III.
Parempaan päin.
Itkeä nyrrytellen suuntasi poika askeleensa maantielle vievälle kujalle. Tielle päästyänsä istui hän metsän suojaan kivelle, miettimään onnetonta tilaansa. Hän ei ollut sanonut kenellekään hyvästikään lähteissään, mutta se ei häntä vaivannut, sillä ei hän tuntenut olevansa heille kiitollisuuden velassakaan. Mutta Pirjo, häntä olisi poika tahtonut tavata, sanoa hyvästi ja kiitellä häntä kaikesta hyvyydestä, mitä hän oli osoittanut häntä kohtaan. "Kunpa olisivat edes antaneet sen marjatuohisen hänelle antaa, mutta ei … vaikka olihan se aivan omani —. Takaisin on mahdoton palata, sillä pieksäisivät ja haukkuisivat vielä enemmän," mietti poika ja hänen surunsa yhä vaan lisääntyi.
Samassa rupesi kuulumaan jalan kapsetta toisaalta päin. Poika kääntyi sinnepäin ja oikein hän säpsähti, kun näki Pirjon sieltä tulla kapsivan. Pirjo ei ollut uskaltanut suoraan lähteä pojan jälkeen, vaan oli kaaratellen rientänyt hänen eteensä, ettei häntä huomattaisi.
"Voi Junnu raukka! Käyt niin kovin säälikseni, kun he ovat niin pahoja sinulle … nytkin aivan syyttömästi… Toin vähän evästä, että saat edes kerran nälkäsi sammuttaa — — ja, ja sukat, että tarkeneisit," sanoi Pirjo ja istui pojan viereen kivelle.
Poika pillahti uudestansa itkemään. Kaksinkertaisella kauhulla aukesi nyt hänen eteensä kurja ja turvaton tilansa, kun oli joku, joka säälien otti osaa siihen sortotilaan, jota hän alusta alkain oli saanut kärsiä. Tähän sekaantui vielä kiitollisuuden tunne Pirjoa kohtaan ja tämä teki pojan surun hellemmäksi ja sydämellisemmäksi, poistaen sieltä pois paljon sitä mielen katkeruutta, jota jo niin nuorena oli hänen sydämeensä niin runsaassa määrässä juurrutettu.
"Älä itke, Junnu! Kyllä Jumala pitää huolen köyhistä ja orvoista," koki
Pirjo lohdutella.
"Kun kaasi ne marjatkin…; teillehän minä ne olisin antanut ja sitä varten ne poiminkin," sanoi poika itkunsa seasta.
"Minä tiedän sen — tiedänhän minä sen … minä kuulin kaikki, kun Kallen kanssa inttelit…; se on yhtä hyvä kuin olisin ne saanut — ole siitä huoletta… Vedä nämät sukat jalkoisi, että syksympänä tarkenet…; eihän sinulla ole sukkia olemassakaan. Tässä on voinpala ja leipää, että saat pureskella, kun kovin nälkä tulee," toimitti Pirjo ja pisti nyytin pojan käteen.
"Mihin päin aiot mennä?" lisäsi hän sitten.
"Eiköpä tuota tuonne kirkolle päin," sanoi poika.
"Koe nyt jo lähteä, pitkä on matka ja tulee yö. Minunkin pitää mennä, etteivät arvaisi. Hyvästi nyt ja olkoon Jumala kanssasi!" sanoi Pirjo ja puristi pojan kättä.
Poika katsoi Pirjon jälkeen niin kauvan kuin häntä näkyi. Hänestä tuntui kaikki niin autiolta ja tyhjältä; oli niinkuin hän olisi kadottanut kaiken toivonsakin, jos hänellä jotakin semmoista olisi —. Löytäisikö hän maailmassa enään ainuttakaan säälivää sydäntä — niin, löytäisikö?
Kitsalasta oli kirkolle matkaa kaksi peninkulmaa, josta heti talosta lähtien peninkulma asumatonta taivalta.
Muistaissaan matkan pituutta ja lähenevää yötä, havahtui poika haaveksimisistaan. Hän kapsahti kiveltä ylös ja alkoi astella nurpotella tietä myöten. Alkoi jo hämärtää ja matka oli pitkä. Tämän tähden kiirehti hän kulkuaan minkä voi. Mutta ilta pimeni pimenemistään; päälliseksi meni vielä paksuun pilveen ja vettä rupesi sataa vihmomaan.
