X.
Elämää vaan.
On kulunut joku aika. Eteenpäin on pyritty Oukkarissa ja eteenpäin on laillaan mentykin. Juho on vointinsa mukaan koettanut purastaa peltoa. Paljon ei sitä karttunut, sillä kovaa vastarintaa tekivät kankaan kivet ja ikikorven kannot. Vähitellen karttui sitä kuitenkin, niin että voitiin kylvää perunaa ja vähän muutakin viljaa. Niittypalasia oli Juho myös kokenut raivata korven laiteille, mutta eipä sitäkään paljon tullut, sillä: "yhtäällä on yhden jälki", varsinkin uutta taloa tehdessä.
Hyötymään päin sitä kuitenkin oltiin yhdessä ja toisessa suhteessa. Rukiita oli saatu ensimäisestä halmeesta kokonaista kaksi tynnyrillistä ja se oli paljon; toista kaskea oli kaadettu. Vasikat olivat kasonneet aikaisiksi elukoiksi; ne olivat poikineet ja lypsivät nyt maitoa. Petäjät seisoivat yhtä uljaina ja hyväntahtoisina kuin ennenkin, tarjoten nahkaansa yhtä alttiisti kuin ennenkin perheen tarpeeksi, jos muutoin entiset petäjä-varat puuttuisivat. Lintumaat sekä marikot olivat entisessä kunnossa; siis entiset edut olivat aivan samat kuin ennenkin ja mitä oli työn kautta hyödytty, se oli pelkkä voitto.
Kun näin hyvästi asiat olivat, oltiin hyvässä toivossa. Juho jo usein puhui uuden ja paremman asuinhuoneen teosta, mutta siltäänpä se aina jäi.
"Jospa meillä heti alussa olisi ollut näin vapaa ja ominainen talonpaikka, niin toisin olisivat nyt asiamme … olisi parempi tupakin, vaikka hyvä tämä näinkin on, parempi kuin mitenkään muutoin… Jospa oltaisiin edes nuorempia," arveli Juho joskus.
Eipä kummakaan, vaikka Juho tavasta näin arvelikin. Hän oli jo ikämies. Päälliseksi olivat koko elämänaikaiset ankarat ponnistukset, nälkä ja kärsimiset hänet ennen aikaansa vanhantaneet. Kai tunsi Juho voimansa vähenevän edellä mainituita sanoja lausuissaan.
Niin. Olihan hieman edistytty kaikilla aloilla, mutta eräässä suhteessa oli taloudellinen edistys suurin ja huomattavin. Talon emäntä, Riettu, oli, näette, siunatussa tilassa, ja kun kesä tuli kauneimmilleen, lahjoitti hän perheelle yhden henkilön lisää. Tämä oli kuudes heidän elävistä lapsistaan ja tytär se oli.
Tuskin koko elämässään oli Juho ollut niin tukalassa tilassa kuin nyt. Ei ollut ajattelemistakaan saada lasta hengissä viedyksi kirkolle kastettavaksi. Kastamatta ei hän tahtonut missään tapauksessa lasta jättää, sillä Juhosta tuntui synti ja pakanuus pääsevän pesimään perheesen, jos vaan lapsi jäisi pitemmäksi aikaa kastamatta.
"Mutta mitenkä saada pappi tänne näin synkälle salolle, johon oli niin pitkä matka ja johon ei ollut minkäänlaista tietä, eipä edes polkupahastakaan? Ja jospa jotenkin saisi papin, mistä saisi kummit, sillä eipä ole ihmisiä lähellä, ja kukapa turhan-päiten lähtisi semmoista vaivaa näkemään?" mietti Juho.
Vuorokauden vaivasi Juhoa nämät ajatukset, mutta sitten teki hän päätöksensä.
Ensinnä rupesi hän pitämään kummeista huolta, sillä papin saantia ei hän niinkään paljon epäillyt. Kolmen neljänneksen päässä Juhon mökistä oli toinenkin uudis-asukas. Tämä oli Juhon esimerkistä rohkaistuneena ruvennut haluamaan päästäksensä oman turpeen mieheksi. Kappaleen aikaa jälemmin kuin Juho, perusti hänkin mökkinsä kruunun metsään ja tuli niin Oukkarin likimmäiseksi naapuriksi. Kirveläksi kutsuttiin tätä uutta naapuritaloa.
