TOINEN LUKU.
Koska kertomukseemme astuu esille kolme merkillistä henkilöä, niin on tarpeellinen heidän kanssaan tutustua jo ennakolta, että tapausten juoksussa heidät paremmin käsittäisimme.
Aivan Kirrilän likimäinen naapuri oli Rehkonen, jonka isäntää kutsumme Rehkoseksi. Hän, vaimonsa Pirko ja heidän tyttärensä Kirsti, ovat kysymyksessä olevat henkilöt. Itse Rehkonen oli hyvä-luontoinen, hajamielinen mies, joka ei olisi tahtonut kenenkään mieltä pahoittaa ja sentähden hän koki elää, olla ja tehdä jokaiselle mieliksi. Mutta jota enemmän.
Hän koki tuolla monimielisyydellä voittaa ihmisien kunnioitusta ja suosiota, sitä enemmän sai hän vihollisia ja ylönkatsojia, sillä viimein suuttuivat häneen kaikki. Hän oli kirjoittava mies, mutta kun hän oli haja- ja löyhämielinen, sotkei ja porkkasi hän ihmisien asiat aivan nurin, ett'ei niistä kukaan enään ollut selvää saada. Tuo kirjoituksen laita oli hänessä herättänyt suuren oman rakkauden ja hän pakkausi polkuhinnasta käsiksi kaikkiin kirjallisiin toimiin, ja tavallisesti sanoi hän: "kyllä minä tiedän" ja "minä olen semmoinen mies, että…"
Hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat täysi järkisiä ihmisiä, mutta niin tielletulemattomia räähkiä, ett'ei heille vertaa tietty. Tytär oli perinyt äitinsä myrkyllisen luonnon ja saanut yhtä huonon kasvatuksen kuin hänkin. Tytär oli naimisissa ja asui miehensä kanssa vanhempiensa kodissa; hän piti salakauppaa ja osti vähittäin jyviä keneltä vaan sai, vaikka väliin tiedettiin tuotujen jyvien olevan varastetuita.
Vaikka isä, äiti ja tytär olivat niin eriluontoiset, oli heillä kaikilla kumminkin semmoinen ominaisuus, että he hirmuisesti kadehtivat muita ihmisiä, ja sentähden sekausivat he niinkuin rapakko rattaasen ihmisien joka asiaan, mikä vaan oli heidän ulottuvissaan, ja niissä ajoivat he asiaansa niin kavalasti ja pirullisesti, kun vaan voivat, sillä heillä ei ollut omaatuntoa ollenkaan.
Rehkos-riepu oli vaimonsa ja tyttärensä käsissä tahdottomana välikappaleena, sillä talossa vallitsi täydellinen akkavalta, sanan oikeassa merkityksessä, ja Rehkosen oli täydellisesti heidän tahtonsa alle antauminen, jos hänen oli mielensä korvuksiansa eheöinä säilyttää.
* * * * *
Kirrilässä ei ollut nyt muusta puhettakaan kuin Martin naimisesta, eikä muuta tekemistä, kuin estää Martin naimasta Ainaa ja toimittaa hänelle Sussoa.
Juuri kun Kirrillä ja Katrulla oli taas parhaana työnä Ainan haukkuminen ja parjaaminen, töytää Rehkosen tytär, Kirsti, huoneesen, tohisten, hajalla hiuksin ja hengästyksissään.
"Hyvänen aika! Oletteko kuulleet mitä Kolkkilassa on tapahtunut?' kysyi hän hätäyksissään heti huoneesen tultuansa.
"Emme. Mitä?" kysyi Katru.
"Vai ette ole kuulleet! Kolkilta on varastettu", selitti Kirsti.
"Mitä Jumalan tähden sieltä on varastettu?" hätäili Katru, unhottaen hetkeksi vihansa.
"Jyviä", selitti Kirsti.
"Mistä sen tiedät?"
"Kolkki tuli juuri syynäämästä ja jäi meille", sanoi Kirsti.
"Missä varastetut jyvät ovat tavatut, koska niitä on jo tiedetty syynätäkin?" kysyi Kirri.
"Niin jyvät olleet? — yhy — yhy yhy — niin, ne ovat olleet tuolla, tuolla — tuolla — — ne ovat tuotu tuonne — tuonne — kauppamiehelle ja myöty sinne", soperteli Kirsti hätäyksissään ja ryiskellen teko-yskää, kun ei ollut keksiä uutta valhetta, peittääksensä menneitä ja tulevia valheitansa.
"Kuka jyvät on kauppamiehelle tuonut?" kysyi Kirri.
"Torpan ukko, joka aina on semmoisien asiamiehenä", sanoi Kirsti.
"Ja varas sitten?" utasi Kirri yhä edelleen.
"Arvaattehan sen jo edeltäkin päin, ett'ei varas ole muualta kuin kotoa", sanoi Kirsti.
"Kotoa! ja kuka sieltä?"
