KOLMAS LUKU.
Kirrilän vanhuksien mielestä oli elämä nyt kaikin puolin niinkuin sen heidän mielestänsä ollakin tuli. Melkeen vakuutettuina siitä, että tuo heille niin vastenmielinen Martin naimahomma oli nyt tullut onnellisesti keskeytetyksi, olivat Kirri ja Katru erinomaisen hyvällä tuulella. He hoitelivat Marttia ja naimis-kaupasta ei puhuttu, ei Ainan eikä Susson puolesta, kunmnaltakaan puolelta mitään. Tuossa ainakin näennäisessä sydänten rauhassa kului useampia aikoja kaikessa sovinnossa ja hiljaisuudessa, mutta lieneekö kaikilla asianomaisilla ollut todellinen sisällinen rauha, sen jätämme tulevan ajan ja tulevain tapausten vastattavaksi.
Jonkun ajan kuluttua Martin jalan loukkaumisesta, tuli Kirsti entisellä tavallisella tohinallaan Kirrilään.
"Nyt ovat kaikki asiat hyvin päin, naapurin Kirsti", sanoi Kirri Kirstille heti hänen tultuaan, ikäänkuin olisi hän jo ennakolta pelännyt Kirstin tuovan pahoja uutisia.
"Kuinka hyvästi?" kysyi Kirsti.
"Naimiskauppa on nyt Martin ja Susson välillä tullut toimeen; asia on jo päätetty", vastasi Kirri, ikäänkuin todistukseksi, ett'eivät hekään ole kovan joutilaina olleet ja että asiassa ei pitäisi enään olla epäilemisen tilaa.
"Myöntyikö Martti mielellään?" kysyi Kirsti yhä epäileväisesti.
"Myöntyi, kuinkas muutoin, ja päälliseksi on Martti maannut vuoteessa haavansa tähden, niinkuin tiedät, eikä siis ole päässyt yhtymään tuon Kolkin heittiön kanssa. — Mutta kumma kyllä! haava paranee kummallista vauhtia, vaikka se oli niin paha", sanoi Kirri iloisesti.
"Älkää Martin ja Susson naimiskaupasta olko vielä kovin mielissänne, sillä Aina kuuluu, miehen vaatteisin pukeuneena, kulkevan öillä Martin kamarissa", sanoi Kirsti taas pahaa ennustavaisesti.
"Voi tuhannen piru! Niinkö?" sanoi Kirri säikähtäen.
"Niin kovinkin; Lillu on sen nähnyt omilla silmillänsä", vakuutti
Kirsti.
"Nyt saat taasenkin tutustua Kolkin tyttären kehutun sivistyksen kanssa", huomautti Katru Kirrille.
"No rahojeni kautta! En minä häntä tuommoiseksi olisi uskonut, vaikka sata suuta olisi sanonut", sanoi Kirri, peräti kauhistuneena.
"Ja Martti ja Aina kirjoittavat toisillensa", lisäsi Kirsti.
"Kirjoittavat! häh, mitä? mistä sen tiedät?" kysyi Kirri hätäisesti, saatuansa uutta epäilyksen ainetta.
"Tässä on Ainalta kirje Martille, jonka ma olen saanut käsiini ja jonka ma tulin teille tuomaan, ett'en aina tulisi valehteliaksi ja että tulisitte tietämään, kuka tässä valehtelee, kuka totta puhuu", sanoi Kirsti, ojentaen Kirrille kirjeen.
"Miten olet tämän saanut?" kysyi Kirri hätäisesti, siepaten kirjeen
Kirstiltä.
"Lillu antoi sen minulle ja käski tuoda sen teille; hän ei itse sillä kerralla joutanut", selitti Kirsti.
"Miten Lillu on saanut kirjeen käsiinsä?" utasi Kirri yhä edelleen.
"Aina oli hartaasti pyytänyt Lillun viemään kirjeen Martille. Mutta siihen siaan toikin hän sen minulle ja nyt se onkin teidän käsissänne, että saatte oikeen tarkan tiedon miten asiat ovat. — Minä pahoin pelkään, ett'ei Martin naimisesta Susson kanssa tule mitään", selitteli ja ennusteli Kirsti.
"Mutta avataanpas tämä kirje ja luetaan, että oikeen tarkkaan saadaan tietää mitä siinä on. Sen verran on Martin opin-halusta ollut minullekin hyötyä, että voin nyt tämän kirjeen lukea, sillä vasten tahtoanikin olen oppinut kehnosti kirjoitusta lukemaan; onpa se nyt tässä tarpeesen", arveli Kirri ja alkoi lukea Ainan kirjettä:
"Kallis Marttini!
