VIIDES LUKU.
Ainalla ei ollut tietoa viimeisistä tapahtumisista Kirrilässä. Hänen isänsä ja naapurin Maija kyllä tiesivät kaikki muut asiat, paitsi Martin pois-ajoa, vaan eivät he raskineet Ainalle totuutta tunnustaa, sillä hänellä oli surua ja sydämen kipua ilman niittäkin tiedoitta.
Eräänä iltapäivänä oli Aina erinomaisen raskaalla mielellä ja pelvon ja toivon välillä, sillä hän odotti mitä Kirrilästä rupeaisi kuulumaan. Hän istui yksinänsä hyvästi siivotussa salissa ja ompeli jotain vaatetta. Hän mietti nykyistä tilaansa ja silmistänsä tipahteli kirkkaita kyyneliä. Aina oli runohenkinen ja ikäänkuin itsestänsä vuoti hänen sydämestään hänen nykyisen tilansa kuva, puettuna runosäkeisin. Kun Aina oli kappaleen aikaa ollut tuossa haaveksivaisessa tilassaan, rupesi hän laulamaan tuota omatekemäänsä laulua, joka kuului:
Voi sydän miksi rintahan
Sä siihen luotiin tuntemaan?
Miks'et sä luotu kiveksi,
Niin ihan tunnottomaksi?
No siihenpä ei pystynyt
Ois nuolet vihan myrkytyt;
Sä oisitkin vaan tunnotoin,
Et koskaan olis' rauhatoin.
Ei suru eikä riemukaan,
Vaan sulo tunnottomuus vaan,
Ne silloin olis' osanas'
Ja paremmat sun tuntoas'.
Voi! paljon voit sä rakastaa
Ja paljon myöskin unhottaa;
Vaan minä kyllin tunnen tään
Sun luoduksi vaan kärsimään.
Ja vaikka oot niin urhokas,
Niin suru leikkaa voimias,
Niin! kauvan et sä jaksakaan,
Sill' voimas rupee ratkiaan.
Juuri kun Aina lauloi viimeiset säkeet, tulivat Kirrilän nuoremmat pojat, Esko ja Hannu, saliin. He olivat perineet kaikissa asioissa vanhempiensa mielipiteet, sillä he olivat kaikissa vanhempiensa keskusteluissa kuulemalla osaa ottamassa. Tuossa hankalassa Martin naima-jutussa käyttivät vanhempansa heitä sisseinä, urkkioina, kuuntelioina ja vahteina joka paikassa ja joka asianhaarassa, ja tuon heille annetun luottamusviran toimittivat he oikeen mestarin tavalla, sillä noilta tutkimusretkiltään palattuaan puhuivat pojat vanhemmilleen olevat ja olemattomat asiat, jotka kaikki otettiin täytenä ja kiitollisuudella vastaan. Semmoisella tutkimus- ja sissi-retkellä olivat pojat nytkin Kolkkilassa.
"Piruako tiinä, lotta, loivut ja vetittelet; taitko nyt Martin? kutti, kutti! Palahitki temmotelle lyökäleelle! Eipä tiinä nyt auttanut ito viitautkaan", rupesi Hannu heti huoneesen tultuansa sammal-kielellä ilkeyttään osoittamaan!
Aina ei oikeen käsittänyt tuon hävyttömän poikanulikan puhetta, sillä hänen omat sydämensä tunteet olivat siksi sekanaisia ja hajanaisia, ett'ei ulkonaiset tapaukset voineet anastaa koko hänen huomiotansa, mutta että tuo Hannun puhe oli jotakin pahaa, sen hän kyllä huomasi.
"Menkää nyt, hyvät lapset, kotianne ja antakaa minulle toki kotonani rauha!" sanoi Aina pojille.
"Onhan tuota nyt paremmissakin paikoissa käyty, eikä ole koskaan pois ajettu — äläpäs koti, jossa ei käydäkään saisi! Eihän teillä ole muuta kuin velkaa, mutta meillä on monta tuhatta markkaa rahaa lainassakin", sanoi Esko, aikaisen paatuneen ihmisen hävyttömyydellä.
Kolkki sattui olemaan salin sivulla olevassa kamarissa, jonkatähden hän kuuli poikien joka ikisen sanan. Hän tuli kiireesti saliin, otti molemmat pojat käsipuolesta kiinni ja talutti heidät aika nujua porstuaan ja sanoi heille; "Vai vielä tekin, rakit, olette tänne tulleet suutanne ruukkaamaan! Ja koska ette saata olla ihmisittäin, niin tuon minä teen".
"Kyllä me tuommoisia herroja olemme ennenkin nähneet", sanoi Esko raotetun oven raosta!
"Ito viitat, ito viitat", tulkutti Hannu!
"Jos ette nyt vaan mene", sanoi Kolkki, nousten istualtaan ylös ja yrittäen menemään poikia kohden, mutta pojat tuon huomattuaan lähtivät juosta kapittamaan aika kyytiä pois.
