II.
Eipä se paljon parannut.
On eräs sunnuntai syyspuolella kesää. Paimeneen on poika taasenkin menossa — mitenkäs muutoin; kukas sinne muista pyhänä menisi kuin istukas-Jussi, hänhän on siihen ikäänkuin vihitty. Pieni kontti oli hänellä seljässä, johon emäntä oli pistänyt pojalle evääksi palasen leipää ja suolamuikkuja. Pirjo oli myös pitänyt paimenen eväästä huolta ja salakättä pistänyt pojan konttiin kipeneen voita ja maitopullon; omasta puolestaan oli poika varannut konttiin ison tuohisen.
Ilma oli kaunein mitä siihen vuoden aikaan olla saattaa. Aamu-aurinko paistoi lämpymästi, eikä pienintäkään tuulenhenkäystä tuntunut.
Omituista oli, että poika oli tänään niin iloinen ja tyytyväinen; tuskinpa hän eläissään oli niin keveällä mielellä ollut. Aina oli ennen paimeneen meno tuntunut hänestä vastenmieliseltä, mutta nyt oli hän oikein hyvillään, kun sinne pääsi. Tyytyväisenä hääri poika kontti seljässä ulos lasketun karjan ympärillä, ohjaten niitä kujan suuhun, jota myöten vainion halki mennen, päästiin metsään. Olipa pojalla syytäkin tähän tyytyväisyyteen. Ensikerran ruodille tulon jälkeen oli hänellä omat vaatteet yllä, oikein häntä itseään varten tehdyt. Tosin olivat ne kokoiltu vanhoista aikamiesten vaatteista, mutta siitä huoli poika viisi, sillä olihan ne raatari häntä varten tehnyt ja oikein mitatkin hänestä ottanut, ja silloin oli tuntunut niin oudolta ja somalta. Ja kun vaatteita tehdessä oli käännetty nurja puoli päälle, eivätpä ne näyttäneet niinkään huonoilta, tuskinpa uutta huonommilta — ja eihän kaikilla muillakaan aina niin uusia ole. — Oli miten oli, mutta olivathan ne kuitenkin toista kuin nuot vanhat ja kuluneet, aikamiesten suuret mekot, joita hän oli tähän saakka vaatteinaan pitänyt — sopivat niin hyvästi yllekin … ja mistäpä tietävät, että ne vanhoista ovat tehdyt…
Olipa hänellä parhaan kokoiset kengätkin, oikein varrelliset saappaat — paikatut tosin, mutta sittenkin ne olivat parhaan kokoiset, eikä tuommoiset varrettomat ruojurajat, joissa olisi ollut kokoa vaikka nuottaveneeksi.
Tämmöiseltä pojan mielestä tuntui, kun hän ajeli lehmiä metsään; vieläpä se tuntui semmoiseltakin, että tämä muutos parempaan päin on hänen oma ansionsa. —
Pojan vaatetten parannus tapahtui seuraavalla tavalla. Joka vuosi oli rovasti lukusioilla kaivannut ruotupoikaa, kun häntä ei oltu moneen herran vuoteen lukusioilla käytetty. Isäntä ja emäntä olivat aina silloin vakuuttaneet rovastille, että he kyllä ovat pojan lu'usta huolta pitäneet ja pitävät vastakin ja että poika lukea osaa, sen he kyllä takaavat. Tällä he ensimältä pääsivätkin läpi, mutta rovasti kävi yhä kiinteämmäksi ja eräänä kertana täytyi jo naapurin emännänkin todistaa, että kyllä se osaa. Mutta rovasti ei viimein uskonut todistuksiakaan ja uhkasi kirkkoraadin jäsenillä noudattaa, jos vaan poikaa ei tuotaisi ensimäisiin lukusiin.
Tästäkös nyt hätä käteen isännälle ja emännälle. Tiesiväthän he pojan olevan hyvän lukemaan, vaikkei se suinkaan heidän ansionsa ollut. Lukemisen tähden eivät he siis olleet poikaa lukusioille viemättä, mutta kun hän oli niin huonoissa ketineissä, eivät he kehdanneet häntä semmoisenaan ihmisten ilmoille viedä.
