VII.
Uudet tuumat.
Kolmannen päivän aamuna kotiin tulonsa jälkeen, pisti Juho pettua konttiin, nakkasi sen selkäänsä, otti kirveen olallensa ja alkoi astella metsää kohden. Hän oli nyt mielestänsä keksinyt pelastuskeinon tästä orjan ahdistuksesta. Entistä elämäänsä muistellessaan, oli hänen mieleensä muistunut, kuinka onnelliselta Tukalan Antti näytti joukkonsa keskellä, silloin kuin hän Kitsalasta pois ajettiin ja oli siinä yötä. Vaikka asunto näyttikin silloin niin kurjalta ja pieneltä hänen mielestään, olivat he kuitenkin oloonsa tyytyväisiä ja omassa vapaudessaan, eivätkä olleet kenenkään käskyläisiä ja vallan-alaisia.
Tämä muisto elvytti Juhon. Hänkin aikoi laittaa itsellensä ja perheellensä mökin, vaikka kuinka huono ja pieni se vielä tulisikin, vaikkapa pienempi kuin Tukalan Antin. —
Tätä mökin paikkaa lähti Juho nyt haeskelemaan. Suurin ei hän kenellekään puhunut mietteistään ja keksinnöistään, vaan piti ne omana tietonaan.
"Mihin sinä nyt menet?" kysyi vaimo, kun näki Juhon hankkivan itseänsä matkaan.
"Menen mä häntä," sanoi vaan Juho ja siihen selitykseen sai vaimo tyytyä.
Kauvas kruunun salolle asteli Juho, aina tuonne Lemmesvaaran liepeille. Sen eteläisellä rinteellä oli niin tiheää korpea, ettei päivä päässyt läpi paistamaan; siellä korven juurella oli saman niminen lampi kuin vaarakin oli.
Kaukana oli se paikka muista ihmis-asunnoista. Kahta peninkulmaa lähempänä ei ollut ainuttakaan taloa.
Siinä korven ja vaaran rajamailla riisui Juho kontin pois seljästänsä ja rupesi katselemaan, mitä siellä sisällä on. Hän otti sieltä esille petäjäistä, suoloja ja muutamia muikkuja. Sitten hän otti lakin pois päästänsä, pani kätensä ristiin ja siunasi. Hyvällä halulla söi hän karuja eväitänsä, sillä hänelle oli tullut kiivas nälkä, tallustellessaan pitkän matkan. Syötyään joi hän tuohilipillä vettä Lemmeslammista. Syönnin jälkeen rupesi häntä raukaisemaan ja hän kytkähti kuusen juurelle pitkällensä, pannen kontin päänsä alle.
Kun hän oli siinä vähän nukahtanut, hyppäsi hän ylös ja lähti katselemaan mökin paikkaa. Siellä hän samoili ristirastiin vaaran rinteitä, kierteli lammin-rantoja ja korpia, mutta niin mukavaa paikkaa ei hän vaan mistään löytänyt, kuin se, missä hän oli syönyt ja levännyt ja missä hänen konttinsa riippui kuusen oksalla —; oikeinpa se jo tuntui Juhosta kodikkaalta.
Siinä löi hän kirveensä ensikerran petäjän kylkeen, aloittaaksensa uutta taloa. Juhlalliselta tuntui Juhosta se hetki. "Olihan tämä kruunun, eikä kenenkään muun… Kaukanakin oli tässä poissa muiden tieltä, johon ei ihmisien vääryys ja ahneus ylettyisi orjuuttamaan ja rasittamaan. Kukaan ei voi häntä tästä pois ajaa, eikä kiinni panna."
Näin mietti Juho työtä alkaissaan ja hän oikein iloitsi tästä vapaudestaan.
Kolme vuorokautta voi Juho vaan olla sillä kerralla mökkinsä työssä, sillä karu eväs ei riittänyt sen pitemmäksi ajaksi.
Kun Juho tuli kotia, kysyi Riettu: "Missä sinä nyt olet ollut?"