"Vieläkö tuota nyt kysytte? Kuka se muu on ollut kuin Aina. Hänhän jyvät oli tuonut torpan ukolle. Vai ette te vielä tiedä, että hän varastaa kotoaan niin hirmuisesti. Mutta kävipä kettu kerran käpyyn, oikeen isoon käpyyn, julki Jumalan ja ihmisten", liehkasi ja valehteli Kirsti.
"Semmoista se on! hym!" kummaili Kirri.
"Vieläkö nyt epäilet?" kysyi Katru tohtunuisena Kirriltä.
"En ensinkään. Niinkuin olen sanonut ja päättänyt, niin sen asian käymänkin pitää — vielä hyvän päälle varaskin, hyi; hän ei sovi seinillekään, saatikka sitten meille, sanoi Kirri vakuutettuna.
"Rupea sinä, Kirsti, toimittamaan Sussoa meille miniäksi! Hänen me mielellämme ottaisimme", sanoi Katru Kirstille, samassa iskien hänelle silmää.
Kirsti parka ei ymmärtänytkään tuota kuvallista ja kavalaa emännän kuvakieltä, jonka tarkoituksena oli isännälle ilmoittaa, ett'ei Susso vielä muka tiedä koko asiasta mitään, ja tuon ymmärtämättömyytensä vuoksi rupesi hän koko kurkulta hoveltamaan, että oli siihen läkähtyä.
"Voi kuulkaa hyvä emäntä! Susso on parina iltana käynyt meillä ja hän on pyytänyt minun sitä samaa teillä toimittamaan — voooi — se on kauv…"
"Eihän kai Susso ole sinua pyytänyt toimittamaan?" sanoi Katru, katkaisten Kirstin puheen, saadaksensa siten hänen huomaamaan ja lakkaamaan tuosta hänelle tällä kerralla vastahakoisesta puheesta.
"Onpa niinkin Susso minua pyytänyt toimittamaan ja hän on kauvan minulle sitä puhunut, aina siitä asti jo hienosti, kun Martti leskeksi jäi ja sitten aina kiihkeämmin kun rupesi huhuja kuulumaan Martin suosiosta Ainaa kohtaan, tuota varasta — pää-rosmoa kohtaan — mutta ei pidä tästä kenellekään puhua. Jumalista! Mitähän Susso sanoo, kun hän saa tästä tiedon, ja tänä päivänä hän sen saakin. No, hän onkin toista, kuin tuo Kolkin heittiö; niin minun käypi vihakseni koko otus, että kirppuna purisin hammasteni raossa hänen — ei pidä kenellekään pu…"
Katru käveli hänen tykönsä ja nykäsi häntä hiljaa, jonkatähden Kirsti pysäytti innokkaan puheensa. Sitten hän kuihkasi Kirstille hiljaa: "miksi sinä isännän kuullen semmoisia puhut, että Susso on pyytänyt toimittamaan!"
"Ettäkö Susso on sinun pyytänyt toimittamaan?" kysyi Kirri samassa
Kirstiltä.
"Ei vainenkaan, minä ilman — aikojaan vaan sanoin, kun ma tiesin asian menestyvän — ilman aikojaan minä niin sanoin; ei Susso ole minua pyytänyt toimittamaan", veti Kirsti hädissään sanojansa takaisin.
"Toimita nyt niin, että Susso tulee tänä iltana tänne!" sanoi Katru ylevästi Kirstille.
"Sen teen mielelläni", sanoi Kirsti ja lähti halttasemaan pois.
"Hän on suora ja toimellinen ihminen tuo Kirsti", sanoi Katru Kirstin pois mentyä.
"No, tuntuisipa hän muutoin siltä, mutta miksikä hän puhuu niin monella lailla?" sanoi Kirri, harkiten Kirstin viimeistä puhetta.
"Hän suopi paljon hyvää meille ja siinä innossaan puhuu hän väliin liikojakin, ei se ole mitään muuta", sanoi Katru.
"Niin tuo taitaa olla", sanoi Kirri huolettomasti.
Samassa tuli naapurin Maija huoneesen.
"Mitä kuuluu?" kysyi Katru.
"Eipä tuota mitään erinomaisia kuulu, mitä tänne kuulunee?" sanoi tullut.
"Kuuluu tänne: Kolkkilasta on varastettu", sanoi Kirri, päästäksensä käsiksi tuohon mieluiseen uutiseensa.
"Niin on", sanoi Maija.
"Jyviä".
"Niin".
"Kolkki on käynyt syynäämässä".
"Niin".
"Hän on löytänyt varastetut jyvänsä".
"Kauppamieheltä".
"Ei kun Kirstin aitasta", tokaisi Maija vastaan, kun kuuli asian rupeavan menemään väärälle tolalle.
"Se on valhe, kauppamieheltä", intti Kirri.
"Se ei ole valhe, se on tosi, että jyvät löydettiin Kirstin aitasta", intti Maija vastaan.
