VIII.
Eteenpäin vaan.
Aurinko oli jo korkealla, kun he heräsivät. Juho ja Riettu tunsivat itsensä virkistyneiltä ja sydän oli toivoa täynnä. Juhlalliselta tuntui se hetki, kun he oman mökkinsä edessä kannon nenässä istuivat kauniina kesä-aamuna. Ilma oli tyyni ja aurinko loimotti pilvettömältä taivaalta täydellä terällä, valaisten ja lämmittäen kolkkoa korpea. Linnut lauloivat ja visertelivät aamuvirttänsä liiaksikin lähellä uutta taloa olevissa puissa. Hyönteiset surisivat, survoivat, pyörivät ja tanssivat suurissa parvissa mökin ympärillä olevalla aukiolla. Yksi ja toinen lintu tuiskahti puusta alas ja noukasi lennosta hyörivän hyönteisen suuhunsa, lentäen sen kanssa poikiensa luo pesään, siten hankkien heille einepalaa. — Niin, olihan luonto heille avoinna, niinkuin kaikille muillekin.
Tämä näky teki Juhoon syvän vaikutuksen. "Voi kuinka Jumala on hyvä!" huudahti hän. "Katsokaat taivaan lintuja, eivät he kylvä, eivätkä niitä, eivät myös kokoo riiheen, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii heidät. Ettekö te paljon enempi ole kuin he," lisäsi hän sitten raamatun omilla sanoilla.
Kauvan eivät he joutaneet kuitenkaan tätä vakuuttavaa ja ihanaa luonnon kauneutta nauttimaan, sillä elämän velvollisuudet kutsuivat heitä toimintaan. Piti ruveta einettä hankkimaan —; niinkuin lintuisetkin olivat tehneet.
Riettu rupesi virittämään tulta ja Juho meni Lemmeslammesta noutamaan vettä padalla ja tuohisella. Juhlallisen hetken kunniaksi keitettiin selvästä viljasta nytkin puuro; sopihan nyt juhlia, sillä olihan se ensimmäinen ateria heidän toisessa kodissaan.
Lapset olivat nukkuneet yhtä kytkää aina siihen saakka kuin puuro tuli valmiiksi, mutta nyt he herätettiin syömään. Makeata tuli puuro, vaikka silmänä oli vaan suolavettä ja vaikkei särvin ollut sen parempaa kuin Lemmeslammin vettä. Kummako se, sillä kauvan oli siitä, kuin perhe oli selvää puuroa syönyt.
Talouden parantamisen puuhat tulivat nyt joka-aikaiseksi huoleksi. Kesä kyllä oli jo jotenkin kulunut, mutta ei kuitenkaan niin, ettei vielä voinut kaskea kaataa. Tähän työhön ryhtyivätkin Juho ja Riettu nyt kaikkein ensiksi. Lemmesvaaran rinteelle alkoivat he halmetta hakata yksistä neuvoin. Eipä kauvan viipynytkään, ennenkuin heillä oli semmoinen ala aukiona, etteivät luulleet sen enempää voivansa kylvöön saada.
Nyt ruvettiin hankkimaan huoneita lisää. Oli päätetty hankkia pari vasikkaa talveksi, että saataisiin ajanoloon lehmiä. Piti ruveta niiden varalta hankkimaan navettaa ja rehulatoa. Navetta rakennettiin paljoa isompi kuin tupa — —; mikäpä sen tietää, vaikka talo vielä paisuisikin, täytyi olla varuillansa. Ja eipä ollut nyt konstikaan isompaa huonetta tehdä, sillä olihan heitä nyt kaksi, että voitiin pitempiä hirsiä liikutella. Rakennukseltaan ei uusi rakennus tullut yhtään parempi kuin tupakaan, sillä eipä Riettu ollut parempi rakennusmestari kuin Juhokaan, mutta navetta siitä kumminkin tuli.