Samassa astui pastori huoneesen.
"Hyvää päivää! Tulinpa asiantehden teillä käymään. Mitä nuot Kirrin nuoremmat pojat olivat kulkemassa? Minä olin huomaavanani heidän tehneen jotain ilkeyttä", sanoi pastori.
"Käykää istumaan, pastori! Mitä ne semmoiset muuta tekevät kuin ilkeyttä. Kävivät täällä ensin Ainan silmille ja kun minä talutin heidät porstuaan, rupesivat he oven raosta haukkua tirskumaan", selitti Kolkki.
"Hym! Noin nuorina jo väärällä jäljellä!" sanoi pastori.
"Niin herra pastori, omena ei putoa kauvas puusta", sanoi Kolkki.
"Kun Martin ja Ainan asiat ovat, niinkuin niiden olen kuullut olevan, ja kun tuo Kirrilä on niin raaka paikka, niinkuin tiedätte, niin eikö olisi parasta, että estäisitte lapsenne sinne joutumasta, sillä pelkäänpä Martin olevan samanlaisen", sanoi pastori.
"Voi hyvä pastori! Martti ei ole paha; hän ei ole semmoinen kuin he", sanoi Aina tuskallisesti.
"Kyllä se on jos kuin raskas ja vaikea asia päästää lapseni tuommoiseen pesään, mutta minä näen selvästi, ett'eivät he voi toisittaan elää. Jos heidät väkisin eroittaisin, saattaisin tulla vikapääksi heidän ennen-aikaiseen kuolemaansa, ja millä voisin sitten vastata sen Jumalan edessä? Mitä Marttiin tulee, niin minä pidän hänen kunnollisena miehenä kaiken puolesta", selitteli Kolkki.
"Saattaapa asia niinkin olla. Mutta kun Rehkonen sanoi minulle Martinkaan ei tahtovan enään koko naimiskauppaa ja kun Kirri toi minulla Martin kirjoittaman kiellon, ett'en minä saa antaa heille avioliiton kuulutusta, niin sentähden minä epäilen", puhui pastori nyt suoraan.
"Voi hyvä Jumala sitä uskotointa pettäjää!" kiljasi Aina tuon kuultuansa ja lätistyi pyörtyneenä lattialle.
"Voi hyvänen aika, pastori, kun olitte varomatoin! Näettehän nyt asian olevan vaarallista laatua. Teidätkin ovat nuot pirut kujeillaan pettäneet, näen mä, pahanpäiväiseksi; Martti puhui minulle asiain oikean laidan", sanoi Kolkki hätäyksissään ja riensi Ainaa auttamaan.
"Voi minua onnetointa minkä vahingon tietämättäni tein!" sanoi pastori ja hänkin riensi Ainaa virvoittamaan.
Kauan ei pastorin ja Kolkin tarvinnutkaan tehdä virvoitus-kokeitaan, ennenkuin Aina avasi silmänsä ja tuli tunnoilleen.
"Voi sitä uskotointa pettäjää!" oli Ainan ensimäinen sana kun hän virkosi.
"Rauhoitu, lapseni! se olikin minulta erehdys", koki pastori sanoa
Ainalle.
"Pastorikin on petetty. Ne tiedot, joita pastorille on laitettu, eivät ole sen parempia kuin Kirrin, Katrun, Lillun ja Rehkosen joukon vehkeitä. Kirri on pakoittanut Martin kirjoittamaan epäyskirjan, jonka hän on sitten vienyt pastorille. Rehkos-riepu on semmoinen epärehellinen mies, joka ei tohdi tehdä mitään akkansa ja tyttönsä luvatta, sillä hän on usein saanut loimeensa heiltä, niin tietäähän sen, minkälaisia hänen toimensa sitten ovat. — Martissa ei ole vähintäkään petosta, sen tiedän, sillä hän puhui minulle kaikki, vaan en ole ollut tilaisuudessa sinulle sitä ilmoittaa", koki Kolkki puhella tyttärelleen.
"Niinkö, isä?" sanoi Aina puoleksi toivovana.
"Niin asiat totuudessa ovat. Kunpahan olisi Martti täällä, niin kyllä asiat selveneisivät — mutta tuollahan hän juuri tuleekin", sanoi Kolkki, ja todellakin tuli Martti kartanolta huonetta kohden.
"Voi minua!" sanoi Aina, ja uusi tuska rupesi häntä taas ahdistamaan, sillä epäillys pakkasi häntä kovan likelle.
"Älä nyt hätäile, ole raittiina ja levollisena, niin saat asian kuulla
Martilta itseltään", sanoi Kolkki Ainalle, rauhoittaen häntä.
Samassa tuli Martti huoneesen. Hän oli hyvin alakuloisen näköinen ja kun hän huomasi pastorin, tuli hän kovin hämille.