"01en ma häntä vaan ollut," sanoi Juho, eikä siitä sillä kerralla sen selvempää tullut.
Riettu koki panna miehellensä ruokaa mitä parasta voi: petäjäistä, perunoita ja muikkuja.
"Ostamme, Riettu, kaikella rahallamme viljaa ja panemme paljon petäjäistä sekaan … aion olla kauan omassa ruoassa," sanoi Juho, ahkerasti pistellen ruokaa suuhunsa.
"Tehdään vaan niin, mutta mitä sinulla todellakin on mielessä?" sanoi vaimo.
"No, saahan tuon sinulle sanoa, vaikkeihän tuota sinunkaan muille… Minulla on taasenkin uuden talon alku … semmoinen pieni," sanoi Juho iloisesti ja hänen suunsa vetäysi oikein hymyyn.
"Älähän nyt toki narraa minua, Juho; mitenkäpä me enää saisimme pahaisenkaan mökin ja kukapa meille maata antaisi?" sanoi vaimo epätoivoisasti.
"Enkä narraa…; se on totinen tosi. Enkä minä Kiverältä, ja muilta laisiltansa maata tahdokaan, minä otan sitä isommasta talosta," vakuutti Juho.
"No mistä vainen?"
"Kruunulta."
"Kruunulta! Onko keisarillakin maita?" kysyi Riettu ihmeissään, joka ei juuri paljon tiennyt kameraalillisista asioista.
"Silläpä sitä onkin oikein oloksi asti," sanoi Juho.
"Missä se talonpaikka on?"
"Tuolla Lemmesvaaran kupeella."
"Enhän tiedä missä koko Lemmesvaara onkaan…; onko se kaukana?"
"Onpa sinne… Ei ole ainuttakaan taloa kahta peninkulmaa lähempänä," sanoi Juho arvokkaasti.
"Olkoonpa vaan, vaikka kuinka kaukana tahansa. Kunhan vaan saadaan oma mökki, vaikkapa vaan pahanenkin, ja omaa maata palanenkaan haltuumme, niin siinä on kyllä. Voi, voi, Juho, kuinka hyvä mies sinä olet — aikapa tässä nyt suremaan, vaikka kiinnikin panivat, kun ei ole kuitenkaan mitään pahaa tehnyt," sanoi vaimo iloisesti, kietoen kätensä miehensä kaulaan.
Hän tiesi nyt varmasti, ettei Juho häntä narrannut ja toivon säde valaisi hänenkin epätoivoista sydäntänsä.
Seuraavana maanantaina lähti Juho taasen astelemaan, kontti selässä, Lemmesvaaraa kohden. Sinne päästyänsä, teki hän ensitöikseen erään tuuhean kuusen juurelle hakokotuksen, johon hän sitten kokoili kuivia sammalia. Tässä lepäsi hän yönsä, sillä kesäiset ilmat eivät olleet kylmät.
Vaikka Juho oli ollut vaan kolme päivää talonpaikalla työssä, oli hänellä kuitenkin jo huoneen alkua. Vaaran rinteeltä oli hän puukangilla vieritellyt kiviä kivijalaksi ja niitä saatuansa, rupesi hän lyömään hirsiä kokoon; niin tulivat multahirret paikoilleen.
Tätä aloitettua työtänsä rupesi Juho nyt innolla jatkamaan. Hänellä ei ollut piilua, seinävaraa, luotilautaa, vääntiötä, kuorimarautaa eikä sahaa, mitkä työ-aseet ovat salvumiehelle niin välttämättömät — ei muuta kuin kirves vaan, mutta sillä huimi hän tarmonsa takaa.
Turhiapa nuot niin monilukuiset työ-aseet Juholle olisivat olleetkin, sillä eipä hän olisi edes tiennyt, mitä kummia kaikilla noilla tehtäisiinkään. Entisen torppansa huoneet ja muut tarpeellisimmat kalut oli hän silloin voinut teettää säästetyillä palkkarahoillansa, mutta milläpä hän nyt teetti, kuin ei ollut muuta kuin suuri joukko ja kaksi tyhjää kättä. Täytyipä nyt itse tehdä mitä voi, vaikkapa jälki kuinka huonoa vielä olisi tullutkin.