Kun ensimäiset lukuset lähestyivät, rupesivat isäntä ja emäntä aprikoimaan, mikä tässä neuvoksi tulee.
"Mikäpä siinä auttaa, täytyy teettää pojalle vaatteet ja kengät," arveli isäntä.
"Kylläpä se olisi liika kulutus… Eiköhän Kallen vanhat…?" tuumi emäntä.
"Eihän tuolla Kallellakaan…; kovin on huonot arkivaatteet — paikatut… Täytyy katsoa omaakin arvoa — — häväisisivät vielä… Ei muuta neuvoa kuin uudet…; saahan nuot sitten pois," intteli isäntä.
"En tottavie antaisi uudesta, en vaikka … vielä — —. Omat pojatkin kasvavat ja vaatteet eivät mahtuisi päälle — — menisivät hukkaan — —. Ennen teetän sinun vanhoista vaatteistasi ja sittenkin ne tulevat liian hyvät," tenäsi emäntä.
"Teetä sitten mistä tahdot, kun ne vaan tulevat semmoiset, ettemme saa häpeätä," sanoi isäntä vähän tyytymättömänä ja lähti pois.
Tästä keskustelusta sitten seurasi se, että kun oli muutakin raataroittamista, kutsuttiin raatari taloon ja silloin sai istukaskin vaatteen parannusta. Isäntä haki Kallen vanhat saappaat ja paikkautti ne renki-Pekalla ehyiksi; kun ne sitten vielä voideltiin, eipä poika ollut mielestänsä koskaan ennen semmoisissa kengissä kävellyt; oikeinhan ne pitivät enintä vettäkin.
Kun sitten tuli ensimäiset lukuset, vietiin istukas-Jussikin sinne. Muun talonväen muassa asteli hänkin urhoollisesti pappien eteen. Kun poika ei niin pitkään aikaan ollut käynyt lukusioilla, otti itse rovasti hänet koetellaksensa. Solkenaan ja ujostelematta luki poika sisältä ja ulkoa. Kun rovasti tämän huomasi, koetteli hän hänet oikein tarkoin, mutta poika ei vaan takertunut.
Luettamisen lopetettuaan, kohotti rovasti silmälasejaan ja asettui hyvin juhlalliseen asemaan.
"Nyt minä huomaan, että olette totta puhuneet. Te olette kunnollisesti pojan kasvattaneet, sillä hän on parempi lukija, kun osasin aavistaakaan —; se olkoon teille kunniaksi sanottu," sanoi sitten rovasti.
"Kyllähän sitä — … onhan tuota koetettu sen voiman mukaan kuin, tuota — niin, Jumala on antanut," sanoi emäntä liikutettuna, kyyneleitä pyyhiskellen silmistänsä.
Kun rovasti oli Kallen luettanut, sanoi hän:
"Kuinka se on ymmärrettävä? Ruotipoika oli hyvä lukemaan ja oma poikanne ei osaa paljon mitään."
Samassa katsoi hän emäntää terävästi silmiin.
"Tuota — eikö se saa sanaa?" sanoi emäntä punastellen.
"Juuri hän vaivalla sanan saa kokoon, mutta kovin on heikko Kallen luku. Se minua kummastuttaa, kun ruotipoika osaa niin hyvästi lukea. Missä nyt on vika?" sanoi rovasti perään-antamattomasti.
"Kyllä sitä on tuota meidänkin poikaa opetettu, mutta lieneehän sillä huonompi pää kuin tuolla ruotipojalla," koki emäntä sanoa.
"Ruvetkaa pitämään parempaa huolta omien poikiennekin lukemisesta, sillä ei se käy Iikaltakaan paremmasti. Rippikoulun aika lähenee, eikä poikain luku näytä edistyvän siitä siihen," sanoi rovasti ja päästi heidät menemään.
Punastellen lähtivät isäntä ja emäntä väkensä kanssa pois pappien edestä.