"Terve tuloasi, Martti! Käypäs istumaan, että saamme puhella, sillä haluaisinpa saada varmat tiedot nykyään sekavista asioista", sanoi pastori Martille, samassa tervehtien häntä.
"Niin, niin, käyhän istumaan Martti!" kehoitti Kolkkikin, kun näki
Martin ujostelevan.
"Miten ne teidän asianne oikeen ovat, Martti? Isä kävi meillä ja toi sinun kirjoittamasi kirjeen, jossa sinä kielsit minun antamasta kuulutusta sinulle ja Ainalle", sanoi pastori Martille.
"Minä olin pakoitettu sen tekemään — julmasti pakoitettu tekemään omaatuntoani vastaan. Isä, oma isäni oli se, joka sen pakoituksen teki. Hän olisi rusikoinut ruumiini palaisiksi, jos en olisi totellut; täytyi säästää terveyttäni, mutta minä peruutan nyt epäykseni", selitti Martti.
Tuon keskustelun aikana Aina vuoroon vaaleni, vuoroon punastui, sillä toivon ja pelon välillä taisteli hän ankaraa sisällistä taisteloa, mutta kun hän kuuli Martin viimeisen lauseen, rupesi hän hengittämään helpommasti.
"Ja Rehkonen sanoi minulle, kun mä satuin teillä käymään, ett'et sinä tahdokaan enään yhdistyä Ainan kanssa; olisin sinulta itseltäsi kysynyt asiaa, vaan Rehkonen sanoi, ett'et sinä ole kotona", lisäsi pastori.
"Voi hyvä Jumala sitä Rehkostakin, minkälainen hän on! Kun hän rupesi estelemään, ett'ei hän rupea ajamaan asiaa päähän asti, rukoilin minä kyynelsilmissä, ett'ei hän heittäisi asiaa kesken. Mutta hän rupesi — heidän vaimoväkensä tultua ja mentyä — hourailemaan sitä ja tätä, pelkäämään akkansa ja tyttönsä vihoja, toimittamaan Sussoa minulle j.n.e. Olin myös kotona silloin kun kävitte meillä, mutta niin raskaalla mielellä, ett'en saattanut tulla teidän näköönne", sanoi Martti.
"Voi kuinka kauvan pahuus ja kavaluus saattaa tässä maailmassa kuitenkin mennä! Aikaa olen huomannut Rehkosen epärehelliseksi, vaan en olisi häntä uskonut suoraksi valehteliaksi ja pettäjäksi", sanoi pastori.
"Niinkuin jo olen sanonut, Rehkosen täytyy mukautua sen mukaan kuin akkansa ja tyttönsä tahtovat, eikä hänellä itsellänsäkään ole juuri kaikesti suorat tarkoitukset", sanoi Kolkki.
"Siinäpä se oikeen näkyy, että miehuus häneltä puuttuu! Nyt rupean minä
puhemieheksi ja takaan, ett'ei asia käykään niin ämmämäisesti kuin
Rehkoselta. Onko, Martti, vilpitöin tahtosi yhdistyä Ainan kanssa?
Tämän talon asianomaisien mielen tiedän jo", kysyi pastori Martilta.
"Jumala yksin tietää, että sydämeni on vilpitöin ja että minä tahtoisin, mutta mi…"
"Ei mitään muttaa! Se sana on useinkin asian haaran käänteessä; tunnusta suora totuus!" keskeytti hänen pastori.
"Mutta minulla ei ole mitään", änkytti Martti hämillään.
"Ei sinulla tarvitsekaan olla juuri paljon mitään, kun minä rupean asiaa ajamaan; kyllä asiat sujuvat", sanoi pastori.
"Pastori ei tahdo malttaa kuunnella minua ja minulla ei tahdo olla voimaa ja kykyä sanomaan totuutta. Minä olen kodistani pois ajettu hylkiö ja heittiö, hyljätty isältäni ja äidiltäni ja tehty heiltä perinnöttömäksi. Minulla ei ole enempää kuin taivaan linnulla, ei enempää kuin tässä näkyy", selitti Martti surumielin.
"Voi kovuutta, voi jumalattomuutta", sanoi pastori hämmästyneenä ja kauhistuneena.
"Mihin minä onnetoin nyt joudun? Minulla ei ole muuta edessäni kuin ennen-aikainen kuolema ja elämäni tähänkin asti on ollut vaan pelkkää surua, tuskaa ja ikävää; ei ole hauskat ajat nuorelle miehelle", sanoi Martti ja pyhiskeli salaa kyyneliä silmistänsä.