"Nyt se teiltä ylistetty Kolkin Aina on viimeinkin joutunut kiikkiin!" sanoi Kirri, uskoen ainakin, että Aina oli varastanut.
"No, mitenkä?' kysyi Maija säikähtäen.
"Ettepä te kaikkia asioita tiedäkään tahi ette ole tietävinänne. Aina on niiden jyvien varas, jotka Kolkki on käynyt noutamassa pois kauppamieheltä; siinä yksi teidän kehuttunne pimeyden töitä", sanoi Katru, hänkin todesta uskoen Kirstin valheellisen puheen.
"Herra Jumala, mitä puhutte!" huudahti Maija säikähtyneenä. "Jyvien varashan on Kolkin renki, mistä te semmoisia tietoja olette saaneet?" kysyi hän sitten.
"Kirsti lähti vasta täältä; hän puhui tarkalleen koko asian", selitti
Kirri.
"Voi hyvä Jumala, sitä Kirstiä! Kuinka tunnotoin hän lienee, kun vasten parempaa tietoansa semmoisia puhuu! Kyllä kaiketi sekin on Kirstiltä kotoisin, että jyvät ovat löydetyt kauppamieheltä?" puheli Maija kauhistuksissaan.
"Niin onkin", vakuutti Kirri.
"Arvasinhan minä sen, mutta asian laita on totuudessa tämä: kauppamies ei osta koskaan epäluulon alaisilta jyviä. Nytkin kun torpan ukko toi kaupaksi hänelle jyviä ja kun kauppamies havaitsi ne riihikuiviksi, laittoi hän sanan Kolkkilaan, jossa parast'aikaa puidaan talviriihiä. Sitä tietä sai Kolkki tiedon ja tuli syynäämään. Kun kauppamies kieltäysi niitä ostamasta, vei ukko ne Kirstille, jossa ne kyllä kelpasivat. Kauppamiehen avulla osasi Kolkki suoraan Kirstille, jonka monen turhan peittelemisen, valheen ja mutkan perästä täytyi tunnustaa ottaneensa jyvät torpan ukolta ja mitata joka kappa Kolkille takaisin, joita oli ummelleen tynnöri kahdeksantoista kappaa rukiita", selitteli Maija.
"Niin, mutta eihän tuo teidän puheenne puhdistanut yhtään Ainaa varkaudesta", sanoi Katru toivovasti.
"Se puhdistuu itsestänsä, kun ma vielä lisään. — Kolkki meni oitis torpan ukon kimppuun ja ukko raiskan täytyi tunnustaa ottaneensa Kolkin rengiltä jyvät myötäväkseen. Kolkki taas renkiensä kimppuun, joista erään — asian näin selvän ollen — täytyi tunnustaa, että hän on jyvät vähitellen koonnut olkilatoon ja sitten sieltä toimittanut ne torpan ukon myytäviksi. Kolkki olisi heti eroittanut rengin pois palveluksesta, mutta kun hän itki ja rukoili ja lupasi parantaa tapansa, niin Kolkki tahtoi häntä vielä koetella ja antoi hänen vielä jäädä paikoillensa. — Niin asiat totuudessa ovat", vakuutti Maija.
"Puhuttepa niin suurella varmuudella, kuin olisitte itse olleet paikalla", sanoi Kirri.
"Itse en ole yhdessäkään noissa rettelöissä ollut saapuvilla, mutta mieheni, Matti, oli Kolkilla vieraana miehenä joka tempussa; häneltä olen tiedot saanut ja minun Mattini ei valhehtele koskaan", sanoi Maija suurella varmuudella.
"Mutta Kirsti puhui asian kaikenni toisin", sanoi Kirri epäilevästi.
"Niinhän hän on tehnyt, kuulinhan sen jo! kumma kun hänen piti jo hypätä tänne valehtelemaan ja kääntelemään ja vääntelemään asiat aivan nurin päin! Ja mikä vielä kummempi: omat rikoksensa työntämään muiden ihmisien niskoille! Jos ei tuommoisia varasten pesiä olisi, kun Kirsti juuri on, niin ei olisi puoliakaan selkkauksia ihmisien kesken kylässä. Hän on semmoinen heittiö, että ottaa tietensä vastaan palkollisilta ja — mikä vielä surkeampi — lapsiltakin varastettua kalua, ja niin hän koulaa varkaita kylään! Voi surkeaa! No, hän onkin kaikissa asioissa kumma hattara ja riitojen laittaja; hän ei ole niissä toimissaan yhtään huonompi Lillua", puheli Maija ja lähti harmeissaan pois.
"Mitäs nyt sanot?" kysyi Kirri Katrulta, Maijan pois mentyä.
"Sitä nyt sanon kuin ennenkin, että Maija on kolkkilaisten asiamies ja häntä ei täällä tarvittaisi ensinkään", sanoi Katru puoli-vihassa.