"Voi kun käyt säälikseni, kun saat kipua kärsiä haavasi tähden ja ihmisien ilkeyden vuoksi. Kuinka mielelläni minä hoiteleisin sinua ja lieventeleisin kipuasi ja murhettasi — sillä murhetta ja ikävää sinulla kumminkin on —, mutta se on mahdotoin. Sen vaan olen eduksesi saanut toimeen, että isä on yön aikana käynyt haavaasi hoitamassa, sillä hän ei ole ihmisien ja vanhempiesi vuoksi viitsinyt päivillä tykönäsi käydä, sillä hän hyvin käsittää, että tuo tärkeä apu olisi silloin ylönkatseella hyljätty. Kipua ja tuskaa lienee sinullakin, mutta ei minullakaan täällä ole juuri helpot päivät noiden pirullisien juorujen tähden, joita on koko maailma täynnä ja jotka kaikki ovat kärkinensä käännetyt yksin minua kurjaa kohden. Nyt ovat juorukellot meillä tapahtuneen varkaudenki kääntäneet minun työkseni, joka kyllä ennen pitkää selkenee, sillä 'itsestänsä kuivat roskat varisevat'. Mikä vielä kummempi, kaikki mitä kylässä tapahtuu ja osataan kokoon saada, niin ne puurot keitetään aivan minua varten. Minun parhaimmistakin töistäni ja tarkoituksistani rakennetaan hirmuiset ilkiöjutut ja sotkut, joita ei yksikään ihminen ole mahdollinen tekemäänkään, mutta minulle eivät he vaan lue niitä mahdottomiksi. Minä tiedän, ett'eivät ne sinussa mitään vaikuta, mutta ihmiset ja vanhempasi? Tiedän myös senkin, että ajanoloon juorut sammuvat itsestänsä, mutta tässä liekissä ei kestä järki eikä voimat — ainoa, joka kestää, on rakkauteni kohtaasi — ainoa, joka minua vielä pystyssä pitää, on vahva tietoni siitä, että rakkauteni löytää sinussa vastimensa. —
"Kun saat tämän kirjeen, niin, jos tilaa saat, kirjoita minulle jotain tilastasi — mutta voi! minua kauhistuttaa! — Paras taitaa olla kun jätämme koko asiamme sikseen ja rupeamme kärsimään sitä helvetin esimakua, jonka maailma on voinut yhdellekään kuolevaiselle koskaan antaa. Voi! minä olen toivotoin.
"Tämän kirjeen kirjoitin, kun Lillu tuli tänne ja sanoi sinun pyytäneen minun kirjoittamaan sinulle. Minä en ollut uskaltaa kirjettäni heittää hänelle, sillä hän on petollinen ja kavala kuin käärme, niinkuin tiedät, mutta kun hän Jumalan nimen kautta vannoi kirjeen saattavansa sinulle, niin uskalsin viimein. — Voi, voi kun minua peljättää — ja hyvästi tällä kerralla! Ainasi."
"Voi pirun ryökälettä! Enkö minä ole aina sanonut hänen itsensä viekottelevan Marttia", sanoi Katru, kuultuaan Ainan kirjeen.
"Se oli järkevästi kirjoitettu se kirje", sanoi Kirri miettiväisen näköisenä.
"Ei maar häntä isänsä ole opettanut kokoon panemaan ja pahuuttansa peittelemään", sanoi Katru, ikäänkun edistelläksensä Kirriä.
"Nyt rupean paljon ymmärtämään: se ei ole ollut Aina, joka Martin kamarissa yöllä on kulkenut, hän on ollut Kolkki itse ja hänkin hyvässä tarkoituksessa", sanoi Kirri, ikäänkuin hän ei olisi kuullutkaan Katrun puhetta.
"Aina — jumaliste — Aina se on ollut, kyllähän Lillu Ainan tuntee", sanoi Kirsti hätäyksissään, kun kuuli Kirrin rupeavan luovimaan toisaalle päin.
"Eiköhän tuossa kirjeessä ollut mitään todistusta, että sen asian olisi
Aina itse aloittanut", pitkitti Kirri yhä edelleen.
"No, isäni haamun kautta! Taasenkin on keula sinne päin! Kaikki kolkkilaisten hullutuksetkin rupeavat aivoissasi ja silmissäsi kangastelemaan järkeviltä ja oikeoilta, ja kaikki yökyöpelitkin tuntuvat nyt mielestäsi luvallisilta hyvintekiöiltäsi! Häpeä! Et sinä usko, jos kuinkakin suuressa valossa totuus asetettaisiin silmiesi eteen! Kaikki on vaan mielestäsi sulaa valhetta, mitä muut ihmiset näkevät ja kuulevat! Semmoinen hän on tuo meidän rikas! Suurella vaivalla, työllä, väellä ja ankaralla tarkkuudella olemme saaneet jotakin kokoon, lastemme varaksi, ja nyt hän mielii syytää kaiken säästömme tuon heittiön jälkeen! — Jos sinä puhut yhden sanan sinne päin, niin… Noh, saattaahan vikaa olla Martissakin, kun hän tuon viettelyksiin myöntyy, vaan alkuperäinen vika on tuossa heittiössä, sen kuulin tuosta kirjeestä. Mutta miten Martin kanssa lienee? Jos hän on samasta sydämestä kuin tuo kirje oli, niin me olemme huutavassa hukassa. Hän on niin umpimielinen, ett'ei hänen asioistansa saa juuri mitään selvää! Minäkin rupean pelkäämään, että hän vaan peijaa meitä", sanoi ja uhkasi Katru.