"Koska vanhempasi ovat olleet niin tunnottomia, niin tule meille olemaan! Minä pidän sinun niinkuin oman lapseni ja luulenpa sinun tulevan tyytyväiseksi tilaasi. Paljon on tosin itsellänikin lapsia, mutta tuossapa he ovat — Jumalan kiitos — menneet; kyllä meillä on vielä työtä ja ruokaa sinullekin antaa. Rohkaise mielesi ja ole mies, niin kyllä Jumala vielä sinua auttaa", sanoi ja lohdutteli Kolkki.
"Kiitoksia siitä tarjoamisestanne, mutta minä en saata enkä voi suostua siihen, ennenkuin saan tuomioni Ainan omasta suusta kuulla. Saatatko sinä vastaanottaa köyhän, kodittoman, semmoisen, jolla ei ole enempää kuin taivaan linnulla — isättömän, äidittömän?" sanoi Martti, kävellen Ainaa kohden.
"Minun Marttini, voi minun Marttini! Sinä et saa kuolla; minä tahdon sinun elämään. — Nythän tiedän, että olet minun, eikä kukaan voi meitä enään eroittaa. Nythän on hyvä, kun ei tarvitse mennä sinun kotiisi. — Mitä me rikkaudella teemme, sillä onhan meillä terveet ja vahvat jäsenet; tehdään työtä, kyllä me toimeen tulemme — voi mitä me raukat olemme saaneet kärsiä! Mutta nytpä ne ovatkin loppuneet — voi kuinka nyt on hyvä ja helppo olla", puheli Aina, koko puheensa ajan innokkaasti syleillen Marttia, ja sekä Martti että Aina itkivät ilosta tuona autuutensa hurmaavana hetkenä; kaikki syrjäiset olivat myös liikutetut.
Kun he olivat selvinneet tuon odottamattoman onnensa häikäisevistä tunteista, kääntyi Martti pastoriin päin ja sanoi: "Antakaa anteeksi, herra pastori ja isäntä, kun olemme unhottaneet säädyllisyyden rajat! Mutta kun sydän on löytänyt sydämen ja saanut sen vissisti omaksensa niin monen murheen ja vaivan perästä ja kun tämän ajallisen elämän onni tulee korkeimmallensa, niin tahtoo se vuotaa yli laidan."
"Pyydämme anteeksi!" sanoi Ainakin ujosti.
"Eipä tässä mitään anteeksi pyytämistä; liikoja ei ole tapahtunut. Niin se on: Jumala antaa pahan ilman perästä aurinkonsa paistaa. Nyt alan täydessä valossa ymmärtää mitä te, raukat, olette saaneet kärsiä", sanoi pastori, yhä vielä liikutettuna.
"Ette te, hyvä pastori, tiedä vielä puoliakaan", vakuutti Aina. "Saitko minulta kirjeen, silloin kuin jalkasi oli kipeänä?" kysyi hän sitten Martilta.
"Sain, mutta etpä tiedä millä tavalla? Lillu oli kirjeesi tuonut Kirstille ja hän toi sen isälle ja äidille. Sen saatuansa laittoivat he Lillun viekoittelemaan minulta kirjeen sinulle ja sen pyytäessään vannoi hän Jumalan nimen kautta vievänsä kirjeen sinulle. Mutta siihen sijaan, että hän olisi lupauksensa mukaan niin tehnyt, antoi hän kirjeen myös isälle ja äidille, joilta minä sain salaa sinun kirjeesi viimein käsiini, ja juuri tuo kirjeesi on minun voinut pystyssä pitää näinä epätoivon, murhetten ja kiusausten hetkinä", selitti Martti.
"Vääryys, kavaluus, jumalattomuus on vallinnut tässä asiassa!" sanoi pastori ihmetellen ja kauhistellen.
"Voi sitä jumalatonta Lillua! Hän tuli tänne minunkin tyköni ja pyysi, sinun nimessäsi, minun kirjoittamaan sinulle. Hän väitti sinun kuolevankin ikävään, jos en sitä tekisi, ja oli niin säälivinään sinua. Minä en ollut uskaltaa heittää kirjettäni hänelle, mutta hän vannoi niin hirveän moneen ristiin kirjeen tulevan oikeaan paikkaan, niin uskalsin viimein", sanoi Aina.
"Eihän sitä olisi ollut hätäpäivääkään, kun olisi edes saanut kirjoittaakaan toisillensa, mutta sitä ei voinut tehdä, sillä Esko ja Hannu olivat aina vahdissa. Jos jotakin semmoista yritti, veivät he heti sanan vanhemmille, jotka olivat paikalla niskassa, ja silloin ei joutunut mettisiä kuuntelemaan. Jos jolloinkin sai Eskolta, Hannulta ja vanhemmilta sen verran aikaa, että ennätti jonkun rivin viskata, niin semmoiset salavehkeiliät ympärillä sitten, kuin Lillu, Kirsti ja koko Rehkosen joukko!" selitti Martti.
"Aina lisempää saan vaan kuulla! Tuo ei ole ainoastaan jumalatonta, vaan oikeen hirveää ja kauheaa", sanoi pastori kauhistuen.
