VI.
Kivelle meni.
Tuli kova katovuosi. Oukkarikin on niittänyt torpas taan hallan paneman laihon, huonomman kuin moni muu — eipä kummakaan, sillä olihan se syrjäinen paikka. Se oli viimeinen niukka sato, jonka hän torpastaan korjasi, sillä Kiverä hääti todellakin hänet pois pesiltään. Oukkari ei ollutkaan enään omissa pienissä ja rakkaissa huoneissaan, vaan hän oli perheensä kanssa loisena eräässä pienessä syrjäisessä talossa. — Huoneetkin olivat menneet "almänninkeihin".
Kovat ajat tulivat nyt tilattomalle kansalle. Tilalliset kokivat tulla toimeen niin vähällä työväellä kuin suinkin mahdollista oli. Tämän tähden ei köyhä kansa saanut työtä ja jos joku saikin, eivät saaneet muuta palkkaa kuin ruoan ja silläkin oli työmiehiä tarjona vaikka kuinka paljon. Seuraus siitä oli se, että työmiesten perheet jäivät lumelle suin ja muuta neuvoa ei ollut kuin että heidän täytyi lähteä mierolle.
Oukkari oli kuitenkin tänä tukalana aikana paremmassa asemassa kuin moni muu vertaisensa. Torpastansa oli hän kuitenkin saanut jotakin pöhnää leivän lisäksi ja paitsi sitä oli heillä lehmiä, joista oli iso apu heidän elämiselleen.
Vaikka seuraavat vuodet eivät olleet katovuosia, ei työväen tila siitä paljon parannut, sillä kova katovuosi oli maakunnan niin tyhjentänyt, ettei se ollut siitä ensinkään toipua ja työpalkat olivat niin pienet, ettei perhe niistä paljon kostunut. Oukkarikin koki raataa niinkuin orja, niin paljon kuin voimat vähänkin riittivät, mutta ansiot eivät riittäneet perheen toimeentuloksi, sillä se oli käynyt jo monilukuiseksi. Tämän tähden hupenivat hänen entiset varansa hupenemistaan; lehmä lehmän perästä, kalu kalun jäljestä meni, ja viimein menivät kaikki niin tarkkaan, ettei ollut jäljellä muuta kuin tyhjät kädet ja alaston, nälkäinen joukko.
Pitäjässä oli tapana, että kaikki itselliset pantiin tilallisien holhouksen alaisiksi; yhdellä isännällä oli tavallisesti useampia itsellisiä perheitä kaitseltavana. Semmoisen holhouksen alle pantiin Oukkarikin.
Nämät holhouksen alle pannut henkilöt eivät saaneet isäntänsä kirjallisetta luvatta liikkua paikkakunnastansa mihinkään muuanne työn-ansiota etsimään, vaikkeivät omassa pitäjässä olisi palkakseen saaneet mitään muuta kuin ruoan. Tilalliset kyllä osasivat näitä sääntöjä hyväksensä käyttää, niin etteivät työmiehet nytkään juuri paljon työpalkoistansa kehuneet. Tämän tähden vallitsi monessa perheessä kova hätä ja puutos. Usealla ei ollut vieläkään muuta neuvoa kuin että latoa ja turjustaa lapsiliutansa isoon koriin ja lähteä kelkalla niitä vetelemään pitkin tietä, elääkseen armoleivästä. Mutta kun kerjääminen on kovasti kielletty, kävi tämänkin elinkeinon tavallisesti niin, että he tuotiin kyydillä kotipaikoillensa ja kustannukset sai kunta suorittaa. Tämmöistä ja nälkäkuolemaa välttääkseen, turvaannuttiin yleiseen pettuleipään, jolla tavallisesti ei ollut muuta höysteenä kuin yhtä karvaat kyyneleet kuin leipäkin oli.
Oukkarikin koki ponnistella kaikki voimansa, saadaksensa perheellensä elatusta, mutta vähäksipä näkyivät miehen voimat. Hän mietti päänsä ympäri löytääksensä jotakin keinoa, joka auttaisi tässä tukalassa tilassa, mutta eipä sitä ollut helppo löytää. Vihdoin päätti hän mennä vieraisiin paikkakuntiin parempaa työn-ansiota hakemaan. Siinä tarkoituksessa meni hän kaitsija-isäntänsä luo, saadaksensa häneltä lupaa hankkeillensa.
"Mitäs Oukkari nyt asioitsee?" kysyi kaitsijamies viran-omaisesti.
"Olisihan sitä vähän, aikoisin — tuota…"
"Mitä aikoisit?"