"Peijaa! Millä?" tuumaili ja kysyi Kirri hajamielisesti.
"Sinä olet niin kummallinen ja hajamielinen! No hei sillä, kun ei Martti taidakaan naida Sussoa, vaikka lupasi niin tehdä", sanoi Katru tuimasti.
"Eihän Martti juuri luvannutkaan, jos ei lupaamattakaan ollut. Hänen lauseensa oli paremmin kysyvää laatua kuin mitään muuta, josko hänen pitää siihen suostua taikaa ei; nyt rupean ymmärtämään", sanoi Kirri.
"Siinäpä se on asia. Sinä olet tänään hyvin ymmärtäväinen mielestäsi, mutta et ymmärrä, että tuo kaikki on sinun oma vikasi, kun et, sen vetelyys, pakottanut heti, että Martti olisi paikalla kihlannut Susson, ja kun et laittanut heitä heti ensi pyhänä kuulutuksille, ja niin heitit tuiki tärkeän asian kesken-eräiseksi. Mutta meidän pitää, jos piru olisi, saada tietoomme mitä Martti itse asiasta ajattelee", sanoi Katru toruvasti ja toimivasti.
"Mitenkä niin umpimieliseltä mieheltä saisimme niin salaiset ja peitetyt asiat tietoomme?" arveli Kirri epäileväisesti.
"Niin että viekoittelemme Martilta kirjeen Ainalle", sanoi Katru luottavasti.
"Miten sen häneltä saisi? kysyi Kirri neuvottomasti
"Ole siitä huoleti", lohdutteli häntä neuvokas vaimonsa. "Minä laitan Lillun toviksi aikaa Martin kanssa kahdenkesken ja minä takaan, ett'ei hän tyhjänä palaja. Laita sinä, Kirsti, Lillu tänne, minä menen käskemään Martin", jatkoi hän sitten keinotellen.
"Mutta saakeli soikoon! sitäpä sopiikin koettaa", sanoi Kirri iloissaan, kuullessansa emäntänsä oivallisen ehdoituksen, sillä hän oli ehdottomasti taas kääntynyt hänen puolellensa.
"Kyllä minä laitan Lillun tänne; hän näkyikin juuri tulevan meille", sanoi Kirsti ja lähti pois tohisten ja iloissaan, kun tiesi saavansa taas oivallista vatkutus-alaa, jonka hän luuli Kirrin vähän selvinneen ymmärryksen vuoksi jo kaikki tässä asiassa menettäneensä.
Samassa tuli Martti huoneesen, nilkuttaen; Katru myös tuli.
"Minkä vuoksi isä minun tänne kutsui?" kysyi Martti.
"Eipä juuri minkään erinomaisen asian tähden. Arvelimme vaan tulevan sinulle kovan ikävän tuolla yksinäsi ollessasi. Sen vuoksi käskin sinun tänne huvittelemaan, jos kohtakin liikkumisesi on vielä vähän vaikeaa", sanoi Kirri teeskennellen ja katsella vilkuili kavalasti Katrua silmiin.
Samassa tuli Lillu, jota Katru oli jo ennakolta puhutellut.
"Täälläpä vaan niin ystävyyksinä istutaan! No, sehän tuo onkin oikeen kaunista", sanoi Lillu imarrellen.
Samassa lähtivät Kirri ja Katru pois.
"Mistä päin Lillu on nyt kulkemassa?" kysyi Martti häneltä.
"Olen juuri Kolkkilasta. Vai et usko Martti kulta, kuinka Aina sinua ikävöitsee! Tuo Susso ryökäle — kyllähän sinä asian ymmärrät. — Aina ei jaksa kantaa sitä kuormaa, se raukka, varsinkin kun nuot pirun hullut juoruavat ja valehtelevat Aina raukan päälle ummet ja pimeät. Semmoiset juorukellot käyvät minun niin vihakseni — voi kuinka paljon se tyttöraukka kärsii! Aina raukka käypi niin säälikseni! — Kirjoita, Martti kulta, hänelle vähänkään! Aina pyysi niin hartaasti minun pyytämään sinua hänelle kirjoittamaan; kyllä minä vien kirjeen Ainalle", kavaloitsi ja liehakoitsi Lillu.
"Eikö Aina kirjoittanut teidän mukananne minulle?" kysyi Martti.
"Voi, Martti kulta! eihän hän tohdi kirjoittaa. Aina sanoi, että hän kovin mielellänsä kirjoittaisi sinulle, mutta ei hän tohdi, kun pelkää jollain tavalla sen tiedoksi tulevan, ja silti ei hän kirjoita. — Kirjoita nyt, Martti kulta hänelle, että hän tulisi vähänkään lohdutetuksi kauheassa murheessaan", loirusi Lillu.