Kovin sekavat tunteet olivat isännällä ja emännällä kotiin tultua. Ruoti-poika oli heille tuonut kunniaa, omat pojat häpeää. Kyllähän he tunnossaan tunsivat, että väärällä tavalla olivat itsellensä anastaneet kunnian ruotipojan hyvästä lukutaidosta, mutta mitäpä siitä, tuottihan se kuitenkin kunniaa, sillä eiväthän muut tienneet, miten asiat oikeastaan olivat, kuin ainoastaan kotiväki. Kauvan aikaa sinne tänne tuumiteltuansa, päättivät he kun päättivätkin, että lukusiksi laitetut vaatteet ja kengät saisi poika myötyriksi pitää, koskeivät he joutuneet häpeään hänen tähtensä. — Omille pojille hankittiin kotiin opettaja, jonka tuli heitä opettaa lukemaan. — — —
Tällä tavallahan ruoti-poika sai asianmukaista vaatteen parannusta, joka hänen mieltään nyt niin ylenti karjaa metsään viedessänsä.
Paitsi tätä oli pojalla muutakin mielessä. Hänen sydämessään oli kiitollisuuden tunne, ja tämä oli ensimäinen sitä laatua, mitä hän oli eläissään, äitinsä kuoltua, tuntenut. Isäntäväkeänsä kohtaan ei hän tuota tunnetta kantanut, sillä liian syvälle oli pojan sydämeen painunut se halveksiva ylönkatse, jolla he olivat häntä kohdelleet, ja niinkuin sanottu, piti hän omana ansionaan tuon vaatteen parannuksen, eikä suinkaan isäntäväen hyvyytenä.
Se oli Pirjo, jota hän muisti. Hän oli ainoa ihminen äitinsä kuoltua, mikä häntä oli säälinyt, lempeydellä ja rakkaudella kohdellut. Useasti oli poika miettinyt, millä tavalla hän voisi hyväntekijälleen kiitollisuuttansa osoittaa, mutta mitään semmoista ei hän keksinyt. Nyt se oli hänelle selvinnyt, ja miehevänä ja iloisena ohjasi hän karjaa metsään.
Hänellä oli tiedossa eräs aho, jossa hän oli useasti ennenkin paimenessa ollessaan käynyt, ja sinne hän nytkin ohjasi karjan. Etelään päin jotenkin jyrkästi kallistuvalla multavalla mäkivierulla kasvoi runsaasti ihmeen suuria ja meheviä mesimarjoja. Siinä hän oli useasti ahminut vatsansa täyteen näitä maukkaita luonnon antimia, pitäen niin oikein herkkupäiviä, appaen niitä kuivan leipäkannikkansakin särpymeksi.
Kun poika pääsi tähän haluttuun paikkaansa, riisui hän kontin seljästänsä, otti sieltä esille ison tuohisen ja nosti sitten kontin puun-oksalle. Karja hajausi mäen ympäristöllä olevaan laaksoon, eikä se siitä liikkunut päiväkausiin, sillä siinä oli kyllitellen mehevää ruohoa.
Poika rupesi nyt noukkimaan mesimarjoja tuohiseensa. Viljaa oli niin varalta, ettei hauelle kelvannut kuin kaikkein suurimmat ja kauniimmat. Tätä teki hän niin kauvan, että tuohinen oli kukkurapäänä. Sitten meni hän konttinsa luo, otti sen oksalta alas ja rupesi syömään. Voimallisesti juohtui taasen Pirjon hyvyys hänen mieleensä. Ilman hänen huolenpidottaan olisi hänellä nytkin karu ateria, ei muuta kuin suolamuikkua ja kuivaa leipää vaan.
Mielihyvällä veti hän kontista esille voipalan ja maitopullon. Oikein hekumoiden veti hän veitsellä voita leipänsä päälle ja alkoi vinhasti haukata kannikkaansa, tavasta ryypäten palan painoksi maitoa pullosta.
Mesimarja-tuohinen siinä ison kiven päällä, aivan silmäin edessä, iski silmää pojalle hänen syödessään.