Näiden likimmäisten naapureinsa puoleen kääntyi Juho ensi hädässään. Hän meni Kirvelään, esitti asiansa ja pyysi sekä isäntää että emäntää tulemaan kummeiksi vastasyntyneelle lapsellensa, luvaten papin noutaa kotiinsa. Ilolla lupasivat he sen tehdä ja Juho lähti sieltä suoraan metsiä myöten samoamaan pappilaa kohden. Päästyänsä likimmäiseen taloon, meni hän huoneesen ja pyysi arasti isäntää ja emäntää kummiksi.
"Kyllähän sitä pitäisi, mutta onhan sinne niin pitkä matka, eikähän sinne osaisikaan, kun ei ole tietä eikä mitään," sanoi isäntä, pyörien selin Juhoon, maahanluoduilla silmillä.
Emäntä myös ei ollut Juhoa näkevinäänkään, kuljeskelihan vaan siinä maatapäisenä.
Juho ymmärsi oitis, ettei heidän haluta. Alakuloisena lähti hän. Pihalla tapasi hän talon rengin ja piian.
"Ehkä nuot… He eivät ole rikkaita," ajatteli Juho.
Hän läheni heitä ja pyysi kummeiksi.
"Ei häntä tiedä … mutta voisihan sitä sentään… Mietitäänpä häntä tässä asiaa," sanoi renki, mutta Juho luuli huomanneensa, että renki ja piika vilkasivat pilkallisesti toisiansa silmiin.
Eräässä toisessa talossa kävi Juho samalla asialla ja samansuuntaisia vastauksia sai hän siellä kuin edellisessäkin talossa. Sitten ei hän puhunut kenellekään mitään koko kummijutusta. — —
Päivä oli puolessa, kun Juho astui sisälle kirkkoherran virkahuoneesen. Hän oli myöhän joutunut kotoaan lähtemään ja asiainsa sekä pitkän matkan tähden oli hänen täytynyt olla välillä yötä.
"Mitäs Oukkarille kuuluu?" kysyi kirkkoherra tavallisuuden mukaan.
"Kuuluuhan sitä… Minulle taas on syntynyt pikkunen," sanoi Juho.
"Nyt vielä!?"
"Niinpä meidän Herramme on nähnyt hyväksi tehdä."
"Eipä silti. Mitä hän tekee, se on kaikki hyvin tehty. Mutta mitä te oikein tarkoitatte, lasta kastetuksi, vai mitä?" sanoi kirkkoherra.
"Semmoinen on tarkoitukseni."
"Onko lapsi täällä?"
"Eikä ole, se on kotona."
"No kuinka sitten voidaan kastaminen toimittaa, kun ei lapsikaan ole täällä?" sanoi kirkkoherra kummastellen, ja katsoi kysyvästi Juhoa silmiin.
"Tarkoitukseni oli, että tuota … niinkuin että … pyytää kirkkoherraa sinne kotiin lasta ristimään," puheli Juho.
"Miks'ei lasta tuotu tänne?"
"Sitä ei voi; heikkoa lasta ei voi hengissä tänne saada."
"Panisitte hätäkasteesen."
"Kukapa senkään tekisi; … ei pistättele meillä vieraat."
"Kyllä se on mahdoton, että minun lähteä sinne; niin pitkä matka, eikä tietä minkäänlaista."
"Mentäisiin sen mukaan kuin jaksettaisiin… Oltaisiin välillä yötä."
"Kuka minulle kaikki tämmöiset vaivat maksaa?" sanoi kirkkoherra, ikäänkuin huomaamatta, sillä hän oli jo tuntonsa kanssa ahtaalla.
"Semmoiset vaivat maksetaan vanhurskasten ylösnousemisessa… 'Minkä te teitte yhdelle näistä pienimmistä, sen te teitte minulle'. Muistakaa näitä Vapahtajan omia sanoja," muistutti Juho terävästi.