"Aikoisin mennä … kun tuota täälläkin niin huonosti… Kun antaisitte kirjan, niin menisin…" aloitteli Juho arasti.
"Mihin menisit? Sano asiasi suoraan, en minä jouda yhden asian kanssa kauvan venyttelemään," sanoi isäntä.
"Menisin muualta työtä etsimään, kun saisin kirjan…; niinhän tuota täälläkin vähän…"
"Ei ajatustakaan. Pysy vaan koreasti paikoillasi; kyllä täälläkin on työtä, ken sitä vaan tehdä haluttaa," sanoi isäntä kaikella virkamahtinsa painolla.
"Joukko kuolee nälkään, enkä minä kerjäämäänkään…" sanoi Juho ja lähti alakuloisena pois.
Huomena meni Juho nimismiehen luo, pyytämään häneltä työkirjaa, mutta tämäkään ei sitä antanut, kun ei ollut kaitsijamiehen lupaa.
Katkeralla mielellä palasi Juho kotiin. Sinne päästyänsä huusivat lapset leipää, mutta sitä ei ollut antaa. Tämä teki kovin kipeää Juhon sydämelle ja koko seuraavana yönä ei hän voinut nukkua silmän täyttä. Omasta näljästään ei hän suurin lukua pitänyt, mutta vaimo ja lapset kun kärsivät, sitä ei hän voinut kestää. Epätoivo tahtoi valloittaa sielun ja mielen. Hän oli kaikkensa koettanut, kaikkensa yrittänyt, ajatellut sinne ja tänne, mutta aina vaan oli suo siellä, vetelä täällä ja apua ei kuulunut kustaan. — — —
Täysi kesä oli jo. Aamulla sivui Juho tyhjän kontin selkäänsä ja alkoi astella pois kylästä niine kirjoineen. Ei kukaan muu kuin hänen vaimonsa tiennyt, mihin hän meni. Tuskan pakottamana täytyi Juhon, huolimatta kaikista säännöistä, lähteä ulompaa hakemaan edullisempaa työtä. Pitkät matkat kuljettuaan, tapasi hän vihdoin S——n pitäjässä kuokkatyötä. Hän sai mielestänsä edullisen urakan ja alkoi siinä raataa kuin nälkäinen karhu.
Kun hän oli siinä ollut noin kolmisen viikkoa, tuli nimismies kyselemään, onko Juholla passia. Tästä hämmästyi Juho niin, että hän lensi punaiseksi kuin leppäkerttu. Hän ei voinut sanoa ainuttakaan sanaa, ja hän oikein vapisi pelvosta.
"Onko sinulla passia, vai eikö ole? Sano suoraan," sanoi nimismies virka-innossaan.
"Ei minulla ole mitään passia…; minä en saanut, vaikka tahdoin," sanoi
Juho vapisevalla äänellä.
"Se on huono puolustus; sen enemmän on syytä epäillä sinun rehellisyydestäsi," sanoi nimismies.
"Kyllä minä rehellinen mies olen," puolusteli Juho itseänsä.
"Samaa sanoo suurin konnakin itsestänsä," sanoi nimismies.
Pitemmittä mutkitta pisti nimismies Juhon kiinni ja passitti hänet vangin-kyydillä vietäväksi sen nimismiehen luo, josta Juho ilmoitti itsensä olevan.
Mustaakin mustemmaksi kävi nyt Juhon mieli. Hän oli vankina, vaikkei hän ollut neulan edestä yhdellekään ihmiselle mitään pahaa ja vääryyttä tehnyt. Sallimus ja koko maailma näytti hänet kietoneen pauloihinsa, kiristääkseen, piirittääkseen ja ahdistaakseen häntä joka puolelta, niin ettei ollut mitään mahdollisuuden toivoakaan siitä pois päästä. Entinen elämänsäkin muistui nyt Juhon mieleen aina lapsuudesta saakka. Ruusujen ja kukkasten päällä kävelemistä ei sekään ollut, mutta ei häntä kuitenkaan koskaan ennen oltu vangittu. Kaikki tämä kävi niin Juhon sydämelle, ettei hän vankirattailla istuessaan voinut katsoa vastaan tulevia ihmisiäkään silmiin, vaan koki vältellä heidän katseitaan niin paljon kuin voi. Yö- ja syöttöpaikoissa oli kaikkian pahin, sillä silloin oli hän kaikkien uteliaisuuden esineenä. Kaikki häntä katselivat niinkuin lehmä uutta konttia ja melkein kaikki kyselivät Juho raiskalta, mitä pahaa hän oli tehnyt, koska oli kiinni pantu ja nyt vangin kyydillä kuljetettiin. Pitkiä selityksiä eivät he tosin Juholta saaneet, vaan mitäpä sekään Juhon surua auttoi.