Eipä olisi poika raiskalla ollut muuta neuvoa, vaan olisi täytynyt yöpyä taivas-alle, ellei joku kovan-onnen sortama mies olisi viime keväänä rakentanut mökkiään puolivälille talotonta taivalta. Tämä muistui nyt pojan mieleen ja hän koki kaikin tavoin ehättää sinne. Kuitenkaan ei se ollut helppo tehtävä, sillä vettä rupesi satamaan kuin saavista kaatain ja oli pimeä kuin säkissä; sitä paitsi oli mökki hyvän matkan päässä tieltä. Vihdoin löysi hän sinne vievän polun ja alkoi sitä myöten kompuroida mökkiä kohden.
Mökki oli sangen pieni, kokoon kyhätty veistämättömistä pölkyistä. Ei ollut asumus loistava, mutta voi kuinka hyvältä se kuitenkin pojan mielestä näytti, semminkin kuin niiden muutamien lasinsirpaleiden lävitse — jotka akkunan virkaa toimittivat — näkyi valkea.
Poika koperoitsi oven ja kömpi mökkiin. Heikko valkea palaa kituutti liedellä ja loi hiukan valoa pieneen ja kurjaan asuntoon. Useita lapsia oli mökissä ja semmoinen ahtaus, ettei käsi kääntynyt, jalka jakaantunut; tuskin mahtui poika oven sisäpuolelle seisomaan.
"Kenen poika sinä olet, joka näin myöhään ja tämmöisellä säällä olet liikkeellä?" kysyi Tukalan Antti, mökin isäntä, pojalta.
"Oukkarin Juho vainajan," sanoi poika,
"Sinäkö olet Kitsalassa ollut ruoti-poikana?"
"Minä."
"Miksi lähdit siitä pois kesken aikaasi ja näin sopimattomalla ajalla."
"Minä en lähtenyt, he ajoivat minut," selitti poika.
"Tottapa he luulivat sinussa jotakin syytä olevan — mitäs teit?"
"Rikokseni ei ollut sen suurempi, kuin että tänään paimenessa ollessani noukin tuohisellisen mesimarjoja. Nämät olisin antanut Pirjolle, sillä hän on minulle ollut niin hyvä, mutta talon poika tahtoi ne anastaa minulta. Minä tietysti panin vastaan, mutta siinä mylläkässä kaatuivat marjat. Minä tuskaannuin siitä ja pölyytin vähän vääryyden tekijää. Tästä hän huutaa mölyämään. Isä tämän kuultuaan tuli hätään, pieksi minut pahanpäiväiseksi, nakkasi ulos ja käski mennä," selitti poika.
"Niinhän se on. Meidän, köyhäin, täytyy aina sortoa ja vääryyttä kärsiä… Mutta paras olisi sinun kuitenkin ollut olla kostamatta, sillä olethan vielä niin nuori ja turvaton. Paljon olen minäkin eläissäni kärsinyt, mutta nyt olen oma herrani ja isäntäni, ja tuntuu niin hyvältä, kun ei ole muiden tiellä ja jalvoissa —. Säälikseni käyt poika parka, mutta minä en voi sinua auttaa," sanoi mökin isäntä.
"Saisinko minä kuitenkin olla tässä yötä," pyysi poika murtunein mielin.
"No, kyllähän, mutta ei meillä ole mitään sinulle antamista. Makuusiastakin tulee puute, sillä ei tässä tahdo kaikki sopia pitkäksensä," sanoi isäntä.
"En minä suuria vuoteita tahdokaan … enhän ole niille tottunut … kyllähän minä tuolla nurkassa pöydän allakin — … ja onhan minulla vähän evästäkin, jota Pirjo toimitti," sanoi poika.
Nyt asetuttiin maata. Isäntä ja emäntä asettausivat hekin lapsineen lattialle pitkäkseen, kun ensin oli levitetty joitakin likaisia ryysyjä alustaksi ja pään-alaseksi, sillä minkäänlaista vuodetta ei mökissä ollut. Kun näin oli talon perhe pitkälleen pannut, tuli paikat niin täyteen, ettei pojalle todellakaan jäänyt muualle tilaa kuin pöydän alla, jonne hän kömpi; hän pisti nyyttinsä päänsä alle ja käyrähti sinne maata.