Vesikierteet nousivat kirkkoherran silmiin. Hän tarttui syliksi ryysyiseen Juhoon ja virkahti:
"Olette oikeassa, veliseni. Te olette antaneet minulle terveellisen muistutuksen; kiitos siitä! — Kun minä otan vähän ruokaa, niin sitten heti lähdemme," sanoi kirkkoherra.
Juho meni väenpuolelle odottamaan ja kirkkoherra toimitti hänellekin ruokaa.
Kirkkoherra oli hyvänluontoinen mies ja valmis palvelemaan ja auttamaan kaikkia, samassa kuin hän uskon vakuutuksella ja tunnon rauhalla teki työtä sielun hoidossa, eikä vaan palkan edestä ja elääkseen. Mutta vaikka näin oli, tuntui tuo matka hänestä liialliselta ja vastahakoiselta, jopa siihen määrään asti, että oli horjahtua pois oikealta laidalta.
Pian tuli kirkkoherra ja sitten lähdettiin tallustelemaan Juhon mökkiä kohden.
Kirkkoherra oli paljon nuorempi Juhoa, norja ja voimakas mies. Ravakkaasti ja kepeästi käveli hän ja kulkeminen tuntui hänestä leikinteolta.
Kankeasti ja kömpelösti kävi rapistuneen ja vaivoistaan väsyneen Juhon kulku, mutta varmasti. Sääliksi kävi kirkkoherran, kun hän paksuissa, monikertaan paikatuissa sarkavaate-pantuksissa ja tuohivirsuissa mennä väännätteli eteenpäin kuumalla kesähelteellä.
Paljon ei puhuttu taipaleella.
"Tokkohan vaan jaksatte kävellä perille asti?" sanoi kirkkoherra muutamasti.
"Olenpa minä tämän välin niin monasti … kunhan vaan itse jaksaisitte," arveli Juho.
"Eikö noihin teidän virsuihinne mene vesi?" kysyi kirkkoherra eräällä vetisellä rämeellä.
"Tottahan menee jos tuleekin… Pahemmin on teidän laitanne, sillä teidän kengissänne ei ole tuloreikiä ja menopaikkoja kyllä löytyy," arveli Juho.
Pian ilmestyi kaksi vastakohtaa. Juho virkistyi sitä paremmaksi kävelijäksi, mitä enemmän hän kulki, mutta kirkkoherra teki uupumusta. Kangistuneet ja köntistyneet jäsenet norjenivat ja notkistuivat vaan Juholla, kun hän sai niitä kiusailla ja liikutella, jota vastaan kirkkoherran vähemmän kärsineet ja harjoitetut raajat alkoivat uupua ja veltostua.
Juhon vauhti kävi viimein niin sietämättömäksi, ettei kirkkoherra ollut mitenkään voida perässä pysyä. Kivi kiveltä, kanto kannolta ja mätäs mättäältä otti Juho semmoisia harppoja, että olisi luullut jonkun jousen häntä nakkelevan.
"Ai, ai, Juho! Älkää kävelkö niin hurjasti, minä en voi seurata," sanoi kirkkoherra viimein.
"Joko nyt?" sanoi Juho ja hiljensi vauhtiansa.
Illalla ehdittiin muutamaan taloon ja jäätiin siihen yöksi.
"Meidän pitää lähteä auringon noustessa, että kerkeän palata huomenna kotiin," sanoi kirkkoherra Juholle.
"Kyllä."
"Herätä sinä minua, jos en minä itse heräisi, pyyteli kirkkoherra.
"Kyllä."
Kovin kipeinä ja kankeina olivat kirkkoherran kintut, kun Juho hänet aamulla herätti. Tuntui siltä, ettei niillä ensinkään voi kävellä. Kuitenkin lähdettiin taipaleelle. Kaikessa kömpelyydessään ja kankeudessaan oli Juho nyt verrattain parempi kävelymies kuin kirkkoherra. Vähitellen vertyivät kirkkoherrankin jalat niin, että voitiin mennä tavallista kytkää.
"Onko täällä kummejakaan?" kysyi kirkkoherra, kun oli kappaleen aikaa kävelty.