"Odottakaa vähän, niin minä viskaan jonkun rivin! Mutta minä pelkään niin kauheasti kirjeen joutuvan hunnikolle", sanoi Martti epäillen.
"Vaikka kuinka paljon kirjoittaisit, Martti kulta, niin minä odotan — minäkö kirjeen hunnikolle saattaisin? Sitä en tee ja sen vannon taivaan, maan ja Jumalan nimen kautta! Ei tarvitse peljätä, kyllä kirje tulee Ainan omaan käteen", vakuutteli ja vannoi Lillu.
Martti kävi tuohon kavalaan koukkuun ja meni kamariinsa kirjoittamaan kirjettä Ainalle.
Martin mentyä rupesi Lillu itseksensä puhumaan. "Kävipä kettu käpyyn", alkoi hän. "Ha-ha-ha-haaa! Lillu osaa asiansa hyvin toimittaa. Tosi on, ett'ei Ainakaan ole paha minulle, mutta ei hän kumminkaan palkitse minua niin hyvästi kuin Susso ja tämä talo ja monet muut, joiden asioita olen ajanut. Onpa Aina mielestäni olevinaan liian hurskaskin; eräänäkin kertana sanoi vasten silmiäni, ett'ei hän tarvitse juoruja — niin juoruja! Ja Kolkki sanoi tuonon minulle Lillua ei heillä tarvittavan, ja tuon ylpeytensä vuoksi täytyy heidän kaikkien kärsiä häväistystä ja pilkkaa, vaikkapa vaan — juorujen tähden — kohta saavat he tuta, ketä he ovat pistäneet. Niin Lillu kostaa! Ha-ha-ha-haaa!" Niin puhui tuo kavala käärme itseksensä.
Juuri kun Lillu oli viimeistä nauruansa nauramassa, tulivat Kirri ja
Katru huoneesen.
"Mihin Martti on joutunut?" kysyi Katru hätäisesti.
"Hiljaa! Martti meni kamariinsa kirjoittamaan kirjettä Ainalle; kohta on kirje käsissäni", sanoi Lillu pirullisella voittoriemulla!
"Sinä olet toimellinen ihminen, Lillu; Ainankin kirjeen toimitit käsiimme ja nyt Martin; palkitse, Katru, hyvästi Lillulle!" sanoi Kirri, täydellisesti hyväksyen Lillun kavalan käytöksen.
"Voi herra jee tuota isäntää, kuinka hyvä hän on minulle! — ei, minä en tarvitse, enkä tahdo mitään palkkaa — ei, isäntä kulta, ei mitään", sanoi Lillu iloissaan ja teeskennellen.
Tuon sanottuaan lähti Lillu Martin kamariin.
"Nytpä saamme Martin kiinni ja tietoomme mitä hän asiasta ajattelee", sanoi Kirri tyytyväisenä.
"Niin, niin! ja tuo kaikki on minun ja Lillun ansiota", sanoi Katru ylevästi.
"Te, vaimonpuolet, olette paljon kavalampia kuin me miehet; emme me toki julkeaisikaan ruveta noin kavaloihin keinoihin", sanoi Kirri, täydellisesti tunnustaen vaimojen voittavan kavaluuden.
"Mitä kavaluutta se on? Eikö vanhemmalla ole oikeus katsoa kaikissa lastensa parasta, tapahtukoonpa se millä keinolla hyvänsä; taikka rupeatko taas toivomaan Kolkin tytärtä miniäksesi?" sanoi Katru vähän loukattuna miehensä kavalaksi soimaamisesta.
"Aina sinä olet niin kovan tuima! Enhän minä sen vuoksi tahdo häntä miniäkseni, mutta sinä et kärsi vähääkään puhuttavan totisista asioista! Lohdutukseksesi sanon nyt: Susson kanssa Martin täytyy liittyä, vaikka vielä mitäkin välissään kirjoitteleisivat", sanoi Kirri, puoleksi harmistuneena hänkin.
"Tuohan nyt kuuluu joltakin", sanoi Katru ja samassa tuli Lillu Martin kamarista.
"Saitko, Lillu, kirjeen?" kysyi Kirri hätäisesti.
"Sain, miks'ei — Lillu osaa aina asiansa hyvin toimittaa", sanoi Lillu voittoisasti.
"Se on Lillu se!" sanoi Katru, kunnioittaen Lillun kavaluutta.
"Tässä on kirje", sanoi Lillu ja ojensi kirjeen Kirrille.
Kirri aukasi oitis kirjeen ja alkoi lukea:
"Aina rakastettava Ainani!