Koko sillä ajalla, kun hän kotimatkalla viipyi, ei Juho voinut syödä yhtään palaa, vaikka ruokaa kyllä oli tarjolla. Ei hän myös silmää ummistanut niinä kolmena vuorokautena, mitkä matkalla kuluivat, niin apeana oli hänen mielensä.
Kun he tulivat kotipitäjän nimismiehen luo, ei tämä ollut kotona, eikä sanottu tulevan ennenkuin illalla. Päiväkauden sai hän istua kytkettynä väentuvan penkillä, kaikkein katseltavana ja arvosteltavana. Yksi ja toinen kuiski toisille: "Mitähän pahaa Oukkari on tehnyt, koska on kiinni pantu?"
Juho kuuli kaikki nämät kuiskeet ja ne kävivät kipeästi hänen sydämelleen kuin puukon pistokset. — Häntä luullaan nyt varkaaksi, kenties murhamieheksikin, mietti hän.
Kun nimismies tuli kotia, meni hän heti väentupaan Oukkaria katsomaan, sillä hän oli jo saanut asiasta tiedon. Hänkin oli kuullut noita ihmisien kuiskeita ja arveluita. Niin paljon kuin ihmisiä saapuvilla oli, hyömäsi nimismiehen perässä väentupaan, kuulemaan, mitä tämä Oukkarille sanoisi.
Nimismies otti vanginkuljettajan mukana olevan matkapassin ja silmäili sitä.
"Se siitä tulee, kun lähtee passitta toisiin pitäjiin työhön," sanoi nimismies ja päästi Juhon irti.
"Eikö sillä sen pahempaa rikosta ollutkaan?" kyseli monikin nyt toisiltaan kummastellen; tuntuipa siltä, että he olisivat mieluummin kuulleet Juhon olevan ison rikoksen tekijän, kuin viattoman miehen.
Kovin alakuloisena lähti Juho astelemaan majataloansa kohden. Tuntui siltä, kuin hän todellakin olisi joku iso pahantekijä ja että häntä ajettaisiin takaa ja pantaisiin taasen kiinni. Tämän tähden säikähti hän jokaista lentoon pyrähtävää lintustakin. Jos hän näki jonkun ihmisen metsäisellä tiellä vastaansa tulevan, pökäsi hän suoraa päätä metsään, ettei vastaan tulija häntä huomaisi. Väsymys ja uupumus rupesi häntä nyt niin mielenliikutuksen kanssa yksissäneuvoin vaivaamaan, että kaikki esineet rupesivat näyttämään ihmisiltä ja hänen täytyi poiketa muutamaan metsätaloon, jonka saunaan hän kenenkään huomaamatta hiipi, sillä nyt oli jo yö. Sen penkille oikaisi hän väsyneen ruumiinsa ja vaipui levottomaan uneen.
Kun aurinko nousi, hiipi hän kenenkään huomaamatta saunasta ulos ja alkoi astella pesäpaikkaansa kohden.
Nälkäisenä olivat siellä vaimo ja lapset. Ei heille jäänyt Juhon lähtiessä muuta syömistä kuin muutamia pettuleipiä ja pianhan semmoiset varat olivat syödyt. Kovalla oli nälkä pitänyt perhettä sillä aikaa, kun Juho oli ollut poissa, mutta olihan kuitenkin hengissä pysytty. Vaimo oli kokenut kaikin tavoin ansaita suurus-hiukkaa petäjäisen sekaan ja armelijaat emännät antoivat hänelle joskus hiukan muikun silakkata ja piimä-pisaretta, etteivät kaikenai hiukeneisi. He olivat odottaneet, että isä lähettäisi heille vähänkään varoja, että saisivat ankaraa hätäänsä lievitetyksi, mutta kovin kummaksi kävi heille, kun isä tuli näin äkki-arvaamatta ja aivan odottamatta kotiin.
Nolona istui Juho jakkaralle kotiin päästyänsä. Ei hän eikä vaimonsa puhuneet isoon aikaan ainuttakaan sanaa, sillä vaimokin aavisti, etteivät asiat ole oikeassa.
"Pianpa sieltä tultiinkin," sanoi vaimo vihdoin.
"Pianhan tuota."
"Eikö saanut sielläkään työtä?"