"Eiköpä niitä liene," sanoi Juho, eikä kääntänyt päätänsäkään, kävellä telsi vaan.
Se oli ainoa haastelu, mitä tällä viime taipaleella puhuttiin.
Nyt tultiin perille. Mikä näky. Kauhean korkean vaaran kupeella, pienessä jylhän ja synkän korven silmässä on Juhon asumus, mataloine asuin-, navetta- ja vaja-huoneineen. Kevätkesän aamupäivän aurinko lempeästi ja lämpymästi valaisi ja lämmitti kolkkoa ja jylhää seutua ja Lemmeslammen tyyni ja peilikirkas pinta näytti siltä, kuin se silmää iskien olisi kuiskinut: täälläkin asuu ihmisiä, joilla on sydän.
Kirkkoherra oli kyllä kuullut puhuttavan Oukkarin yksinkertaisesta ja alkuperäisestä elämästä ja asunnosta, mutta tämmöiseksi ei hän ollut sitä käsittänyt; mielikuvitus kertomusten johdosta oli synnyttänyt väärän kuvan. Omituisilta siis näyttivät todellisuudessa nämät talouden huoneet jo päältäkin päin, pitkine tasaamattomine nurkkineen ja veistämättömine hirsineen.
Pihalla vastaan-ottamassa oli koko Oukkarin lapsiliuta ryysyvaatteineen, ja sieltä täältä pilkisti heidän paljas ihonsa repaleisten ryysyjen alta. Kullakin heillä oli aivan uudet tuohivirsut jalvoissa, ja siitä piti ymmärtää, että he olivat oikein juhlatamineissaan. Etunenässä seisoi Kirvelän Tahvo lakki kourassa; hänelläkin oli uudet virsut jalvoissa ja yhtä monikertaan paikatut vaatteet päällä kuin Oukkarillakin. Syvästi kumartaen toivotti hän kirkkoherran tervetulleeksi.
Kirkkoherra astui esille ja tervehti vastaan-ottajia. Sitten rupesi hän pyrkimään huoneesen ja Juho avasi tuohi-ovensa. Köykkysissään astui kirkkoherra sisälle. Huoneessa oli melkein pimeä, sillä ne muutamat lasinsirpaleet, jotka Juho oli seinään sovittanut, olivat savun ja lian kanssa niin piintyneet, ettei tiennyt juuri, oliko huoneessa ikkunoita olemassakaan. Sitten vasta kun silmä oli tottunut tuohon ankaraan hämärään, huomasi parilla seinällä jotakin mustan-punaiselta kuultavaa pientä reikää.
Heti kun kirkkoherra oli huoneesen astunut, painoi Juho oven kiinni. Köykkysissään yritti kirkkoherra astumaan eteenpäin, mutta ensimäisen askeleen otettuansa, kompastui hän kantoon ja kaatui ylönkuppuraisiaan. Ponnahtaen siitä ylös, löi hän päänsä kattoon, sillä hän oli tavallista pitempi mies.
"Antakaa oven olla auki. Täällä on niin pimeä, etten näe vähääkään eteeni ja loukon itseni palasiksi," kehoitti kirkkoherra ulkopuolella ovenvartiana olevaa Juhoa.
Juho totteli ja nyt rupesi kirkkoherra paremmin näkemään eteensä.
Omituinen näky aukeni kirkkoherran eteen täälläkin. Korkeita kantoja oli siellä täällä permannolla, eikä minkäänlaista lattiaa ollut, paljas maa vaan kantojen välillä. Perällä makasi talon emäntä lapsivuodettansa. Vuoteena oli hänellä vanha rikkinäinen takareki, jonka päällä oli joitakin kirveellä veistetyitä lautoja. — Joiltakin mastopuun hakijoilta oli särkynyt takareki, jonka vuoksi he heittivät sen kelpaamattomana metsään. Tämän sattui Juho löytämään ja hänen mielestään oli väärin, että semmoinen taideteos saa jäädä metsän hyväksi. Sentähden kantoi hän sen kotiinsa ja nyt hän oli sovittanut sen tärkeään toimeensa, ja semmoisena oli se talon ainoana ylellisyys-tavarana.