"Et taida osata aavistaakaan, missä kiusauksessa ja murheen helteessä minä polonen nykyään olen. — Kaiken muun hyvän lisäksi ovat he keksineet sen keinon, että Sussoa, nisujen leipojaa pakkaavat väkirynnäköllä minulle elämäni kumppaniksi. Isä on luvannut antaa kolmetuhatta markkaa, jos hänen naisin. Hän on aikonut ajaa minun pois kotoa aivan tyhjin käsin, jos ma vaan sinun kanssasi yhdistyisin. Mutta vaikka panisivat minun eteeni kaikki helvetin paulat ja kaikkien hiittojen kiusat, en sittenkään muuta mieltäni. Asettakaat vaan silmieni eteen loistavimman rikkauden ja kurjimman köyhyyden, mitä maailmassa voisi löytyä, se on yhden tekevä, sillä ei mikään maailmallinen loisto ja rikkaus ole sinun vertaisesi. Nyt on kaikilla juorukelloilla hyvä tilaisuus kehrätä juoniansa, kun jalkani on ollut kipeä, ett'en ole pääsnyt mihinkään liikkumaan. Mutta nyt on jalkani kohta aivan terve; se parani pian kun isäsi kävi salaa täällä sitä korjaamassa ja neuvomassa kuinka haavaa hoidetaan. — Ei siinä ole mitään parempaa, rakas Ainani, kuin että laitamme itsemme kuulutuksille, sen parempi, jota pikemmin, seuratkoonpa siitä vielä mitä seuratkoon; tottahan sitten loppuu huhut ja juorut maailmalta. Se minua kovin oudostuttaa ja kummastuttaa, kun et sinä ole minulle kirjoittanut koko pitkällä sairastukseni ajalla yhtäkään kertaa! — Joko lienee sydämesi kylmennyt ja rakkautesi sammunut kohtaani? — ei, ei, ne ajatukset eivät saa mielessäni päästä valtaan, sillä minä tekisin kovin väärin silloin sinua kohtaan, jos ma semmoisia sinusta ajatteleisin — minä tunnen sinun.
"Täällä on kaikki liikkeellä. Sinä olet maalattu minulle varkaaksi, laiskaksi, kykenemättömäksi, saamamattomaksi, räähkäksi, häjyksi, irstaiseksi, sanalla sanoen: kaikeksi mitä pirut ihmisien haahmossa suinkin voivat kokoon panna, mutta se on yhtäkaikki, puhukootpa mitä tahansa, sillä minä tunnen sinun ja siinä on todistusta kylläksi; minä tiedän viattomuutesi ja kärsimisesi ja ne tekevät sinun kahta kalliimmaksi minulle. — Se minulle tekee kaikkian pahinta, kun minulla on niin huono luonto, ett'en saattanut heille silloin suoraan totuutta tunnustaa, kun minua Susson saapuvilla ollessa niin hirmuisesti kiusattiin, sillä en tahtoisi ketään pahoittaa. Tosin en heille myöntänytkään, mutta niin näkyvät otaksuneen epäselvän lauseeni, sillä kaikista huomaan vanhempieni pitävän asiaa jo umpeen päätettynä minun ja Susson välillä.
"Kirjoita, rakas ystäväni, minulle jokukaan rivi lohdutukseksi näillä murheen ajoilla! — Tämä tuli niin suuressa kiireessä kirjoitetuksi, että saanetko hänestä selvääkään. Uskollinen Marttisi."
"Voi piru toki! ei Martti taidakaan naida Sussoa", sanoi Katru harmissaan, kun kuuli Martin kirjeen sisällön.
"Siltäpä se asia kuulustaa, mutta ei Martti Kolkin köyhää rottaakaan saa ikänänsä, sen takaan minä rahojeni kautta. Olen minä siksi mies, että sen voin estää. — Mutta palkitse sinä Katru Lillu hyvästi! Hän on sukkelasti asiamme ajanut", sanoi Kirri.
"Kyllä me Lillun kanssa niistä sovimme", sanoi Katru luottavasti.
"Kyllä me emännän kanssa niistä sovimme", kertoi Lillu ja jatkoi sitten: "Mutta tuo asia ei saa noin mennä, Lillu ei olisikaan sitte Lillu, hyvästi!"
Sen sanottua lähti hän.
"Voi hyvänen aika", päivitteli Kirri.
"Voi piru sentään!" tuskitteli Katru, sillä heiltä tuntui nyt olevan lopussa kaikki hyvät keinot ja hyvät toivot. He olivat uhranneet jo paljon sen asian eduksi, että Martti naisi Susson ja erkaneisi pois Ainasta; he luulivat onnistuneensa ja voittaneensa, mutta heidän toivonsa ja luulonsa korkeimmallansa ollessa luiskahti se pois heidän käsistänsä kuin elohopea ja siitä tuo heidän nykyinen neuvottomuutensa ja tuskansa.
Juuri kun he tuossa istuivat neuvottomina, synkkä- ja apeamielisinä, melkeenpä kukistettuina, tuli Rehkosen Pirko huoneesen.
"Enpä ole kaukaan aikaan käynyt teillä, mutta minkätähden te olette nyt niin murheellisen ja synkän näköisinä?" sanoi Pirko.