Vaikka navetan teko oli vienyt paljon aikaa, piti kuitenkin saada vielä rehu-vajakin, sillä tarvitsihan laittaa kesän aikana rehua aiottuin vasikkain varalla. Kasken poltto ja muut kiireiset työt estivät, ettei rehusuojaa joudettu perin vankkaa tekemään. Vedettiinhän vaan neljä hirrenkaitturaa rakennuksen pohjaksi. Niihin hakkasi Juho kirveellä jonkunlaisia lovia ja pystytti niihin pönkkien turviin patsaat. Sitten vedettiin toiset neljä hirttä; nekin lovitettiin ja patsaat ruodotettiin. Patsasten neniin hinattiin lovitetut hirret, kurki-hirsi pantiin ja veistetyitä kouruja katoksi, ja niin oli vajan ulko-asu valmis. Sisustamatta se kuitenkin vielä oli, sillä Juho tahtoi siihen rakentaa vielä oikein parvekkeen erilaisia tarpeita varten. Ympäri rakennusta kiertävä aita rakennettiin muka sitä varten, etteivät eläimet saisi syödä vajaan kertyneitä varoja, vaikkeihän siellä mitään eläimiä ollut, joku sattumalta sinne osaantunut kulkuhevonen toisinaan vaan.
Tosin tämä rakennus tehtiin vaan väliaikaiseksi, mutta vahva ei siitä tullutkaan rakenteeltaan. Vähimmälläkin tuulella vapisi se kuin sarpa virrassa ja kovemmalla tuulella heilui se niin kovasti, että luuli sen siinä paikassa kaatuvan. Juhossa ei ollut miestä koneellisesti pöngitsemään huojuvaa vajaa, mutta kuitenkin koki hän tukea sitä maahan lyödyillä tu'eilla minkä voi. Paljon ei se siitäkään parannut, mutta vähän kuitenkin. Semmoiseksi se sitten jäi kauaksi aikaa, sillä: "Siltään on sikasen kärsä, kun se kerran kesken jää."
Sitten poltettiin kaski ja laitettiin kylvökuntoon. Kun vielä oli hankittu rehua vasikkain varalta ja pantu talteen uuteen vajaan, olivat tärkeimmät talon kesätyöt tehdyt.
Uudessa talossa ei ollut ensimältä minkään muunlaista astiaa kuin pata ja tuohinen, ne mitkä tullessa tuotiin. Juurisaavi koselo ja rappeentunut ämpäriresu, perheen entiset ja ainoat astiat, jotka Juho mökille jälestäpäin kuljetti, eivät suuresti lisänneet talon niukkoja astiavaroja.
Juhossa ei ollut miestä tätä puutetta poistamaan, sillä hän ei osannut senkään verran puuta toisiinsa liittää, että hänen tekemänsä astia olisi pitänyt pieniä kivejäkään; eipä hän olisi saanut astiaa niin paljon kokoonkaan, että pitämistä olisi voitu edes koettaakaan.
Vaikka niin olivat asiat, ei kuitenkaan Juholla mennyt käsi päähän, eikä hän tullut neuvottomaksi. Hän oli käytännöllisempi mies nyt kuin koskaan ennen, eikä häntä estänyt mikään pulma, sillä hän tahtoi kaikista vastuksista huolimatta perustaa oman vapaan ja muista riippumattoman elämän.
Juho oli kaikessa tökeryydessään varttunut erittäin hyväksi tuohisen tekijäksi. Jo Kitsalassa ollessaan oli hän paimenessa kulkiessaan siihen taiteesen itseään harjoitellut. Puukkoa ei hän tosin Kitsalasta mukaansa saanut, niiden pyhyyttä kun niin ankarasti valvottiin. Kuitenkin kaiketenkin onni Juhoa ohjasi. Hän, näette, tapasi retkillään usein toisia paimenpoikia, mitkä eivät olleet niin tarkan yhteiskunnan kasvatuksen alaisia kuin Juho. Heillä oli veitset mukanaan ja heiltä sai Juhokin tavasta niitä lainaksi. Laittipa Pirjokin joskus hänelle veitsen mukaan salaa Kitsalassa ollessaan. Niissä tiloissa koetettiin usein, ken parhaan ja pitävämmän tuohisen saapi. Tässä ammatissa harjaannuttiin niin, että raaka-aineetkin tutkittiin ja valikoitiin tarkoin kilpailemaan ruvetessa. Tuohen piti olla paksua, pehmeää, nuorteaa ja pieni-ällästä. Kyllä kaiketi varjokkaissa korveissa oli hyvinkin paksutuohisia koivuja, mutta niiden tuohi oli rauskaa, haurasta ja tiheää ja pitkä-ällästä, eikä niinmuodoin kelvannut kelpo tuohisen aineeksi. Korven sydämeen ei yritettykään aineita etsimään, vaan etsittiin ahojen laidoilla olevia urpakoivuja ja nämätpä useinkin saivat nahkansa heittää tuohi-teollisuutta harjoittaville paimenpojille. Totta kyllä, etteivät nämät tämän käsityön harjoittelijat olleet mitään mittaus-opillisia yrittelijöitä, sillä eihän heillä semmoisista ollut mitään tietoa. Kuitenkin he osasivat aivan tarkoin niitata tuohilevyjen kulmat, samassa valvoen, ettei tuohinen vaan tulisi laidoiltansa löysä.