Pian vaipui talon väki makeaan ja rauhalliseen uneen, usea ankarasti kuorsata päristäen.
Poika oli rasitettu kovin paljoilta murheilta ja huolilta, sentähden ei hän saanutkaan unta. Ajatukset pyörivät vaan sinne tänne ja hänen vastainen elämänsä tuntui niin toivottomalta ja mustalta. — Myrskysade pieksi mökin seiniä ja tämä synkenti vielä enemmän hänen ennestäänkin synkkää mieltänsä. Voi kuinka onnellisilta nuot nukkujat tuntuivat pojan mielestä. Olihan heillä kuitenkin oma suoja päänsä päällä, josta ei kukaan voinut heitä yönselkään ajaa, jospa ei muuta rikkautta ollutkaan. He rakastivat toinen toistansa, uhrasivat kaikki toinen toisensa eduksi ja kärsivät kaikki yhteisesti. Hänellä ei ollut mihinkä päänsä kallistaa, ei isää eikä äitiä, ei sukulaisia eikä tuttavia, ei yhtään ystävää ja auttajaa, yksin vaan tuetta ja turvatta, ja paha, tyly, tunnoton, armahtamaton ja kova, tuntematon maailma edessä. — Voi toki kuitenkin — —-!
Näitä miettiessään nukahti poika kuitenkin viimein.
Aamulla kun hän heräsi, olivat mökin isäntä ja emäntä jo askareissaan. Tämän huomattuaan hypähti poika ylös, avasi nyyttinsä ja rupesi pureskelemaan einepalaa. Useat talon lapsista olivat myös jo nousseet makuultaan ja nämät kääreentyivät pojan ympärille, nähdäkseen hänen suuhunsa. He katsoivat tarkasti pojan silmiin ja näyttivät lukevan joka palan, minkä tämä pisti poskeensa. Poika ei voinut tätä nähdä säälimättä; hän jakoi palan kullekin ja pian olivat hänen vähät eväsvaransa pistetty poskeen.
Sitten lähti poika taipaleelle, kiitellen isäntää ja emäntää yösian edestä.
Raju-ilma oli tauvonnut ja oli kaunis kirkas päivä. Monenlaiset ajatukset risteilivät nytkin pojan mielessä tietä kulkeissaan. Kuitenkin oli hänen mielensä verrattain keveämpi eilistä. Olihan mökin asukkaat olleet hänelle niin ystävällisiä ja sääliväisiä. He eivät haukkuneet häntä istukkaaksi, eikä ruotilaiseksi, ottivat vaan osaa hänen kurjuuteensa ja olisivat suoneet hänelle kaikkea hyvää.
Ensimäinen kylän talo oli aivan tien vieressä. Oikeastaan se ei ollutkaan talo, vaan varakas, Käkelä niminen torppa. Siihen kääntyi poika. Isäntä oli portailla istumassa, kun poika tuli paikalle.
"Oh? Kenen poika-ressu?" äyhähti tuo jokseenkin lihava Käkeläinen.
"Oukkarin Juho-vainajan."
"Kitsalan ruoti-poika, vai?"
"Niin."
"Oletko jo irti Kitsalasta?"
"Olen."
"Karannut, vai?"
"Ei kun pantu."
"Teit kai jonkun rötöksen — taisit näpistellä, luulen ma?"
"En minä ole ikänä varastanut, enkä vastakaan varasta," sanoi poika ja pillahti itkemään.
"Ohoh! Älä tuota niin kovin pahakses pane; minä arvelin vaan, sillä sinunlaisesi kyllä osaavat semmoista tehdä. Sen parempi sinulle, kun olet rehellinen; sen uskonkin nyt, koska niin kipeästi otti. Mutta tahtoisinpa tietää, minkä vuoksi Kitsalaiset sinut pois panivat?" hövelsi ukko.
Poika kertoi koko jutun alusta loppuun.
"Sen parempi sinulle, kun niin on. Eihän se ole rikos eikä mikään, jos sortajaansa vähän pölyyttää; sen parempi, kun on miehessä vähän kuraassia. Mutta voitko vakuuttaa, etteivät Kitsalaiset tule sinua takaa ajamaan?" sanoi isäntä.