"Mutta Matti ja Maija ovat kylän rehellisimpiä ihmisiä", sanoi Kirri.
"Usko sinä heitä. Ei maar Kolkki osaa peitellä kakarainsa vikoja ja rikoksia, ja sen vuoksi on hän hankkinut itsellensä noin luotettavat asiamiehet, että asia näyttäisi paremmin uskottavammalta", koki Katru selittää.
"Ainakin heidät pidän uskottavampina ja rehellisempinä ihmisinä kuin
Lillun ja Kirstin", intteli Kirri yhä edelleen.
"Sinä olet oikeen kummallinen ihminen! Jos kuka mitä puhuu, uskot sinä heti heitä ja käännyt sinne päin! Luulempa, että sinä itse kohta rupeat Kolkin tytärtä toimittamaan miniäksemme, sillä sinä et näy uskovan vähääkään mitä minä ja muut olemme hänestä kuulleet. Mutta Kolkin asiamiehet — kas! heitä sinä kyllä uskot ja kuuntelet! Miehinen mies! Sussokin on kohta täällä, eikä Martille ole puhuttu sanaakaan koko Sussosta. — Martti tänne ja sukkelaa! Kyllä minä teidät, vetelykset, opetan tässä nuijottamaan ja kaikkia juoruja uskomaan. — Martti tänne ja sukkelaa!" sanoi Katru vihoissaan, kun pelkäsi, ett'ei tässä muu auta.
"Jotakinhan tuota tulee uskomaan ja sanomaan tässä alinomaisessa juorujen liekissä; kun nuot tiedot ovat niin vastakkaiset ja toisistansa niin suuresti eriäväiset, niin ei tahdo tietää mitä uskoa, mitä ei. Mutta siltä minusta taas tuntuu, kun sinä olisit oikeassa ja minä väärässä. Käske Martti tänne, että saamme hänen kanssaan tuumitella", sanoi Kirri, taas ehki kääntyneenä toisaalle!
Katru lähti ulos.
Kirri parka oli kovin vaikeassa asemassa, noiden alinomaisten juorujen helletten keskellä. Oikeen hän hikoili Katrun ulos mentyä. Hän väänteli käsiään ja mumisi itseksensä.
"Mitähän tästä asiasta viimein tuleekaan? Huh, huh! oikeenpa päätäni ppörryttää. Mikä näistä kaikista on totta, mikä valhetta? — — ei, ei, mutta se köyhyys — ja jos hän on semmoinen kuin sanotaan — ei, ei, se ei sovi, ei ensinkään."
Samassa tulivat Katru ja Kirsti huoneesen.
"Kävikö naapurin Maija täällä?" kysyi Kirsti heti tultuansa.
"Kävipä kyllä ja sanoi Kolkilta varastetut jyvät löydetyn sinun aitastasi, vaikka sanoit ne kauppamieheltä löydetyn! Semmoinenko ihminen sinäkin olet, että vasten parempaa tietoasi puhut sillä lailla ja koet omia asioitasi työntää muiden niskoille? Ja eiväthän jyvät kuulu olleen Ainan varastamia, niinkuin sinä sanoit!" sanoi Kirri Kirstille nuhtelevaisesti.
"Voi pirun väki — vai niin! Kolkkilan emännältä itseltään minä ostin ne jyvät, jotka Kolkki minulta kävi pois riistämässä, ja sinne nekin menivät — vai niin! En olisi tahtonut Kolkin emännän kunniaa loukata ja silti vähän valehtelinkin. — Niin, niin — asia on tosi, niinkuin nyt sanoin ja, ja Aina on ne jyvät varastanut, jotka Kolkki kävi kauppamieheltä pois noutamassa", sanoi ja puhui Kirsti tohisten ja hätäillen.
"Ymmärrätkö nyt asian oikean laidan?" kysyi Katru Kirriltä, katsoen häntä silmiin voittoriemulla.
"Sydäntäni helpoittaa ja kaikki epäluulo rupeaa vähitellen haihtumaan. Kolkkilaiset ovat siis kaikin epärehellisiä ihmisiä!" sanoi Kirri, sillä Kirstin puhe oli niin todenmukaista, että se taas täydellisesti vakautti hänen uskonsa.
"Mitenkähän toki nuot Kolkin penikatkin olisivat oppineet varastamaan, niinkuin Ainakin, jos ei emänsä edellä olisi heitä opettanut? — Vai niin, vai piti naapurin Maijan jo osata valehtelemaan — ei maar se, piru, osaa! Kolkin lähettiläshän hän on, aivan Kolkin, sen minä varmaan tiedän. Mutta kun minä hänen tapaan, kyllä minä hänen, sen vietävän, opetan ja kunnioitan — no ei — älkää puhuko tästä asiasta kauppamiehelle mitään, ett'ei hän tulisi joutavan tähden juoruihin sekoitetuksi", pyyteli Kirsti viimeiseltä, sillä hän pelkäsi sen kautta hirmuisen valheensa tulevan ilmi.
