II.
Köyhän kiitos.
Tuon kamalan halla-yön seuraukset tulivat pian näkyviin. Tuskin oli rekikeli tullut, ennenkuin kerjäläisiä alkoi tunkeentua meidänkin pieneen niemimaahamme. Niitä kulki jalan, hevosella ja toisia reslakelkkaa perässään vetäen. Usein semmoisilla kelkkamiehillä oli koko perhe mukana: isä, äiti ja lapsiliuta lisänä. Nuorempia isä ja äiti heti kelkassa ryysyihin käärittyinä ja vanhimmat tallustelivat jäljessä. Ei harvoinkaan tapahtunut, että jalan kulkevat perheet olivat niin alastomia, sairaloisia ja kuihtuneita, että heitä täytyi hevosella siirtää toiseen taloon ja kääriä heitä peitteillä, etteivät välille paleltuisi.
Luultavasti oli noilla näljän kanssa taistelevilla se usko, että meren rantamailla on kuitenkin saatu parempi vuodentuotos nytkin kuin muualla. Siinä olivat he kuitenkin väärässä käsityksessä, sillä ankara halla ei ollut säästänyt meren rantamaita enemmän kuin muitakaan paikkakuntia. Kuitenkaan ei voi väittää, että täällä oli yhtä huonosti asiat kuin muuallakin. Entiset vähemmät katovuodet eivät olleet täällä meren niemessä niin tuntuvat kuin muissa paikkakunnissa; eipä niistä kaikesti tietty niin mitään. Tällä paikkakunnalla oli väestö hyvin säästäväistä ja ahkeraa. Sentähden oli useallakin säästössä useamman vuotista viljaa ja vaikka kato veikin nyt kaikki, ei se tuntunut kuitenkaan kovin rasittavalta, sillä olihan hyvät kulkuneuvot ja kaupunki likellä, joita etuja useinkin muilta puuttui.
Niinkin ollen, oli kuitenkin mahdoton näin pienen paikkakunnan jaksaa seisoa mokoman kerjäläistulvan edessä. Täytyi ruveta semmoisiin toimiin, että heitä kyydittiin suurin joukoin kotipaikoilleen. Armeliaammat ihmiset kokivat kuitenkin nykäistä heille mitä miltäkin ulottui, ruokaa ja jotakin vaaterepaletta alastomampain suojaksi; kokivatpa muutamat antaa evään-apuakin, kun heitä lähdettiin kotipuoleensa viemään. Ei voinut paikkakuntalaisia tylyiksi sanoa, vaan voimat eivät riittäneet.
Tämä kulkianten tulva oli niin jokapäiväistä, etteivät ne mitään erinomaista huomiota kenessäkään herättäneet. Toisia tuli, toisia meni ja kaikilla heillä oli yksi ja sama asia, nimittäin: pyytäminen yösijaa, ruokaa tai vaatetta. Viimein tuo kaikki kävi niin koneelliseksi, ikäänkuin se olisi pitänyt niin ollakin.
Mutta kuitenkin tuossa tulvivan joukon läpikulussa oli eräs kohtaus, joka ei ole haihtunut mielestäni. Oltiin jo likempänä joulua ja vankka rekikeli oli. Sattui olemaan taasenkin lumipyry. Vaivaloisesti ja hitaasti vetää ponnisteli laiha ja kalpea nainen, horjuen, perässään rekikelkkaa; kelkassa näytti olevan jotakin ryysyjen peitossa, kerätyitä ruokavarojako vai mitä? Pari isonlaista lasta käydä pahnusteli reslan perässä. He kääntyivät meille.
Satuin olemaan kartanolla. Aran silmäyksen loi hän minuun, kun havaitsi minut. Hän ei sanonut mitään, ei hyvää päivääkään, loi vaan arasti silmänsä maahan. Mitään sanomatta lähdin minä tupaan.
"Taaskin tuli kartanolle köyhiä useampi henkiä", sanoin vaimolleni.
Kului mielestäni jo pitkästi aikaa, eikä he vieläkään olleet tulleet huoneesen; sentähden menin akkunasta katsomaan, miten heidän laitansa oli, mutta he olivatkin jo porstuassa tulossa.
Nyt he juuri astuivat huoneesen. Tuolla kalpealla naisella oli pieni lapsi sylissä, toista hän talutti kädestä ja kaksi isompaa lasta tulivat omin neuvoinsa jäljessä. Noilla isoimmilla lapsilla oli niin isot ja paksut töppöset jaloissa, jopa niin raskaat, että hädin tuskin he jaksoivat niitä perässänsä vetää laahata.