"Pääsemmekö ensi pyhänä kuulutuksille?" kysyi Martti pastorilta, ikäänkuin hän olisi tahtonut kääntää asiat paremmalle ja iloisemmalle tolalle noista ikävistä muistelmista.
"Miks'ette? Tämän talon vanhukset eivät ole vastaan ja teidät olen molemmat nyt oppinut tuntemaan. Siihen ei tarvita Kirrilän vanhempain suostumista, silla olethan jo laillisessa ijässä; mutta jos vasten heidän tahtoansa menet naimisiin, niin perinnöttömäksi he kyllä voivat sinun tehdä, sillä laki on siinä asiassa heidän puolellaan", sanoi pastori ikäänkuin uudestaan muistuttaen mihin vaaraan Martti silloin joutuisi.
"Oh! Se ei haittaa yhtään, ei vähääkään. Minä olen tänään saanut perinnön, joka on kaikkia muita perinnöitä kalliimpi", sanoi Martti lujasti.
"Se perintökuitti, josta ennenkin olen puhunut, pitäisi antaa minulle", sanoi pastori.
"Sitä ei ole".
"Mitä se nyt tahtoo sanoa? Onhan perilliset maksettu ja kuitti annettu", sanoi pastori kummeksien.
"Kuitti on minulta varastettu."
"Ja kuka?"
"Isä ja äiti."
"Ja mihin he sitten ovat sen panneet?"
"Omain sanainsa mukaan — polttaneet."
"Hym! Jopa jotakin! En ikänä ole nähnyt väärääkään asiaa noin kavalasti ajettavan, enkä vääryyden noin kauvan menestyvän! Mutta tässäpä sen loppu nyt onkin, sillä tässä ei auta muu kuin totuus. Saattaako Kolkki mennä takaukseen, jos mahdollisesti saattaisi vielä kysymys tulla Martin vaimo vainajan perinnöstä? Luultavasti Markku antaa mielelläänkin toisen kuitin, koska hän on kumminkin jo perinnön saanut", sanoi pastori.
"Kyllä minä menen takaukseen", sanoi Kolkki.
Samassa tuli Lillu huoneesen. Hän luikuili ja katseli ympäri huonetta ja kun hän havaitsi pastorin, häpesi hän ja mutisi itsekseen puoli-ääneen: "Voi pirun väki, eikö Martti ainakin ole täällä ja pastorikin!" Sitten sanoi hän kovaa "hyvää päivää!"
Ei mitään vastausta.
"Minulla olisi Martille vähän asiaa."
"Mutta minulla ei ole sinun eikä sinun asiaisi kanssa mitään tekemistä", sanoi Martti kylmästi.
"Lillu, Lillu! Palaja pois pahalta, synnilliseltä ja vilpilliseltä tieltäsi, ja tee pikainen parannus, muutoin sinun tulevainen osasi tulee olemaan siellä, joka palaa tulesta ja tulikivestä ja jossa on itku ja hammasten kiristys", sanoi pastori nuhtelevaisesti.
"Kaikki sinun juonesi, Lillu, ovat tulleet ilmi; pakene silmistäni, hiiton henki!" sanoi Kolkki tuimasti.
"Piru toki! Eiköhän kostoni käynytkään laatuun", mutisi Lillu itseksensä ja lähti pois.
"Melkein hävyttömäksi ihminen menee", sanoi pastori.
"Luultavasti hänellä oli taas joku lähetystoimi tehtävänä, jonka tarkoituksena lienee ollut sotkea minun ja Ainan väliä, mutta kyllä sitä nyt saavat odottaa ikäviin asti", sanoi Martti. "Mutta kuka tuolta tulee", lisäsi hän, kun katsoi akkunasta ulos, "Rehkonen näen mä! Luultavasti hänenkin on akkansa ja tyttönsä ajaneet patukollansa samankaltaiselle asialle kuin Lillullakin oli."
Samassa tuli Rehkonen huoneesen.
"Kun ma satuin kautta kulkemaan, niin pistäysin talossa käymään", sanoi
Rehkonen hämyillen hänkin, huomattuansa pastorin.
"Kotoasko tulet?" kysyi Kolkki.
"Kotoa."
"Mitä asioitset?"
"Ainako ne asiat pitäisi heti sanoa?"
"Olisiko siitä mitään haittaa jos ihminen varttuisi aina asiansa sanomaan heti ja suoraan, ilman syrjätarkoituksitta?"
"Kolkki on tänään hyvin kärkäs ja utelias!"
"Tänä aikana, jolloin hameet on vallan päällä, täytyy olla hyvin varovana; ei ole kaikkiin juuri paljon luottamista."
"Koska noin piikkeilemällä puhut, niin sanon suoraan, ett'ei minulla ole mitään asiaa sinulle enkä tahdo tämän erän perästä koskaan enään teillä käydä, mutta Martille minulla olisi vähän asiaa", puhkesi Rehkonen puhumaan.