"Eivätkä tule," sanoi poika nyrpeissään.
"No, no, sen parempi sinulle — sehän on hyvä, oikein hyvä," sanoi ukko hymysuin.
"Mitähän paremmuutta tuossa kaikessa minulle olisi?" sanoi poika kyllästyneenä.
"No, no, poikaseni. Ei niin, ei niin. Voipipa siitä olla hyvääkin. Minä olen juuri tuommoista poikasta vailla kuin sinä olet. Kohta alkaa nuotan veto ja siinä minä tarvitseisin tuommoista poikaa. Voisithan alasia vetää ja muuta pientä tehtävää toimittaa, mutta sukkela siinä pitäisi olla … saakelin sukkela — oletko sukkela, vai?" selitteli isäntä.
"Kyllähän tuota," sanoi poika hämillään, sillä hän ei osannut aavistaakaan, että hänelle nyt jo jotakin paikkaa tarjottaisiin.
"Joko nyt tahdot ruveta yrittämään? Sen parempi sinulle, jos olet joutuisa ja nöyrä. Paljoa en voi palkkaa luvata, mutta jos näen kannattavan, niin voinhan antaa vaatteen apua ja muuta semmoista —. Suostutko tuumaani, vai häh?"
Pojan sydän sykähti semmoisesta äkkinäisestä ilon puuskasta, että hän pillahti taasenkin itkemään. "Minäkö, tämmöinen orpo, turvaton, kaikilta ylönkatsottu ja hyljätty kurja raukka, saisin näin pikaan semmoisen paikan, jossa työlläni saisin ruokani ansaita ja niin elää muiden armoitta ja ettäkö vielä saisin vaatteen apuakin," ajatteli poika itkunsa sekaan.
"No, no, poika. Ei niin, ei niin. En minä väkisten…; saathan tehdä kuinka tahdot; minä sanoin vaan," sanoi ukko.
"Kyllä minä tahdon," sai poika itkunsa seasta sanoneeksi.
"Mitä siinä sitten vesittelet…? Eihän tämä mikään hirveä asia ole…; kyllähän semmoista ennenkin… Mutta minä näen, että sinulla on hellä sydän ja se on sen parempi sinulle… Ei oikea äkäpussi hevillä itke, vähästä kummasta ei ensinkään… Saattaisihan sinusta tulla hyvinkin nöyrä — saattaisipa vaan. Lähde nyt tupaan, että saan sinut muillekin näyttää ja että saat ruokaa. Tänään ei sinun tarvitse mitään tehdä, syödä ja levätä vaan; huomena sitten aloitamme asian teon," hälisi tuo hyvä ja omituinen ukko.
Sitten otti hän poikaa kädestä kiinni ja talutti hänet huoneesen.
"Kas tässä on parhaallainen poika, jota olemme ollut vailla. Hän tuli hakematta, ikäänkuin kutsuttu. Kelpaako tämä muille, vai?" sanoi ukko.
Poika pelkäsi kovasti, että jos ei hän kelpaisikaan.
Pojan ympärille kääreysi nyt emäntä, aikainen poika ja tyttö. Heille piti pojan tehdä tarkka tili entisestä ja nykyisestä elämästään, vanhemmistaan ynnä muista; missä isäntä suinkin voi, autti hän poikaa.
"Kyllä kai — — miks'eikäs. Hänestähän saattaisi tulla hyvinkin näppärä poika. Eihän se hänen vikansa ole, jos hän köyhänä on syntynyt ja ihminenhän köyhäkin on… Koetetaan vaan ottaa," sanoi emäntä.
Voi kuinka iloiseksi poika nyt tuli. Hänellä oli nyt jo turvapaikka, jota ei hän luullut koskaan saavansa. Ja ihmisetkin tuntuivat niin hyviltä ja ystävällisiltä, aivan toisenlaisilta kuin tuolla Kitsalassa. Hän sai muun väen kanssa oikein pöydässä syödä, eikä uunin pankolla jäännöksiä, niinkuin Kitsalassa. Illan tultua sai hän panna pehmoseen ja lämpöiseen vuoteesen maata —; niin, olipa tämäkin toista kuin hänen entisessä kodissaan, jossa ei hänellä koskaan vakinaista makuusiaa ollut, vaan hän sai käyrähtää paljaan puun päälle mihin nurkkaan milloinkin pääsi, jotakin ryysyä käärästynä pään alle. — Sanalla sanoen: pojasta tuntui nyt kaiken haaran kautta niin hyvältä, ettei hän tahtonut todeksikaan sitä uskoa ja samalla tuntui siltä kuin uuden elämän alku hänelle koittaisi. — Viimein vaipui hän makeaan ja levolliseen uneen.
