Rehkonen.
"He ovat jo kolmasti kuulutetut", muistutti Lillu.
"Olkoot vaikka neljästi, mutta pastori ei tohdi heitä vihkiä, se on vissi asia se; taikka jos hän sen tekee, niin minä astun papin hännän päälle — kyllä minä tiedän", sanoi tuo tietorikas Rehkonen.
"Kyllä se tuo meidän mies on niin viisas mies; hän on pannut jo monta asiaa — nurin", sanoi Pirko.
"Kolkki on asiaa ajanut", huomautti taas Lillu.
"Kolkin viisaus ei pitkälle pistä meidän miehen rinnalla; hänen en ole kuullut saavan yhtään asiaa kumoon", sanoi Pirko luottavasti.
"Ei vaan — pystöön", rohkeni Lillu huomauttaa.
"Jumaliste! Mitä minä nyt kuulen! Sanonpa kieleni kautta, että Lillu on katsonut hyväksi kääntää kelkkansa keulan toisin päin", sanoi Kirsti tuimasti.
"Ei, mutta minä pelkään kaikki meidän juonemme tulevan ilmi — mitähän Sussokin sanoo? — no, olenpa minä häneltä palkkani saanut monin kerroin", lausueli Lillu hajamielisenä.
"Ei tässä mitään pelkäämistä. Perintökuitit ovat palaneet ja Markulle on maksettu kuusikymmentä markkaa, ett'ei hän antaisi uutta kuittia, ja kuititta ei pappi tohdi vihkiä — et sinä Lillu ymmärrä oikeen tosi-asioita", rehenteli Rehkonen.
"Pääsivätpähän kuulutuksillekin, vaikka Martin epäyskirja oli vastassa, jota piditte niin varmana esteenä", intteli vaan Lillu vastaan.
"Hädin tuskin on Kolkki saanut epäyskirjan mitättömäksi, mutta siihenpä hänen viisautensa loppuikin", sanoi Rehkonen puoleksi voitettuna.
"Kuulethan nyt, Lillu, että Rehkonen on mies, joka osaa asiansa toimittaa niin että se piisaa, ja sentähden saat heittää kaikki epäilemiset pois", sanoi Pirko.
"Kyllä isä on niin viisas mies, ett'ei hänen vertaansa ole missään, ei missään. Kun hän ottaa asian toimittaaksensa, niin se sujuu; ilman isättä olisivat Martti ja Ainakin jo aikaa vihityt", sanoi Kirstikin, sillä molemmat sekä äiti, että tyttö luulivat Rehkosen olevan hyvinkin isolla voitolla ja lujalla perustuksella Lillun kanssa inttäissään.
"No mutta missä sen nimessä väki sitten nyt kuhnaa, kun heitä ei näy ketään? Ja mitä kaikkia tämä pitkällinen ja tuskallinen odotus merkitsee? — Voi kun minä pelkään ja sille en voi mitään — ei jos piru olisi", sanoi Lillu yhä epäillen salaperäistä tilaansa, vaikka vielä mitäkin olisivat toiset hänelle lohdutukseksi sanoneet.
"Kumma kun tuo Lillu on joutavan pelkuri ja ymmärtämätöin! Minä ymmärrän nämät nykyiset asiat niinkuin ne olisivat jo tapahtuneet. Väki lienee vielä askareissaan ja sen vuoksi ei heitä ole näkösällä. tuon vihkituolin merkitys on tämä: Kirri ja Katru ovat luultavasti saaneet tietoonsa, että Martti ja Aina-ryökäle ovat kuulutetut, niin he Kolkkilaisille harmiksi, pitävät täällä tuommoisia vale-häitä. Meitä he tahtovat kestitä niinkuin parhaita ystäviään, joilta he ovat niin monta hyvää neuvoa saaneet ja jotka olemme heidän paljoissa ja raskaissa murheissa niin vahvoina ja lujina alati seisoneet. Meille tulee hiiden lysti ilta tänä iltana ja pää-juoni illan tehtävissä on Martin täydellinen eroittaminen Aina heittiöstä ja ikuinen yhdistäminen Sussoon — siinä kaikki nuo kammottavat salaisuudet", selitti Rehkonen vahvalla uskolla.
"Mutta mikä piru oli Sussolla, kun ei hän käynyt teillä täältä palatessaan?" sanoi Lillu, ikäänkun ei hän olisi ollenkaan kuullut Rehkosen pontevaa selitystä.
"Susso? Milloin hän on täällä käynyt?" sanoi Kirsti hätäisesti.
