I.
Hän oli köyhän kirvesmiehen poika ja vanhin neljästä sisaruksesta. Kovat ajat sattuivat olemaan silloin kun Matti näki pienessä torpassa päivän valon. Kovia katovuosia oli pitkät ajat perätysten, jonka takia ei Matti suinkaan saanut kasvaa ruusujen ja kukkaisten päällä. Kauvan aikaa oli pöydällä pettu- ja olkileipä. Työn ansio oli vähäinen, eikä isä-Matti voinut kirveellään paljonkaan ansaita suuruksia petun ja oljen siteiksi.
Matti oli kasvannaltaan hyvin hinterä ja risaton ja yleiseen luultiin, ett'ei hänestä tule eläjää. Mutta kaikkein ihmeeksi pitikin poika henkensä.
Matti koki huonosta ravinnosta saada henkensä elatusta, joka siitä ei tosin runsaasti lipunut, mutta aina hiukan kuitenkin. Kun hän sai kupposen selvistä suuruksista keitettyä vesivelliä eteensä, oli hänellä silloin aina mielestänsä oikein juhlapäivä.
Tämmöisissä oloissa kasvaneena oli hänellä elämän käsitys semmoinen, että tämmöistä se elämä vaan aina onkin, eikä hän ottanut sitä sen paremmin vakavalta kannalta katsellakseen, oli vaan iloinen kuin käki metsässä.
Kaikilla on kuitenkin rajansa. Katovuodet loppuivat ja Jumala siunasi maanmiehen hien ja väen jyvillä ja ytimillä.
Keitettiin kullankeltaisesta jauhosta uutispuuro; särpimenä oli vielä lisäksi maitotilkka. Kun Matti pääsi puurokupille, ei hän ensimättä raskinut sitä syödä kuin pikkuisen näpistelemällä niinkuin jotakin kallista yrttiä. Mutta kun häntä kehoitettiin vaan syömään mielinmäärin ryhtyi hän tositoimiin ja silloin ei lusikka saanut kauvan olla yhdessä kohden. Kun hän pääsi syömästä, sanoi hän:
"Ohoh, jopa se oli hyvää ruokaa; en ikänä ole semmoista saanut; annetaanko tämmöistä useammankin kerran vuodessa? Kun hänelle annettiin käteen palanen lämmintä uutisleipää, katseli hän ja käänteli sitä ja kysyi vihdoin:
"Saanko tätä syödä?"
Kun hänelle selitettiin, että hän saapi nyt tästälähin syödä semmoista leipää ja keittoa niin paljon kuin haluaa, tuli hän iloiseksi, hyppeli ja paukutteli käsiään ja sanoi:
"Tämä maailmahan on oikein hyvä."
Jo aikaisin huomattiin, että Matilla oli terävä ymmärrys. Lukemaan hän oppi melkein itsestään. Vähän vöyreemmäksi tultuaan oppi hän kirjoittamaan, eikä hänellä ollut muuta opettajaa kuin aakkoset, jotka hän oli käynyt pappilan maisterilta pyytämässä.
Näin toivoin yleni Matti mieheksi. Hän oli tavallista kokoa: ei mitään loistava, mutta ei vastenmielisenkään näköinen. Jo aivan nuorena rupesi hän vetämään yleisön huomiota puoleensa sekä teräväpäisyytensä, että hyvän lukunsa ja kirjoitustaitonsa tähden, sillä harva kansan lapsista osasi silloin kirjoittaa; ja tämän tähden pidettiin niitä, jotka taisivat vähänkään töhräillä, päätään pitempinä muita vertaisiaan.
Matti oli sanomattoman lukuhaluinen. Kaikki kirjat, mitkä hän vaan käsinsä sai, luki hän kannesta kanteen.
Nuorten seurasta ei Matti juuri paljon välittänyt, mutta ei hänen ollut kaikesti hyvä olla ilmankaan heidän seuraansa. Menikö nuoret joihinkin tansseihin, meni Mattikin mukana, mutta siinäkin oli hänellä omituisuutensa. Jälempänä muita kävellä hytkytteli hän yksikseen, ikäänkuin uneksien. Tavallisesti oli hänellä joku kirja taskussa ja hän mietiskeli missä hän saisi sitä rauhasta lukea. Oliko kesäinen aika, meni hän jonkun pellon pientareelle kirjaansa lukemaan, siihen sijaan kun toiset nuoret heiluivat tanssituvan lattialla. Milloin ei hän ollut toisien seurassa, lueskeli hän kotonaan kirjojaan.
Vaikka Matti oli köyhä kuin kirkkohiiri, oli hän kuitenkin tyttöjen hyvässä suosiossa nerokkaisuutensa ja muiden avujensa tähden. Vähistä rengin palkoistaan oli Matti kokenut auttaa vanhoja ja kivuloisia vanhempiansa.
Matti oli hyvissä väleissä toisten nuorten kanssa, mutta erityisesti ei hän kiintynyt keneenkään, eikä edes tyttöihinkään, vaikka saikin heiltä usein kuulla mitä imartelevimpiä mieltymyksen osoituksia.