Käkelän isäntäväki oli itsekin monta kovaa kokenut. Hekin köyhinä syntyneitä, olivat saaneet kokea melkein samaa kuin nuori Oukkarikin ja moni muu. Molemmin olivat he köyhiä naimisiin mentyänsä, mutta he olivat terveet ja itseensä luottavat. Matti oli onnistunut saamaan keinotelluksi itselleen karun, mutta laajatiluksisen torpan maan. Ilomielin antoi maan-omistaja tuon hyödyttömän maapalstan Matille kovia päivätöitä vastaan. Monta surkeaa esimerkkiä nähtyään, kuinka moni torppari oli varomattomuutensa takia joutunut onnettomaksi maan-omistajan ahneuden tähden, oli Matti varova kirjain teossa ja laitti ne niin vakaville pohjille, ettei maan-omistaja parhaalla tahdollaankaan voinut missään tapauksessa päästä kaikkia hänen hikeään syömään.
Pahaa ilvettä ja mahtia pitivät ihmiset Matilla, kun hän tuohon karuun korpeen rupesi tyhjänä miehenä mökkiänsä perustamaan, mutta näistä huoli Matti viisi, eikä hän ensinkään peljännyt, mitenkä siinä kävisi, teki työtä vaan.
Mutta suuriksipa kävivät ihmisten silmät kymmenen vuoden kuluttua, kun Matti alkoi elää kellitellä omistansa. Nyt oli heillä kymmenkunta lypsävää lehmää, pari hevosta ja viljaa syödä ja säästää. — Maan-omistaja kovin kadehti Matin toimeentuloa. Useat erät koetti hän jos jollakin syyllä saada torppaa pois tai lisätä maksuja, vaan se ei ensinkään onnistunut, Matti kun oli edeltä päin asiansa vakavalle kannalle perustanut.
Kun Käkeläiset olivat itsekin köyhinä eläneet ja sitten tyhjin käsin elämänsä alkaneet, eivät he ylpistyneet hyvän toimeentulonsa vuoksi, eivätkä katsoneet kaikkian köyhintäkään ihmistä ylön, vaan kokivat säälitellen lievennellä heidän hätäänsä ja puutoksiansa, minkä suinkin voivat.
Nöyränä koki poika tehdä kaikki mitä hänelle käskettiin ja mihinkä hän suinkin kykeni. Kömpelösti ja huonosti se kävi ensimältä asian teko, kun hän ei ollut muuhun tottunut kuin lasta liikuttamaan ja karjaa paimentamaan. Kuitenkaan eivät Käkeläiset tuskaantuneet pojan huonoon saattoon, vaan kokivat neuvoa ja ohjata häntä parhaan taitonsa ja ymmärryksensä mukaan. —
Palkollisista pitäin kohtelivat Käkeläiset poikaa siivosti ja ystävällisesti. He eivät antaneet hänelle yhtään halveksivaa ja moittivaa sanaa, vaan kaikki pitivät häntä niinkuin hän olisi ollut oman perheen jäsen. Tämä oli pojasta ensimältä niin outoa, ettei hän tiennyt, oliko hän taivaassa vai maassa.
Ensimäinen käsityö, jota poika sai ruveta tarentelemaan, oli nuotan kutominen. Kovin kömpelösti se kävi ja silmätkin tulivat juoksusilmiä. Kävipä usein niinkin, että jäi ottamattomia silmiäkin, ja näitä saivat sitten tottuneemmat verkkomiehet korjailla. Uutterasti koki poika harjoitella tätä uutta työn-laatua, vaikka tukalalta se tuntui, jopa niin tukalalta, että selkäkin tuntui kokoon kämertyvän ja hiki päällä valui. Viimein edistyi hän niin paljon, ettei juoksusilmiä tullut, eikä ottamattomia silmiä jäänyt. Mutta oikein navakkaa verkkomiestä ei hänestä koskaan tullut, kun ei ollut saanut siihen lapsuudesta pitäen harjoitella.