"Sanokaa sitten asianne!" sanoi Martti.
"Kahden kesken."
"Ei minulla muille eikä muilla minulle ole nykyään semmoista asiaa, joka ei saisi tulla muidenkin kuuloon. Minä olen niistä kahdenkeskisistä asioista saanut kovan kylläni", sanoi Martti lujasti.
"Taidat olla akkasi laittamana Susson asiamiehenä", sanoi Kolkki pistelevästi.
"Nyt minä kuulen ja huomaan, että Kolkki kuuntelee ja uskoo juoruja! Enpä olisi uskonut aika miestä noin akkamaiseksi! Rehellisyys maan perii", sanoi Rehkonen röyhkeästi.
"Se minusta on oikeen akkamaista, kun mies ottaa akaltaan tavasta selkäänsä oikeen Porvoon mitalla ja sen jälkeen nöyrästi ajelee akkaväen asioita", selitti Kolkki.
"Niin — selkäänsä — hym! mutisi Rehkonen masentuneena tällä kerralla, kun huomasi Kolkilla olevan paremmat tiedot hänen koti-elämästään kuin kenties hänellä itsellänsä.
"Mainitsitpa kerskaamalla rehellisyydestäsi; eipä siinä mitään kerskaamista, sillä minä olen sinun havainnut olevan katkerassa sapessa ja kauheassa vääryyden solmussa", sanoi pastori Rehkoselle.
"Kuka? Minäkö? Missä kohden ja missä asiassa? Pastorin pitää näyttää syytöksensä toteen", sanoi Rehkonen kiivastuneena ja melkeenpä hävyttömästi, sillä hän oli saanut röyhkeytensä takaisin, kun ei luullut pastorin tietävän hänen kavaloita vehkeitään.
"Sanoithan minulle, ett'ei Martti tahdo enää Ainaa vaimoksensa, ja Martti sanoo kyynelsilmissä pyytäneensä sinua, ett'et jättäisi asiaa kesken. Vielä päälliseksi valehtelit minulle, ett'ei Martti ole kotona, kun olisin häneltä itseltänsä asiaa tiedustellut, ja kuitenkin oli Martti vaan toisessa huoneessa! Ovatko tuommoiset temput rehellisen miehen työtä? Tuomitse nyt itse", sanoi pastori lujasti.
"Yhy! niin Mart … tuota minäkö? niin Marttiko? — — niin, niin — onhan täällä Marttikin — en minä — — kyllähän se — mitenkäs se onkaan? — otti ja tuota — — hym", sokerteli Rehkonen sitä ja tätä, kun sai odottamatta kuulla pastorilta totuuden, jonka ei hän luullut hänen korvillensa tulleen. Rehkonen vilkuili ympäri huonetta noita hätä-ääniä päästellessään, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotain ainetta uudelle valheellensa, jonka turvissa hän olisi voinut itsensä päästää tuosta pälkkähästä. Mutta kun hän havaitsi Martin, tuon elävän todistuskappaleen pastorin puheen vahvistajana, istuvan rauhallisena, suu vienossa ilvehymyssä, niin loppui Rehkos-raiskalta kaikki miehuus ja hän oli nyt täydellisesti kumottu mies.
"Koska noin kovin jouduit hämille, niin mahtanet itsekin huomata, ett'et ole juuri rehellisesti elänyt tämän asian kanssa. Muissakin asioissa olen minä sinun huomannut olevan epärehellisen, ja kaikista noista tulee sinun tehdä pikainen parannus", sanoi pastori Rehkoselle sielunhoinnollisesti.
"Jos muut ihmiset olisivat niin hävyttömät, kuin sinä olet, niin vasta sinä kuulisit kummia asioita; nyt vaan sanon: meillä ei ole kenelläkään tällä kerralla sinulle kahdenkeskistä asiaa", sanoi Kolkki Rehkoselle, ikäänkuin viitaten, että hän saisi mennä.
Tuon kuultuaan lähti Rehkonen hyvästittä pois huoneesta. Hän oli niin hajamielisenä, ett'ei hän tietänyt mitä hän puhui ja teki. Hän seisahtui porstuaan ja alkoi itsekseen ääneensä puhumaan.