"Yhä selvemmästi rupeaa huomaamaan, että te olette oikeassa ja minä väärässä. Kiitos, Kirsti, puheestasi!" sanoi Kirri.
"Ei siinä kiittämistä; ainahan oikea asia puolensa pitää", sanoi Kirsti ja lähti pois. — Samasta avauksesta tuli Martti sisälle.
"Miksi isä minua käski?" kysyi Martti.
"Sinun pitää, Martti, paikalla noutaa kihlasi pois Kolkin tyttäreltä, Ainalta, ja ottaa heti erosi semmoisesta ihmisestä; me emme voi semmoista ihmistä kärsiä. Me olemme äitisi kanssa katsoneet sinun parastasi ja tuumineet sinulle sopivamman morsiamen, joka on kohta täällä ja jonka kanssa saat itsekin asiasta tuumitella, ja niin paikalla kihlata; sitten ensi pyhänä kuulutuksille, harmiksi Ainalle, Kolkin koko perheelle ja — pirulle", puheli Kirri Martille.
"Puhutpa nyt niinkuin kelpomies", sanoi Katru Kirrille, kun huomasi saaneensa hänen täydellisesti voitetuksi.
"Mitä te, isä, nyt puhuitte? En ymmärtänyt sitä ensinkään", sanoi
Martti hajamielisesti.
"Sanoin sitä, että saat ottaa toisen morsiamen, jonka jo olemme sinulle valinneet, ja erota entisestä. Se on tehtäväsi, sanon minä", sanoi Kirri tuimasti.
"Kenen?" kysyi Martti.
"Susson, nisujen leipojan."
"Kyllä se on paras, isä ja äiti, kun ette rupeakaan mihinkään keinoihin siinä asiassa", sanoi Martti välttelevästi.
"Susso on kohta täällä ja saatpa luvan sopia hänen kanssansa", sanoi
Kirri lujasti.
"Vaikka tulisi kymmenen Sussoa ja nisujen leipojaa, se on yhden tekevä, sillä minä en kumminkaan muuta päätöstäni, vaikka vielä maailmakin päälleni raukeaisi. Miksikä te saatte semmoisia kiusauksia itsellenne, minulle ja meille?" sanoi Martti.
"Martti, Martti! Malta mielesi ja ajattele perään mitä teet!" sanoi Kirri leppyisemmästi. "Etkö tiedä olevasi minun poikani, ja siinä suhteessa on minun vallassani tehdä suuria muutoksia tulevaisuudellesi. Ajattele toki perään mitä teet, ennenkun rupeat tekemään niin itsepintaisia päätöksiä. Entisestään tiedät päätökseni Kolkin tyttären suhteen, nimittäin: jos hänen nait, niin et saa tinasta neulaa minulta perintöä, vaan saat paikalla marssia matkoihisi täältä, yhtä tyhjänä kuin olet tullutkin — ymmärrätkös? Mutta jos tyydyt tuumiimme ja otat Susson vaimoksesi, niin saat paikalla, kun se on tapahtunut, kolmetuhatta markkaa käsirahoiksesi, joita saatte sitten yhtenä viljellä kuin parhain taidatte ja hyödyttää itseänne; yhtäkaikki saatte talossa asua niinkuin parhain taidatte. Ajattelepas nyt tarkoin: toinen epärehellinen, kelvotoin, köyhä rotta, jonka kanssa tulet itsekin yhtä köyhäksi; toinen komea, hyvämaineinen, varakas, nuori ihminen, joka vielä minultakin tuopi sinulle kolmetuhatta markkaa — valitse! mutta valitse ymmärryksellä!" houkutteli Kirri.
"Minä olen jo valinnut ja siihen ei toki pitkiä aikoja tarvita. Vaikka vielä mitäkin juonia minun eteeni laittaisitte ja pauloja tielleni virittäisitte, en sittenkään muuta päätöstäni. Ja vaikka ajaisitte minun paikalla pois kotoa, yhtä tyhjänä kuin olen tullutkin tähän maailmaan, niin en minä saata enkä voi muuttaa päätöstäni, enkä toisin tehdä. Tässä minä, isä, olen, tehkää minun kanssani mitä tahdotte", sanoi Martti lujasti.
Samassa tuli Susso. Hän oli hyvin teko-arkana ja tekohäpeissään. Hän katsella vilkuili ympäri huonetta, pitäen suutansa niin imelän ja hymyn näköisenä kuin suinkin mahdollista oli ja käytti itsensä hyvin kainon ja sievän tapaisesti.
"Hyvää iltaa (nyt oli ilta)! Olin tuolla kylissä asioitani ajelemassa, niin pistäysin teilläkin käymään — yhy, yhy!" sanoi Susso, ryiskellen.