Muuta käsityötä ei poika saanut Käkelässäkään opetella. Ei ollut Käkelän ukko itsekään mikään mestari niissä asioissa, vaikka kovaa työtä raatoi hän niinkuin karhu. Sitä ja tätä hän kuitenkin kosasi, mutta löyhää, törkyistä ja tavatonta tuli jälki. Sentähden katsoi ukko muidenkin käsityön tarpeen itsensä kannalta, luullen heidänkin tulevan aikaan samalla opilla kuin hän itsekin on tullut, eikä sen vuoksi suvainnut muidenkaan ryhtyvän niin vähän tuottavaan ja epä-onnistuneisiin yrityksiin. Käkelässä teetettiinkin kaikki talon kalut erityisillä mestareilla, ja piti ukko käsityötä erityisenä ammattina.
Kun sitten ruvettiin nuotan vetoon, oli poika niinkuin uudessa maailmassa. Hän sai olla muiden kanssa yhdystyössä ja he pitivät häntä vertaisenaan. Hänelle oli teetetty uudet saappaat, oikein uudesta nahasta — noin paksunlaiset ja ne tuntuivat niin lämpymiltä ja mukavilta. Niillä saatti astua veteenkin, eikä yhtään kastunut jalka, päivän päälle vaan vähän neentyivät, mutta ei yhtään palellut, vaikka oli syksyinen kylmä vesi. — Tuntui niin hyvältä ja miehevältä —, melkein renki-Pekan veroiselta. — Ja muikut ne niin sulisivat ja lipittivät nuotanperässä; näytti siltä kuin ne olisivat iloissaan ja lystiksensä lipisseet, vaikka peloissaanhan ne taisivat niin tehdä. Voi kuinka lysti niitä oli nuotanperästä vakkaan panna ja sielläkin ne vielä hyppelivät ja lipisivät.
Jouluksi sai poika uudet vaatteet ja nyt hän oli mielestänsä kohta aikamies — melkein muiden veroinen… Tuntui siltä kuin hänestä tulisi ihminen.
Kumma kyllä, ei kukaan Käkeläisistä ollut muistanut pitää mitään lukua pojan lukemisesta. Tämä seikka pisti ukon päähän joulu-iltana. Hän oikein säikähti tämän seikan muistaissaan.
"Mitenkäs se onkaan — tuota noin. Osaatko sinä lukea ensinkään?" kysyi ukko pojalta yht'äkkiä.
Poikakin säikähti noin äkkinäisestä kysymyksestä ja ei kerinnyt siihen niin pian vastaamaan.
"Häh — vai?"
"Kyllähän tuota vähän."
"Vähänkö vaan — — niinkö? Noin ison pojan pitäisi osata jo paljon…
Kumma kun en tuota ennen ole … — annas koetan," sanoi ukko ja sivalsi
Uuden testamentin pöydältä.
"Noh, tuosta noin," sanoi ukko, osoittaen sormellansa ensimäistä kohtaa, mikä sattui eteen aukenemaan.
"Ja — minä — kaikene — tavarani — kulutane — köyhäine — ravinnoksi," tankkasi ukko edellä, kun ei poika niin rivoon kerennyt.
"Ei se niin ole."
"Häh — kuinkas?"
Poika luki solkeensa useita värsyjä.
"Mitä? Oletpa pianaikaa parempi kuin minä itse — osaatko ulkoakin? sanoi ukko ihmetellen.
"Osaahan tuota."
"Mihin asti?"
"Kirjani yli."
"Ovatpa ne Kitsalaiset opettaneet sinut kuitenkin hyvästi kirjalle…; ovathan he kelpo ihmisiä," päätteli ukko.
"Ei minua Kitsalaiset ole opettaneet."
"Kukas sitten?"
"Äiti-vainaja; sitten olen itsekseni paimenessa ollessani lukenut," sanoi poika ja vesikierteet nousivat hänen silmiinsä.
"Sen parempi sinulle. Tulevana vuonna rippikouluun — — — Saat olla meillä niin kauvan kuin haluttaa," arveli ukko hyvillään.