"Eikö ole syytä murehtia, hyvä naapurin emäntä? Marttia ei saa hyvällä
eikä pahalla luopumaan pois Kolkin köyhästä ja ilkeästä heittiöstä.
Eikö ole silloin syytä suruun, kysyn vieläkin?" päivitteli Kirri
Pirkolle.
"No, hiivatti! Eikö Martti jo ole aikaa ollut Susson kanssa kihloissa?" kysyi Pirko kummastellen.
"Eikö mitä. Eikä siitä taida tulla vastakaan tolkkua, sillä tässä juuri olemme kavaluudella saaneet sekä Martin että Ainan kirjeet käsiimme, jotka kyllin osoittavat, ett'eivät he aio luopua toisistansa ja ett'ei Martti pidä Sussosta mitään", selitteli Kirri surumielin.
"Katsos sitä sen tuhannen hattaraa, sitä Kolkin reuhkaa, mitä kiusoja hänkin saapi ihmisille! Äläpäs kalu, mutta eihän sitä hääviä pahan tekoon tarvitakaan. Seih! Martti on liian hyvä hänelle ja silti ei asia saa niin mennä. Jos ei muu auta, onhan Martti leski ja leskien on vaikea päästä toisiin naimisiin. Kysykää neuvoa meidän mieheltä, sillä kyllä hän tietää kuinka lesket pääsevät naimisiin ja kuinka eivät pääse. Mutta onpa tuohon harmilliseen ja ikävään asiaan muitakin mutkattomampiakin ja tehosampiakin keinoja, jotka eivät ole ollenkaan yhteydessä noiden kankioiden ja monimutkaisien lain solmujen kanssa. Ja niihin katsoen minä pidän teidät oikeen aikaansaamattomina ihmisinä, sillä minä nykäseisin Martin Ainasta erilleen yhtä helposti kuin omenan puusta", puhui ja nauroi Pirko suurella varmuudella.
"Mitenkä ja millä lailla se asia saataisiin toimeen? voi sanokaa hyvä naapurin emäntä, sanokaa — Jumalan tähden — sanokaa! sepä olisi kovin hyvä asia se", hätäili Katru, niinkuin se, joka hukkumaisillansa ollessaan koettaa tarttua jokaiseen häntä lähenevään oljen korteenkin.
"Ettekö te tuohon ikään elettyänne vielä noita keinoja tiedä? Eihän asia tarvitse sen parempaa, kuin ratkotte irti kainalotilkut joistakin Martin paidoista ja ompelette ne jälleen nurinpäin kiinni ja saumat ylöspäin. Heti kun Martti saa ensimäisen noin tenhotun paidan päällensä, ei hän vierrä eikä kaarra koko Kolkin varasta — ei hän enää muistakaan häntä olevan maailmassakaan; ymmärrättekö nyt?" neuvoi Pirko tottuneena.
"Kovinpa tuo teidän taikanne tuntuu mielestäni heikolta ja huonolta turvalta, mahtaakohan se auttaa?" arveli Kirri epäileväisesti.
"Jumaliste! siinä ei ole epäilemistäkään; se auttaa niin totta kuin olen rehellinen ihminen. Minulla on oma kokemus asiassa, kuulkaahan vaan! Minun tyttäreni, Kirsti, rupesi suosimaan semmoista, joka ei ollut meille mieluinen ja oli häneen niin kiintynyt, ett'ei Kirstiä saatu mitenkään hänestä erilleen. Mutta kun teimme äskön neuvomani tempun, niin siitä herran hetkestä ei Kirsti viertänyt eikä kaartanut koko roistoa", selitti Pirko innossaan.
"Ainahan tuo meidän isäntä on vastaan ja epäileväinen, jos mitä keinoja olisi tarjoaa poikamme pelastamiseksi, vaikka itsekin murehtii sitä asiaa niin että on laihtunut laihaksi kuin kaakinpuu. Mutta minä uskon sen, mitä naapurin emäntä on neuvonut ja se pitää tehdä heti paikalla; ei suinkaan se pahenna, jos ei parannakaan", puhui Katru innossaan.
"Mutta se pitää tehdä uskolla, vähimmättäkään epäilyksettä, muutoin ei se menesty", sanoi Pirko totuudessa.
"Uskolla, uskolla, hyvä naapurin emäntä! minä uskon sen", sanoi Katru, tehden uskon tunnustuksensa!
"No, sitten se menestyy; tehdään temppu paikalla, niin sittenpähän saatte nähdä", sanoi Pirko varmuudella.
Aikomisesta tekoon. Katru nouti paikalla useampia Martin paitoja esille. Sitten rupesivat Pirko ja Katru ratkomaan kainalotilkkuja irti niistä ja ompelemaan niitä jälleen paikallensa, nurinpäin. Kun tuo heidän mielestänsä niin tehokas ja auttava työ oli loppuun saatu tehdyksi, sanoi Katru luottavasti:
"Nyt on teko tehty."
