NELJÄS LUKU.
Noiden viimeisten tapausten jälkeen tuli elämä Kirrilässä joksikuksi ajaksi rauhaisen ja lupaavan näköiseksi, sillä talon asukkaat olivat kukin laillaan käsittäneet sisällistä rauhaa. Martti oli saanut tuota rauhaa Ainan kirjeestä ja tuo rauha teki hänen aivan toiseksi ihmiseksi. Raskaita kiusauksia oli hän saanut paljon viime aikoina kokea ja nuot kiusaukset toivat hänelle raskaan murheen. Mutta saatuansa lukea rakastettunsa rakkaudesta hehkuvan kirjeen, katosi tuo musta murhe hänen sydämestään ja sen takia jaksoi hän olla iloinen kuin lapsi, kaikkien asioiden suhteen ja kaikille ihmisille. Suurimmatkaan mailmallisen elämän vajavuudet, niinkuin köyhyys, pilkka, vaino, ylönkatseet, panettelemiset j.n.e., eivät tuntuneet hänestä kauheoilta eivätkä peloittavilta, sillä kaikkien noiden puutoksien täytteen löysi hän tuossa yhdessä ainoassa, häntä niin hehkuvasti rakastavassa sydämessä, ja siinä oli Martille kylläksi. Hiljaksensa, mutta vakavasti ja iloisella mielellä toimi hän kenenkään tietämättä, saavuttaaksensa sitä todellisesti, joka hänelle ulohtaallakin ollessansa oli voinut kiusausten ja murhetten keskellä lahjoittaa rauhan.
Rauhaa olivat Martin vanhemmatkin laillaan käsittäneet. He olivat hyvin tyytyväiset Martin nykyiseen elämän muutokseen ja toivovat Martin rupeavan astumaan aivan toista elämän rataa kuin tähän asti ja he odottivat ilolla ja toivolla mitä tuosta viimein tulisi, jokohan — Susson naiminen!! — —
Eräänä päivänä tuon onnellisen kotielämän aikana, istuivat Kirri ja Katru kahden huoneessa. Kumpikin heistä nautti sydämessään sitä elämän autuutta, jota nykyinen aika oli heille niin runsaasti lahjoittanut. Heidän sydämensä tuntuivat nyt niin keveöiltä, sillä murhetta oli heilläkin ollut, jos kohtakaan heidän murheensa ei ollut samankaltaista kuin Martin murhe. Kaukaan aikaan ei puhunut kumpikaan mitään; näyttipä siltä kuin he olisivat tahtoneet oikeen hekumoida saatua rauhaansa.
"Missähän Martti nyt on? häntä ei ole näkynyt koko päivänä, vaikka on jo iltapäivä", sanoi Kirri, viimein, katkaisten siten äänettömyyden.
"En tiedä, mutta minä luulen, että se Pirkon neuvoma taika rupeaa auttamaan. Martti ei ole enään niin umpimielinen, salaperäinen eikä niin murheellinen kuin ennen. Hän on pari viikkoa ollut kuin kaikenni toinen mies, iloinen ja puhelias, jota ei ole nähty moneen herran aikaan, ei ainakaan sillä ajalla kun hän Kolkin tyttöä noudatteli. Hän oli menneen yön seutunakin oikeen homma-tuulella. Jalkansaki on parannut aivan terveeksi, että hän pääsee jo vapaasti liikkumaan, eikä hän ole käynyt Kolkkilassa sen koommin — Pirkon tenho auttoi, nyt näen sen selvästi — voi kuinka lysti!" puhui Katru ja tuosta hänen puheestansa helposti käsitämme, minkälaista rauhaa ja iloa heidän rauhansa oli ja minkälaiselle pohjalle se oli perustettu.
Juuri kun Katru oli saanut nuot iloiset tunteensa ilmi tuoduiksi, tuli
Martti Rehkosen kanssa huoneesen.
"Hyvää päivää, naapurit! Kahdenpa täällä istutaan", sanoi Rehkonen huoneesen tultuansa.
"Käy istumaan! Mistä päin kulkemassa?" sanoi Kirri kohteliaasti vastaukseksi.
"Kotoa päin. Minulla on isännälle ja emännälle semmoista asiaa, joka ei taida olla teille mieluista", sanoi Rehkonen, salaa nauraa virnistellen.
"No, hiitto vieköön! Mitäpäs se semmoinen asia sitten olisi?" kysyi
Kirri säpsähtäen.
"Minä olen Martin asialla — puhemiehenä — Martti aikoo mennä naimisiin Kolkin tyt…"
"No, hiitto minua varjelkoon! Siitä asiasta ei yhtäkään sanaa, taikka minä annan paikalla kalloosi, että tiedät kaiketi puhemiehenä olleesi. Vai olet sinä semmoisilla asioilla! Paina tiehesi meiltä, taikka minä…" sanoi Kirri, kavahtaen tuolilta ylös ja häristäen Rehkosta nyrkillänsä.
"No, no! Päästäänhän tästä vähemmälläkin; eihän tämä minun asiani ole, enkä olisi ruvennut koko asiaankaan muuten, vaan kun Martti niin kovin hartaasti pyysi minua", alkoi Rehkonen tavallisella monimielisyydellänsä ja kavaluudellansa puhua.
Kun Martti näki asiansa noin eduttomaksi kääntyvän, vetäysi hän huoneesta pois. —
"Jos et olisi niin tuttu mies kuin olet, niin nyt saisit semmoisen lähdön, ett'et äskeen olisi semmoista saanut", sanoi Kirri Rehkoselle, ollen yhä vielä kauhuksissa.
"Kaikkien asialle sitä lähdetäänkin! No viepä mielen miehen päästä —
Kolkin tyttären kanssa! Hym!" ihmetteli Katru.
