XL
Odottamaton pulma.
Joku määrä on taaskin aikaa kulunut. Elämä Oukkarissa ei ole entisestään paljon muuttunut, se vaan, että lapset olivat kasvaneet isoimmiksi ja vaativat enemmän ruokaa ja vaatetta, mutta isoja työn-apuja ei heistä vielä ollut. Talouttakin oli koetettu parantaa niin paljon kuin oli voitu, mutta se kävi niin hitaasti, ettei elämä siittänsä parannut, jos ei juuri pahennutkaan, ja pettu ei vaan leivästä poistunut. Kun edistyminen kävi näin tasan varttuvain leivänpurijain kanssa, jäi uuden tuvan laittaminenkin yhä kaukaisemmaksi ajatukseksi, mutta toivoa ei kuitenkaan heitetty.
Oukkarissa ei juuri usein nähty vieraita, mutta eräänä syksynä syyskierän aikana nähtiin se kumma, että Oukkarin pihalle ajettiin oikein hyvissä värkeissä olevalla hevosella; näyttivätpä reessä olevat miehetkin herrasmiehiltä.
Juho oli tullut juuri ansateiltään. Hän oli laskenut lintukonttinsa mökin eteen ja könttinyt mökkiin, jossa hän istui väsyksissä kannon nokkaan.
Kun hän kuuli, että kartanolle tuli joku hevosella, raotti hän mökin ovea, nähdäkseen, keitä tulijat olisivat.
Äkkiä vetäsi hän mökin oven kiinni ja sanoi hätääntyneellä äänellä: "Herra Jumala! nimismies ja lautamies! He eivät varmaankaan ole hyvällä asialla … — mitähän pahaa minä olen tehnyt!"
Samassa nykästiin mökin ovi auki.
"Ohhoh! Täällähän on niin pimeä, ettei eteensä näe; ottakaahan toki valkea," sanoi nimismies sisään kömpiessään.
Juho otti valkean päreesen.
Oudoksuen katseli nimismies huoneen sisustusta, jossa niin monta ihmishenkeä asui.
"Eihän täällä käsi käänny, ei jalka jakaannu. Täällähän on väkeä kuin helluntain epistolassa, niin että aivan silmämunalta paistaa," sanoi nimismies.
"Eihän täällä perin väljä ole," koki Juho sanoa, vaikka hän vapisi niin ettei ollut sanaa suustaan saada.
"Kylläpä teillä on kurja asunto!" arveli nimismies.
"Eihän tämä taida monenkaan mielestä häävi olla, mutta meillä ei ole tämän parempaa," koki Juho sanoa, vaikka ääni tahtoi tukehtua kurkkuun.
Juho olisi niin mielellään kysynyt, mitä asiaa vierailla oli, mutta ei uskaltanut, sillä hän pelkäsi saavansa kuulla jotakin hyvin hirveää; ehkäpä ovat tulleet häntä kiinni panemaan. Tästä tukalasta tilasta päästi hänet nimismies.
"Olemme tulleet tänne ikävän asian kanssa," aloitteli hän.
Juho istahti kannolle, sillä hän ei voinut seisoa, eikä vastannut mitään.
"Olemme tulleet häätämään teitä pois mökiltänne," pitkitti nimismies.
"Mitä pahaa me sitten olemme tehneet?" huusi Juho tukahtuneella äänellä.
"Te olette omin lupinne asettuneet kruunun metsään asumaan ja sen vuoksi häädetään teidät tästä pois," selitti nimismies.
"Eikö kruunun metsässäkään, vapaalla maalla, joka ei ole kenenkään oma, saa köyhä ihminen asua?" kysyi Juho kauhistuen.
"Ei saa ilman luvatta. Eikä olisi mikään vissi, että hakemallakaan olisitte lupaa saaneet, sillä kruunu pitää metsiään isossa arvossa, eikä anna niihin mielellään uudisasutuksia perustaa. — Ja kyllä kruunulla on täysi omistusoikeus maihinsa," selitti nimismies yhä.
"Minä en niitä asioita ymmärrä, mutta minusta tuntuu niin kummalliselta… Tekeekö kruunu itse peltoa ja niittyä metsäänsä?" utasi Juho jo vähän toipuneena.
"Ei suinkaan, mutta kruunu suojelee maitansa metsien vuoksi." vastasi nimismies.
"Tuota noin … — ettäkö kruunu metsien vuoksi ei anna maitaan viljellä…? Mutta — sen mukaan kuin minä ymmärrän — kansa ei voi lisääntyä ilman leivättä, ja leipää ei saada, ellei maata viljellä. Kruunulla on tässäkin pitäjäässä paljon viljelykseen kelpaavaa maata, muttako ei anna niitä viljellä metsien vuoksi…? Vaikken minä niitä asioita ymmärrä, tuntuu kuitenkin niin oudolta ja somalta — —. Kuinka se on, sanokaa te, joka ymmärrätte: onko maa kruunun vai kansan?" tuumaili Juho, joka kerran vertyneenä oli uteliaampi ja puheliaampi nyt kuin kenties koskaan ennen.
