IX.
Yhä vaan.
Kauvan ei joudettu tässä riemun valossa hekumoimaan. Kova talvi oli tulossa ja täytyi varustella sitä vastaan-ottamaan. Huoleksi ei se kyllä Oukkarin isäntäväelle käynyt, mutta olisihan ollut peräti huonosti tehty, ellei olisi mitään huolta pidetty pitkän talven varalta. Tosinhan heillä oli tynnyri ruista petäjäisen höystöksi ja se oli heistä paljon, mutta kuitenkin älysivät he, ettei se riitä lukuisan perheen elatukseksi. Petäjänkuori-levyjä oli kyllä varattu suuri karsinallinen navetan nurkkaan, niin ettei niistä puutetta tullut, mutta pitihän haalia jotakin särvinvärkkiäkin.
Ruvettiin kokoilemaan kaikenlaisia marjoja, mitä saatavissa oli. Tässä työssä oli osallisina kaikki lapsetkin, mitkä vaan kynnelle kykenivät. Pian oli suurin osa suuresta tuohisjoukosta täytetty monenlaisilla punapintaisilla marjoilla. Lemmeslammen vettä saivat marjoilla täytetyt tuohiset vielä niin paljon kuin niihin mahtui, ja siinä oli niiden höysteleminen ja maustaminen.
Lemmesvaaran kylkeen kaivoi Juho luolan alle jotenkin välkeän kuopan. Tänne sioitettiin marjatuohiset ja tämä oli tästä lähtien talon varsinaisena kellarina. Eikä tämä semmoiseksi turhanpäiväinen ollutkaan, sillä kylmä oli kallioinen luola; eikä siellä talvella mikään jäätynytkään, sillä Juho laitti jonkunlaista katosta kuopan päälle ja piti aukon aina suljettuna ja peitettynä.
Syksympänä ruvettiin ansojen punontaan ja linnun pyyntiin. Tökeröisiä tulivat ansat ja tökerösti kävi pyytäminenkin. Juho oli niin kömpelö ja tottumaton siihen toimeen, ettei koko tuumasta olisi tullut niin mitään, ellei Riettu olisi ollut hieman nokkelampi ja kätevämpi; vanhimmat lapset jo myös vähin auttivat. Ei se pyynti käynyt sittenkään rivakkaasti ja sälevästi. Paksuja olivat seljäspuut, paksuja viritystikut ja ansat. Vihit tehtiin niin korkeita ja vankkoja, että ne melkein olisivat pidättäneet lehmikarjan —; sen vuoksi kai niin tehtiin, etteivät linnut ylitse pääsisi.
Vaikka pyydykset olivat tämmöisiä kölsyjä, käpertyi kuitenkin yksi ja toinen metso, koppelo, ukko- ja akkateeri, pyy ja riekko ansaan. Ne harvat loukkaat, mitkä olivat pyydystämässä, olivat niin kömpelösti tehdyt, ettei niillä saatu ainuttakaan päätä.
Jospa Juho olisi voinut pyssyä käyttää, olisi hänellä ollut kyllitellen metsänriistaa tarjona kaikesta nimestä, metsän kultaiseen kuninkaasen saakka. Niin, kyllä kaiketi, mutta mistäpä tuli Juholle pyssyt, ruudit, lyijyt? Ja jospa niitä olisi ollutkin, mitäpä hän olisi niillä tehnyt, sillä koko elämänsä ajalla ei hän ollut laukassut pyssyä kuin yhden ainoan kerran, eikä osannut silloin riihen seinäänkään; siitä saakka pelkäsi Juho pyssyä pahemmin kuin kuolemaa.
Niin. Saatuja lintuja ei suinkaan hauskoin pidetty. Pikkuisen keitettiin tavasta lintua petäjäisen särpymeksi ja tuntuipa se liemineen antavan petäjäiselle aika kyydin, sillä eipä se nyt joutanut suussa pyörimään. Mitä vähänkin voitiin säästää, suolattiin ne ja paistettiin; näin laitettuna pantiin ne tuohisiin ja vietiin kuoppaan talven varaksi.
Näin tavoin oli heille karttunut melkoiset määrät lintua ja marjoja.
Hyvällä ja iloisella mielellä ottivat he vastaan kovan ja pitkän talven.
Tästä kaikesta hyvästä kiitteli Juho usein Jumalaa, kun hän on heitä
niin paljon auttanut ja heille näin paljon hyvyyttä uskonut.