Tästä kaikesta saattamattomuudestansa ei Juho nyt joutanut suurin lukua laskemaan, sillä hänen piti saada oma mökki, tulkoon se sitten kuinka huono tahansa.
Ei hän yrittänytkään pälkkimään ja veistämään hirsiä kirveellään, hän vaan ne kuori ja koloi. Sitten hän vyörytteli ne teloja myöten mökin alun seinälle. Koiran kaulalle hän sitten telskitti hirsien salvointen kohdat. Tavasta muljautti hän hirren suullen, tunnustellaksensa, joko se läheneisi toisen hirren selkää. Kun se painui likimaihinkaan, oli Juho tyytyväinen, sillä varauksista ja muista tiheyksistä huoli hän viisi. "Pannaan rohtua rakoon, onhan metsässä niitä," mutisi Juho itseksensä tyytyväisenä. Tulivatko nurkat yhtäpitkät, se oli Juholle yhden tekevä ja tämän yhtäkaikkisuuden vuoksi tulivatkin toiset nurkanpäät kyynärittäin pitempiä kuin toiset.
Ei Juhon rakennus ollut suuri, kahdeksakyynäräinen vaan. Ei voinut vankkakaan mies yksin hallita pitempiä, sylintäyteisiä ja satavuotisia korven honkia. Työtäpä oli niitäkin väännellessä ja seinälle pusatessa. Kovin pakotti hartioita illalla maata pannessa, mutta kun pääsi pitkäkseen sammalvuoteelle hakokotukseen, tuntui niin hyvältä ja mukavalta.
Ei Juho saanut rakennustaan erin korkeaksikaan, sillä ei hän voinut yksin hirsiä korkealle saada. Hätinä sai hän sen niin korkeaksi, että pitkällainen mies voi suorana seisoa kurkihirren alla. Kun hän sai harjavuolen pannuksi, rupesi hän veistelemään onsista petäjistä kouruja vesikattoa varten. Niitä riittävästi saatuansa, latoi hän ne katoksi.
Voi kuinka hyvä nyt oli Juhosta, kun oli oma suoja. Vaikka kuinkakin olisi myrsky raivonnut ja taivas vettä valunut, ei vaan ne tuntuneet tuvassa, eikä sade niskaan valunut. Sinne hän muutti sammalvuoteensa ja siellä oli niin hyvä levätä, olipa ulkona minkälainen ilma tahansa.
Sitten tuli muurin teko. Puulapiolla kaivoi hän savea ja vaaranrinteeltä sai hän kiviä ja hiekkaa. Mökin teelmän luo teki hän maahan kolon ja siihen hän kantoi kontilla hiekkaa, ja savea ja vettä isolla tuohesta tehdyllä töselöllä Lemmeslammesta. Kolossa hän sitten polki paljain jalvoin aineksia niin kauvan, että siitä vihdoin tuli jonkunlaista muurisaven tapaista. Sitten hän vyörytteli kiviä mökkiin, eikä ollut arka niitä valikoidessaan, sillä mistäpä Juho tiesi mikä niistä mihinkin paikkaan sopi. Niitä hän koki sovitella paikoillensa kuten parhaiten taisi, ja puulastalla lapikoitsi hän savea rakoihin. Kun hän oli melkein pari viikkoa muhjannut uunin teon kanssa ja päätänsä vaivannut miettimisellä, miten siitä hyvä tulisi, sai hän uunin valmiiksi. Ei se ollut mitään sievintä laatua, mutta uuni, tai oikeimmin kiuvas se kumminkin oli.
Niinkuin ennestään jo tiedetään, ei Juho ollut mikään erin-omainen mestari semmoisiin töihin, mutta sen käytännöllisempi hän oli. Mökin siaa tiheään korpeen peratessaan, hakkasi hän kantojen päät tasapäisiksi, varustellen siten jo istuimia mökkiinsä. "Nepä eivät säry, eivätkä lapset voi niitä kaadella ja kolistella … ja mistäpä tässä paremmat nikkarit tulevat," mietti Juho ja hän oikein iloitsi keksinnöstään.