"Jos sinä liikut yhden askeleen sen asian kanssa, niin en minä lepy sinulle ikäpälvilläni", sanoi Kirri yhä uhaten.
"Saatanhan minä olla tätä asiaa ajamattakin, koska teidän tahtonne niin on. Ja kun minä kerran rupean teidän puolellenne, niin silloin ei tule Martin ja Ainan naimisesta mitään, sen takaan minä; sillä minä olen semmoinen mies minä — no tiedättehän te, että mies minä olen. Se vaan on pahinta, kun ennätin jo pastorille puhua tästä asiasta", puhui ja luikerteli Rehkonen. Ja toden totta olikin hän kavaluudellansa varsin ehdostaan pakkaunut puhemieheksi, sotkeaksensa eikä selvittääksensä tuota ennestäänkin jo sekavaa solmua, sillä hänkin oli jo kauan salaisella kateudella katsellut Martin ja Ainan naimapuuhia. Kumminkaan ei hän puhunut armaalle Pirkollensa eikä tyttärellensä Kirstille puhemiehen virastansa mitään.
"Sinun pitää se asia epuuttaa pastorille ja muista mitä olet sanonut ja luvannut, ja muista myös mitä minä olen sanonut!" sanoi Kirri Rehkoselle.
"Kyllä muistan kummankin; luottakaa vaan minuun", sanoi Rehkonen.
Samassa lähtivät Kirri ja Katru pois huoneesta ja kun Martti huomasi sen, tuli hän sinne.
"Kyllä se taitaa olla, Martti, paras keino, kun rupeat Susson kanssa yksiin tuumiin, koska vanhempasi ovat noin kovasti vastaan Ainan naimista. Olisihan Susso toki toista kuin Aina, josta niin pallon pahaa kuuluu — vaikk'et niitä taida uskoa, mutta harvoin semmoiset kuulumiset ovat perättömiä, sen minä olen havainnut, ja sanon sinulle nyt sen, vaikk'en minä tahdo kenenkään väliin kieliä eli juoruta", alkoi Rehkonen tuumia Martin tultua.
"Voi hyvä Jumala mihin minä olen joutunut! Ja tekin, joka niin paljon kerskasitte, kuinka te olette sekä kunnollinen että tunnollinen asian toimeen panija, rupeatte tuommoisia esittelemään ja kiviä jo ennestäänkin raskaan kuormani päälle panemaan! Nyt se tuntuu siltä, että te heitätte koko asiamme siihen ja siten sysäätte minun kauheaan toivottomuuteen ja neuvottomuuteen. Minä rukoilen teitä: lähtekää minun kanssani Kolkkilaan ja toimittakaa meidät ensipyhänä kuulutuksille, niinkuin olette luvanneet, että noiden ihmisien tohina viimeinkin lakkaisi — minä rukoilen teitä!" sanoi Martti hätäillen.
"Älä nyt sentään noin kovin hätäile! Tiedäthän, että mies minä olen; kun minä otan asian käsiini, niin se sujuu — tiedäthän sen. Lähdetään heti Kolkkilaan ja otetaan sitten kuulutus", sanoi Rehkonen tavallisella monimielisyydellänsä, heltyneenä Martin puheesta.
"Voi kuinka nyt on hyvä mieleni, kun noin puhutte! se on miehen ajatusta ja puhetta. Mutta meidän pitää lähteä paikalla, seuratkoonpa siitä mitä hyvänsä", sanoi Martti rohkaistuneena.
Mutta ennenkun he ennättivät huoneestakaan lähteä, mennäksensä Kolkkilaan, tormasivat Pirko ja Kirsti hajalla hapsin ja kiiluvin silmin huoneesen, sillä he olivat saaneet tiedon Rehkosen olevan puhemiehenä Martille ja Ainalle.
"Mitä pirua sinulla täällä on tekemistä?" tiuskasi Pirko miehellensä heti huoneesen tultuansa.
"Saahan tuota nyt naapurissa käydä", sanoi Rehkonen punastellen ja peläten, sillä hän tunsi aivan hyvin tuon puolisokean, laihan, mustan, hampaattoman kaunokaisensa ja äitinsä vähän nuoremman kuvan — tyttärensä.
"Naapurissa! Kyllä minä sinun sen vietävän naapurisi tiedän. Vai olet sinä, hirtehinen, tullut tänne pilaamaan ja sotkemaan ihmisien välejä! Lapa sukkelaan täältä kotia, taikka minä sinun opetan hulluttelemaan!" sanoi Pirko, nyrkkiä puiden Rehkoselle.
"Kumma kuinka hullu tuo isä on! Ei teidän kunnianne paljon maksa, kun lähdette tuommoisien asioita ajamaan ja toimittamaan kuin Kolkin Ainakin on; luulisipa hävettävän", tiuskui Kirsti isällensä. Sitten kääntyi hän Martin puoleen ja sanoi: "Älä Martti kulta tuohon heittiöön yhdy! Onhan sinulla parempiakin tarjolla, toistahan toki Susso on".
"Olkaa nyt taas vähemmällä tuossa!" koki Rehkonen sanoa ja samassa koetti hän iskeä silmää noille lempi-linnuilleen merkiksi, ett'ei tässä ole niinkään hullusti asiat, kuin he luulevat. Mutta nuot kerran kiivastuneet kotiristit eivät huomanneet eivätkä ymmärtäneet noin heikkoja ja epäselviä lennätin-sanomia, vaan he yhä vaan kirkuivat, pauhasivat ja melusivat.
"Jos sinä, sen vietävä, liikut askeleenkaan mihinkään muualle kuin kotia, niin minä paiskaan kallosi murskaksi; koetasta nyt, sen tuhannen tuhmeliini, jos tohdit", kirkui Pirko.