"Voi piru toki, kohta ovat kaikki papillakin tietona! Jos he vielä päälliseksi saavat tietää, että minä neuvoin Kirrin varastamaan Martin perintökuitin ja vaatimaan häneltä epäyskirjan, niin olen minä huutavassa hukassa. — Ei, ei, niitä eivät he saa tietoonsa, sillä Kirri ei sano niitä, ei koskaan. Hän ei kumminkaan suostu ikänä Martin ja Ainan naimiseen ja hänellä on semmoiset minun antamani aseet käsissä, että hän voi estää heidät yhtymästä, vaikka pappi ja Kolkki vielä mitäkin puhuisivat. Ei vaikka taivas ja maa repeäisivät ja aurinko muuttaisi ratansa, niin heidän asiastansa ei tule mitään ja sepä se juuri suojeleekin minun tehokkaammat temppuni ilmi tulemasta. Ha, ha, ha, haa! Olenpa minä kuitenkin aikaan saapa mies, parjatkoon minua kuinka paljon tahtovat — mutta nyt en kehtaa käydä Kirrilässä enkä pappilassa, kun tämä asiani noin huonosti kävi", höpisi Rehkonen itsekseen, eikä huomannut, että porstuassa oli koko hänen puheensa ajan seisonut eräs Kolkin piika, joka kuuli joka sanan ja purskahti viimein nauramaan.
"Hää! Oletko kauvan ollut tässä?" kysyi Rehkonen, huomattuansa piian.
Piika ei kyennyt naurultansa mitään vastaamaan.
Paikalla lähti Rehkonen avopäin pötkimään tiehensä, kun huomasi täälläkin joutuneensa kiinni; hän oli hajamielisyydessään unohuttanut lakkinsa huoneesta lähtiessään.
"Älkää nyt toki lakkianne heittäkö!" huusi piika hänen jälkeensä, mutta Rehkonen ei kuullut sitä, meni vaan aika potakkaa kotiansa kohden ja tuuli pöyryytti hänen pellava-valkoista pitkää harjastukkaansa niinkuin vahvaa kulottunutta vihvilä-heinää. Luonto oli hänelle antanut tukan jaossa tuommoisen valkean tukan ja valkeat kulmakarvat, eikä aika ollut niitä voinut muuttaa vähääkään alkuperäisestä väristään.
"Kummallista!" sanoi Kolkki Rehkosen mentyä. "Niin kauvan kuin kavala ihminen luulee juonensa olevan salassa, on hän röyhkeä ja kerskaa rehellisyydestänsä, mutta kun hän huomaa juonensa olevan tunnetut, joutuu hän peräti hämille, minkä tuokin raukka."
"Niin! Valheella on lyhyet jäljet ja perkele on valheen isä", sanoi pastori.
Samassa astui Markku huoneesen.
"Hyvää päivää! Kun täältä on kuulunut kummallisia puheita ja huhuja, niin tulin tiedustelemaan miten täällä asiat oikeastaan ovat", sanoi Markku huoneesen tultuansa.
"Päivää, päivää! Käypäs istumaan, Markku! Sinä tulet juuri kuin kutsuttu. Tosiaankin ovat asiat täällä sekauksissa ja sinä olet tuiki tarpeesen niiden selvittämisessä", sanoi Kolkki Markulle puoli-iloissaan.
"Niinpä minäkin sen luulen, sillä minä olen kuullut millä kannalla asiat ovat", sanoi Markku, nähtävästi hyvillään.
"Martti on kadottanut sinun antamasi kuitin, tytär vainajasi perinnöstä; saattaisitko antaa hänelle uuden kuitin, koska sinä olet tyttäresi ainoa perillinen?" kysyi Kolkki.
"Niin, niin! kadonnuthan se kuitti on, luulen ma. Sitä vartenhan minä juuri tulinkin tänne, että saisimme tuumitella siitä asiasta — no, noh! kyllä, kyllä, mutta minulle pitäisi siitä vähän mak — mak — yhy — yhy! — maksaa", puheli Markku, nähtävästi viimeiseltä hämillään.
"Maksaa; mistä maksaa?" kysyi Kolkki, vähän hämillään.
"Kuitista, ymmärrättekö? Jos ma annan uuden kuitin, niin siitä pitäisi minulle vähän maksaa", selitti Markku toimessaan.
"Mitä Jumalan tähden?! Eikö perintö ole ennen jo kuitiksi maksettu, koska perinnön selvitys on tehty ja kuitti annettu?" sanoi pastori kauhistuneena.
"Vaikkapa vielä niinkin olisi, mutta kuittipa on tullut hukkaan, milläpä voidaan nyt toteen näyttää, että perintö on maksettu", sanoi Markku lujassa uskossa, että hän on ihan oikealla ja laillisella kannalla.
"Herra Jumala kuinka yksinkertainen!" sanoi pastori puoli-ääneen, sitten sanoi hän Markulle: "Eihän ihmisen tule toisen hätää käyttää oman voiton pyynniksi. Muuten sinä, Markku, olet hyvin vähän ajatteleva, kun luulet, ett'ei perinnön maksua voida toteen näyttää, vaikka itse juuri nyt tunnustit, perinnön saaneesi ja vierasmiehet vielä elävät, jotka ovat kadonneen kuitin allekirjoittaneet! Mitä sinä oikeen meinaat?"