"Äläpä siinä nyt niin näyttele itseäsi, en minä ota sinua kuitenkaan… Pirjolle sinun täytyy mennä…; hän on niin hyvä. Onhan minulla muuta ruokaa yllin kyllin ja se on Pirjon ansio —; en teitä nyt tarvitse, olkaa niin punottavia ja viettelevän näköisiä kuin vielä olettekin — —. Pirjolle vaan koreasti, kun päästään kovaan kotiin.
"Kyllä minä tiedän, että pojatkin … ja emäntäkin … mutta minkä edestä…? Ei tule mieleenkään…; Pirjo nämät saa ja hän ansaitseekin saada, sillä hän on niin hyvä.
"Voisipa käydä niinkin, että Kalle väkisinkin — Iikka ei ole niin paha — mutta nyt ei hän tule saamaan, sen takaan … ei sen kalu soikoon tulekaan, sen takaan tällä paikalla", mietti poika pureskellen evästänsä.
Kun päivä alkoi illalle käydä, lähti poika karjaa kotiin viemään. Kontti seljässä kokoili hän jälkimäisiä matkaan ja pian mennä rakutettiin kotia päin. Yksi ja toinen karjasta poikkesi kuitenkin syrjään, nähdessään siellä jonkun mehevän palan, koettaen vielä päälle tarpeenkin raahnia siitä itsensä täytettä, jota niukka talvi oli hyväksi katsonut tarmonsa takaa väljennellä. Vielä sittenkin kuin poika huiskansa kanssa oli jo aivan kintereillä, koki elukat pitää turpaansa maassa, vaikka koko muu runko oli menossa toisaalle päin; ainapa siitä viimeryöväyksestä kuitenkin jotakin jäi kielen päälle.
Kun sitten kerran kurssille päästiin, mennä nolpateltiin hyvässä järjestyksessä kotia kohden.
"Ei Kalle saa, vaikka olisi kuinkakin rikas… Minkä hyvän työn edestä?… Ei minkään… Mitäs — Ei osaa lukeakaan ja yhtäkaikki kehtaa — no julkeaakin se," mietti poika vielä lehmien jäljessäkin kulkiessaan, oman arvonsa tunnossa.
Näitä miettiessään arvosteli hän itseänsä ja vertaili Kalleen. Hänen korvissaan soi: "ei sinusta tule ihmistä," mutta kun hän katseli entistä parempaa pukuansa, kehkeentynyttä kasvuansa ja ruumistansa, muistellen entistä ja nykyistä aikaansa, huomasi hän itsessänsä tapahtuneen jonkunlaisen muutoksen parempaan päin. Hän ei ollut mielestänsä lyhempi eikä kehnompikaan muita samanikäisiään; päinvastoin oli hän monta muuta täyteläisempi ja vantterampi ja olipa olemassa joku ihminen, joka soi hänelle kaikkea hyvää. — Tulkoonpa nyt Kalle marjoja ottamaan.
Kun hän näitä ajatteli, tuntui pojasta, että voisi olla valhe- ja sortopuhetta kaikki tuo, mitä hän oli pitkin ikäänsä kuullut julistettavan, ettei hänestä muka ihmistä tulisi. Hän puristeli nyrkkejänsä, katseli sivuillensa ja piti jokseenkin paljon itsestänsä. — — "Ehkäpä minä kasvan ja vahvistun ihmiseksi, niinkuin kaikki muutkin ihmiset ja tulen kuitenkin ihmiseksi — ainakin renki-Pekan veroiseksi — enhän paremmaksi tahtoisikaan … eikä minua sitten enään niin paljon pilkata … — Tulkoonpa vaan Kalle väkisin ottamaan, niin…"
Karja tuli kotiveräjälle; piiat olivat karjaa vastaanottamassa ja poika konttineen käveli asuinhuoneen eteiseen. Siinä riisui hän kontin seljästänsä ja otti sieltä esille marjatuohisensa. Juuri kuin hän oli sen lattialle nostanut, tuli Kalle huoneesta eteiseen.
"Mitä sinulla tuossa on?" kysyi hän oikeutetun käskeväisyydellä.