Siinä ei vielä kaikki. Tämän omituisen, ryysyillä peitetyn vuoteen kohdalle seinään oli lyöty jotenkin pitkä, koukkupäinen ja tukeva puunaula. Pitkästä vitsasangasta riippui naulan koukussa tavattoman iso tuohinen. Se oli tehty eri tavalla kuin tavalliset tuohiset. Ensinnäkin oli se tavattoman pitkä leveytensä suhteen ja kaksinkertainen joka paikasta, paikoin useamman kertainenkin. Tuohia oli pantu pitkittäin ja poikittain ja selvästi näki, että se oli tehty useammasta kappaleesta. Lutasimia oli siinä tavallista enemmän, laidoillakin, ja paikoittain oli niitä pantu ristiinkin, ikäänkuin koristukseksi. Huomiota herätti sekin, kuin siinä joka paikassa oli tuohen ihopuoli päälläpäin, aivan päinvastoin kuin tavallisesti.
Oitis herätti tuo kummallinen koukusta riippuva tuohinen kirkkoherran huomion. Hänen ajatuksensa pyörähtivät juuri miettimään tuon kummallisen esineen merkitystä, mutta samassa sai hän elävän ja todellisen vastauksen kysyville mietteillensä. Pieni, kireä ja äkkinäinen kirahdus kuului kummallisesta tuohisesta, ja vaimo ojensi heti kätensä ja alkoi liikuttaa riippuvaa tuohista. Kirkkoherra oikein säpsähti tuota outoa ilmiöä. "Kehto", mutisi hän puoli-ääneen. Vaimon liikutellessa pienokaistaan, huomasi kirkkoherra, että tuossa uuden-aikaisessa kehdossa oli tuohen ihopuoli kehdon sisäpuolella samoin kuin päälläkin päin. — Juho oli ollut näin juhlallisessa tilassa oikein taitelijatuulella.
Kirkkoherra oli nähnyt kylläksi. Hän kömpi ovesta ulos, missä Juho ja
Tahvo, ynnä talon lapset olivat uskollisesti vahtia seisomassa.
"Ketä tässä kirjoitetaan kummeiksi?" kysyi kirkkoherra.
"Eipä tässä näy muita vieraita, kun tuo naapurin isäntä," selitti Juho.
"Eikö hänen emäntäänsäkään?"
"Hän olisi kyllä kernaasti tullut, mutta hän tuli kipeäksi, kovin kipeäksi, juuri kun piti lähteä … ei kyennyt lähtemään," selitti Kirvelän Tahvo.
"Mistä nyt kummeja saadaan?" kysyi kirkkoherra.
"Otetaan mitä on. Kirkkoherra rupeaa yhdeksi, Tahvo toiseksi ja kyllä minäkin rupean…; mistäpä tässä nyt enemmän… Pilkkana pitivät muut kummiksi kutsutut," selitteli Juho.
Kirkkoherra kirjoitti sitten kummeiksi mitä saatavissa oli.
"Huoneessa ei saata lasta kastaa, siellä ei sovi," sanoi kirkkoherra.
"Jos niin on, niin toimitetaan kastaminen täällä ulkona, onhan nyt kaunis ilma," arveli Juho.
"Parasta on. Laittakaa tänne kaste-vettä," toimitti kirkkoherra.
Juho lähti liikkeelle. Suorastaan meni hän navettaan. Pian palasi hän sieltä. Hänellä oli tuohinen kädessä ja hän kiirehti sen kanssa lammesta vettä noutamaan. Sieltä tultuaan asetti hän vedellä täytetyn tuohisen aivan metsän rintaan pitkän kannon päähän.