"Kun morsian olisi parempi ihminen kuin Kolkin Aina, niin olisihan puhemiehen ammatti kunnian virka, mutta hän on semmoinen heittiö, jolle koko maailma nauraa ja irvistelee. Eihän muuta: mies lähtee vaan puhemieheksi semmoiselle ja rupeaa toimittamaan häntä likimäiseksi naapuriksi — no viepi mielen ihmiseltä! — Teidän ei tarvitse puuttua eikä sekautua koko asiaan. Ottakoon Martti muita puhemiehekseen, jos luulee asiansa menestyvän Kolkin heittiön kanssa; sittepähän ei tule teille mitään sielun seulomista", höpsötti ja säyhysi Kirsti.
Rehkonen huomasi, ett'ei hän pääse puuhun ei pitkään noiden kerran sydämettömiksi kiivastuneiden kodin asukasten kynsistä. Hän olisi mielellään heille ilmoittanut millä mielellä hän oikeastaan on tuohon toimeen ryhtynyt, mutta hän ei saanut sitä tehdyksi Martin läsnä-olon vuoksi. Sentähden nykäsi Rehkonen armaan Pirkonsa vähän taa'emmaksi ja kuiskasi hänelle hiljaa: "Et sinä tiedäkään minun sitävarten ruvenneen puhemieheksi, että saisin asian kaikenni siihen raukeamaan".
Tuo tieto teki Pirkossa hyvän vaikutuksen, sillä hän lakkasi heti säyhyämästä. Mutta ei hänen akkavaltaisuutensa kumminkaan katsonut hyväksi antaa Rehkosen päähän asti toimittaa luottamusvirkaansa, ja sen vuoksi sanoi Pirko leppyisemmin: "Laita vaan pitemmittä mutkitta itsesi täältä kotia ja heitä koko toimesi pois!" Sen sanottua lähti Pirko pois ja Kirsti seurasi äitinsä esimerkkiä.
"Kyllä sinun, Martti, täytyy hakea toinen puhemies, kun nuot ovat kaikin noin vihasia", sanoi Rehkonen Martille, akkojen pois mentyä.
"Älkää Jumalan tähden heittäkö asiaa kesken", rukoili Martti.
"En minä tohdi lähteä Kolkkilaan; he tulevat jälleen ja pieksävät minun", vaikeroitsi Rehkonen.
"Kutka he?" kysyi Martti.
"Vaimoni ja tyttäreni; etkö sinä nyt ymmärrä?" selitteli Rehkonen.
"Ja te niin ehdottomasti pelkäätte vaimoanne ja tyttöänne?" sanoi
Martti kummeksien.
"En minä heitä nyt juuri niin todesta pelkää, mutta minä en tahtoisi heidän kanssaan riidellä. Onhan niitä nyt muitakin miehiä puhemieheksi ja saatathan itsekin asiasi ajaa — en minä — tohdi", sanoi Rehkonen tavallisella hajamielisyydellänsä.
"Voi minua onnetointa!" sanoi Martti ja lähti vesissä silmin pois.
Samassa astui Pylkkönen, seurakunnan pastori, huoneesen.
"Joko te, Rehkonen, olette ottamassa naimalupaa Martille ja Ainalle?
No, se onkin oikeen, että saadaan häitä", sanoi Pylkkönen Rehkoselle.
"En ole; eivät ne ole niin päin piiputkaan", sanoi Rehkonen.
"Kuinkas niin?" kysyi Pylkkönen.
"Kolkkilanko?"
"Ei, vaan tämän talon".
"Vähäluku tämän talon vanhuksista, kun vaan Kolkkilan vanhukset suostuvat, sillä onhan Martti laillisessa ijässä, jonka tähden ei hän tarvitse naittajainsa suostumusta", selitti Pylkkönen.
"Ei Marttikaan tahdo enään Ainaa", valehdella lipotteli Rehkonen.
"Soo! Mitä peliä tämä oikeen onkaan? Marttihan itse kävi meillä eilen puhumassa asiasta ja kyseli minulta minkälaisia kirjoja hänen pitäisi laittaa entisen vaimo vainajansa kuolin-pesän selvityksistä. — Jopa jotakin! tämä asia käypi sekavaksi — käskekääpäs Martti tänne!" puhui Pylkkönen kummastellen.
"Martti ei ole kotona", valehteli Rehkonen!
"Sepä oli paha! Olisinpa hänen omasta suustansa tahtonut kuulla miten oikeastaan asiat ovat". Sen sanottuaan lähti Pylkkönen pois; hän oli sattumattaan tullut käyneeksi Kirrilässä.
Kun pastori oli mennyt, tulivat Kirri ja Katru huoneesen. He olivat kyllä tienneet pastorin olevan käymässä talossa, vaan osaksi ujoudesta, osaksi sentähden kun luulivat pastorin tulleen asiantehden heitä Martin puolesta hätyyttämään, eivät he näyttäneet pastorille itseänsä.
"Minä olen luopunut nyt koko puhemiehen ammatista, mutta minä pahoin pelkään, että he saavat kuulutuksen", sanoi Rehkonen kavalasti.
"Millä tavalla, kun me emme anna suostumustamme?" kysyi Kirri säikähtyneenä.
"Pastori sanoi täällä, ett'ei siihen teidän suostumustanne tarvitakaan.
Asia on jo Kolkilla tietona ja hän on ruvennut sitä ajamaan", selitti
Rehkonen.
"Voi hiitto sentään! Mikäs keino nyt auttaa?" kysyi Kirri hätääntyneenä.
"Kaksi on hyvää keinoa. Olkoon Kolkkikin jos kuinka viisas, vaan kyllä minäkin tiedän; minä olen semmoinen mies minä", sanoi Rehkonen rehennellen.
"Mitäs ne olisivat? Voi sanokaa naapuri kulta!" kysyi Kirri hätäisen toivovasti.
