V.
Toiset tuumat.
"Kuinkahan se on…? Näinköhän se käypi laatuun? Minusta tuntuu, etteivät asiat ole oikein… — Tuo lapsihan se…", aloitteli Riettu eräänä iltana maata pannessaan puhelemaan.
"Niinkö sinustakin…? Niin minustakin," sanoi Juho.
"Vaikkeivät isäntä ja emäntä ole mitään sanoneet, olen minä kuitenkin huomaavinani, ettei ole niinkuin ennen," jatkoi Riettu.
"Niin minäkin."
"Eiköhän meidän ole elämäämme muuttaminen? Rupeaisimme vaikka huonemiehiksi," esitteli Riettu.
"Eihän toki huonemiehiksi…; ei sekään hääviä… Parempihan toki torpparinakin…" arveli Juho.
"Niin, niin. Parempihan olisi oma mökki kuin toisen huoneen nurkka … vaikkapa huonompikin — eihän olisi muiden tiellä. Mutta eivät hekään kaikki niin hyviä päiviä elä," arveli Riettu.
"Maailma on niin monittain…; eläväthän Käkeläisetkin … — onhan ihmisessä itsessäänkin useinkin vikaa," puolusteli Juho jo kauvan hautuneita mielipiteitään.
"Kunhan saataisiinkin hyvä torpan maa, semmoinen kuin Käkeläisilläkin — voi kun olisi hyvä; sittenhän emme olisi muiden tiellä ja saisimme elää itsenäisinä ja tehdä työtä omalla maatilkullamme —; olisihan se niin hyvä — Juho kulta," tuumaili Riettu, halaillen Juhoa.
"Älähän nyt tuossa — olenhan sitä jo kauvan miettinyt. Kiverän isäntä kuuluisi ottavan torpparin, ja olen miettinyt mennä hänen kanssaan kaupantekoon," ilmoitteli Juho.
"Niinkö? Sittenhän ajattelet samaa kuin minäkin. — Voi Juho-kulta! Mene heti kaupantekoon, että päästäisiin itsenäisiksi ja saataisiin oma mökki — olisi niin hyvä. Mene Kiverän luo jo huomenna, tuumailemaan asiasta," hopitti Riettu.
"Maltahan nyt — kyllähän minä, kun joudun," sanoi Juho ja käännähti toiselle kyljelle.
Huomen päivän illalla oli Juho Kiverässä kauppaa hieromassa.
"Kyllä kaiketi minä — miks'eikäs, kun vaan kaupoissa sovitaan — miks'enkäs minä… Koko hakapalstan saat haltuusi, mutta maksuja myös täytyy olla — sehän on tietty… Eihän sitä toki muutoin," tuumaili Kiverä kaupanteon aikana.
"Enhän minä muutoin toki tahdokaan, — kuinkas muutoin," myönteli Juho.
"Senhän minä tiedänkin —… Olethan sinä… Kyllähän sinä osaat työtä tehdä — kyllähän minä uskallan, mutta hyvä kirjuri meidän pitää saada," tuumaili Kiverä.
"Mistähän se saataisiin?"
"Kyllähän niitä on, kun kirkolle mennään — onhan niitä, mutta kyllä siltavouti, Kiskonen, on hyvä, paras näillä tienoilla; sopiihan mennä hänen luoksensa," esitteli Kiverä.
"Kyllä kaiketi, mutta emmeköhän ota mukaamme Käkeläisenkin?" ehdoitteli
Juho.
"Mitäpä me hänellä…? Kyllä kaiketi se siltavoutikin… Hän on ymmärtäväisempi kuin kaikki Käkeläiset yhteensä…; kyllä hän ymmärtää," vastusteli Kiverä.
Lähdettiin sitten yksistä tuumin kirkonkylään torpan kirjoja teettämään.
Siltavoudin luo sitä sitten mentiin ja hyvästipä siellä otettiinkin kirjain teettäjät vastaan.
Niinkuin käytännöllinen mies ainakin, ryhtyi siltavouti heti työhön; Kiverä selitteli ehtoja ja kirjuri laati ne paperille. Ensimäiseksi vuodeksi pantiin vain päivätöitä joka viides viikko omassa ruoassa, toisena joka kolmas ja kolmantena joka toinen viikko. Tämmöisenä pysyivät sitten päivätyöt kaksi vuotta, mutta sitten piti torpasta olla joka päivä mies talon työssä. Kun nämät ehdot olivat paperille pantu, esitteli Kiverä kirjaan pantavaksi vielä seuraavan määräyksen: "Maan-omistaja olkoon oikeutettu tekemään torpalle sittemmin koroituksia, jos hän sen tarpeelliseksi näkee."