Tätä opittua taitoaan käytti nyt Juho tökeröisyytensä palkinnoksi. Pehmeimmät, nuorteimmat, tuhteimmat, paksuimmat ja ällittömimmät tuohet valitsi hän aineikseen ja ajanpitkään rakensi hän leväys-aikoina mitä kauneimpia ja tiviimpiä tuohisia semmoisen paljouden, ettei niitä suinkaan ollut vähä; olipa semmoisiakin joukossa, jotka vetivät ummelleen kaksi kappaa.
Jonkun ajan kuluttua oli Juholla uuden navetan perällä semmoinen kasa tuohisia, ettei niiden olisi luullut mihinkään mahtuvan. Nämätpä sitten olivatkin astioina talon kaikissa tarpeissa, olivatpa ne minkä laatuisia tahansa. Niinpä olivat ne suola- ja jauho-kopsina, vesi-, ruoka- ja sarvin-astioina, aina vaan, missä asiassa milloinkin vaan astiaa tarvittiin.
Kun näin oli varattu, mitä varata voitiin, täytyi Juhon lähteä pois kotoa. Kotiin jäävistä ruokavaroista huoli hän viisi. Petäjänkuori-levyjä oli kylläksi puiden oksilla kuivamassa ja saihan toisia metsästä, elleivät entiset riittäisi. Juho oli Lemmeslampeen tehnyt jonkunmoisen katiskan tapaisen. Vaikkei se häävi ollutkaan, eksyi sinne kuitenkin aina joku sydänmaan oppimaton ja pöllö kala, sillä eihän heitä kukaan ollut milloinkaan käynyt kiusaamassa ja kavaloiksi opettamassa. Niinpä sai perhe joskus lammesta petäjäiselle höystöä ja tätä pidettiin tarkasti kuin yrttiä, etteihän vaan kovin pitkiä välejä tulisi. Kun vielä päälliseksi metsä antoi marjoja särpimeksi, niin mitäpä Juholla oli syytä huolehtia kotiin jääneen perheensä eväistä. — Kyllä kai elävät, sillä yhteisestihän täytyi kärsiä uutta taloa tehdessä.
Niin, se seikka ei ollut ensinkään syynä Juhon poismenemisellä. Hänellä oli toiset tuumat, sillä eihän heillä ollut vielä vasikoita ja kuitenkin oli niitä varten jo navetta tehty ja rehua laitettu. Niitä täytyi nyt lähteä hankkimaan yhdellä tai toisella tavalla, muutoinhan ei päästäisi koskaan karjaan käsiksi ja eikä toimeentulo koskaan paraneisi.
Juho lähti nyt hakemaan semmoista työpaikkaa, mistä saisi ansaita rahaa vasikkain hinnaksi taikka suorastansa vasikat. Talosta taloon kulki hän näitä etuja kyselemässä, mutta turhaan, sillä kaikkialla tarjottiin hänelle vaan jyväkappa päiväpalkaksi. Tämmöiseen kauppaan ei Juho voinut suostua, sillä eihän hän sillä tavalla olisi saanut vasikoita.
Kun hän oli aikansa kulkenut ja kysellyt, eikä mitään semmoista tienestiä löytänyt, alkoi hän käydä epätoivoiseksi koko vasikkojen saamisesta. Epätoivossaan päätti hän lähteä pitkän sydänmaan poikki polkutietä menemään toiseen pitäjääsen etsimään, että eikö tuota sieltä löytyisi vasikka-työtä. — Ei hän peljännyt kiinnipanoakaan.