Eräästä talosta kylällä oli hän saanut pari vanhaa navetan pientä akkuna-purria tienatuksi. Pienet ne olivat ja rikkeimiä ruutujakin niissä oli, mutta olipa niissä kylliksi kokoa muuttaa toisesta päästä terveet ruudut rikkeinten siaan, ja yhtäkaikki oli niissä ruudullisissa päissä yllin kyllin kokoa Juhon uuden rakennuksen akkunoiksi. Tätä lasimestarin virkaa toimittaissaan särkyi kuitenkin Juholta muudan tarpeellinen ruutu ja toista ei ollutkaan sialle panna. "Voi voikanenkin," sanoi Juho silloin ja raapasi korvan taustaansa. Neuvottomaksi ei hän kuitenkaan nytkään tullut, sillä pitemmittä miettimisittä pisti hän rikkeimmen sialle kahdesta vastakkain ommellusta tuohesta toisen, ja sillä se asia oli autettu. Näin varustetut akkunat kantoi hän sitten mökillensä ja alkoi sovitella niitä paikoillensa. Kirveellä alkoi hän seinän ulkopuolelle reikien pieliin jyskyttää jonkunmoista lovea, johon vanha navetan akkunapuite mahtuisi kokonaisuudessaan rikkeimine ja terveine ruutuineen; kuitenkin koki hän sovittaa terveet ruudut seinässä olevien läpien kohdalle.
Oven teki Juho myös mökkiin omalla laillaan. Hän, näette, veisteli hienollaisia kuusia litteiksi ja sovitellen liitteli niitä jonkunlaiseen puitteen muotoon. Tämän kokoon saatuansa, naulasi hän niihin puunauloilla niin monin kerroin tuohilevyjä, että niitä tuli paria tuumaa paksusti. Sen hän sitten sovitti puusaranoilla ovenreiälle, ja niin oli ovi valmis.
Lattiasta huoli Juho viisi. Hän kantoi vaan kontilla hiekkaa permannolle ja levitteli sen kantojen väliin, ja sillä se sai kelvata.
Kuusi viikkoa oli Juho telminyt uuden mökkinsä rakentamisessa, ja siihen oli hän uhrannut sielunsa ja ruumiinsa voimat niin tarkkaan, ettei niistä olisi ollut muruakaan muuhun suuntaan pois antaa. Mutta senpä hedelmänä olikin nyt uusi ja aivan oma mökki, jonka kanssa ei Juho luullut olevan kenenkään muun tekemistä kuin hänen oman itsensä, ja se oli hänen mielestänsä nykyisissä oloissa iso asia.
Kun hän oli uuden keksintönsä saanut näin pitkälle toteuntumaan, riensi hän keveällä mielellä sitä vaimollensa ilmoittamaan, esitellen, että muutettaisiin omaan mökkiin.
Sitä iloa ei voi kukaan kuolevainen kuvailla, minkä tämä uutinen vaimossa vaikutti. Toivotonna oli hän jo maailman menoa kauvan katsellut, ja tuntenut olevansa perheensä kanssa auttamattomasti pinnistettynä siihen kuiluun, jossa he ovat kaikkien syötävänä, mutta eipä kukaan heidän. Hänkö — hekö… Heilläkö olisi nyt oma mökki — ihan semmoinen, jota ei voisi enään kukaan heiltä mielivaltaisesti pois ottaa, eipä itse Kiveräkään… Tämähän oli vaimonkin mielestä jotakin suurta ja kekseliästä Juhonkin puolelta ajateltuna, ja näitä tuntiessaan ei hän voinut muuta kuin ihaella Juhonsa suurta miehuutta, pontevuutta ja kekseliäisyyttä.