"Ensimäinen keino on se, että varastatte Martilta perintökuitit ensimäisen vaimovainajansa jälkeen ja poltatte ne, ett'eivät ne tulisi missään tapauksessa Martin kynsiin. Toinen keino on semmoinen, että pakoitatte Martin kirjoittamaan omakätisen epäyskirjan ja toimitatte sen pastorille. Kun niin teette, niin ei niin vissiinkään tule kuulutusta — kyllä minä tiedän, minä olen semmoinen mies minä", kavaloitsi Rehkonen.
"Voi hiitto! Nehän ovat hyviä neuvoja, sen ymmärrän aivan selkeästi,
Hihi-hi-hi! ne auttavat aivan varmasti", iloitsi Kirri, kuultuansa
Rehkoselta nuot tehoisat keinot.
"Voi auttavatko ne, isäntä kulta?" kysyi Katru iloisen hätäisesti.
"Ne auttavat, Jumaliste! ne auttavat paremmin kuin akkojen tenhot. Järkeä, Katruni, järkeä sitä tarvitaan asioita ymmärtämään ja toimeen panemaan — mutta meidän pitää heti ottaa haltuumme Martin perintökuitit", sanoi ja keinotteli Kirri iloissaan.
"Niin, niin, isäntä; niin meidän pitää tehdä", sanoi Katru ilosta läkähtymäisillään.
"Olkoon Kolkkikin niin viisas kuin on, mutta me olemme vielä viisaampia; mitatkoon nyt mieltänsä, iso viisas", ylvästeli Kirri.
"Kyllähän Kolkkikin oli olevinaan viisas, mutta en minä ole hänen kuullut vielä saaneen yhtään asiaa kumoon — kyllä minä asiat ymmärrän, minä olen semmoinen mies minä — mutta ei pidä kenellekään sanoa, että minä olen ne keinot teille neuvonut", köyhötteli Rehkonen.
"Siitä saatte olla huoletta", sanoi Katru innokkaasti.
Sen keskustelun perästä menivät Kirri ja Katru samassa huoneessa olevalle Martin kaapille, jonka suulla oli avaimet, ja ottivat sieltä perintökuitit ja viskasivat ne valkeaan.
"Kas! Se naula veti, sanoi timpermanni, kun pisti lakkariinsa — mutta ei pidä kenellekään sanoa", toisti Rehkonen, kun ei ollut saanut vielä Kirriltä vakuutusta entiseen pyyntöönsä.
"Siitä saatte olla aivan huoletta. — Mutta meidän pitää ryhtyä siihen toiseen keinoon: meidän pitää pakoittaa Martti paikalla kirjoittamaan epäys-kirja", hopitti Katru hätäisesti, ikäänkuin hän olisi pelännyt tuon toisen avullisen keinon väkisinkin loihkahtavau pois heidän käsistänsä, sillä hän tahtoi nyt kerrassaan purra pään poikki tuolta katkeralta asialta, jonka Martti oli heille tuottanut Kolkin tyttären naimisen hommallaan.
"Minun pitää lähteä pois, ennenkun Martti tulee. Tehkää vaan niinkuin olen neuvonut sen toisenkin asian kanssa — mutta älkääpäs vielä! Hyvä olisi jos maksaisitte Martin entiselle appivaarille, Markulle, vähän, esim. kuusikymmentä markkaa, ett'ei hän antaisi Martille uutta perintökuittia. Kyllä minä asiat tiedän — enkö tiedä? hyvästi!" neuvoi tuo kirjallinen viisas hädässä olevia ja lähti pois.
Heti hänen lähdettyään sattui Martti tulemaan huoneesen.
"Vai tulet sinä niin uskaliaaksi, että tuot puhemiehenki tänne! Vaan olkaa niin viisaita kuin olette, mutta minun tässä valtani on. Ja toivompa, että hiljakseen tulet tietämään, että sinulla on isä, jota on kuuleminen ja totteleminen", sanoi Kirri uhkaavasti ja nuhtelevaisesti Martille.
"Jokuhan pää saisi tuohon asiaan tulla!" sanoi Martti surumielisesti.
"Aivan oikeen, mutta pää sille asialle on semmoinen, että saat tehdä hyvin ja istua kirjoittamaan epäyskirjan", sanoi Kirri.
"Minkä epäyskirjan?" kysyi Martti.
"Semmoisen, että otat erosi Kolkin tyttärestä ja kiellät pastorin antamasta kuulutusta sinulle ja hänelle", selitti Kirri.
"Mitä sillä tekisitte?" kysyi Martti hätäisesti.
"Viemme pastorille", oli vastaus.
"Mitä varten?" kysyi Martti hätäisesti yhä edelleen.
"Sitä varten, ett'ei pastori minkään varjon alla antaisi kuulutusta sinulle ja Ainalle; joko nyt ymmärrät? — kirjoitatko?" selitti ja hopitti Kirri.
"En; sitä en tee", sanoi Martti lujasti, punehtuneena mielen liikutuksesta.
"Minun täytyy; se on minun tahtoni ja minä olen isäsi", sanoi Kirri peräänantamattomasti.
"Sitä en tee, en koskaan; se olisi omaatuntoani vastaan", sanoi Martti tuskissaan.
"Semmoiset tunnot saavat olla tunkion vierellä, eikä tässä tule kysymykseen sinun tuntosi, vaan minun tahtoni; äläkä vitkuttele sen asian kanssa, vaan kirjoita paikalla!" uukitti Kirri.
"Älkää pakottako, isä, minua tekoon, jolla voisi olla pahat seuraukset", esteli Martti.
"Kyllä on hyvät seuraukset, rahalliset seuraukset; kirjoita paikalla!
Ymmärrätkö?"
"Olenhan sanonut, että sitä en tee", sanoi Martti ja yritti lähtemään pois, mutta Kirri töytäsi hänen eteensä ja pakotti Martin istumaan jälleen.