"Käy istumaan, Susso! Mitä sitä nyt kuuluu?" sanoi Katru hyvin imelästi
Sussolle.
"Eipä mitään erinomaisia, mitä vaan tänne kuulunee?" sanoi Susso teeskennellen.
"Kuuluupa tuota tänne jos mitä. Tuo Kolkin rottahan tuo pakkauupi väkirynnäköllä taloomme, mutta se ei saa niin tapahtua. Olemme sinun kutsuttaneet tänne — olisihan tässä taloa — niin, kutsuttaneet sinun tänne, murhettamme lievittämään. Olemme, isännän kanssa, täällä tuumitelleet, että — jos sinä siihen suostut — otamme sinun miniäksemme; mitä sinä siihen vastaat?" tuumitteli Katru Sussolle.
"Mitäs minusta on tämmöisihin paikkoihin. Kyllä kaiketi Martti löytää parempiakin, ei hän toki katsokaan tämmöisten päälle", sanoi Susso laupiaalla, teeskennellyllä äänellä ja katsellen ehtimiseen Martin puoleen.
Jouduttuansa semmoiseen pinteesen, katsoi Martti parhaaksi lähteä pois koko huoneesta.
"Se sopii", sanoi Kirri.
"Kyllä me tiedämme sinun kelpaavan taloomme, ja oletkin toista kuin tuo Kolkin rotta. Sinä joka olet vielä niin nuori ja komea ihminen ja semmoinen saamamies sitten. Sinulla ei ollut kuin yksi lapsi ensimäisissä naimisissasikaan, mutta tuo Kolkin tyttö on vielä niin sikiävää sukuakin kuin russakat; hän saattaisi pian munia huoneemme täyteen; Kolkillakin on itsellään koko tusina kakaroita, kaikki elossa", puhui Katru innostuksissaan.
"Mitäs Martti itse sanoo asiasta?" kysyi Susso.
"Martti? Mikä itse hän on siihen asiaan? Saapa hän luvan tyytyä siihen, minkä me päätämme. Me emme ole vielä ennättäneet paljon puhua Martille tästä asiasta, eikä ole ollut tarviskaan; pää-asia on vaan se suostutko sinä tähän meidän tuumaamme vai etkö?" toimitteli Katru.
"Jos vaan minä teille kelpaan, niin kyllä kaiketi minä — voi hyvänen aika minua — kylläkaiketi minä — — — suostun", sanoi Susso hyvin muka häpeillen.
"Heti kun asia tapahtuu, annan minä teille kolmetuhatta markkaa käsirahoiksi ja yhtäkaikki saatte kuolemamme jälkeen periä niinkuin toisetkin pojat. Vapaasti saatte asua ja olla talossa, niinkuin vaan haluttaa; sinä saat leipoa nisuja ja panna saaliisi omaan kukkaroosi — eikö kelpaa?" ehdotteli Kirri pontevasti.
"Voi hyvänen aika tuota isäntää! Millä me — tuota, millä minä olen ansainnut semmoisen hyvyytenne? En minä tarvitseisi semmoisia lahjoja; onpa noita rahoja tullut, nytkin viime markkinoilla kieppasin viisisataa markkaa", sanoi Susso kerskaten.
"Lillu sanoi kolmesataa", sanoi Kirri muistuttaen.
"Niin, Lillu! yhy! Enpä minä viitsi kaikille niin tarkoin saaliitani sanoa", sanoi Susso hämyillen.
"Asia siis on päätetty ja sanassani pysyn", sanoi Kirri varmuudella.
"Kylläkaiketi asia saa olla minun puoleltani päätettynä", sanoi Susso ja huokasi raskaasti, niinkuin ainakin se, jonka sydämestä kauvan rasittava murhe on pudonnut.
"Tästä ei pidä kenellekään puhua ja ensi pyhänä kuulutuksille, että pölähtää", sanoi Katru voittoriemussaan.
"Kylläkaiketi asia minun puolestani salassa pysyy, vaan se minua vaivaa, kun en ole Martin omasta suusta kuullut, mitä hän asiasta arvelee — no ei kai Ainakaan häävi ole?" sanoi Susso hajamielisesti.
"Me tiedämme kaikki", sanoi Kirri.
"Vai tiedätte te toki! Semmoinenhan hän raukka kuuluu olevan, vaikk'en minä tahdo kenenkään kunniaa kalvata, enkä ketään panetella — kun olisi Martti täällä!" sanoi Susso, sillä asia ei ollut vielä hänen mielestänsä varma kun Martti ei ollut virkannut hänelle mitään koko asiasta, ja siitä tuo hajamielisyys.
"Pian kaiketi Martti tänne saadaan", sanoi Katru ja käski Martin toisesta huoneesta saapuville.
"Me olemme äitisi kanssa puhuneet sinun ja Susson asian aivan valmiiksi; mitä sinä siihen sanot?" kysyi Kirri Martilta, hänen huoneesen tultua.