Eihän muuta. Ehdottomasti suostui vaimo Juhon esitykseen, että muutettaisiin heti omaan mökkiin. Olihan hänkin kyllikseen saanut nähdä ja tuntea, minkälainen on olla toisen huoneen nurkassa ja muiden isäntävallan alaisena. Olihan hän ihmisenä ja perheen äitinä kokenut toimia perheensä eduksi ja siinä uhrata kaikki voimansa ja tarmonsa, mutta yhtäkaikki oli heidän täytynyt olla alla-airoin ja muiden armoilla.
Tämän ilosanoman palkinnoksi Juholle ei ollut vaimolla muuta antaa kuin vanhentuneet käsivartensa. Nämät kiersi hän miehensä kaulaan, ja tämän teki hän yhtä suurella rakkaudella, helleydellä ja varmuudella, kuin jos sen olisi tehnyt joku nuori, vasta naitu, urhoollista ritariaan syleilevä aatelis-nainen.
Eipä tuo Rietun syleily ollut vaikutukseltaankaan vähäisempi, sillä vedet kiertyivät Juhon silmiin ja eikä hän hennonnut häiritä tätä sydänten kohtausten lämmintä tulta.
Kun näin oltiin yksimielisiä majanmuuton suhteen, ei siinä pitkiä neuvotteluita tarvittu, vaan ryhdyttiin tuumasta toimeen. Ei siinä liioin tarvittu pitkää aikaa muuttamisen varustamiseen, sillä pian olivat vähät tavarat koolla. Juho pani kontin pohjalle pienen padan, vähäisen suola- ja jauhopussin ja päällimmäksi pettuleipiä. Sitten kieppasi hän kontin selkäänsä, koppoi nuorimmasta vanhimman lapsen syliinsä ja alkoi astella. Vaimo kääri nuorimman lapsen ryysyihin, otti sen syliinsä ja kiirehti Juhon jälkeen; vanhimmat lapset saivat kävellä perässä. Siinä se sitten oli.
Ei ollut mikään helppo tehtävä kuitenkaan tuo majanmuutto. Ei oltu vielä kovinkaan pitkältä menty, kun jo kävelevistä nuorin lapsi alkoi nihkailla ja ehtimiseen valittaa väsymystänsä. Koettiin usein istahtaa ja viihdyttää lasta sekä kehoittaa häntä kaikin tavoin jatkamaan matkaa, mutta ei tämäkään keino kauvaksi auttanut, sillä yhä tiheämpään päivitteli lapsi uupumistaan. Vaikka Juholla oli ennestäänkin kyllä tarakkaa, ei ollut muuta neuvoa kuin nostaa uupunut lapsi kontin päälle istumaan; sitten sitä taasenkin mennä ponnistettiin eteenpäin. Minkäänlaista tietä ei ollut. Kylästä lähtein oli tosin karjan-polkuja, mutta pian nekin loppuivat. Aivan poluttomia maita ja korpia samottiin nyt Lemmesvaaraa kohden. Juho kömpi edellä, taivutellen ja taitellen puunoksia pois tieltä, että joukko pääsisi jäljessä, ja joukko se seurasi Juhoa niin luottavasti ja turvallisesti kuin olisi hän heitä vienyt johonkin isoon palatsiin. — Niin paljon kuin mahdollista, koki Juho vältellä veteliä soita ja rämeitä, mutta kaikesti ei se ollut mahdollinen. Oli niin laajoja nevoja, että olisi peninkulmittain jatkunut matka, jos olisi lähtenyt niitä kaikkia kiertämään; sen vuoksi täytyi rämpiä joskus niiden ylikin. Usein pudottiin vyötärettä myöti vetelään suohon, mutta sieltä kömmittiin jälleen ylös ja vuovattiin eteenpäin.