"Missä?" sanoi paimen, napuloiden konttia auki.
"Tuossa tuohisessa, pöllö."
"Näethän sen kysymättäkin, viisas."
"Sinun pitää antaa nämät minulle", sanoi Kalle, tapaillen ottamaan tuohista käteensä.
"Et saa koskea niihin, ne ovat minun," sanoi poika ja vanui marjatuohiseensa kiinni.
"Sinun! Mikä sinä sitten olet? Meidän istukashan sinä olet ja kaikki mitä sinulla on, on myös meidän — olethan meidän elätettävä," sanoi Kalle ja terenteli tarttumaan tuohiseen toistamiseen.
"Et saa, nämät annan Pirjolle," sanoi poika ja oman arvon tunteen nostama vihan puna nousi hänen kasvoillensa.
"Sinultako lupaa kysyisin, mokomalta meidän istukkaalta," sanoi Kalle likennellen poikaa tuohisineen.
"Koetapahan sinä tyhmä, lukematon rikas," sanoi poika yhä enemmän punehtuen.
Kalle törmäsi käsiksi ja tarttui tuohiseen kiinni. Kova temmellys alkoi, Kahtaanne päin vedettiin tuohista, poika koettaen suojella sitä, kuten parhaiten taisi ja Kalle kokien anastaa tuohista kaikilla mahdollisilla keinoilla. Taistelu kävi yhä ankarammaksi ja lopputulos kaikesta tuosta oli se, että marjat kaatuivat ja pirisivät ympäri lattiaa kaikenlaisien rikkojen sekaan. Siellä ne nyt olivat, eikä niistä hyötynyt Pirjo, ei Kalle, eikä kukaan.
Viha nousi ruoti-pojan päähän. Hänen sydämensä oli niin täysi, että hän luuli sen halkeavan. Hän tunsi taasenkin saaneensa kärsiä syyttömästi sortoa, vääryyttä ja väkivaltaa, ja tämä hänen sydäntänsä pakotti. Epätoivon vimmassa karkasi hän Kallen kimppuun ja alkoi häntä myllyyttää. Kalle koki panna parastansa puoliaan pitääksensä, mutta tällä kerralla ei auttanut rikkauskaan, vaan hän jäi kun jäikin alakynteen ja ruoti-poika löylyytti häntä oikein kelpolailla.
Kalle päästi viimein hädissään aika parakan. Tämän kuultuaan tormasi isäntä porstuaan.
"No, mitä sen vietävää te täällä teette?" kysyi hän tuimasti.
"Tuo istukas pieksää minua ja haukkuu lukemattomaksi rikkaaksi," ehätti
Kalle itkunsa seasta sanomaan.
Isännän ei tarvinnut muuta kuulla. Hän otti ruoti-pojan niskasta kiinni, repi häntä tukasta, pieksi ja potki.
"Vai niin, vai sillä tavalla sinä palkitset kaiken sen hyvän, kun olemme sinua näin monta vuotta elättäneet ja kärsineet… Kun kehtaatkin, sen hävytön," sanoi isäntä hammasta purren.
Sitten otti hän poikaa käsipuolesta kiinni ja viskasi hänet säälimättömän kovalla kädellä portaan päähän nurin niskoin.
"Saat nyt mennä mihin tahdot ja muista, ettet astu jalkaasi koskaan meidän kynnyksen yli — senkin hävytön… Siitä minä sinulle lukematonta rikasta annan, lurjus," sanoi isäntä voimallisen voiton riemulla.
Surkeasti itkien kömpi poika ylös porrasten päästä. Hän ymmärsi, ettei isännän teko ja puhe leikintekoa ollut ja ettei ollut muuta neuvoa kuin lähteä pois talosta. Tosin ei talo tuntunut hänestä miltään hauskalta eikä kodikkaalta, sillä ankaraa sortoa ja ylönkatsetta oli hän kaiken aikaa osakseen saanut, mutta se oli kuitenkin laillaan hänen kotinsa, koska ei hänellä mitään muuta semmoista ollut. — Näin surkean lopun sai pojan itserakkaus.