"Eihän tuosta ole kuin pikku hetki, kun hän tuli täältä ja meni semmoista vauhtia, että tukka oli suorana", sanoi Lillu.
"Sekinhän osoittaa äsköisen puheeni olleen oikean. Mitäpä hän on muuta kulkenut, kuin on käynyt tekemässä päättävän kaupan Martin ja hänen naimiseen", harkitsi Rehkonen.
"Aina se tuo isä kaikki asiat tietää ja arvaa; eihän nuotkaan asiat mitenkään muuten saata olla", sanoi Kirsti iloisen voitollisesti.
Kamarin ovi oli vähän raollaan, jonka tähden kamarissa oliat kuulivat jokaikisen sanan, mitä salissa-oliat puhuivat.
Samassa kun Kirsti oli viimeisen sanansa sanonut, tulivat kamarissa oliat saliin pastori edellä, sitten Martti ja Aina juhlapuvuissaan ja käsi kädessä; kaikki muut perässä. Martti ja Aina pysähtyivät vihkituolin eteen ja pastori sen taa.
Sitten alkoi pastori hyvin juhlallisesti seuraavan puheen:
"Kaikkivaltiaan Jumalan nimessä! Sinä, joka tutkistelet munaskuut ja tutkit syvyyden lähteet! Sinä, sinä, kuljettelet täältä armon ajassa ihmisiä kummallisia teitä. Väliin kuljetat sinä ihmisiä helvetin henkien ja belzebubin kiusausten läpitse, ja heidät jätät väliin pahojen henkien peitottaviksi. Sinä annat useinkin heidät siinä niin nääntyä, että kuolon enkeli jo viikate olalla hiipii heidän kantapäillänsä, toivoen saalistansa ja odottaen Kaikkivaltiaan kuolon iskun käskyä. Mutta katso! käsiis olet sinä meidät pyytänyt! Ja sentähden olet meille antanut kipinän sitä ijankaikkista totuuden valoa, jolla me voimme sammuttaa sen ruman tuliset nuolet. Pimeyden ruhtinalla, sillä, jolla tuulessa valta on, on täällä maanpäällä paljon apulaisia, jotka matkaan saattavat monta pahennusta ja pimeyden työtä. (Katsoen Rehkosen joukon ja Lillun puoleen.) Mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta pahennukset tulevat! Parempi olisi hänelle, että myllykivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen. Kaikkivaltiaan rankaiseva käsi on häntä kumminkin vainoova ja etsiskelevä niin kauvan kun hän hänen viimein löytää ja silloin on hän lyövä merkin hänen otsaansa. Silloin on koston hetki pimeyden työn tekiän saavuttanut ja hän tulee kaikkien ihmisien pilkan, naurun ja kauhun esineeksi, ja hänen viimeinen paikkansa on siellä, joka palaa tulesta ja tulikivestä ja jossa pitää oleman itku ja hammasten kiristys. Nämätkin tässä seisovat nuorukaiset ovat saaneet kärsiä niiden helvetin henkien apulaisien kiusaukset ja murheet, mitä ikinä he ovat voineet aikaan saada, mutta Jumala on nyt heidän murheensa iloksi kääntänyt ja pois pyyhkinyt heidän kyyneleensä — jaa, Jumala on heille antanut päivänsä paistaa pahan ilman perästä. — Jumalan pyhällä sanalla minä heidät eilen yhteen liitin, vaan minä tahdon heitä vielä siunata: Jumala kaikkivaltias teitä siunatkoon! Poistukoot murheen mustat pilvet häämöittämästä teidän toivo-rikasta elämänne aamua! Olkoon koko tuleva elämänne onnellista ja valoisaa siihen asti, kun ijankaikkisen kirkkauden aamurusko tuopi teille loppumattoman valon!"
"Enkö minä jotain tuommoista ennustanut?" sanoi Lillu puoli-ääneen.
"Voi pirun väki! Kaikki ovat he täällä koolla; mikä nyt neuvoksi tulee?" kuihki Kirsti.
"Lähdetään pois!" sanoi Rehkonen hiljaa akalleen.
"Oletko riivattu? Pysy alallas!" tokelsi Pirko.
"Kyllä", kuiskasi Rehkonen nöyrästi.
"Pyydän isännänkin sanomaan jotakin!" kehoitti pastori.