"Koroituksia!? Mitä ne koroitukset ovat? Minun mielestäni on siinä kylläksi koroituksia, kun joka päivä mies on työssä," sanoi Juho ja kohotti päätään ylemmäksi.
"Mitä, vaadinkos minä torpasta heti täydet päivätyöt, vaikka olisin voinut…? Eikähän se niin vaarallista ole, mutta sinä et ymmärrä — — ainahan se on tavallista… Ja enkähän minä suinkaan väkisten…; kyllähän minä muitakin — —… Vai mitä te arvelette, eikö se ole aivan tavallista?" tuumaili Kiverä, kääntyen viimeistä kysymystä tehdessään siltavoudin puoleen.
"Joo. Kyllä sitä paljon käytetään 'almänninkein' vuoksi," sanoi siltavouti, kohottaen päätänsä ja silmälasejansa.
"Mitä ne almänninkit ovat, onko semmoisia Käkeläisenkin torpan kirjoissa?" kysyi Juho tohtunnena.
"Kyllä niitä on aina ja ovat ne Käkeläisenkin … kuinkas muutoin," ehätti Kiverä sanomaan.
Niihin selityksiin tyytyi Juho ja niin tehtiin kauppakirjat valmiiksi, oikein kaksipuoliset, joista toisen sai Kiverä, toisen Oukkari.
Kiverä ei ollut ennestään mikään kartanon omistaja, mutta muutoin varakas mies. Hän oli muualta vasta paikkakuntaan muuttanut ja oli nykyään ostanut Laholan laajan, mutta rappiolla olevan tilan. Hän oli paljon kulkenut maata ja tullut tuntemaan torppari-olot kovimmissakin muodoissa. Hän aikoi nyt ottaa usiampia torppareita laajalle maatilallensa ja niillä hyödyttää itseään.
Voi kuinka vapaalta ja itsenäiseltä Juho nyt mielestänsä tuntui, astellessaan vaimonsa luo, kun oli torpan kirjat lakkarissa.
Oitis ryhtyi Juho toimeen. Hän oli hyvin säästäväinen mies. Koko pitkän palveluksensa ajalla ei hän ollut hukannut ainuttakaan penniä muihin kuin välttämättömiin tarpeisiin… Tämän tähden oli hänellä säästössä useammat sadat markat. Näillä teetti hän huoneet ja muut tarvittavat kalut, sillä eipä hän töpelyytensä vuoksi kyennyt koemmin huoneen nurkalle kuin muuhunkaan parempaan puutyöhön. Itse ryhtyi hän heti innolla hirsien, halkojen ja aidaksien hakkuusen, ja sitä hän kyllä osasi. Kesällä kaatoi hän kaskea, raatoi peltoa, raivasi niittyä, pani aitaa —; niin, kyllähän sitä aina työtä on, semminkin niin uudessa talossa.
Ensi syksyn tullessa päästiin oman katon alle asumaan ja se tuntui joltakin. Keväällä kaadettu kaski oli saatu paloksi ja kylvetyksi. Varoja oli vielä jäljellä, että voitiin ostaa viljaa talven varaksi ja laakkasarvinen kyttökin mylvi navetassa. Olihan hyvä elämän alku, toivoa ja elämää täynnä, ja kahta kertaa paremmaksi ja onnellisemmaksi tunsi Juho itsensä renki-Pekkaa, joka vielä naimatonna yhä koki olla kötyytellä joutuisasti pienenevällä palkalla renkinä; silmin nähtävästi ei ollut enään kaukana se aika, jolloin hänestä tulee vakinainen istukas.
Oukkarin torpan tilukset olivat todellakin laajat, mutta karut ne olivat. Siitä huoli Juho kuitenkin viisi, mutta itseensä luottavana teki hän vaan työtä, laskematta vähääkään lukua, oliko siinä vähän vai paljon työtä, oliko maa karua taikka lihavaa. Tämmöinen itsensä uhraavaisuus ja ponnisteleminen ei voinut mennä vastaavitta hedelmittä ja heidän toimeentulonsa vaurastui aika ajalta.
Pitkin aikaakin oli Juho ahkera lukemaan, mutta nyt päässeenä oman kodin rauhaan, jossa etäisyyden vuoksi eivät vieraatkaan juuri usein häirinneet, tuli tämä kaikkina joutohetkinä hänen varsinaiseksi työkseen. Tästä sai hän yhä enemmän ja enemmän uutta valoa. Sillä vaikkei hänen ymmärryksensä ollutkaan juuri terävintä laatua, selkeni hänelle kuitenkin ajan-oloon yksi ja toinen ennen ymmärtämätön kohta ja paikka, jopa semmoisiakin, joita ei hän osannut aavistaakaan. Viimein vakaantui tämä tieto Juhossa syväksi uskonnolliseksi vakuutukseksi; ja panipa hän niissä asioissa monen viisaammankin häpeään. Nyt hän rupesi käsittämään, minkälaista rakkautta se on, jolla Jumala ihmisiä rakastaa ja kuinka äärettömästi hän on häntäkin rakastanut hamasta lapsuudestaan, vaikka hän ymmärtämättömyydessään ensinnä nurkui tätä Jumalan järjestystä vastaan. — Voi kuinka onnellisilta ja itsenäisiltä he nyt mielestänsä tuntuivat.