"Minkä asian?" kysyi Martti, olevinaan tietämätöin koko asiasta.
"Naimiskaupan sinun ja Susson välillä; mitä sinä siihen sanot, vastaa!" selitteli Kirri.
"Ennättäähän tuosta vastakin puhua", sanoi Martti häveten.
"Se asia ei saakaan jäädä vastaisiin aikoihin, se pitää päättää paikalla ja ensi pyhänä kuulutuksille", sanoi Kirri kiivaasti ja päättäväisesti.
"Antakaa Martin itsensä sanoa ajatuksensa", sanoi Susso ja katsoi imelällä hymyllä Marttia silmiin.
"Poika! Muista mitä olen sanonut", sanoi Kirri hyvin käskevästi ja muistuttavaisesti.
"Pitäneekö tuohon suostua", sanoi Martti, mutta tuon hän sanoi paremmin häpeästä Sussoa kohtaan, kuin todellisesta aikomisestaan yhtyä Susson kanssa, sillä hän oli hyväluontoinen mies, eikä olisi tahtonut Sussoakaan julkisesti loukata totuuden tunnustamisellansa. Vieläpä siinä oli sekin syy, että hän tahtoi päästä mitä pikemmin pois tuosta tukalasta tilastaan.
Jos oikeen katsomme tuon Martin vastauksen läpitse, niin heti huomaamme, ett'ei se ollut myöntävä eikä kieltävä, olihan vaan tuommoinen hätäpisto, joita ihminen on valmis keksimään, kun hänen sydämensä salaiset tunteet joutuvat semmoiseen ahdistukseen, että ne pitäisi yht'äkkiä päällimmäksi paljastaa, mutta jonka työn ja teon ajan ei hän katso vielä soveliaan olevan.
Vaikka tuo Martin vastaus oli niin ja näin, otaksuivat asian-omaiset kumminkin sen myöntäväksi, sillä Martin vanhemmat eivät olleet koskaan ennen kuulleet hänen myöntävän vähintäkään sinne päin, ja Susso ei liene kaukaan aikaan saanut kuulla kosimistuumissaan niinkään edullisia sanoja.
"Kas niin, poikani! kolmetuhatta markkaa on teidän", sanoi Kirri innostuksissaan, kuullessaan Martin vastauksen, ja Susso vetäsi henkeään hyvin syvästi ja sijoitti itsensä toiseen paikkaan.
"Voi hyvänen aika kun minä olen täällä kauan", sanoi hän sitten. "Taitavat ihmiset luulla, että minä — minun pitää lähteä — saammehan jälestä päin asiasta likemmin puhua ja tuumitella — pitäkäähän asia salassa, siihen asti kun se tulee oikeaan loppuunsa — no kylläkaiketi minä ennätän kihlat vastakin saada — hyvästi!" lisäsi hän sitten hajamielisesti ja kättä puristaen jätteli hän Kirrin ja Katrun hyvästi. Sitten kääntyi hän Martin puoleen hiipistellen, mutta Martti oli vaipuneena niin syvä-, ja hajamielisiin ajatuksiin, ett'ei hän huomannut Susson koko hyvästijättö-puuhia. Siinä Susso likenteli ja täpisteli, sillä peräti sopimattomalta tuntui hänestä erota hyvästittä siitä, joka tästälähtien tulisi olemaan hänen elämänsä korkeimpana määränä.
"Etkö huomaa, Martti?" sanoi Kirri lujasti, kun näki viimein missä kiusauksessa Susso oli Martin huomaamattomuuden vuoksi.
Kuultuansa isänsä lujan ja käskevän äänen, heräsi Martti kuin unesta. Katsahtaen ympärillensä, havaitsi hän Susson jo kauan hänelle tarjotun käden ja päätänsä kääntämättä ojensi hän kylmästi ja pitkäveteisesti kätensä Sussolle; siihen tyytyi Susso ja lähti hyvällä toivolla pois. — Tovin ajan perästä meni Marttikin.
"Asia sai paremman lopun kun voimme aavistaakaan", sanoi Kirri hyvillään, kun Martti oli mennyt.
"Niin toki, Jumalan kiitos!" sanoi Katru huoaten ja ottaen itsellensä hyvin hurskaan ja arvokkaan näköisen aseman.
Sinä iltana ei asiasta puhuttu sen enempää. Martti vaan näytti niin ajatuksiinsa vaipuneelta, ett'ei hän näyttänyt asuvan tätä mailmaa; hänen nykyinen olonsa näytti kalan elämältä. Kun aamu tuli, oli Martti niin umpimielinen, ett'ei kukaan kuullut hänen sanovan eli puhuvan yhtäkään sanaa; tavallisesti söi hän eineensä, otti kirveen käteensä ja meni rantteelle hakkaamaan.
Melkeen samassa tuokiossa tuli Kirrin ja Katrun nuorempi poika, Esko, huoneesen; hän oli tuiki hätääntyneen ja tyhmistyneen näköinen.