"Lapsinamme rakkaina tahdomme heitä molempia pitää ja mitä rikkoneet olemme, koemme hyvyydellämme tästä lähin heille palkita. Isännäksi ja emännäksi pääsevät he heti taloon. Ne kolmetuhatta markkaa, jotka lupasin, jos Martti naisi Susson, annan tässä nyt Ainalle, jonkunlaiseksi korvaukseksi niistä kärsimyksistä ja vaivoista, joihin olemme hänen saattaneet. Kuolemamme jälkeen he saavat periä osansa jälkeen, niinkuin toisetkin lapsemme"; sanoi Kirri ja ojensi rahat Ainalle. Sitten puristi hän Marttia ja Ainaa kädestä ja toivotti heille onnea.
"Kiitämme nöyrimmästi! Te, isäntä, olette kovin hyvä", sanoi Aina nöyrästi.
Sen jälkeen toivottivat onnea tuolle kärsivälle, mutta voittaneelle pariskunnalle Kolkki, Katru, Esko ja Hannu.
"Voi piru sentään! Olisipa Kirstinkin sopinut olla tuossa naimisessa, vaan kun ennätti tuon nykyisen juoppo-lallunsa jo ottaa mieheksensä", sanoi Pirko puoliääneen!
"Emme toki olisi tuommoiseen häpeälliseen kiusaan joutuneetkaan, jos ei meille olisi niin paljon juoruttu", sanoi Katru.
"Ei suinkaan isäntä ja emäntä ainakaan luule, että minä olisin juorunnut tai muuten tätä asiaa vastaan ollut", sanoi Rehkonen, ikäänkuin pakoittaaksensa isännän tunnustamaan, ett'ei hän ilmoita eli julkaise Rehkosen vehkeitä.
"Ei paljon. Sinä vaan neuvoit minun varastamaan perintökuitit ja polttamaan ne. Sinä se olit, joka neuvoit minun pakottamaan Martin antamaan epäyskirjan. Sinä se olit, joka neuvoit minun Markulle maksamaan kuusikymmentä markkaa, ett'ei hän antaisi toista perintökuittia. Eihän tuo ole vielä paljon, vai kuinka?" sanoi Kirri kylmästi ja avonaisesti.
"Äh, voi saa… jopa isäntä nyt hulluja puhuu ja juoruja uskoo — minäkö varastamaan — e — epä — kir… hym! kuusikymmentäm… hym!" soperoitsi Rehkonen suuressa hämmennyksessään, sillä hän olisi kaikissa asioissa ja paikoissa tahtonut kuulustaa ja näyttäytyä rehellisenä ja suorana ihmisenä, vaikka hän muutoin oli sotkuna ja häiritsiänä joka asiassa epärehellisyytensä ja typeryytensä vuoksi.
"Semmoisia hulluja se puhuu, joka on saanut silmänsä auki ja sitten kurkistaa totuuden valoon. Ovatko puheeni juoruja? Itsehän olet ne puhunut korvieni kuullen. Teidän mielestänne pitäisi ihmisien pitää teidän juorujanne tosina ja ihmisien tosia juoruina; se on kummallinen järjestys se. Suoraan sanoen sinä olet akkasi, tyttösi, Susson ja Lillun kanssa tehnyt tämän asian sotkemiseksi mitä ikänä ihmiset pirun nimessä ja haahmossa voivat; nyt minä teidät, heittiöt, oikeen läpi tunnen", sanoi Kirri yhä edelleen.
"Ei se kainalotilkun ratkominen ja jälleen nurin päin ompeleminen auttanutkaan mitään, Pirko", sanoi Katru pistelevästi.
"Piru tänne olisi tullut, jos tuon tiesin", mutisi Kirsti itsekseen.
"Sitä vartenko meidät olette tänne kutsuneet, että saisitte meitä mielenne mukaan haukkua?" sanoi Pirko äissään.
"Juuri sitä varten, että kerrankaan tulisitte oikeen julkisesti huomaamaan, kuinka huonoa työtä te teette ja kuinka lyhvet jäljet teidän valheillanne ja toimillanne on, joita te niin hartaalla halulla ja niin ahkerasti olette koko elämänne aian harjoittaneet. — Mutta tämä ei ole haukkumista; se on suoraa totuutta", sanoi Kirri.
"Te olette kyllä pahasti eläneet tämän ja monen muun asian kanssa ja tuolla elämällänne olette rikkoneet taivasta ja maata vastaan. Mutta vielä teilläkin on armon ovi avoinna", sanoi pastori.
"Minun on aina käynyt niin kovan säälikseni Martti ja Aina", sanoi
Lillu liverrellen.
"Tietysti molemmat"; sanoi Kolkki ja pyrskähti nauramaan.
"Tuota pirun Kolkkia en minä voi kärsiä", mutisi Lillu itseksensä.