Tämän tuohisen oli Juho vasituisesti tehnyt kastemaljaa varten. Se oli tehty samaan malliin kuin tavalliset tuohiset, mutta yhtäkaikki oli Juho osannut laittaa sille sen merkityksen, minkä tämmöinen juhlallinen tilaisuus vaati. Hän, nimittäin, oli ottanut tuohen hilsepuolelta pois ensimäisen yli asti lähtevän ohkasen hilsekerroksen ja tehnyt tuohisen nurin päin, niin että hilsepuoli oli sisällä ja ihopuoli päällä. Kun tähän sitten pantiin vettä, näytti siltä kuin vesi olisi peljännyt tuohisen pintaa, sillä niin erillään se siitä koki pysytellä. Hopeakirkkaana seisoi vesi tuohisessa, korkeammalla keskeltä kuin laidoilta ja helmeili ympäri reunojansa niin kauniisti, että olisi luullut kaikkein kauniimman helminauhan käärityn tuohisen reunoille.
Juhlallinen oli hetkikin, mutta kylläpä Juhokin oli kaikki taitonsa pannut liikkeelle, saadaksensa kaikki oikein juhlalliseksi.
Kirvelän Tahvo nouti nyt lapsen mökistä ja toimitus alkoi. Tahvo piti lasta, ja Juho ja hän asettuivat kahden ison petäjän väliin, jotka olivat niin parhaanlaisen matkan päässä toisistansa, että he parhaaksi mahtuivat niiden väliin: lapset pilkistelivät mikä minkin puun takaa, kummastellen tätä outoa toimitusta.
Koko toimituksen ajan lauloivat linnut monenkaltaisilla äänillänsä iloisia ja kauniita säveleitänsä puiden latvoissa, niin että koko seutu tuntui olevan yhtenä sävelistönä. Lempeä, mutta jotenkin navakka tuuli humahteli ja suhahteli petäjäin latvoissa ja oksissa, ja tämä tuntui siltä, kuin tuuli olisi yhtynyt lintujen lauluun ja soittanut passoa sekaan.
Kuinkahan lienee niin sattunut, mutta samassa kun kirkkoherra kysyi kummeilta: "Tahdotkos sinä kastetta tämän uskon tunnustuksen päälle?" lentää tohautti muutamia teeriä aivan pihan aukian äärimmäisien puiden latvaan, vaikkei suinkaan ollut se vuoden-aika, jolloin teeret puissa istuvat. Metsän asukkaat näyttivät itsekin oudostuvan tätä asemaansa, sillä ne kääntelivät itseänsä joka suunnalle niinkuin viiri, päät ja pyrstöt pystyssä. Niidenkin petäjien latvoissa oli muutamia, joiden välissä Juho ja Tahvo lapsen kanssa seisoivat.
Kun kirkkoherra pani vettä omituisesta kastemaljasta lapsen päähän, sanoen: "Minä kastan sinun, Kreeta, nimeen Isän" j.n.e., kuikistelivat teeret pitkäkaulaisina puista alas, ikäänkuin tiedustellen, mitä kaikkea siellä alhaalla on tekeillä. Sitten ne muutaman kerran ännähtää kuhauttivat ja lähtivät lentämään.
Koko toimitus tuntui kirkkoherrasta Väinämöisen soitolta. Hänen mielessään väikkyi semmoinen tunne, että Lemmeslammen pinnalle nousisivat rynttäillensä Ahto Vellamonsa ja tytärtensä kanssa, sillä Tapioa ja metsän kultaista kuningasta ei hänen mielestänsä puuttunut, koska Juho ja Tahvo hänen mielikuvituksissaan, paksuissa paikkanutuissaan seisoessaan puiden seassa korven varjokkaassa siimeksessä, näyttivät hänestä semmoisilta.
Toimitus tuli nyt päätetyksi. Lapsi oli tullut otetuksi kristillisen kirkon ja seurakunnan jäseneksi. Niinkuin tiedämme, oli hän tyttö ja hänestä tehtiin äidin kaima, sillä ennestään ei heillä semmoista ollut; mutta tuskinpa yksikään lapsi on juhlallisemmin kastettu kuin tämä.