"No, mitä nyt?" kysyi Kirri.
"Martti löi kirveellä jalkaansa", sanoi Esko.
"Herra Jumala! Pääseekö hän sieltä omin voiminsa pois?" hätäili Katru.
"Juokseeko haava?" kysyi Kirri.
"Juoksee oikeen kovasti", vakuutti Esko.
"Kolkki pitää noutaa paikalla tänne, hän on tottunut haavojen sitoja ja hoitaja", sanoi Kirri hätääntyneenä.
"Kolkki! Minä kyllä rakastan lapsiani, mutta vaikka Martti juoksisi niin kuivaksi, ett'ei hänessä olisi mehua enempää kuin puristetussa silahkassa ja vaikkapa hän vielä paikalle oikeisi, en sittenkään antaisi noutaa Kolkkia — no kaikkea sinä suustasi päästelet! Kolkkia! Mutta mene sinä itse sukkelaan avuksi, saattamaan häntä huoneesen ja, jos mahdollista, tukkimaan haavaa; minä lähtisin myös, mutta niinkuin tiedät, pyörryn minä kohta, kun ma näen vertä", sanoi Katru täydellä äiti- ja emäntävallalla.
"Pitää kaiketi minun lähteä häntä katsomaan ja auttamaan", sanoi Kirri tottelevaisesti ja meni.
"Miten Martti ennätti näin vähällä ajalla jalkaansa lyödä?" kysyi Katru
Eskolta.
"Kun hän tuli rantteelle, seisoi hän siinä kirvesvarteensa nojaten niinkuin kuvapatsas ja niin rauhassa, ett'ei hän silmiänsäkään räpäyttänyt. Vihdoinkin alkoi hänen rintansa kohoilemaan, sitten lainehtimaan; sitten huokasi hän raskaasti, kohoitti hirveensä ja rupesi lyömään puuhun, mutta löikin suoraan jalkaansa", selitti Esko.
"Mikä Jumalan tähden vaivaa sitä miestä? Hän on koko yöntienoon ollut niin kummallinen ja umpimielinen, ett'en tiedä oikeen mitä hänestä ajatteleisin", sanoi Katru harmistuneena.
"En tiedä", sanoi Esko.
"No, kuinkas kävi?" kysyi Katru Kirriltä, joka juuri nyt tuli huoneesen.
"Haava saatiin tukkoon ja Martin henki on turvattu, Martti oli kerran sattunut näkemään Kolkin sitovan paljon vuotavan haavan, Martti seurasi esimerkkiä ja haava tyrehtyi", sanoi Kirri voittavasti.
"Mitä haavalle tehtiin?' utasi Katru.
"Ensinnäkin pidettiin jalka pystössä ja toiseksi koko jalka jäähdytettiin kylmällä vedellä. Kolmanneksi otti Martti kuluneista palttinatilkuista nykityitä lankoja, hierusteli kämmentensä välissä niistä parhaan kokoisen tukon, painoi sen haavan pohjaan ja sitoi sitten haavan tukevasti leveästä liinasta tehdyllä pitkällä siteellä, niin oli teko tehty; sillä hirveä vuoto kohta seisahtui", sanoi Kirri, ikäänkuin kerskaten.
"Ne ovat joutavia Kolkin temppuja. Kyllä kai haava olisi lakannut juoksemasta, jos olisi siihen kaatanut pikiöljyä", sanoi Katru, turvaten omiin lääkkeisinsä ja pahaan sisuunsa.
"Se olisi kyllä saattanut olla mahdollista, mutta annetaan hänen nyt vaan tuossa koettaa. Mutta luulempa minä tuon vahingon olevan Jumalan salliman", arveli Kirri.
"Mitenkä se on ymmärrettävä?" kysyi Katru.
"Kuulehan nyt!" kehoitti Kirri. "Nyt täytyy Martin pysyä koreasti kotona ja niin ei hän pääse yhtymään Kolkin tyttären kanssa, ja sillä tavalla hän vieraantuu pois hänestä. Sillä muutoin ei olisi hänehen ollut juuri paljon luottamista, jos kohtakin lupasi naida Susson, sillä poika on niin kummallisen salamielinen, ett'en oikeen tiedä mitä hänestä ajatteleisin. Nyt ei tunnu sydämessäni olevan yhtään liikaa painoa, kun asiamme olemme saaneet kerran noin hyvälle kannalle ja kun päälle päätteeksi sallimuskin näkyy meidän toimeamme suosivan", sanoi ja selitti Kirri erinomaisen kevennetyllä mielellä.
"Sinä olet oikeassa; tuo, jota ensin pidin suurimpana onnettomuutenamme, onkin, näen mä, oikeen ajateltuna, suurin onnemme, sillä todellakin se edistää meidän toimiamme paljon, sanomattoman paljon", sanoi Katru, myös suuresti lohdutettuna.