"Luultavasti maa on paremmin kansan kuin kruunun ja paljonhan kansalla onkin maata, jota se saapi viljellä, paljon enemmän kuin kruunulla. Sitä paitsi kruunu tarvitsee myös omansa," sanoi nimismies.
"Kyllähän on kansaa, joilla on maata hallussaan, mutta paljon on, joilla ei olekaan ja ne nääntyvät puutoksiinsa. Mutta kuinka se on? Onko kansa kruunua varten vai kruunu kansaa varten?" kysyi Juho taas.
"Luultavasti ne ovat yhtä tarpeelliset niin toinen kuin kumpainenkin, sillä ei suinkaan kruunua tarvittaisi, jollei kansaa olisi; toisaalta taas ei ole koskaan krunnutonta kansaa; siis tarvitsevat ne toinen toistaan."
"Vai niin! Mutta kumpi on kruunulle parempi: sekö, että maassa on paljon väkeä, vaan se, että on vähän?"
"Tiettävästi on se kaikille hyödyksi, kun on paljon väkeä."
"Niin, mutta kun tahdotaan paljon väkeä, niin niille pitää antaa maata…; muutoin liiat ihmiset, tuota, kuolevat nälkään… Mutta mitä se kruunu metsällä tekee, onko sillä niin paljon taloja, että se tarvitsee semmoisen joukon metsää polttopuita varten?" sanoi Juho totisena.
Nimismies naurahti.
"Tuskin te tiedätte, mikä kruunu onkaan?" sanoi hän sitten.
"En minä häntä niin tarkoin tiedä, mutta eiköhän se vaan ole korkea esivalta," arveli Juho.
"Likipitäin. Ja nyt saat tietää, ettei kruunu polttopuikseen metsiä tarvitse, vaan se myöpi pölkkyjä metsistään. Pitäisihän sinun se tietämään, sillä olethan itsekin usein ollut tukkitöissä," selitteli nimismies.
"01en kyllä ollut muiden töissä, vaan en koskaan omasta puolestani… Olen luullut isäntäin vaan myöneen metsiään kauppiaille… Mistä minä sitten tiedän, että kruunu… Mutta minun mielestäni ei kruunu pidä juuri niin tarkkaa huolta metsiensä myömisestä. Voi sitä petäjän paljoutta, mikä näilläkin laajoilla kruununmetsäsaloilla kaatuneena maassa mätänemässä makaa; parhaat puut ovat siellä ja kuka niistä nyt hyötyy? Olisi kai niistä saanut vaikka montakin kirkkoa. Niillä maar rahaa olisi saatu, kun ne aikanaan olisi myöty," päätteli Juho.
Juho oli unhottanut pelkonsa ja hämmästyksensä keskustelun ajalla niin, että hän voi vapaasti puhella ja hänellä oli semmoista salaista luuloa, että hän on puheessa voittanut nimismiehen ja hän ei uskallakaan häätää häntä pois mökiltään.
Seurasi hetkinen äänettömyyttä.
"Niin, tässä kuluu aika turhia jaaritellessa. Teidän täytyy muuttaa täältä pois ensi puolipastoksi. Ellette silloin ole muuttaneet, olen minä pakoitettu repimään teidän mökkinne," sanoi nimismies virallisesti.
"Oikeinko se on täyttä totta?" kysyi Juho hyväsestään jo masentuneena.
"Enpähän minä nyt toki leikilläni semmoisia puhu —. Tässä on kuvernöörin häätämiskäsky," sanoi nimismies, ottaen paperin taskustansa ja tarjoten sitä Juholle.
"Mikä siinä on oikeastaan syynä, että meidät mökiltämme?… En tiedä mitään pahaa tehneeni," sanoi Juho nolosti, sillä hänellä alkoi kapuilla tosi hätä.
"Äskettäin jo sanoin, että olette omin lupinne asettuneet kruunun metsään asumaan. Siinä syy, jonka vuoksi teidät pois ajetaan. On sitä vikaa teissäkin, eikä vaan aina kruunussa," sanoi nimismies voitollisen pisteliäästi.
"Enhän minä kruunua…; esivalta olla pitää… Mihinkä sitä, jos ei lakia ja asetuksia… Enhän minä muuta, kun sanoin, että köyhä kansa tarvitseisi maata… Ei suinkaan vallesmanni nyt siitä…" höpötti Juho hätäyksissään, sillä kaiken muun hädän lisäksi pelkäsi hän puhuneensa pahasti esivallasta, ja joutuvansa siitä kiinni.
"Ettehän te ole mitään liikoja puhuneet; olkaa siitä huoleti," sanoi nimismies, jota Juhon tukala tila alkoi säälittää.
"Kiitoksia, hyvä vallesmanni…! Mutta keneltä minun olisi pitänyt pyytää lupaa mökkini perustamiseen tänne kruunun salolle?" kysyi Juho.
"Kuvernööriltä tietysti. Jos hän olisi hakemukseen suostunut, olisi hän velvoittanut maanmittarin mittaamaan ja paaluttamaan teille maat; muussa tapauksessa olisi hän hyljännyt koko pyyntönne," selitti nimismies.