Matka oli siksi pitkä, ettei voitu yhteen menoon perille päästä. Lapsetkin alkoivat ehtimiseen nälkäänsä ja väsyänsä päivitellä. Tämän tähden täytyi muutaman ison suon poikki päästyä ruveta ruokailemaan ja levähtämään. Kun oli mättäille istuttu, otti Juho vaimon seljässä olleesta kontista, jossa oli kaikenlaista keveämpää kamuskaa, ison tuohisen ja lähti kävelemään. Lähtiessään kehoitti hän joukkoansa odottamaan niin kauvan, kun hän palaa takaisin. Kauvan ei hän viipynyt sillä retkellä. Tullessaan toi hän tuohisen täyden kypsiä suomuuramia. Kontti otettiin nyt käsille ja sieltä vedettiin esille pettuleipiä ja suolapussi. Niiden ympärille kokoontui nyt perhe. Poikkeuksena noista niukoista ruokavaroista loisti keskellä muurama-tuohinen niin viettelevän ja viehättävän näköisenä. Nuorimmat lapset eivät olleet koskaan ennen semmoisia nähneet ja heitä se enimmän ihmetytti; käsittivät kuitenkin sen, että suuhunpantavia ne olivat. Juho murti pettua palasen kullekin ja niin oli ateria alkanut. Pettua kastettiin suolaan ja haukattiin hyvällä halulla. Juho kehoitti, että otettaisiin tuohisesta palalle painoa. Kun lapset panivat ensikerran suuhunsa muuramia, eivät he tienneet mitä sanoa ja ajatella. Koskaan eivät he ennen olleet saaneet niin makeata ja hyvää särvintä ja pettu se huilasi nyt taasen niin mielellään kurkusta alas.
"Voi, isä! Mitä tämä on?… Ei ikään me ole näin hyvää ruokaa saaneet… Onko siellä uuvessa ko'issa tämmöistä särvintä…? Isä, onko?! — Onko teillä vielä tämmöistä, onko, isä —? Antakaa vielä," hälisivät lapset yhteen ääneen, pyörien isänsä ympärillä, samalla nykien häntä takin liepeestä.
Juho ei voinut vastustaa lastensa pyyntöä, niin väsynyt ja uupunut kuin hän olikin. Hän otti tyhjennetyn tuohisen ja lähti toisia muuramia korvesta noukkimaan. Ja lapset ne niin iloisesti ja luottavasti hyppelivät ja iloitsivat; olihan syytäkin, sillä oltiinhan nyt menossa omaan kotiin.
Kun Juho palasi täysinäisen muurama-tuohisensa kanssa, tyhjensivät lapset sen riemuissaan, sillä olihan nyt entistä parempi.
"Ken ei syrji syötyään, sille ei sikiä sian porsaat, eikä kasva lampahan karitsat," sanoo sananlasku. Syrjälleen paneminen täytyi tapahtua Oukkarinkin perheessä tämän syömisen jälkeen. Sillä vaikkei ateria ollut sen väkevämpi, raukasi se nälistyneet ja väsyneet lapset niin, etteivät he voineet paikalta päkähtää. Kun heitä kehoitettiin lähtemään, päivittelivät he, etteivät jaksa kävellä. Heidän silmänsä laukkasivat ja luppailivat, ja viimein heistä yksi ja toinen kellistyi mättään koloon nukkumaan. He olivat ryystäneet tuohisen pohjalta hyvästi kypsyneistä muuramista valunutta nestettä ja tämä oli mennyt heidän heikkoihin jäseniinsä. — Niin, olihan heidän ateriallansa nyt oikein juomisiakin.
Ei vanhemmat parhaalla tahdollaankaan voineet tälle odottamattomalle pulmalle mitään, vaikka mieli paloi matkaa jatkamaan. Ei ollut muuta neuvoa, kuin että heidänkin täytyi panna pitkäkseen, odottamaan lasten heräämistä. Väsyneetpä heidänkin raajansa olivat, mutta siitä eivät he olisi mitään huolineet, kun vaan olisivat päässeet eteenpäin samoamaan; kyllähän he semmoisia olivat oppineet elämässään näkemään.