Puolivälissä taivalta oli Heikale niminen uudistalo. Nämät olivat pitkällisen taistelun jälkeen päässeet siihen asemaan, että he tarentelivat jo pitämään vierasta väkeäkin, lisätäksensä viljelyksiään. Heillä oli puute viljasta ja rahasta, mutta he olivat kasvattaneet eläimiä ja niitä he olisivat antaneet työpalkaksi, mutta eivät he olleet ketään sillä kaupalla saaneet.
Tähän saapui Juho väsyksissä myöhään illalla. Hyvän-illan sanottuaan istahti hän penkille ja huokasi raskaasti.
"Mistäs sitä ollaan?" kysyi Heikaleen isäntä.
"Tuolta ollaan vaan oman pitäjään Metsäkulman takalistolta," sanoi Juho.
"Mihin sitä ollaan matkassa?"
"Olenpahan vaan kuljeskellut etsimässä, mistä saisi ansaita työllä rahaa tai vasikkata."
"Rahaa meillä ei ole, mutta elukkata meillä kyllä olisi työstä antaa," sanoi isäntä.
"Näinköhän?" sanoi Juho ja oikasi itsensä suoraksi, tuhraten nokkaansa.
"Kyllä olisi, kun vaan kaupoissa sovittaisiin," sanoi isäntä.
"Mikäpä olisi sopeissa… Minkälaista elukkata teillä olisi?"
"Isompata, pienempätä, vanhempata, nuorempata, mikä vaan sopisi."
"Pitäisi olla lehmäsiä."
"Niitä ne juuri ovatkin."
"Minkäslaista työ on…? Minä en ole juuri mikään mestari," sanoi Juho pelvollaan.
"Oja-työtä."
"Sitä kyllä voin tehdä, mutta oja ei tule minulta oikein suoraa," sanoi
Juho yhä vielä arkana.
"Ei haittaa mitään, sillä vedellä on notkeat niskat… Mutta vielä on eräs paha juttu… Oma ruokako?" puheli isäntä.
"Ei suinkaan minun eväilläni paljon työtä tehdä," sanoi Juho nolosti.
"Meillä on petäjä-leipä," sanoi isäntä vähän häpeissään.
"Eikö sen pahempaa? Kyllä siihen olen tottunut… Se ei haittaa mitään, kun vaan pääsen talon ruokaan," sanoi Juho jo vähän ilostuneena.
"Kun vaan siihen tyydytte, niin aivan kernaasti saatte ruveta talon ruuassa työhön. Nyt lepäämme ja aamulla katselemme elukat ja työn," sanoi isäntä.
Sattumalta olivat semmoiset ihmiset tavanneet toisensa, mitkä toinen toistaan tarvitsivat. Yhteiset puutokset ja ponnistukset olivat pysyttäneet heidät samalla arvo-asteella, jonka vuoksi he pian ymmärsivät toisensa, vaikka ensimältä huonouttansa häveten vähän ujosteltiin.
Juhon sydän tuli nyt niin keveäksi, että tuntui siltä kuin monen leiviskän painoinen kuorma olisi sieltä pois pudonnut. Olihan nyt toivoa saada vasikat, joita hän niin hartaasti halusi — "niin ja miks'eikäs sitä vasikkain ja ojaamisen hinnoista sovittaisi, koska häntä tähänkin asti," mietti Juho. Hän tunsi itsensä niin virkistyneeksi ja voimistuneeksi, että hän olisi paikalla tarttunut työhön kiinni, kun vaan olisi ollut päivä. — "Ei ole kuin petäjäleipää — no kaikkiakin häntä sitten peljätäänkin, ikäänkuin ei se kelpaisi ja sillä toimeen tulisi," tuumaili Juho iltasta syödessään ja puri pettua niin vinhasti ja hyvällä halulla kuin se olisi ollut ranskan pullaa.
Aamulla lähdettiin elukoita katsomaan, ennenkuin ne metsään laskettiin.
"Siinä ovat, valitkaa mitä vaan haluatte, nuorempata tai aikaista elukkata," kehoitti isäntä.