"Kyllä kaiketi, mutta…"
Siihen jäi keskustelu hyväksi aikaa.
Pitkän ajan päästä rupesi Juho hitaasti kaivamaan poveansa. Vihdoin sai hän näkösälle liivin povitaskun, joka oli äimällä ja nuoralla ommeltu kiinni. Tätä rupesi hän varovasti ratkomaan auki. Sen tehtyään veti hän taskusta esille kokoon käärityn likaisen rievun, joka oli vielä langalla kiinni solmieltu. Sitä hän nyt rupesi auki kehittelemään ja kun se oli vihdoin tapahtunut, otti hän sieltä muutamia setelirahoja ja ojensi ne vaimollensa.
"Tuossa on vähän rahaa, että saat itsellesi ja lapsille ruokaa," sanoi hän sitten.
Vaimo oikein säikähti. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että Juho olisi sillä ajalla mitään saanut kokoon.
Vapisevin käsin rupesi hän rahoja levittelemään ja ihmeekseen huomasi hän niitä olevan kolmekymmentä markkaa. Tämän summan oli Juho ennen kiinnipanoansa kerinnyt ansaita ja isäntä, jolle hän kuokki, oli rehellisesti maksanut joka pennin, mitä hän oli ansainnut, vaikka hänellä olisi ollut hyvä tila juonitella Juhon äkkinäisen kiinnipanon vuoksi.
Vaimon mielestä se oli paljon, odottamattoman paljon. Kaukaan aikaan ei oltu niin rikkaita oltu; hätäkö nyt elää ja olla. Vaimon huolet poistuivat kerrassaan niinkuin tuhka tuuleen ja lapsetkin tulivat iloisiksi kuin käki metsässä; oliko kumma, sillä olivathan he kuulleet saavansa ruokaa.
Heti meni vaimo talosta ruokavärkkiä ostamaan. Pian palasi hän sieltä; pari kappaa perunoita ja muutaman naulan muikkuja toi hän tullessaan.
Pian olivat perunat kuorineen padassa kiehua porisemassa. Lapset eivät tahtoneet malttaa odottaa niiden kypsymistä. Terävillä tikuilla pistelivät he pataan heti kun perunat rupesivat kiehumaan; olipa äidillä koko työ, saadaksensa lapsia pysytetyksi ulohtaalla niin kauvan kuin perunat kypsyivät.
Kauvan ei viipynyt, ennenkuin ne isossa puukupissa höyrysivät pöydällä. Niiden höyryävä tuoksu tuntui lasten mielestä niin hyvältä, että oikein vesi kielelle valui.
Lapset kääreentyivät perunakupin ympärille niine käskemisine ja äiti kiiruhti heidän perässään, pitämään järjestystä. Eivät ne lapset joutaneet kuorimaan ja perkkailemaan perunoita. Olipa se mikä rupinen tahi muu vikanainen peruna tahansa, mutta armotta se rutistettiin kouransilmässä rikki ja pudotettiin muikun silakkakuppiin. Siitä ne sitten paksujen puulusikoiden avulla luisuivat hyvästä putouksesta alas ja pettuleipäkin sai siinä samassa semmoisen kyydin, ettei äsken ollut mointa saanut.
Perunain ääreen päästyänsä näki vaimo ihmeekseen, ettei Juho tullutkaan. Tavallisesti oli hän aina niine käskemisine tullut syömään, kun näki, että ruoka oli pöydällä ja että muutkin menivät.
"Tule nyt Juho, sinäkin syömään…! Tietystihän sinullakin on nälkä," sanoi vaimo.
Juho ei liikahtanut paikaltakaan. Hän istui vaan yhdessä ja samassa paikassa, mihin hän oli kotiin tullessa istunut. Pää käteen nojauntuneena oli hän aloittanut istumisensa ja niin hän istui vieläkin. Kun joku ulkonainen asia häiritsi häntä mietteissään, kohautti hän vähän itseään ja tuhrasi käsiseljällään nokkaansa.
Niin hän teki nytkin, kun vaimonsa perunakupille kutsui.
"Etkö kuullut?" sanoi vaimo, kun huomasi, ettei Juho ollut kuten ennen.
Juho ei liikahtanut entistä enempää, tuhrasi vaan taasenkin nokkaansa ja jäi entiselleen. Vaimon mielestä näytti siltä kuin joku luonnoton asia olisi painamassa hänen mieltään, ja niinhän olikin.
"No, tule nyt, Juho, perunat loppuvat ja sinä jäät ilman," kehoitti vaimo, kun näki, ettei Juho ollut taallaankaan.