Tämmöisissä oloissa oli kulunut aikaa kymmenkunnan vuotta. Oukkarin elämä oli niin vaurastunut, että he elivät ja tulivat toimeen omasta varasta. Vaikka päivätyöt olivat niin raskaat, ei niistäkään ollut jäänyt koko ajalla ainuttakaan päivää rästiksi, sillä Juho oli vuonnavuotuistansa palkannut miehen niitä tekemään.
Koska tällä ajalla ei Kiverä käynyt torpassa ainuttakaan kertaa, mutta nyt tuli hän sinne eräänä päivänä. Juhoa kummastutti tämä tapaus kovin, eikä hän ymmärtänyt oliko se hyvä tai paha, mutta oudolta se vaan tuntui. Niin arvokkaalle vieraalle koettiin heti toimittaa istuinta, samassa kehoittaen häntä istumaan.
"Te tulette tässä hyvästi toimeen," aloitteli Kiverä.
"Kyllähän, Jumalan kiitos, kun tekee kovasti työtä," myönteli Juho.
"Kyllä teillä on hyvä torppa," kehuskeli Kiverä.
"Kyllähän… Työnteollahan ne karutkin maat paranevat," arveli Juho.
"Teidän täytyy nyt jo ruveta tekemään koroituksia," sanoi Kiverä.
"Mitä? — Eivätkö kaikki päivätyöt ole rehellisesti tehdyt?" kysyi Juho ällistyneenä.
"Noo — kyllähän, mutta…"
"Mitä siinä sitten on puhumista?"
"Onpa siinä. Kuka näin laajatiluksisen ja hyvän torpan antaa sen vertaisella maksulla?"
"Kovalla työnteolla tässä elää kituuttaa, mutta ei sen kadehdittavaa elämää luulisi olevan. Minusta on tästä maksua kylläksi ja ovathan ne torpan kirjoissa määrätyt," selitteli ja puolusteli Juho.
"Niin, mutta minä pidätin itselleni oikeuden tehdä koroituksia, jos ma tahdon ja minä tahdon…; se on sanottu —. Jaa-a," sanoi Kiverä voitollisesti.
"Semmoisiako ne teidän almänninkinne olivatkin?" sanoi Juho alakuloisesti, sillä hän alkoi käsittää mitä nuot koroitukset ja almänninkit merkitsivät.
"Niin, semmoisia ne olivat. Jokaisen täällä tulee pitää itsestänsä huolta," sanoi Kiverä ilkkuen.
Tämä vaikutti Juhoon niinkuin salahman isku. Hän alkoi käsittää, mikä nyt on edessä ja että heiltä aiotaan riistää elämisen mahdollisuuskin. Kaikki vastukset, vaivat ja ponnistukset, joita hän oli perheensä eduksi uhrannut, näytti nyt raukeevan tyhjäksi, ja kauhea epätoivo ja tyhjyys tuntui ammottavan kitaansa, nielläksensä kaikki yhdellä nielauksella. Kaiken tämän tähden ei Juho voinut sanoa kaukaan aikaan mitään, istui vaan kumarassa, tukien toisella kädellään päätään.
"Minkälaisia koroituksia te sitten tahtoisitte panna?" kysyi hän vihdoin epätoivon ponnistuksella.
"Kaksi tynnyriä rukiita, kaksi leiviskää voita vuosittain ja joka toinen päivä hevospäivätyö lisäksi entisille päivätöille," luetteli Kiverä koroituksiaan.
"Siihen en voi mennä, koska on sula mahdottomuus saada niitä maksetuksi. Tässä on työtä niukasta elämisestä nukkaan asti ja jos siihen vielä lisämaksuja tulee, niin on varma perikato edessä," sanoi Juho ja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.
"Siihen en minä voi mitään… Olkoon kauppa sitten purettu," sanoi
Kiverä kylmästi.
"Ja kuitenkin voitte, jos tahdotte. — Seuratkaa nyt omantuntonne ääntä ja antakaa kaupat olla entisellään," sanoi Juho, turvaten pyytelemiseen ja Kiverän omaantuntoon.
"Minkä minä olen sanonut, siinä minä pysyn, siinä eivät auta tunnot eivätkä itkut," sanoi Kiverä pilkallisesti ja meni vihoissaan pois.