"Minä näen, ett'et sinä tottele, hyvä!" sanoi Kirri ja otti halon loukosta, jolla häristelee Marttia lyödäkseen, kysyen tuimasti: "Vieläkö vastustat?"
"Ettehän ruvenne, isä, vaan väkivaltaa käyttämään?" sanoi Martti.
"Tottelematoin! Kirjoita paikalla, taikka minä rusikoitsen sinun niin, ett'et ikänä tervettä ruumista kanna", sanoi Kirri.
"Voi hyvä Jumala mihin kiusaukseen minä poloinen olen joutunut!" sanoi
Martti tuskissaan.
"Itsepä sen kiusauksen olet tottelemattomuudellasi päällesi vetänyt — etkö sinä kirjoita?" sanoi Kirri, kopasten Marttia kädessään olevalla halolla ronkkaan.
"Älkää nyt toki isä lyökö! — kun olisi kirjoitusneuvot, niin täytyisi kirjoittaa", sanoi Martti ja kyyneleet valahtelivat hänen silmistään.
Tuon kuultuaan hyökkäsi Katru Martin kamariin ja toi sieltä Martin omat kirjoitus-neuvot ja hänen täytyi ruveta kirjoittamaan tuota hänen sydämellensä niin vastahakoista epäyskirjaa, jota tehdessä Kirri seisoi koko ajan halko kädessä hänen vieressään.
Sitten kun Martti oli epäyskirjan saanut valmiiksi, sanoi Kirri: "Lue nyt se, että saamme kuulla mitä siinä seisoo!"
"Herra pastori! Jos kuka tulisi ottamaan avioliiton kuulutusta minulle ja Kolkin tyttärelle, Ainalle, niin ei pidä pastorin antaa, sillä minä otan eroni hänestä. Martti." luki Martti.
"Näytä tänne se kirje, että mä näen onko se niin kirjoitettu kuin lujit", sanoi Kirri, siepaten kirjeen Martilta. "No, se on hyvä", jatkoi hän silmäiltyään kirjettä, jonka hän pisti lakkariinsa. — "Nyt pääset rauhaan".
"Rauhaan, mutta minkälaiseen rauhaan?" sanoi Martti surullisesti ja lähti pois ja meni omaan kamariinsa, siellä yksinäisyydessä vuodattamaan murheellista sydäntänsä.
Erilaiset tunteet olivat nyt vanhemmilla ja pojalla. Vanhemmat iloitsivat suuresti noista oivallisista keinoistansa ja varmasta voitostansa, sillä he uskoivat vahvasti, että Martin on välttämättömästi nyt eroaminen Ainasta. Tuo heidän ilonsa oli niin rajaton, että Katru hykersi ja taputteli käsiään ja hoki "voi, voi kun minun nyt on hyvä olla!" —
Perin päinvastaiset tunteet olivat Martilla. Hän oli kahden tulen välillä, hänen sydämen tulensa paloi hehkuvan kuumana ja se oli niin väkevä, ett'ei hän voinut sitä vastustaa. Ulkopuolelta poltti häntä luonnollinen lapsen rakkaus vanhempiaan kohtaan ja vanhempiensa erinkaltaiset ja hänelle vastakohtaiset tuumat, toimet ja ajatukset, eivät suinkaan vähentäneet sitä tunnetta, että hänen olisi totteleminen vanhempiansa. Hän oli useat kerrat tunnustanut puhtaan rakkautensa ja luullut viimein voittavansa kaikki vastukset ja saavuttavansa sen, jonkatähden hän oli jo niin paljon kärsinyt ja taistellut, mutta jota enemmän hän toivoi, sitä enemmän hän näki kietouvansa ihmisien ja vanhempiensa virittämiin pauloihin ja kuta lujemmalle hän niihin takertui, sitä toivottomammaksi kävi hän. Hän oli juuri vast'ikään pakoitettu julmaan tekoon ja tuo pakoitus oli tullut siltä kantilta, jota ei käynyt voitollisesti vastustaminen, sillä se oli tullut vanhemmilta ja tuo makasi kovin raskaana taakkana hänen sydämessään. Hän näki ihmiset ympärillään ilkeöinä, kavaloina pettureina, joka havainto ei suinkaan lieventänyt hänen raskasta suruaan. Oliko kumma, jos hän oli nyt kovin murheellinen ja antoi kyyneleensä vapaasti vuotoa? Oliko kumma, jos hän oli kadottanut kaiken toivonsa ja joutunut arveluttavaan, epätoivoiseen tilaan?
"Voi hyvä Jumala mihin kiusaukseen ja omantunnon vaivaan ihmisen piti joutua!" mumisi Martti itseksensä. "Mitähän Ainakin ajattelee, kun hän saa kaikista näistä tiedon? Jumala yksin tietää sydämeni olevan vilpittömän häntä kohtaan, mutta minä olen pakoitettu, julmasti pakoitettu, tekemään omaa tuntoani vastaan. Minä olen hirveästi petetty kaikilta muilta ihmisiltä, paitsi Ainalta, ja tuntuupa siltä kuin olisin joutunut kyykäärmetten ja helvetin henkien keskelle. Luulin toki Rehkostakin rehelliseksi mieheksi, kun hän niin halulla pakkasi itseään puhemieheksi, samalla kehuen isoa viisauttansa ja toimeliaisuuttansa, mutta sekin oli vaan uusi kavaluus! Hän on akkansa, tyttönsä, Lillun ja kaikkien muiden pahojen henkien kanssa yhdessä liitossa, sotkemassa minun ja muiden ihmisien välejä. Kaikki suru, tuska ja kiusaus, jota olemme saaneet kärsiä, on aivan heistä vuotanut. — Minun pitäisi mennä Ainaa lohduttamaan, mutta en kykene sitä tekemään, sillä kauhea epätoivo on täyttänyt sieluni…"
Juuri kun hän puoliääneen itkunsa seasta mutisi viimeisiä sanoja, töytäsivät hänen nuorimmat veljensä, Esko ja Hannu kamariin.