"Se on tosi, että minä olen kärsinyt niin paljon, kuin koskaan kukaan kuolevainen on kärsinyt. Mutta tiesinhän minä, ett'ei Jumala anna viattomuuden sortua. Nyt on Jumala kääntänyt kaikki parhain päin ja minä en vihaa ketään. Minä saatan sydämestäni kaikille anteeksi antaa, kun vaan te saattaisitte kaikki unhotuksiin jättää! Käydään kaikin sovintoon ja ollaan tästä lähtien hyvät ystävät, niinkuin ainakin!" sanoi Aina sovittavaisesti.
"Oikeen puhuttu! Sovintoa minäkin halajan kaikkien ihmisten kanssa. Ja nyt on kylläksi puhuttu näistä asioista. Heitetään hitolle — kaikki kannustelemiset ja pistopuheet ja annetaan vanhojen haavojen parata umpeen, eikä revitä niitä enään auki. Ruokapöytä odottaa meitä; käykäämme kaikki hyvinä ystävinä virvoittamaan sen antimilla väsyneitä ruumiitamme!" sanoi Kirri sovittavaisesti hänkin.
"Oivallinen puhe ja hauska esitys! Tehkäämme niin sekä sovinnon että ravinnon suhteen", sanoi Kolkki.
"Noh! ennen viholliset, mutta nyt ystävinä kaikin käsiksi käykäämme!" kehoitti pastori.
"Onpa meillä kotonakin ruokaa; emme syö teidän haukuttua ruokaanne", sanoi Pirko.
"Eipä tässä ole ruoka-kultaa haukuttu, eikä ihmisiäkään; on vaan puhuttu pieni hiukka totuutta — noh!" sanoi Kirri.
"Emme tarvitse", sanoi Rehkonen ja katsoi kysyvästi Pirkoa silmiin.
"Se toki kun minulla on nälkä, vaan en kehtaa mennä syömään. — Piru toki kun menetin hyvän talon, josta olen aina saanut niin paljon — mutta emmekö lähde kaikin syömään, koska meillä olisi niin hyvä pääsy?" kutisi Lillu Rehkosen joukolle.
"Hullu piru sinäkin olet! Paikalla joka jalka pois täältä, taikka muuten saatte kummia nähdä", sanoi Pirko kauhuksissaan joukollensa ja hänen kasvonsa kävivät tuhka-harmaiksi, paisuen hänen sydämensä tähden.
"Kyllä", sanoi Rehkonen taas nöyrästi, sillä hän hyvin ymmärsi mitä tuommoinen vaimonsa muoto ja puhet merkitsi.
Heti sen jälkeen lähtivät Rehkosen joukko ja Lillu pois, sanaakaan ja kenellekään hyvästiä sanomatta! Ja Jumala tietää mikä meteli ja ilkeys siinä olisi syttynyt, jos ei pastori olisi läsnä-olollansa hillinnyt noiden ihmispetojen karhottuja ja totuudesta ärtyneitä sydämiä.
"Käydään me ottamaan puolista; menkäät he menojansa. Paatuneesen ihmissydämeen ei näy enään pystyvän mikään hyvä", sanoi Kirri.
Kaikki talon väki ja käsillä olevat vieraat menivät nyt toiseen huoneesen ruoalle ja Katru toimitti niin mielellään ja iloisena palvelian vitkaa!
Juuri kun he pöytään istuivat, sanoi tuo sammalkieli Hannu: "Itä ja äiti kuulkaa! Pitääkö meidänkin, Etkon kantta olla Maltille ja Ainalle hyvät?"
"Nuotkin raukat olemme turmelleet sopimattomalla elämällämme! He puhuvat sitä, mitä kuulevat meidänkin tekevän", sanoi Kirri.
"Niin se on: koti on lasten koulu", sanoi pastori miettivän näköisenä.
"Hyvät teidän pitää olla Martille ja Ainalle, ja kaikille ihmisille; olkaa tästälähin niinkuin näette meidänkin olevan! Kansakouluun molemmat pojat, että oppisitte siellä jotakin ihmisyyttä!" sanoi Kirri Eskolle ja Hannulle.
"Mustat, paatuneet, kenties — parantumattomat sielut ovat koko
Rehkosen joukolla ja Lillulla", sanoi pastori.
"Niin, niin taitaa olla, herra pastori; tepä sen asian paremmin ymmärrätte. Ehkä he kerran tulevat näkemään hulluutensa. Näkiväthän nyt ainakin pitkän nokan, jota ai'oimme heille näyttää. Mutta siitä minä nyt olen isosti iloissani kun minä olen saanut silmäni auki", sanoi Kirri.