"Jos kohtakin niin lienee, vaan en minä anna kuittia ilman maksutta, kun minä olen näin pitkän matkan kulkenut tämän asian vuoksi", sanoi Markku yhtä lujasti kuin yksinkertaisestikin.
"Paljonko sinä tahdot, jos annat toisen kuitin?" kysyi Kolkki.
"No en minä nyt kovin paljoa tahdo. Pannaan neuvottelemalla, tuumittelemalla ja sovittelemalla: parempi laiha sovinto kuin lihava riita, eikö niin, Kolkki? Mitäpä se meitä hyödyttäisi jos riitaan rupeaisimme, herrain kukkarot siitä vaan hyötyisivät, eikö niin Kolkki? Te olette ymmärtävä mies, kyllä te oivallatte asian tärkeyden, no — oh — jos Martti vielä maksaa minulle kuusikymmentä markkaa, niin minä tyydyn ja annan uuden kuitin — onko paljon, häh? se ei ole paljon. — Vaikka Kirri on minua kovasti kieltänyt antamasta toista kuittia, mutta minä annan vaan — onko väärin, pastori, häh?" lorueli Markku, puoli-hulluna ilosta, kun huomasi apajalle heitetyn nuottansa kenties jotain käsittävän.
"Ei minulla ole rahaa eikä muutakaan tavaraa", sanoi Martti alakuloisesti.
"Sen minä kyllä tiedän, kun ma olen kuullut, että isäsi on sinun ajanut pois kotoasi, mutta kyllähän Kolkki sinulle sen verran lainaksi antaa, eikö niin Kolkki? Yhy —" keinotteli Markku.
"Sinäpä, Markku, olet vasta oikeen kummallinen ihminen! Puhutpa riidastakin, niinkuin oikealla puolella oleva ainakin, vaikka olet selvästi väärässä. Luuletko että laki kaikkien väärien kannetten jälkeen tuomitsee? Älä usko, sillä laki on oikeus, se tahtoo sanoa laki tekee oikeen. Sinä luulet tekeväsi hyvinkin suuren hyvän työn, jos annat kuitin jo ennen maksetusta perinnöstä, ja kehtaat vielä eri maksoa siitä vaatia! Ajattele, Markku, perään: asiasi ei ole puhtaan ja hyvän omantunnon kanssa yhteen sopiva", puheli pastori Markulle, nuhdellen häntä.
"Jos kohtakin niin lienee, mutta minä en anna kuittia maksutta", väitti vaan Markku peruksettomasti, huolimatta siitä jos kuinkakin ankaroita vastalauseita olisi tehty hänen ahneuden syntiänsä vastaan.
"En minä rupea hänen kanssaan ottelemaan. Minä maksan Martin puolesta hänelle vaatimansa summan, kuusikymmentä markkaa, koska ne näkyvät hänelle niin hyvää tekevän. — Kirjoittakaa pastori kuitti!" sanoi Kolkki.
"Tehkää, tehkää niin, hyvä isäntä! kyllä minä teille sen maailmassa maksan, jos ma jaksan", sanoi Martti innostuneena kun kuuli asian onnistuvan.
Pastori kirjoitti kuitin, Markku pani puumerkkinsä alle ja Kolkki luki rahat pöydälle.
"Kas niin! Nythän asia käypi laatuun, käypipä niinkin — tiesinhän minä sen — no miks'ei kelpo miesten välillä — eikös ookin Kolkki? — annoinpa minä vaan kuitin, vaikka kirriläiset kielsivät — annoinpa niinkin", höpisi Markku, tukehtumaisillaan ilosta, kun hän tukkei saatuja rahojaan kukkaroonsa. Hän höröstyi tuosta ylimääräisestä saaliistansa niin, ett'ei joutanut hyvästiäkään sanomaan eikä kukkaroaan lakkariinsa panemaan, vaan niine hyvineen töytäsi hän huoneesta ulos; tiellä mennessäänkin piteli ja käänteli hän kädessään tuota tänään niin helposti paisunutta kukkaroaan!
"Kummallisia ihmisluonteita löytyy tässä syntisessä maailmassa! Ei ole yhtään, joka hyvää tekee, ei yhtäkään. Silloin kun luullaan olevansa vähänkin hyvän puolella, koetaan nilkoa ja nylkeä lähimmäistään, minkä vaan voidaan, ja vielä noin häpeemättömästi ja typerästi", ehätti pastori ketterästi tekemään johtopäätöksensä Markun mentyä.
"Niinhän se on tässä maailmassa, herra pastori! Totuus on nykyään harvinainen ilmiö maan päällä. Pimeys, tyhmyys ja häpeemättömyys ovat vallan päällä ja he ovat keskenänsä hyviä ystävyyksiä, jonka vuoksi ne tavataankin aina käsikädessä", sanoi Kolkki.
Sen jälkeen lähti pastori pois ja Martti jäi Kolkkilaan olemaan niinkuin talon mies.