"Minä haluan vasikoita; aikaisiin ei varani ja voimani riitä…; yhden aikaisen hinnalla saan hyvässä lykyssä kaksi vasikkata," arveli Juho.
"Olkoon sitten niin," sanoi isäntä.
Ja kaksi viimetalvista vasikkaa valitsi Juho.
Nyt lähdettiin ojamaata katsomaan. Ojattava maa oli korpi-rämettä ja hyvin vesiperäistä. Siinä oli paljon pystyssä olevia tuoreita puita ja liekojakin oli maassa runsaasti. Ennenkin oli siinä kaivaa rääpöstetty vähän ojaa, niin että ojamaan kovuus oli kaikki näköisällä.
Ikäänkuin aavistaen, oli Heikaleen isäntä miettinyt, että korvesta voisi ehkä tulla viljamaa. Omilla voimillansa koetti hän tätä aatettansa toteuttaa, mutta pian huomasi hän, että yhtäällä on yhden jälki. Hänen tointansa, apuansa ja työtänsä tarvittiin joka paikassa ja tämän tähden ei hän voinut mitään uudistusta aikaan saada. Tämä pulma se oli Heikaleen isännän saanut miettimään, että eiköhän tuota saisi elukoilla uudistyön tekijää, vaikka onkin petäjäleipä syötävänä.
"Paljonkohan tällaiseen maahan kaivaisitte ojaa kahdesta vasikasta?" kysyi isäntä.
"Niin paljon kuin tahdotte."
"Vaan pitäisihän olla joku määrä."
"Pankaa sitten semmoinen."
"Se on vähän vaikea, sillä pitäisihän tietää, montako penniä syleltä ja montako syliä," mietti isäntä.
"Mitä niillä tiedoilla tehtäisiin?"
"Eihän muutoin tiedä, kuinka paljon kahdella vasikalla ojaa saapi," väitteli isäntä.
"Minä en ymmärrä penni- ja sylilaskuja, vaan kyllä minä ojaan mutkille ja muuten, ja niin kauvas kuin vasikalla pääsee…; sanokaa sitten kun piisaa," vakuutti Juho.
Siihen selitykseen tyytyi isäntäkin ja hyvällä syyllä kylläkin, sillä eipä hänkään ollut mikään pätevä laskumies.
Nyt ryhtyi Juho työhön täydellä innolla. Korpi huiskui ja lekahteli, kun hän siellä ryskäsi ja huimi. Märjässä maassa väänteli hän sylin kanssa juurineen kaatuneita puita ja poikkihakatuita liekoja. Tämän tähden oli hän yltä päältä niin murassa ja rapakossa, ettei hänessä ollut muuta valkosta näköisällä kuin silmävalkuaiset. Tuskin malttoi hän hetkeäkään huovahtaa syömän-aikoinakaan, ja aamulla ani varahin, ennen muiden ylösnousemista, oli hän jo työssä. Illasta oli hän niin myöhään kuin vaan vähänkin näki. Mutta väsynyt olikin Juho iltasilla taloon tullessaan. Usein kävi niin, ettei hän voinut kättään ojentaa oven-linkkua avatakseen. Niissä tapauksissa täytyi hänen kolkuttaa, että huoneessa-olijat tietäisivät tulla ovea avaamaan.
Ensimäisellä viikolla kävi Heikaleen isäntä katsomassa Juhon työtä. Tosiaankaan ei ollut oja erin suoraa ja kaunista, mutta kokoa siinä oli hyvällä varalla ja sitä näytti tulevan rutosti, niin kovaan maahan nähden.
Luottaen kokemuksesta saatuun vahvaan uskoon, että vedellä on notkeat niskat, ei isäntä piitannut mitään vähäisistä mutkista; kokoahan siinä oli hyvästi ja se oli pää-asia. Kaiken tämän tähden ei hän pitkin pistätellyt Juhon työtä katsomassa, sillä näkihän hän, että ojaa sitä tulee; paitsi sitä oli hänellä itselläänkin kylliksi työtä ja hommaa, niin ettei hän suinkaan pitkin joutanut muiden kintereillä pyörimään.
Kun aikaa oli kulunut useampia viikkoja Juhon työhöntulosta, arveli isäntä, että kyllä pitäisi käydä katsomassa taasen vasikkain ansaitsijan työpaikkaa.