Juho rupesi laittamaan kirkkoherralle ruokaa, sillä eihän emäntä nyt miten voinut sitä tehdä. Kahden pitkän kannon päähän pihalle asetti hän kirveellä veistetyn laudan, jolle hän alkoi tuoda ruokavarojansa. Hän oli hankkinut tätä tarvetta varten vähän melkein selvää leipää. Aivan uusissa tuohisissa kantoi hän laudalle voita ja viiliä kuopasta. Olipa hänellä vielä varastossa tuoresuolasta lahnaakin, sillä hän oli onnistunut Lemmeslammesta saamaan niitä muutamia joku päivä sitten. Kun hän oli vielä tuonut laudalle puukkotölänsä ja tökeröisesti tehdyn puulusikka-koliskon, niin oli pöydän kattaminen päättynyt.
Juho kehoitti nyt kirkkoherraa syömään. Nälkä kaivelikin kirkkoherran sydän-alaa, sillä hän ei ollut voinut syödä aamulla, varhain kun yöpaikasta lähdettiin. Mielellään totteli hän kehoitusta ja istuuntui, ei pöydän, vaan laudan ääreen. Voi ja viili oli niin puhdasta, että kirkkoherra oikein ihmetteli sitä mielessään, vertaillessaan tätä vastakohtaa heidän muuhun elämäänsä. Viilissäkään ei ollut ainutta rikkaa, eikä tomun hiukkaa. Paksu päällinen oli vaan puhdas ja valkea kuin kiko, ja hieno-röyhelöinen pinta osoitti, että piimiminen oli niin hyvässä järjestyksessä onnistunut kuin se suinkin onnistua saattaa.
Hyvällä halulla pisteli kirkkoherra ruokaa suuhunsa omituiselta pöydältä, kummallisista astioista ja oudossa ruokasalissa. Viili se seisoi jäykkänä ja jyrkkälaitaisena pohjaa myöti kuin seinä, eikä lievahdellut vähintäkään siihen koloon, josta kirkkoherra ahnaasti poskeensa pisteli; petunsekainen leipäkään ei yhtään kaakarrellut vanhan viilin mukana alas mennessään.
"Kuinka te olette noin hyvää voita ja viiliä voineet saada?" kysyi kirkkoherra syömästä päästyään.
"Lehmäthän niitä antavat," sanoi Juho, oudoksuen kirkkoherran kysymystä.
"Minä tarkoitan sitä, kun voi on niin puhdasta ja maukasta, ja viili niin hyvästi piimynyttä," oikasi kirkkoherra.
"Ei käy lehmän-antiin paneminen sekaa niinkuin leipään … tuota —: ja — ja meillä on hyvä kuoppa," selitti Juho viattomasti.
"Tuohisissako te piimitätte kaikki maitonne?"
"Joka tipan, mitä ei muutoin syödä."
"Onko teillä ensinkään muita astioita kuin tuohisia?" kysyi kirkkoherra.
"On pata ja juurisaavi."
"Kirnu?"
"Sekin on tuohesta … mutta saattaahan tuota silläkin…" arveli Juho.
"Kyllä teillä on viheliäisin ja kurjin elämä, mitä olla saattaa." arveli kirkkoherra.
"Kuinka niin?" kysyi Juho loukatun tunnolla ja rengautti silmänsä suuriksi kuin suitsirenkaat.
"Teidän asuinhuoneenne on niin kurja, etten ole koskaan moista nähnyt, ja teidän koko elämänne osoittaa suurinta kurjuutta ja puutosta, sillä teiltä näyttää puuttuvan välttämättömimmätkin elämän tarpeet," sanoi kirkkoherra avonaisesti.
"Näinköhän arvelette? … minä ajattelen toisin — mikäpä meillä täällä olisi hätänä? Olemmehan itsenäisiä ihmisiä, eikä kukaan täällä meitä sorra, polje eikä tee mitään vääryyttä. Päinvastoin on Jumala antanut ja uskonut meille liiankin paljon ja kaikesta hyvyydestään kiitämme häntä. Loistoa ja ihmisten seuraa emme kaipaa …; syömme mitä saamme ja olemme osaamme tyytyväiset, sillä meillä on Jumala, johon luotamme ja hän kyllä pitää huolen meistä," tuumaili Juho luottavasti,
"Olette oikeassa siinäkin asiassa. Suurin onni ihmiselle on se, että on osaansa tyytyväinen ja pelkää Jumalaa," sanoi kirkkoherra ja tarttui Juhon käteen, merkiksi, että hän on täydellisesti ymmärtänyt Juhon tarkoituksen.