Huoneesen astuessaan loi äiti aran silmäyksen ympäri hnonetta, erittäinkin minuun ja vaimooni. Siihen he lumisina seisattuivat ovipieleen, eivätkä näyttäneet uskaltavan siitä liikahtaa.
"Käykää nyt peremmäksi ja riisukaa noiden lasten päältä pois vaateriepuja, että lämpenisivät", kehoitti vaimoni.
Eipä he sittenkään näyttäneet uskaltavan liikkua. Lienevätkö minua peljänneet. Vasta sitten kun minäkin kehoitin, alkoivat he hitaasti solua peremmäksi. Näin selvästi, että vaimon silmissä kiilsi kyynel ja että hänen ruuminsa tärisi. Hitaasti alkoi hän päästellä lastensa ympäriltä ryysyisiä verhoja, sanomatta ainoatakaan sanaa.
Vaimoni oli hyväsydäminen ja lempeä ihminen, ja aina säälitteli noiden kurjien surkeata tilaa. Hän antoi kullekin jonkun hyvän sanan ja nykäisi heille mitä milloinkin ulottui. Hän oli juuri keittänyt omalle perheelle puoliseksi lihavelliä ja jakanut sen kuppeihin. Kun hän huomasi tuon heikon perheen kurjan tilan, otti hän kuukin kupista vähäsen pois ja sai niin kootuksi melkein kaksi kupillista noita kulkioita varten. Sitten hän rupesi ilman anomatta hommaamaan heille ruokaa. Vellin lisäksi toi hän pari leipää, silakka-kaukalon ja piimätuopin.
"Tulkaa tuohon syömään, koska näytätte niin uupuneilta; lienettekö mihin aikaan saaneet ruokaa", sanoi vaimoni kehoittavasti.
Mutta siihen sijaan, että he olisivat menneet syömään, pillahti vaimo katkeraan itkuun. Se oli niin hillimätöntä ja sydämestä lähtevää, että oikein selkäpiitä luisteli. Äidin itku näytti tarttuvan lapsiinkin, niin että hekin rupesivat itkemään.
"Älkää nyt itkekö — mikä teille Jumalan tähden tuli? — Syökää nyt, kun velli on vielä lämmintä", koki vaimoni lohdutella, mutta mikään ei auttanut.
Tuntui niinkuin ei itkulle päätä olisi tullutkaan ja hyvinkin sitä kesti puoli tuntia.
Vähitellen tyyntyivät he äänekkäästä itkusta, mutta kauvan se vielä jälkimaininkina niskotuksella repeli sydämenpohjasta.
Vihdoin he tyyntyivät sen verran, että voivat ruveta syömään ja kerran vertyneenä, söivätkin he hyvällä halulla.
Vaimoni älysi, ettei noin murtuneen mielen ollessa ole sovelias mennä mitään kyselemään, mikä oli syynä tuohon ankaraan mielenliikutukseen. Vasta sitten kuin he olivat päässeet syömästä ja lopen tyyntyneet, uskalsi hän sen tehdä.
"Mikä oli syynä teidän katkeraan suruunne, kun niin kauvan sydämen pohjasta itkitte?" kysyi vaimoni, samassa läheten tuota surullista vaimoa.
"Kun minua niin kovin paljon haukuttiin", sanoi vaimo lyhyesti.
"Missä teitä haukuttiin?" kysyi taasenkin vaimoni.
"Tuossa likimmäisessä, isossa talossa", selitti vaimo.
"Ja senkötähden te itkitte?" kysyi vaimoni.
"Ei, en minä sen vuoksi itkenyt, minun sydämeni vaan murtui; se murtui niin etten voinut itkeäkään. Koko ruumiini tärisi ja vapisi niinkuin haavan lehti ja viimeinenkin voiman hitunen tuntui luopuvan jäsenistäni; en ollut voida päästä tänne teille, niin heikoksi kävin", selitti vaimo.
"Mutta sanoittehan tuon haukkumisen olleen itkuunne syynä", muistutti vaimoni.