"Piruako täällä höpiset ja vesittelet; saitko nyt Ainasi?" sanoi Esko.
"Hävetkää, kelvottomat! Tekin olette asetetut niinkuin rakki-koirat minun ja muiden ihmisien silmille", sanoi Martti.
"Tinä olet, Maltti, läähkä ja pahankulinen itälle, äidille ja meille, mutta kutti, kutti! etpä taanut titä Kolkin lyökälettä meille työmään ja juomaan — kutti, kutti!" koki Hannukin puhua löpättää, vaikka hän vielä puhui sammal-kielellä.
"Menkää, hävyttömät tiehenne! Teitä raukkoja tulee paremmin surkutella kuin vihata, sillä tuommoinen käytöksenne ei ole teidän vikanne, vaan kasvatuksen", sanoi Martti ja lähti kamaristaan ja meni saliin. Sinne tultuansa meni hän heti kaapillensa, ottaaksensa sieltä perintökuitin, mutta sitäpä ei siellä ollutkaan. Oitis huomasi Martti mitä tietä se oli kadonnut.
"Perintökuittinikin ja muut asiaan kuuluvat paperit ovat, näen mä, kadonneet; ne ovat varmaan pantu semmoiseen talteen, ett'eivät ne tule koskaan minun käsiini. Voi minua onnetointa!" päivitteli Martti ja lankesi aivan täydelliseen epätoivoon ja neuvottomuuteen.
Tuo suora ja rehellinen naapurin emäntä, Maija, oli saanut tarkoin kuulla kaikki nuot eljeet ja vehkeet. Hän tunsi myös tarkkaan noiden toisiaan rakastavien sydänten halut ja kärsimiset ja sentähden tuntui hänestä ikäänkun heidän kärsimisensä olisi käynyt kipeää hänen omaan sydämeensä. Hän meni Kolkkilaan ja ilmoitti salaisesti Kolkille missä viheliäisessä tilassa Martti nykyään on. Kolkki myös kuuli kuinka arveluttavaan tilaan kihlatut alkoivat käydä noiden pirullisien juorujen ja vehkeitten vuoksi. Hän lähti heti paikalla Kirrilään ja tuli sinne juuri kun Martti oli paksuimmassa epätoivossaan. Kolkki otti avaimen pois oven suulta, väänsi oven lukkoon ja astui saliin, jossa hän tapasi Martin.
"Mitenkä nyt asiat ovat?" kysyi Kolkki heti huoneesen tultua.
"Huonosti, Kolkki kulta, hyvin huonosti", sanoi Martti surullisesti.
"Älä nyt ole ämmä — aika on lyhyt — anna minun kysymyksiini lyhyet ja selvät vastaukset: ovatko mielipiteesi vielä näinä kiusauksen hetkinäkin samat kuin ennenkin, nimittäin, että tahdot yhdistyä tyttäreni kanssa?" kysyi Kolkki.
"Jumalankin edessä", vastasi Martti rohkeasti.
"Hyvä! Teidän täytyy saada mitä niin hartaasti toivotte. Ja koska ette näy voivan toisittanne elää, mut…
"Voi hyvä Jumala! voitteko meitä auttaa?" kysyi Martti hätäisesti.
"Hiljaa! aika on lyhyt — voitko minulle antaa perintökuitin ensimäisen vaimo vainajasi jälkeen?" kysyi Kolkki asiallisesti.
"En, sitä en voi tehdä! kuitti ja muut kirjat ovat minulta varastetut", sanoi Martti hämillään.
"Varastettu", sanoi Kolkki kummastuksissaan ja jatkoi sitten: "Kylläpä liikkeellä olevat pahathenget ovat osanneet juonensa kutoa, mutta tässä ei auta muu kuin totuus. — Taidotko ensi pyhänä kuulutuksille Ainan kanssa? Hänen mielensä tiedän jo kyllin".
"Voi kuinka mielelläni minä sen soisin, mutta se epäyskirja", ilmoitteli Martti puolittain.
"Mikä epäyskirja?"
"Isä pakoitti minua kirjoittamaan semmoisen epäyskirjan, ett'ei pastori saa antaa kenenkään vaatimuksesta avioliiton kuulutusta minulle ja Ainalle. Hän seisoi koko ajan, halko kädessä, minun vieressäni ja olisi rusikoinut minua vaivaiseksi, jos en olisi totellut", selitti Martti.
"Täydellisesti nyt ymmärrän kaikki tehdyksi, mitä on voitu, mutta ei vielä sekään estä asiain menoa. Kihlaus kyllä tapahtui kahden vieraanmiehen läsnä ollessa, mutta se nyt on mennyt myttyyn mokoman epäyskirjan kautta. Mutta kirjoita kirjallinen kihlaus tämän päivän päälle ja pane siihen tiimamääräkin ja sinettisi alle, ja lähetä taikka tuo se minulle tänä iltana, niin minä näytän, ett'ei Rehkosen viisaus pitkälle pistä, jolta tämä sotku ja ilkeys, näen mä, on kaikki lähtenyt. Hän kuuluukin jo kylällä kehua löyhötelleen urostekojaan ja hyviä neuvojaan!" puhui Kolkki Martille.
Samassa alkoi kova romina kuulua ovesta, joka tuli siitä, kun jotakin toista avainta tukittiin hätäisesti avaimen reikään.
"Voi hyvä Jumala! nyt he tulevat", sanoi Martti hätäyksissään, sillä hän hyvin oivalsi mitä tuo romina merkitsi.
"Anna tulla vaan!" sanoi Kolkki, hänkin ymmärtäen mitä nyt on tekeillä.