"Kuka niitä semmoisia ymmärtää ja mistä ne rahat sitten…?" sanoi Juho nolona.
"Tässä on tämä kuvernöörin häätämispäätös, saatte valittaa sitä vastaan, jos niin tahdotte," sanoi nimismies, ojentaen paperia Juholle.
"Mitäs, herran tähden minä … kyllähän minä esivaltaa… Enhän osaa, enkä tahdo valittaa muille kuin teille — —. Mutta se minua kummastuttaa, että mistä se kuvernööri tietää, että me täällä…; taitaahan se esivalta kaikki tietää… Kovin paha mieleni on kuitenkin, kun pitää pois mökeiltään," sanoi Juho värisevin ja tukehtunein äänin.
"Ei kuvernööri tiedä, missä kaikissa mikin asuu, mutta Kiverä on kirjoittanut kuvernöörille ja vaatinut teidän häätämistänne," sanoi nimismies.
"En täälläkään rauhassa…! Joka paikassa minua vainotaan ja ahdistetaan kuin metsän petoa. Miksikä lienen syntynytkään tähän maailmaan ja mihin minä onneton nyt joudun huonon joukkoni kanssa?" puhkesi Juho valittavin äänin sanomaan.
Hän sortui nyt kauhean surun valtaan. Entinen kolkko, kova ja hyödytön elämän taistelu aukesi yhtähaavaa hänen eteensä, ja synkkä, toivoton tulevaisuus haamoitti kaikkine sortovaltoineen mustana irvikuvana hänen edessään. Hädissään koetti hän ajatella sinne tänne, hakien jotakin pelastuksen keinoa, mutta kaikki turhaan, sillä apua ei kuulunut kustaan.
Näitä tuntiessaan ja miettiessään, valtasi Juhon oikein äänekäs itku. — Vaivattu, ahdistettu ja vanhentunut karhea sydän murtui elämän kuorman alla, ja puhkesi päällekin päin näkyväksi myrskyksi murtuissaan.
"Eihän tämmöisen talon tähden sovi noin kovin pahakseen panna; hennoohan tästä lähteä," sanoi nimismies.
"Tämä on yhtä isosta arvosta meille kuin paras hovi monelle muulle…; me emme tahtoisi parempaa … me tyytyisimme tähän…; mihin me nyt joudumme?" koki Juho änkyttää.
Nimismies oli hyvänluontoinen mies. Kovin kävi hänen säälikseen Juhon suru ja hätä. Hänkin rupesi miettimään jotakin keinoa, joka voisi auttaa Juho-parkaa tukalasta tilastaan. — Semmoisen luuli hän nyt löytäneensäkin.
"Älkäähän nyt niin kovin sureko, ehkä tässä joku keino keksitään," sanoi nimismies lohdutellen.
"Jos vaan voitte, niin auttakaa meitä; nyt on apu tarpeesen," sanoi Juho rukoilevasti.
"Hakekaa tämä mökkinne kruunun torpaksi," kehoitti nimismies.
"Saisimmeko sitten tässä asua niinkuin tähänkin asti?" kysyi Juho toivovasti.
"Saisitte aivan vapaasti, vieläpä paljon helpommalla verolla kuin uudistalolaiset."
"Mutta enhän ymmärrä, enkä osaa mitään, miten ja missä sitä haettaisiin … eikä ole varojakaan," sanoi Juho, alkaen taasenkin nolottumaan.
"Mutta jos minä ottaisin sen asian ajaakseni."
"Voi hyvä vallesmanni…! Tehkää se, hyvä vallesmanni… Voi kun te olette hyvä, vallesmanni… — Mutta milläs minä teille palkan maksan, hyvä vallesmanni?" höpisi Juho iloissaan, tietämättä itsekään mitä hän oikeastaan sanoi.
"Kyllähän niistä sovitaan. Jos satutte saamaan lintuja ja tuotte jonkun linnun, sitten kuin asia on päättynyt — jonka minä luulen onnistuvan — niin sillä se on maksettu," sanoi nimismies.
"Voi, vai linnuilla! Kyllähän niitä täältä saloilta saamme. Kytkin on minulla mökin edessä lintukontti, sen annan nyt aluksi," sanoi Juho iloissaan.
"Ei, ei; en minä sitä tarkoittanut. Minä en tahdo mitään, ennenkuin asia on päässä," eitti nimismies.
"Kyllä teidän täytyy tämä kontti rouvallenne tuliaisiksi… Konttineen lintuineen pitää se teidän…; kyllähän me näitä…" väitti Juho ja ottaa piti nimismiehen.
Nimismies lähti nyt pois ja hän oli Juhosta kirkkoherran jälkeen paras mies maailmassa.
Juhon suru ja pelko lakkasi nyt siihen paikkaan. Elämän huolet eivät vaivanneet häntä nyt kovemmin kuin ennenkään ja hän luotti niin lujasti nimismiehen lupaukseen, että piti jo itseänsä oikein laillisena mökkinsä omistajana, jota ei kukaan enään voisi häneltä pois ottaa. — Tunsipa hän olevansa paljon viisaampikin entistänsä.