"Olen niin kummallisella mielellä, etten osaa tunteitani oikein selittää. Kun tulin tänne teille, huomasin heti, kuinka ystävällisiä olitte turvattomalle köyhälle joukolle. Silloin jo väkisinkin pakkausi itku pääsemään valtaan, mutta kuitenkin jaksoin sen vielä niellä. Mutta sitten kuin laititte vielä niin avullisen ateriankin ja kehoititte ystävällisesti syömään, en jaksanut enään itseäni pidättää. Semmoinen ristiriitainen tunne kuohui mielessäni, etten osaa sitä sanoa: kovuus, haukkuminen ja ylönkatse sekä sydämellinen sääliväisyys kurjaa, puutosta kärsivää, turvatonta perhettä kohtaan mylleröihtivät sekaisin molemmista syistä murtuneessa sydämessäni. — Se oli siis teidän hyvyytenne tähden kuin minä itkin, eikä suinkaan noiden haukkumisien vuoksi", selitteli vaimo.
"Onko teillä miestä?" kysyi vaimoni arastellen.
"On minulla ollut mies — kuinkas muutoin, koska kerran näin paljon lapsia on — mutta hän kuoli viime marraskuussa ja jätti tämmöisen turvattoman joukon jälkeensä näin kovana aikana. Ei ollut muuta neuvoa, kun lähteä kelkka perässä lastensa kanssa mierolle. Kova tehtävä oli se, mutta muuta neuvoa ei ollut. Jospa mieheni olisi elänyt ja tavalliset ajat olleet, olisimme jotenkuten toimeen tulleet, sillä vaikka olikin jo useita lapsia, emme kuitenkaan koskaan vielä tarvinneet turvata armoleipään. — Monta vuorokautta itkin ennen mierolle lähtemistä", puheli hän.
"Mitenkä he teitä haukkuivat tuolla talossa?" utasi vaimoni.
"Sanoivat, että laiskusillani kerjään, kun en viitsi tehdä työtä. Hyvä Jumala! — Mitähän työtä tämmöinenkin näljän tähden uupunut ja kuihtunut raiska voisi tehdä, varsinkin semmoista, jolla saisin lapseni elätetyksi. Kukaan ei anna minkäänlaista työtä, eipä vaikka ruokansa edestä tekisi. Kyllä minä työtä olen tehnyt ja tekisin nytkin vielä, kun vaan olisi työtä ja voimia, mutta niitä ei ole kumpiakaan, täytyy vaan turvata mieroon, niin katkerata kuin se vielä onkin, sillä en voi nähdä lapseni nälkään kuolevan. — Sitten he sanoivat vielä, että syydetään kakaroita maailmaan ihmisten vastuksiksi niin paljon, että aivan silmä-munalta paistaa. Tuo tuntui kaikkein kovimmalta solvaukselta, sillä tuntui siltä, etteivät lapset ole omassa ottamisessaan, vaan ne ovat Herran lahjat", puheli vaimo.
Tuo talo, jossa häntä oli haukuttu, oli paikkakunnan varakkaampia. Tuhansia oli heillä arkkunsa pohjalla ja vielä mokomampi määrä lainassa. Monivuotista viljaa oli aitat täynnä ja lukuisa, hyvästi ruokittu karja antoi ylön määrin karjan-antimia. Laaja kalanpyynti toi runsaasti Vellamon karjaa. Ei siinä talossa siis tiedetty katovuodesta ja kovasta ajasta niin mitään.
"Antoivatko nuot teille haukkumisensa päälle mitään?" kysyi eukkoni.
"Antoivathan nuot hyvän palasen leipää, mutta sangen katkeralta se tuntui; oli niinkuin olisin vastaanottanut kirouksen palan", sanoi vaimo ja purskahti taasenkin itkemään.
Kyynel herahti minunkin silmääni ja minä pyörähdin kamariini ja samassa tuokiossa kirjoitin seuraavan runopätkän, joka on näihin saakka säilynyt paperi-puluissani:
Tuli köyhä käypäläinen,
Näljän kanssa nääntyväinen,
Luokse rikkahan,
Apuu hältä anomahan,
Puutettansa sanomahan,
Kautta taivahan.
Rikas kyllä avun antoi,
Kiukkumiellä hän sen kantoi,
Köyhä paralle.
Kyynel köyhän silmän täytti,
Nöyrältähän se nyt näytti,
Sekä aralle.
Mutta niinhän se ei ollut,
Eikä kyynel silti tullut,
Että kiitokseen
Ylettyneet olisivat,
Köyhyydestä tulisivat.
Ne oil — murtuneen.
Tuli köyhä kulkevainen,
Itkuansa sulkevainen,
Luokse köyhemmän.
Hänkin hälle palan antoi,
Surkumiellä hän sen kantoi,
Vaikka vähemmän.
Kyynel silloin vuosi kanssa,
Kuihtuneita kasvojansa,
Alas valuen.
Ne ei olleet huokauksen,
Eikä mielen murtumuksen,
Ne oli kiitoksen.