Samassa astuivat Kirri ja Katru saliin.
"Mitä pirua sinulla täällä on tekemistä? Lapa jalkoihisi täältä", sanoi
Kirri Martille äreästi, heti huoneesen tultuansa.
"Olkaa nyt taas, isä!" sanoi Martti asettavaisesti.
"Mitä sinäkin olet tänne tullut? Saat mennä samaa tietä kuin olet tullutkin", sanoi Kirri Kolkille tuimasti.
"Enhän ole eri tietä palaamakseni aikonut tehdäkään, mutta miksikä naapuri noin äreästi puhuu? Enhän ole koskaan edes puhdasta vettäkään edestänne sotkenut", sanoi Kolkki vähän yrmeästi ja vähän välttelevästi.
"Ethän sinä. Kyllä minä tiedän millä asioilla olet, vaan ole niin viisas kuin olet, mutta minä olen vieläkin viisaampi; et minun poikaani saa", sokersi Kirri sinne ja tänne.
"Olettehan houriossa, naapuri! Se on teidän poikanne, joka tahtoo minun tytärtäni ja hänen pitää saada haluttunsa, koska heidän molempien järkähtämätöin tahto niin on", sanoi Kolkki lujasti.
"Melkeen hävyttömiä, kun tullaan itse varsojansa kauppaamaan! Milloin me olemme teillä käyneet poikaamme kauppaamassa?" ehätti Katru sanomaan, kun Kirri oli joutunut hämille Kolkin viimeisestä puheesta.
"Teiltä, emäntä-rukka, on itseltänne häpy mennyt niin tarkkaan, ett'ei teillä ole jälellä edes hyihäpeääkään! Enhän millä ole täällä tytärtäni kauppaamassa, jos ette tekään ole poikaanne käyneet meille kauppaamassa; se on Martti, joka on käynyt meillä itseänsä tarjoamassa ja hän on siellä kelvannut", sanoi Kolkki hämyilemättä.
"Lapa vaan sääriisi täältä ja sukkelaan, taikka minä autan sinua, iso viisas", sanoi Kirri uhkaavaisesti.
"Eipä tässä ole mitään erinomaista kiirettä", sanoi Kolkki yhtäkaikkisesti.
"Etkö sinä, sen vietävä, mene; tämä on minun huoneeni", sanoi Kirri, kävellen loukkoa kohden, josta hän sieppasi rautakohennuksen käteensä.
"Jos isäntä on niin hävytöin, että rupeaa asetten kanssa päälle käymään, niin minä olen siinä tapauksessa pakoitettu puollustamaan itseäni ja silloin ei ole vissi, jos voitto kallistuu teidän puolellenne", sanoi Kolkki.
Kirri ei ollut millänsäkään noista Kolkin varoittavaisista lauseista, vaan hän tormasi ikene-irvillään kohotetun kohennuksen kanssa Kolkkia kohden. Mutta Kolkkipa ei odottanutkaan tuota tulossa olevaa iskua, vaan hän tormasi ennen iskun lankeamista Kirriin syliksi, paiskasi hänen kumoon lattialle ja väänsi kohennuksen pois hänen kädestänsä ja heitti hänen siihen.
"Tämä on minun huoneeni, minä noudan vieraat miehet", sanoi Kirri, kömpien ylös lattialta.
"Ei se asia tarvitse vieraita miehiä; teidänhän nämät huoneet ovat, sen tiedän ilman todistuksittakin", sanoi Kolkki kiertelevästi.
"Ei vaan sinä sika käyt päälle minun omissa huoneissani", sanoi Kirri selitykseksi Kolkin ymmärtämättömyydelle.
"Olenhan sen ennenkin jo sanonut, että te olette tänään hajamielisenä. Enhän ole päällenne käynyt, olen vaan puollustanut itseäni teidän päälle-käymistänne vastaan; enkä minä ymmärrä sitä, että teillä olisi oikeus asetten kanssa käydä ihmisien päälle sillä oikeudella kun teillä on huoneet", sanoi Kolkki jäykästi.
"Ole niin viisas kuin olet, mutta minä olen vielä viisaampi; lapa vaan paikalla pois täältä", sanoi Kirri typerästi.
"Niinhän se on ihmisen kanssa tässä syntisessä maailmassa. Jota tuhmempi ja valistumattomampi hän on, sitä viisaammaksi hän itsensä luulee, eikä häpeä sitä ilmoittaa muillekin ihmisille! Se on kyllä surullinen asia, että se niin on, mutta niin se kumminkin on", sanoi Kolkki.
"Et minun poikaani saa", sanoi Kirri entisellä tavallansa, sillä häneltä oli oikeat sanat aivan lopussa.
"Ei teillä ole mitään muuta sanomista kuin vaan aina tuota yhtä ja samaa! Minä olen jo ennen vastannut saman lauseenne, ja lisäksi sanon vieläkin: kun asiat kerran ovat, niinkuin ne ovat, niin hän menee kuin sepän-eväs. Ja nyt minä lähden, en sen vuoksi kun olette minua käskeneet, vaan sentähden kun aikani on tullut. — Jos vaan mahdutte meillä käymään, niin en minä teitä tuolla lailla kohtele — hyvästi!" puhui Kolkki ja lähti pois.
"Käyköön teillä itse sarvipää hiisi, mutta me emme käy koskaan", sanoi
Kirri Kolkin mennessä.
"Voi sen tuhannen vietävää, kun kehtasi tulla tänne kauppaamaan kakaraansa!" sanoi Katru.
"Mitä tuommoiset köyhät rotat huolivat, sillä heillä ei ole kunniaa vähääkään, jota heidän tarvitseisi suojella", sanoi Kirri päättävästi.
"Mitä Kolkki sinulle puhui?" kysyi Katru Martilta, sillä hänellä oli salainen pelko ja aavistus tuosta Kolkin käymisestä.