"Ja se naula vetäsi. Hyvästi!" sanoi Pirko vahvistavaisesti ja lähti pois hyvin tyytyväisenä oivalliseen työhönsä.
"Kumma kun en minä jaksa oikeen täydellisesti luottaa teidän taikaanne!
Vahvempia keinoja minä tahtoisin heidän eroittamisekseen. Käsketään nyt
Martti tänne, että saamme hänelle juonensa oikeen paljastaa", sanoi
Kirri epäillen ja samassa tuumien toisia, uusia ja vakavia apukeinoja
suureen hätäänsä.
"Tehdäänpäs vielä sekin; tottahan sitten auttaa kun tulee vireille useampia apukeinoja. Meidän pitääkin heidät eroittaa tavalla taikka toisella", sanoi Katru hyvillään, kun oli taas saanut jotakin toivoa.
Sen sanottuaan meni hän Marttia käskemään.
Kirri parka oli kovassa sydämen ahdistuksessa Martin uppiniskaisuuden ja vääjäämättömyyden tähden. Hän oli isä pojalleen ja luonnollistahan on, että hän olisi suonut pojallensa kaikkea hyvää ja tuon hyvän luuli hän olevan siinä, kun Martti menisi Susson kanssa naimisiin.
Katrun pois mentyä, rupesi Kirri itseksensä vaikeroitsemaan: "Voi kuinka paha se on, kun tuo poika yhtyi tuohon köyhään ja pahantapaiseen rottaan, eikä tottele nyt enemmin, kuin ensimäisen kerran naidessaankaan, vanhempiensa sanaa, eikä suostu Sussoa ottamaan, vaikka vielä mitäkin ehtoja hänen eteensä asettaisimme! Mutta kumminkin täytyy hänen erota Ainasta, maksoi mitä maksoi."
Kun Kirri oli noin itsekseen puhua höpisemässä, tulivat Katru ja Martti huoneesen.
"Niin, teestä nyt tili töistäsi tässä meidän silmiemme edessä", sanoi
Katru Martille, heti kun he olivat huoneesen tulleet.
"Mistä töistä? Enhän ole nykyään kyennyt mihinkään työhön", sanoi
Martti.
"Oletpahan kyennyt meitä pettämään, ja se on myös työtä, luulen ma", aloitteli Katru.
"Millä olisin teitä pettänyt?" kysyi Martti.
"Lupasithan naida Susson ja yhtäkaikki suosittelet ja noudattelet toista; se on petosta, sanon minä", ilmoitteli Katru.
"En minä ole aikonutkaan häntä naida. Te olette väärin ymmärtäneet minun lauseeni, joka lienee tullut epäselvä sen takia, kun en tahtonut loukata ja häväistä itseäni enkä muita. Jotakin minun kumminkin oli sanominen, jos mieli oli päästä läpi siitä kiusauksesta, johon minun laitoitte", sanoi Martti jäykästi.
"Sinä olet myös nykyään kirjoittanut Kolkin Ainalle", kaiveli äiti yhä edelleen.
"Sitä en ole tehnyt, se on juoru", intti Martti teeskennellen ja punastui korvia myöden.
"Vai juoru! Nähdäänpä tässä kuka meistä juoruaa ja valheen hengessä liikkuu ja kenessä tässä totuus on, kenessä valhe, sanoi Kirri ja ojensi Martille sen kirjeen, jonka hän oli Ainalle kirjoittanut ja antanut Lillun vietäväksi Ainalle.
"Voi surkeata! Lillukin on, näen mä, yksi noita ilkeöitä hiiton henkiä ja lähettiläitä! Voi kelvotointa! Mesi, maito kielessä; viha, myrkky sydämessä! Maailman ihmiset ovat kummallisia, ei ole totuutta nimeksikään!" sanoi Martti kauhistuen ja päivitellen, kun oli silmäillyt kirjettä.
"Onko sinussa senkään vertaa totuutta kuin muissa ihmisissä? Valheen hengessä kuljet sinä ja vielä kahdella tavalla. Ensiksikin lupasit meille ja Sussolle itselleen, että nait Susson, ja nuot kirjeet … tuota sinun kirjeesi Ainalle osoittaa kaikkea muuta, vaan ei tuon lupauksesi täyttämistä. Ja siksi toiseksi intit, ett'et ole kirjoittanut Ainalle ja kuitenkin on omassa kädessäsi kirjoittamasi kirje — meiltä annettuna — mitäs nyt sanot?" ahdisteli äiti poikaansa, kaikilla niillä aseilla, jotka hän oli tätä tilaisuutta varten käsiinsä haalinut.
"Ensimäiseen syytökseenne olen jo vastannut; toinen rikokseni ei ole muu kuin kiusauksen hetkellä häveliäisyydestä tullut hätä-mutka, jolla en ole tarkoittanut enkä tehnyt kenellekään mitään vääryyttä enkä vahinkoa. Mutta mikä se toinen kirje on, josta epähuomiossa mainitsitte?" sanoi Martti.