Kesällä ei tietty ahtaudesta mitään, kun tarjettiin maata heinävajassa ja navetassa. Mutta ahtaalta tuntui ensi-alussa maja, kun perhe talven tullen sinne kokoontui. Ei siellä ollut paljon käden eikä jalan siaa, mutta siellä sitä kuitenkin oltiin ja toimeen tultiin. Ei tuota rakennusta tehdessä ollut mikään arkkitehti mitään piirustusta antanut, eikä laskenut lukua, kuinka monta kuutiojalkaa siinä tulee ilmaa kunkin huoneessa olijan osalle. Paljon ei sitä olisi osaksi tullutkaan, sillä makuulla kun oltiin, oli kylki kyljessä kiinni, ellei vaan kannot sitä estäneet. Ei siinä kyllä ollut venttiilejä, eikä muita ilmanvaihtotorvia, mutta onneksi oli Juho semmoinen rakennustaituri, että hän kyllä oli kohti miettimisin osannut rakentaa niin, että siinä oli kylläksi ilmanvaihtoa hataruutensa tähden; lakeen heitetty reppana täydensi sen vielä täydellisemmäksi.
Siellä pärevalkean ääressä luki Juho vanhaa raamattuansa, virsikirjaansa ja katekismoansa. Hän opetti lapsiansa lukemaan ja silloin istuivat lapset piirissä kantojen nenissä, isä keskellä; näyttipä se jonkunmoiselta koululta. Ei kukaan lapsista niskoitellut ainuttakaan kertaa, kun isä antoi merkin, että nyt lukeminen alkaa, vaan hiljaisina kokoontuivat he hyvässä järjestyksessä niinkuin luokalle ainakin. Niissä tilaisuuksissa opetti Juho lapsillensa kykynsä mukaan Jumalan pelkoa ja rakkautta, samassa tyrkyttäen heille, minkälainen ihmisen velvollisuus on lähimmäistään kohtaan. Tällä ei kuitenkaan ymmärrettäkö sitä, ettei Juho milloinkaan muulloin olisi lapsilleen puhellut Jumalasta kuin lukuhetkillä, ei, sillä se oli hänen ainaisena huolenansa ja tehtävänänsä, mutta luku-ajoilla oli se välttämätön tehtävä.
Semmoinen koulu se Oukkarin lapsilla oli.
Paljon ei työtä tehty Oukkarissa talvella. Juho vaan hakkaili tarvittavat pirttipuut ja vähän aidaksia, joita hän luuli tarvittavan syksyllä raivaamallensa niitylle. Koetettiinpa pyydystellä jäniksiäkin särpymen lisäksi, mutta ei yksikään pitkäkorva takertunut heidän pyydyksiinsä, niin kömpelösti olivat ne laitetut. Syksyllä oli Juho kyhäillyt muutamia katoksia puiden alle ja viritellyt niihin ansoja. Niitä kävi hän tavantakaa katsomassa ja korjailemassa; joskus hän niiltä retkiltään toi jonkun koppelon tai teeren.
Siihen rajoittuivat talon talviset ulkotyöt.
Sisätöistä ei ollut puhettakaan. Lukuun-ottamatta sitä, että niin pienessä mökissä olisi ollut mahdoton mitään semmoista yrittääkään, olivat he — kuten tunnetaan — niin kykenemättömiä mihinkään käsityöhön, ettei semmoista voinut tulla kysymykseenkään. Ei kuulunut mökistä karstan karsketta, ei rukin surinaa, eikä pirran pauketta; ei siellä myös kirves kapsahdellut, ei höylä hissahdellut eikä saha karnahdellut. Kuitenkin kuului mökistä joskus jotakin outoa kolketta, joka ei suorastaan kuulunut käsitöihin, vaikka se oli laillaan sisätyötä. Silloin kuin tuo kolke kuului, survottiin mökissä isossa haapaisessa huhmarissa puu-petkeleellä petäjän kuoria hienoksi. — Semmoinen oli talon mylly, semmoiset syötävät suurukset. —
Näin elettiin Oukkarissa talven yli ilman ihmisten avutta, muiden turvan tuottamatta. Kaikki ihmiset ihmettelivät, että millä herran voimalla he hengissä pysyvät, kun Juhoa ei talvikautena näkynyt kylillä apua etsimässä. Usea oli hommassa lähteäkseen katsomaan, oliko heistä enään ainuttakaan päätä hengissä. Pelkkään aikomiseen nuot huolehtimiset kuitenkin jäivät ja oukkarilaiset jäivät kuin jäivätkin oman onnensa nojaan. Juho huolehti kaikkian vähimmän tämmöisistä asioista, sillä petäjäistä oli yllin kyllin; olipa selvää viljaakin pitkin talvea silloin tällöin linnusta keitettyyn laimeaan liemeen velliksi vispata, ja marjoja ja marjavettä pistettiin suuhun petäjäiselle kyytimieheksi —. Hätäkös silloin oli. Se vaan, että talossa oli keväällä aika kasa oikein isoja ja paksuja rukiin-olkeja, jopa niin isoja, että olisivat kelvanneet vaikka minkälaisen huoneen seinälle, nimittäin kuorituita — petäjiä.