Kun kirkkoherra oli einehtimisensä päälle vähän levähtänyt, hankki hän itsensä paluumatkalle. Emännän ja joka lapsen jätteli hän erikseen hyvästi, ja Kirvelän Tahvo odotti lakki kourassa vuoroaan; viimeiseksi jätteli kirkkoherra hänet hyvästi, lämpymästi kättä puristaen.
Nyt lähti kirkkoherra vuovaamaan kotiansa kohden Juhon opastamana, sillä eihän hän kuuna kullan valkeana olisi omin neuvoinsa osannut sieltä takaisin tulla.
Kotoa lähteissään sieppasi Juho ison sangallisen tuohisen kuopasta ja otti sen mukaansa; se oli tiviisti peitetty tuohi-kannella. Se riippui sangastaan koko taipaleen joko Juhon käsikoukussa tai muutoin kädessä.
"Mitä teillä tuossa tuohisessa on?" kysyi kirkkoherra, kun he olivat jo pitkät matkat kulkeneet.
"Onpahan."
Se oli ainoa sananvaihto, mitä talottomalla taipaleella heidän keskensä puhuttiin.
"Kyllä tästä osaan jo itsekin, saatte palata takaisin," sanoi kirkkoherra Juholle ensimäisiin taloihin tultua.
"Ei ole vississä…; vielä on sekavia, tiettömiä paikkoja … vien perille saakka…; periltä olen teidät noutanutkin," sanoi Juho.
Myöhään illalla päästiin pappilaan. Tuohisine päivineen tunkeusi Juho kirkkoherran jäljessä virkahuoneesen. Väsyneenä istahti kirkkoherra tuolille, mutta Juho jäi ovipieleen seisomaan. Kirkkoherra kehoitti häntäkin istumaan, mutta Juho tuhrasi vaan nokkaansa ja sioittteli jalkojaan.
"0tin tämän tuohisen," alkoi hän tovin päästä. "… Muuta antamista ei minulla ole suurista vaivoistanne… Siinä on voita — — pyydän sen saada jättää teille," sanoi Juho matalalla äänellä.
"Ei, en missään tapauksessa minä ota teidän voitanne," sanoi kirkkoherra, hypähtäen ylös tuolilta.
"En minä olisi sitä uskaltanutkaan … mutta kun sanoitte meidän voin olevan semmoista, että sitä saattaa syödä," sanoi Juho, taasen tuhrasten nokkaansa.
"Kyllä kaiketi, mutta kuitenkaan en voi sitä ottaa. Kenties on se ainoa voi, mitä teillä on, ja eihän teillä muutoinkaan ole isot varat; voinne tarvitsette kyllä itse," vastusteli kirkkoherra.
"Ei se tee mitään … olkoon vaan viimeinen … ei haittaa…; kyllä lehmät toista antavat. — Onhan meillä lehmiä… Tänne minä sen jätän, vaikka kuinka vastustaisitte. Te olette tehneet suuren rakkauden työn — — antaisin enemmänkin, mutta minulla ei ole…; minun tuntoni sanoo sen…"
Näin sanoen laski Juho tuohisensa kirkkoherran virkapöydän alle lattialle. Sanaa sanomatta puristi hän kirkkoherran kättä ja kyyneleet vyöryivät hänen karkeita kasvojansa myöten. Sitten poistui hän hitain askelin.
Kyynelet kiertyivät kirkkoherrankin silmiin Juhon pois mentyä. "Hänellä ei ole maallista rikkautta eikä viisautta, mutta hän omistaa suuren aarteen, jota ei kaikilla ole — hän pelkää Jumalaa ja hänellä on rehellinen sydän," mutisi kirkkoherra. — — —
Jonkun vuorokauden kuluttua löysi Juho eräänä aamuna mökkinsä edestä pari kantamusta jauhoja. Ei ollut Juhon vaikea arvata kenen toimesta jauhot olivat tuodut. —