"Enhän minä — en tarvitse," sanoi Juho, vähän itseään liikuttaen.
Niin. Juholla oli jotakin toista miettimistä kuin nälkä, perunat muikun silakoineen ja kaikki muut hyvät yhteensä. Hän oli ollut vankina ja sehän oli jotakin hirveää, joka saatti kaikki ruumiilliset tarpeet ja puutokset tuntumattomaksi. Kova sielun tuska raivosi hänen sydämessään ja hän tunsi itsensä kaikkian kurjimmaksi ja vihelijäisemmäksi ihmiseksi, mitä maa kantaa, huonommaksi renki-Pekkaakin, sillä eihän hän toki ollut koskaan vankina ollut.
"Voi voi! Ethän sinä ole enään entiselläsi, et kuule etkä näe enään yhtään mitään, olet vaan niinkuin kuollut, eikä sinusta saa mitään selvää," sanoi vaimo ja siihen se hänenkin syömisensä jäi.
"Mikä sinua vaivaa, kun sinä olet noin kummallinen?" kysyi hän sitten miehensä luo astellen.
"Panivat minut kiinni ja toivat vankina vallesmanniin," sanoi Juho.
"Herra Jumala…! Panivat kiinni!? Ethän, herran tähden vaan noita rahoja…? ilmankos niitä olikin niin paljon," sanoi Riettu ja hän oikein vapisi kauhusta.
"Sinäkinkö semmoista… Ettäkö minä…? Älä minusta semmoista luule… Vaikka paikalle kuolisin, en sittenkään… Kovalla työlläni olen rahat ansainnut," sanoi Juho ja katsoa muljautti Riettua silmiin.
"No miksikä ne sitten sinut kiinni panivat?"
"Kun ei minulla ollut kirjoja."
"Senkö vuoksi vaan? Eihän se ole rikos, eikä mikään… Olethan yhtä kunniallinen mies kuin ennenkin. En minä tuommoisen asian vuoksi antaisi surulle noin suurta valtaa," sanoi vaimo ilostuneena, kun kuuli, ettei Juho ollutkaan mitään rikosta tehnyt.
"Niin, vain kun ei enään saa omassa vapaudessakaan olla, panevat kiinni, vaikkei ole mitään pahaakaan tehnyt. Millä me nyt elämme, kun ei pääse muualle työtä hakemaan? — Kuolema kai tässä…" sanoi Juho ja kyynelet valuivat alas hänen karkeita poskiansa myöten.
Siihen jäi Juho miettimään ja suremaan. Hänestä tuntui elämä niin tukalalta, pahalta ja kiusalliselta, jopa täydelliseltä orjan elämältäkin. Tästä halusi hän päästä ja hän koetti keksiä keinoja tästä pelastuakseen, mutta niitäpä ei vaan löytynyt, vaikka kuinkakin olisi koettanut päätänsä vaivata. Hänen mieleensä muistui heidän entinen rauhaisa torppansa, jossa sai elää ja olla aivan oman mielensä mukaan, eikä siellä ollut kenenkään tiellä ja nyrvittävänä, eikä kukaan tullut kiinni panemaan. Voi kuinka hyviltä ja vapailta ne ajat tuntuivat Juhosta. "Jospa sen olisi saanut pitää ja siinä asua ja olla, niin, jospa. Vääryydellä ja kavaluudella oli sekin heiltä viety, ja sitten oli Kiverä myönyt heidän hikensä ja vaivansa muille korkeasta hinnasta. Koettaisiko aloittaa uudestaan, mutta mitenkäpä aloitti, lapsia oli jo paljon ja eikä ollut muuta kuin tyhjät kädet … mitenkäpä aloitti —? Ja jos alottaiskin, niin mistäpä saisi maata…? Kukapa antaisi, ei kukaan, ja vaikkapa antaisivatkin, niin pettäisivät taas kuitenkin, niinkuin ennenkin."
Näitä mietti Juho ja hänen mielensä kävi entistäkin katkerammaksi ja synkemmäksi. Tässä piirissä pyörivät ja risteilivät hänen ajatuksensa, eivätkä ne osanneet ulos siitä sokkelosta. Vaikka kuinkakin hän olisi koettanut niitä toisaalle johtaa, eivät ne kuitenkaan mihinkään muualle lyöneet eivätkä laskeneet.
Siinä istui Juho sen päivän ja melkein koko yönkin; vasta aamupuolella yötä kömpi hän vuoteesen maata.