"Sinun ei tarvitse sitä tietää", sanoi Katru ylvästellen.
"Kyllä kaiketi olette Lillun kautta viekoitelleet Ainaltakin kirjeen! Tuo kaikki on kovan jumalatonta ilkeyttä!" sanoi Martti kovan harmistuneena.
"Kyllä nyt jo ymmärrän täydellisesti sinun; päätös on tehty: jos sinä pysyt päätöksessäsi, niin perinnöttä sinun pitää pois tästä talosta", sanoi Kirri uhkaavasti.
"Jos niin kovat saatatte olla, niin minun täytyy lähteä pois isän kodista. Kovinpa tuo elämä käypi tukalaksi tässäkin, noiden alin-omaisien juorujen ja kiusauksien vuoksi, ja päätöstäni en minä kykene kumminkaan muuttamaan, sillä se on sydämen halu ja tahto, joka on väkevämpi kaikkea maallista voimaa", sanoi Martti lujasti ja päättäväisesti.
Sillä välin oli Kirri ottanut Katrulta Ainalta Martille kirjoitetun kirjeen, ja laskenut sen kädestään epähuomiossa kaapin päälle, sillä hän oli tuiki hajamielinen tällä kerralla. Vaikka Martilla oli kauhea sydämen tuska, huomasi hän kumminkin tuon salatun kirjeen joutuneen tarkatta talleuttajatta.
Sentähden vetäysi hän puheen ajalla vähitellen kaapin luoksi ja sai tuon salaisen kirjeen otetuksi haltuunsa, isänsä ja äitinsä huomaamatta. Hän tunsi heti sen Ainan kirjoittamaksi ja riensi sen kanssa pois. Hän luki Ainan kirjeen, heti kun pääsi yksinäisyyteen. Kuumat kyyneleet juoksivat Martin silmistä kirjettä lukiessaan ja hän tunsi sydämessään niin vahvan rakkauden ja voiman, jota ei mikään tässä maailmassa voisi peloittaa ja estää täyttämästä tahtoansa. Hän tunsi sydämessään suuren lohdutuksen tänä kovana murheen ja kiusausten hetkenä ja hän luki ainakin kymmenen kertaa uudestansa tuon rakkaan kirjeensä, kastellen samassa sitä kuumilla kyyneleillänsä ja tiheöillä suuteloillansa. Hän tunsi nyt jo omasta kokemuksestaan osaksi, minkälaisia maailman ihmiset vielä enimmältä osalta ovat, ja vääryyttä, valhetta, lähimäisen kunnian sortoa ja panettelua havaitsi hän heissä paljon, sanomattoman paljon. Mutta samassa tunsi hän myös mitä hyvää voipi ihmisissä olla, ja tuon hyvän tunsi Martti korkeimmassa määrässä, sillä hän tunsi todellisen ja puhtaan rakkauden voimaa, ja tuo oli niin korkea ja jalo hänen mielestänsä, ett'ei mikään muu tuntunut hänestä miltään sen rinnalla.
Vanhukset tyhmistyivät ja hämmästyivät niin kovin Martin jäykästä puheesta, ett'eivät he kyenneet toviin aikaan puhumaan ainoatakaan sanaa; viimein toki toipui Katru ja kysyi hätäisesti:
"Missäs se toinen kirje on?"
"Mikä toinen kirje?" kysyi Kirri vastaan, sillä hänen ajatuksensa olivat nyt niin sekauksessa, ett'ei hän käsittänyt, mistä oli kysymys.
"Aina sinä olet niin hajamielinen! No, hei Ainan kirje Martille", sanoi
Katru tuimasti.
"Tuohonhan minä panin sen kaapin päälle", selitti Kirri.
"Mutta sitä ei ole siinä", selitti Katru.
"Voi hiiton väki! sen on Martti vienyt", sanoi Kirri harmissaan.
"Sinä ainainen vetelys! Varsin sen niin laitoit, että sen piti joutua Martin käsiin — voi, voi! Nyt Martti tulee taas ruti-hulluksi, kun hän saa käsiinsä sen ryökäleen kirjeen — voi, voi! — Mutta älä Marttia vielä aja pois kotoa, ehkä hän vielä antaa perään", nuhteli, päivitteli ja pyyteli Katru, sillä hänen sydämessään taisteli sekaisin monenlaiset tunteet, joista kaikki eivät olleet juuri suotuisia tunteita Marttia kohtaan, mutta niiden läpi kuitenkin pilkisteli äidin rakkauttakin.
"Eihän tuota tule niin kova olluksi kuin uhatuksi, sillä Martti on kumminkin meidän lapsemme, niin tottelematon kuin hän onkin. Mutta minä rupean pahoin pelkäämään, ett'ei hänelle auta mikään, mutta koettaa meidän kumminkin pitää niin kauvan kun kieli suussamme liikkuu", sanoi Kirri.