"Eipä paljon mitään", sanoi Martti huolettomasti.
"Jos vaan olette juonianne yhteen keränneet, niin katso itseäsi", sanoi
Kirri uhkaavasti.
"Kuka enemmän on juoniaan yhteen kerännyt kuin te, henkenne heimolaisien kanssa?" sanoi Martti, sillä hänen mielestään oli nyt jo yhtä, jospa sanoi vaikkapa totuutta.
"Aiotko ruveta suurentelemaan?" sanoi Kirri tuimasti.
"Tiedätkö huutia?" ärjäsi Katru.
"Paikalla laita itsesi pois minun silmieni edestä ja koko talosta, koska olet noin tottelematoin", käski Kirri Marttia tuimasti.
"Isä kulta!" soperoitsi Martti säikähtyneenä.
"Tahdotko ottaa Susson?"
"En. Niinkuin olen ennenkin sanonut, sanon vielä nytkin, häntä en ota vaimokseni koskaan, — en koskaan", sanoi Martti päättävän lujasti.
"Sinulla ei sitten ole enään isää", sanoi Kirri huolettomasti.
"Eikä äitiä", vakuutti Katru kylmästi.
"Ei kotoa eikä perintöä. Paikalla lähde tiehesi; nyt saat ruveta koettelemaan, kuinka monasti voit sivistyksellä vatsaasi täyttää; pois paikalla lähde silmieni nähden, sanon minä", ärjyi Kirri Martille, vihasta vahtoavin suin.
"Antakaahan toki perintökuittini!" pyyteli Martti surumielin.
"Ne eivät ikinä kättäsi lämmitä; ne on tulen kaikki kuluttava kieli jo aikaa nielaissut; pois paikalla lähde", hoputti Kirri.
"Voi hyvä Jumala! teitä isä ja äiti, minkälaisia te olette!" sanoi Martti ja suuret vesi-karpaleet pyörähtivät hänen silmiinsä. Sitten käveli hän hitain askelin isänsä tykö, ojensi hänelle kätensä ja sanoi itkunsa seasta:
"Hyvästi isä!"
"Ei sinulla ole isää, sen olet jo ennenkin kuullut", sanoi Kirri, eikä antanut kättänsä, eipä vielä kääntänyt päätänsäkään!
"Hyvästi äiti!" sanot Martti ojennetulla kädellä äidillensä.
"Eipä sinulla ole paremmin äitiä kuin isääkään; mene! — nyt saat nähdä tottelemattomuutesi hedelmät", sanoi Katru kylmästi, eikä hänkään antanut kättänsä poikansa ojennettuun käteen!
"Hyvästi isä ja äiti", sanoi Martti ja lähti, pieni vaatekääry kainalossa, jonka hän oli jo varalta ennen kokoillut.
Kyyneltulva virtasi nyt Martin silmistä, eikähän tuo kumma ollutkaan, jos vaan harkitsemme kaikki asianhaarat. Maailma tuntui hänestä nyt niin kolkolta, tyhjältä ja autiolta ja maailman ihmiset kavaloilta, ilkeöiltä pettureilta, joille ei ollut mitään pyhää. Sydänten puhtaimmat tunteet he tahrasivat ja tallasivat jalkojensa alla ja rehellisyys ja tunnollisuus ei ollut heille mistään arvosta — kuollut, katoova ajallinen tavara ja mitätöin rikkaus oli sokaisnut ja pimittänyt ne heidän silmissänsä ja sen takia olivat he itse tulleet niin sokeoiksi, että he eksyivät keskellä päivää. Ja tuon kuolleen tavaran sokeus oli ihmisissä niin suuri, että se sokaisi, pimitti ja sammutti luonnollisen vanhimman rakkaudenkin lapsiansa kohtaan — eipä ihme, jos Martin sydän murtui noita ajatellessaan.
"Voi hyvä Jumala!" sanoi Kirri Martin mentyä, sillä hänenkin sydämessään lienee ollut jonkunlaisia huolia.
"Voi sentään! kylläkaiketi Martti ja Aina kuulutetaan ensipyhänä°, sanoi Katru, sillä se oli nykyään hänen suurimpana huolenaan.
"Sitä minä en usko, sillä perintökuitit ovat olleet ja menneet, ja epäyskirja on minulla ja sen lähden viemään pastorille, Päälliseksi olen Markulle, Martin entiselle oppivaarille, maksanut jo kuusikymmentä markkaa, ett'ei hän antaisi uutta perintökuittia; saavat maar nyt mittoa mieltänsä", sanoi Kirri, melkeen jo iloisesti!
"Te miehet olette aina niin lujat ja viisaat vakaisissa asioissa! Sinuun minä luotan — mutta voi minun poikaani Marttia!" sanoi Katru, puoleksi toivoen, puoleksi peläten, sillä hänessäkin lienee hieman löytynyt äidin rakkautta.
"Älä nyt ole noin suruissasi! Ehkäpä tuo Martin kotoa ajo tulee vielä hyväksi hänelle itsellensä ja meille, sillä Ainan kanssa ei hän pääse ikänä yhteen ja kun hän saa kappaleen aikaa olla poissa kodistansa ja miettiä tilaansa ja maistaa minkälainen kumppani köyhyys on, niin ehkä hän palajaa kotiinsa, taipuu tuumiimme ja ottaa Susson", puheli Kirri ennakkoluulojaan, lohduttaaksensa tällä kerralla murheellista vaimoaan.
"Jospa se niin tapahtuisi, jospa sen Jumala soisi!" sanoi Katru yhä suruissaan ja turvaten Jumalaansa, ikäänkuin hän olisi toimittanut hyvinkin hyvää asiaa, jota Jumalan nyt pitäisi auttaa ja päätökseen saattaa hänen toiveitansa.