Tällä välin oli Juho möyrästänyt työpaikalla mielensä mukaan ja jälkeä sitä oli tullut.
Suuriksi kävivät isännän silmät, kun hän huomasi, mikä muutos korvelle oli tullut. Ennen hyllyvä ja porahteleva korpi oli muuttunut miehenkantavaksi maaksi ja torvenaan vaelsi vesi Juhon kaivamia ojia myöten tiehensä. Tätä näkö-alaa oli näinkin lyhyessä ajassa karttunut niin paljon Juhon työstä ja sehän se isännästäkin oli kumma.
Näitä katsellessaan ja ymmärtäessään tuli hän niin ymmälle, ettei tiennyt mitä ajatella ja päättää; olipa pelkoa, etteivät vasikat enään piisaisikaan. Kiireen kynttä lähti hän pois eikä puhunut Juholle hiotuista sanaa.
Oli siinä peninkulman päässä eräässä uudistorpassa asumassa tavaton kirjamies, jonka taitoa koko paikkakunta ihmetteli. Hän tiesi sanoa, kuinka monta ohranjyvää menee pääksyttäin ryssänvirstaan ja annakan osasi hän lukea niin tarkkaan, ettei lukematta jäänyt ainuttakaan pilkkua. Kaikki kuun syntymiset ja auringon pimenemiset osasi hän selittää niinkuin viisi sormeansa. Olipa hän oppinut ennustamaankin, milloin aurinko tulee semmoiselle paikalle, jolloin se ennustaa tuhoa tai onnea.
Tämän luo laputti nyt Heikaleen isäntä hädässään. Tietomies lähti hänen mukanaan, tähystelemään, onko Juho todellakin kaivanut ojaa niin paljon kuin vasikoista olisi pitänyt kaivaa.
Isäntä ja tietomies tulivat yhtenä Juhon työmaalle. Juho ei ollut millänsäkään heidän tulostaan, kaivoi ja myllehti vaan, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.
"Minusta näyttää, että Juho on enemmän tehnyt kuin tehdä olisi pitänyt kahdesta vasikasta," sanoi annakka-mies.
"Niin minustakin tuntuu."
"No, miks'ette häntä kiellä?"
"Enhän itsekään tiedä mitenkä se on … onkohan nyt jo liian paljon?" sanoi isäntä.
"0npa vaan… Jos ette tahdo maailmaa nurin saattaa, ja kaikkea omaisuuttanne menettää, niin teidän tulee hänet hyvän-sään aikana kieltää. Eikö se ole oikeus ja kohtuus?"
"Kyllä kaiketi, mutta en vieläkään käsitä, mitä te oikeastaan tarkoitatte," sanoi Heikaleen isäntä.
"Mitäkö minä tarkoitan — —? sepä on kumma. Asiahan on aivan selvä:
Oukkari on tehnyt työtä liiaksi kahdesta vasikasta," sanoi tietomies.
"Niin, vain kokonaisuudessaan … onkohan hän jo liiaksi…? Mitä minun pitäisi tehdä?"
"Ei mitään muuta kuin antaa hänelle ensinnäkin vasikat ja korvata sitten liika työ," selitti tuo rehellinen tietomies.
"Paljonkohan minun pitäisi vielä korvata?" kysyi isäntä peloissaan.
"Noo … ehkä noin tynnyri ruista," arveli luottamusmies.
"Eihän se paljon olekaan, kun katselee tätä työ-alaa…; luulin enemmänkin … kyllä minä sen mielellänikin," tuumaili isäntä luottavasti.
Siitä sitten lähdettiin Juhon luo. Parhaaltansa oli hän sylikaupalla vääntämässä kantoja.
"Kuule, Juho. Sinun ei tarvitse enään vasikoista kaivaa," sanoi isäntä.
"Näinköhän," sanoi Juho ja oikasi selkänsä suoraksi.
Hän näytti kummastelevan, että joko nyt on loppu.
"Niin; olet tehnyt työtä liiaksikin ja nyt saat heittää," sanoi isäntä.
"Onkohan? — Enhän ole luullut vielä toistakaan vasikkaa ansainneeni…; onkohan niinkuin sanoitte?" sanoi Juho ja katsoi isäntää silmiin kysyvästi.