Lapset nukkuivat kauvan. Iltakin alkoi lähetä ja matkaa oli vielä pitkästi. Suurella vaivalla saatiin he viimeinkin hereille, mutta kovin raukeita he vielä sittenkin olivat. Kuitenkin lähdettiin matkaa jatkamaan, mutta kovin kävelevät lapset päivittelivät kinttujaan kipeiksi ja muutakin väsymystään. Ja tosiaankaan ei heidän tilansa juuri kadehdittavalta näyttänyt. Risut, kivet ja kannot olivat repineet heidän paljaat jalkansa rikki, niin että veri juoksi pitkin kinttuja, sillä heillä ei ollut minkäänlaisia jalkineita.
Ilta läheni ja ilma rupesi jäähtymään, mutta vielä oli pitkästi matkaa uuteen kotiin. Kaiken muun hyvän lisäksi rupesi vielä kylmäkin hätyyttämään vetelissä soissa rämpiviä, läpi märjiksi kastuneita lapsia. Kipeästi kävivät edellä meniöiden sujuttamat ja takaisin ponnahtavat varpujen nauvahdukset, risujen reväisemiset, kantojen kopsahdukset ja kivien kömähtelemiset rikki revityihin ja kylmästä turtauneisin raajoihin, mutta eteenpäin piti vaan päästä. Voi kuinka mielellään Juho ja Riettu olisivat ottaneet nihkaa tekevät ja paapattavat lapsensa kuormansa lisäksi, mutta heillä oli jo tarakkaa liiaksikin, eikähän heillä ollut ylimääräisiä voimia.
Ilman kylmeneminen vaikutti sen, että maasta nousi niin ankara sumu, ettei parin kolmen sylen päähän voinut toista ihmistä nähdä. Tämä teki vielä hankalammaksi ennestäänkin jo niin vaivaloisen matkan. Täysi työ oli vanhuksilla saada koossapidetyksi yhä jäljemmäs jääviä lapsia. Viimeiseltä ei ollut muuta neuvoa, kuin että täytyi heitä kädestä taluttaa.
Olisipa luullut, että niin synkällä, oudolla, poluttomalla sydänmaalla ja niin paksussa sumussa vielä eksyminenkin tulisi vaaraksi kaiken muun hyvän lisäksi, ja tätä vaimo kovin pelkäsikin. Turha oli kuitenkin se pelko, sillä vaistonsa avulla osasi Juho määräpaikkaansa yhtä varmasti kuin joku tuiki tarkka maanmittari.
Aurinko kohoitteli laitaansa synkän korven yli, valaisten paksun ja synkän sumun vaalean savun kaltaiseksi usvaksi. Tämä näky virkistytti majanmuuttajat ponnistelemaan viimeiset voimansa ja pian olivatkin he perillä.
Voi kuinka hyvältä tuntui Juhosta ja Rietusta, kun he saivat laskea raskaat tarakkansa oman mökkinsä eteen. Oli niinkuin kaikki se sortovalta, jota he elämässään olivat niin runsaassa määrässä osaksensa saaneet, olisi heidän hartioiltaan yhdellä kerralla pois vierähtänyt. Sanomaton ilo ja vapauden tunne valtasi heidän mielensä, sillä olivathan he nyt taasenkin vapaita ja itsenäisiä ihmisiä ja aivan riippumattomia kenenkään oikuista ja mielivallasta. Molemmin he itsekseen päättivät hiljaisuudessa, että he kaiken voimansa ja tarmonsa takaa koettavat tätä uutta vapaata elämää perustaa.
Kauvan ei kuitenkaan ollut aikaa tunteitten vallassa olla. Kova väsymys vaivasi niin lapsia kuin vanhempiakin; täytyi ruveta toimimaan niin, että saatiin tuota niin välttämätöntä ruumiin lepoa.
Juho avasi mökin oven ja perhe astui "sisälle". Varaselta oli hän laittanut sinne sammalista vuoteita perhettänsä varten. Hyvältä tuntui, kun sai oikaista väsyneet raajansa pehmeälle sammalvuoteelle ja vielä aivan omassa mökissä. Turtaantuneet ja kangistuneet jäsenet alkoivat vähitellen lämmetä ja norjeta, ja oikein tykytti selkää ja muita raajoja, niin hyvää teki lepääminen. — Pian nukkuivat he kaikin virkistävään uneen.