"Niin on. Vasikat olet nyt ansainnut," vakuutti isäntä.
"Mutta olenkohan niistä jo kylläksi tehnyt?" arveli Juho yhä epäillen.
"Olet kuin oletkin, siitä et pääse mihinkään. Onhan tässä ojaa niinkuin luodevettä, enkä minä liikoja tahdo," vakuutti isäntä.
"Jokohan niin … tuumitaanpahan sitten, mutta ojaani en minä voi kesken heittää," sanoi Juho, ja taasen lyödä läimäytti hän työ-aseellaan niin että korpi kajahti.
Kun Juho tuli kotiin ja kolkuttamalla saanut oven aukeamaan, oli isäntä häntä vastassa.
"Olet kaivanut vasikkain edestä ja vielä muutakin … lisäksi — —; vasikat ovat nyt sinun ja toivon että ylimääräisestä työstäkin sovitaan," tuumaili isäntä kotiin tulleelle vasikkain tienaajalle.
"Näinköhän? Oletteko laskeneet, mitä vasikka ja ojasyltä maksaa?" arveli
Juho.
"01en laskenut ja tullut siihen päätökseen, että saat vasikkain päälliseksi vielä tynnyrillisen rukiita," selitti isäntä.
"Eihän toki! Kyllä kai ne vasikatkin… Entäs oman perheenne leipä?" arveli Juho salaperäisesti.
"Se ei kuulu väliimme. Söimme me mitä söimme, se ei kuulu sinuun. Mutta ruistynnyrin annamme sinulle liiasta työstäsi kuitenkin, ajattele siitä mitä vielä ajatteletkin. Mun ei auta, ja se on sanottu, mikä on sanottu", sanoi Heikaleen isäntä, vähän liiaksi itsetietoisesta.
"Kylläkaiketi minä, mutta olisinhan minä vielä…" sanoi Juho ällistellen.
Niin sen kävi kuin Heikaleen isäntä oli sanonut ja päättänyt: vasikat olivat nyt Juhon ja vieläpä ruistakin talven varaksi. Juho ei ollut osannut aavistaakaan, että hän nyt olisi jo vasikat ansainnut ja sitä kummemmalta tuntui hänestä koko juttu. Hän hommasi nyt lähteä vasikoita yksin kotiinsa viemään, mutta Heikaleen isäntäväki katsoi sen perin mahdottomaksi. Sentähden laittivat he Juholle kumppanin avuksi, jonka piti saattaa hänet perille asti. Juholle pantiin kovasti evästä konttiin kotimatkan varalle. Ja kuin eronhetki tuli, oli Juhon oikein vaikea erota niin hyvistä ihmisistä. Kyyneleet kierähtivät hänen silmiinsä, kun hän hyvästijätöksi mykkänä puristi isännän ja emännän kättä. — — —
Sitä iloa ei voi kukaan kuvailla, mikä Oukkarissa nousi, kun Juho vasikoineen kotiin tuli. He eivät olleet saaneet minkäänlaista tietoa sen koommin kuin Juho kotoa lähti, mihin päinkään hän on mennyt. Vasikatkin heillä muistuivat usein mieleen, mutta sen ajatuksen kokivat he kuolettaa, sillä semmoinen rikkaus tuntui heistä peräti mahdottomalta. Mutta nyt. Isä tulikin näin pian ja äkki-arvaamatta kotiin, kahden kauniin vasikan kanssa. Kilvan hyväilivät vaimo ja lapset isää ja vasikoita ja tämä teki elämän niin iloiseksi, hauskaksi ja rattoisaksi. Kahdenpuoliset kärsimykset, vaivat ja ponnistukset unhotettiin taasenkin ja nautittiin vaan hetken tuottamaa iloa ja riemastusta. — Niin. Tuskin suurin sotapäällikkökään voittoretkiltä kotiin palattuansa on suurempaa riemua ja sydämellisyyttä voinut perheensä keskessä aikaan saada kuin Juho nyt.
Vasikoista pidettiin erin-omaista huolta. Itsekukin koetti tarjota niille mehevimmän palan ja Juho sanoi, ettei niiltä suinkaan petäjävelli saa puuttua.