Kun Matti oli vähän yli kahdenkymmenen vuoden, heräsi hänestä harras tavaranhimo. Paikkakunnalla oli huonot ansiot ja rahaa ei saanut pitkiin aikoihin nähdäkään, sillä työpalkat tavallisesti kuitattiin maanantimilla taikka vaatevärkillä. Mies se, jolla oli rupla taskussa.
Paikkakunnalla huhuttiin, että ulkopitäjissä on paremmat palkat ja että siellä maksetaan kaikki palkka puhtaassa rahassa. Sinne paloi Matin mieli, eikä häntä voinut sinne menemästä estää vanhempien itkut ja rukoukset, eikä estävien varoitukset ja niin lähti hän.
Sinne päästyänsä rupesi hän palvelukseen erääsen taloon kahdenkymmenen ruplan palkalla ja se oli Matin mielestä paljon.
Kovin ikäväksi kävi Matilla nämät oudot olot. Kaikki ihmiset vieraita, elämän tavat ja kaikki työt, toimet ja askareet outoja. Vaikka isäntäväki oli Matille ystävällinen ja kohteli häntä hyvästi, ei sekään voinut tuota ankaraa ikävää poistaa. Hän ei saanut mitään lukeakseen, sillä talossa ei löytynyt mitään muuta kirjallisuutta kuin virsikirja ja katekismus. Nämät kyllä pyhäaamuna juhlallisesti tuotiin tuvan pöydälle, että väki saisi imeä niistä itselleen hengen ravintoa, mutta ei Matti niistä paljoa hyötynyt, sillä hän oli ne jo monikertaan lukenut kannesta kanteen.
Kaikkien pahinta Matille teki se kun muut palkolliset pakkasivat häntä sortamaan sen takia, kun hän oli vieraasta paikkakunnasta kotoisin. Hänen puheensa punnittiin sana sanalta ja matkittiin, käänneltiin ja väänneltiin niitä jos jonkunlaiseen suuntaan.
Matille tuli nyt niin ikävä, että nukkuissaankin näki unta isästään ja äidistään ja muista kotipitäjäänsä ihmisistä.
Eräänä pyhä-iltana kehoittivat toiset rengit Mattia lähtemään kylään. Sinne oli kokoontunut paljon poikia. He päättivät ruveta pallille. Talon luona olikin sopiva paikka pallinlyöntiin, sillä siinä oli avara, tasainen hietanummi, jonka kamara oli niin maatunut, ett'ei nummi ollut mistään avonaisella hiekalla. Tuumasta toimeen. Mattikin sai kunnian tulla mukaan ja arpaa ruvettiin lyömään, kutka jäävät linnaan ja kutka joutuvat ulos. Onni potkasi Mattia niin huonosti että hän joutui vuohien puolelle.
Matti teki tehtävänsä niinkuin unissaan eikä vällttänyt niin mitään, kävikö asiat hyvästi tai huonosti, oltiinko linnassa tai ulkona, se oli Matille yhtäkaikki.
Kun siinä sitten lyötiin pallia, tulla suhisi palli aivan Mattia kohti.
Joku silloin huusi:
"Matti, Matti ota koppi!"
Matti sammassa havahtui ja rupesi käsillään hapuilemaan, mutta siitä huolimatta mennä livisti palli Matin sivuitse aika vonkaa.
"Kylläpä on harva mies", kajahti silloin joukosta.
Nyt vasta Matti täydellisesti havahtui, sillä tunsipa hän voivansa itsestään poistaa tuon kylläkin syystä annetun moitteen.
Nyt rupesi Matti todenteolla tekemään tuota nuorten rattoisaa työtä. Ei kauvankaan viipynyt ennenkuin hän toimitti puoleellensa linnan. Hän oli niin nokkela saamaan pallin kiinni sekä maasta että ilmasta, ett'ei linnalaisilla ollut juuri helpot hetket saadaksensa linnan itselleen säilytetyksi. Kopin ottaja oli hän niin oivallinen, että juoksi pitkät matkat vastaan, sivulle ja taakse ottaakseen kiinni tuota sivupyrkivää pallia ja melkein poikkeuksetta se onnistuikin. Ei Matti ollut nyt enään "harva."
Pallia löi hän niin vinhasti, että ulkomiehet, nähtyään Matin rupeavan lyömään, hajausivat tuotakin tuokemmaksi, saadakseen vihdoinkin pallin kiinni. Ja ennenkun pallinlyönti loppui, tunnustettiin yleensä, että Matti on vilkkaampia poikia.
Näin tavoin rupesi Matti saamaan nuorilta enemmän arvoa ja tämä helpotti paljon hänen ankaraa ikäväänsä.
Siinä lähitienoissa oli eräs varakas torppa, jossa oli kaksi aikaista tytärtä. Osui niin olla, ett'ei Matti nähnyt noita tyttäriä, ennenkuin kesällä.
Eräänä kertana tulivat molemmat sisarukset työhön siihen taloon, jossa Matti palveli. Kun Matti ensikerran näki nuot sisarukset, leimahti hän korvia myöten niin punaiseksi kuin turkinpippuri ja hänen sydämensä löi niin kovasti, ett'ei hän oikein nähnytkään; samoin kävi nuorimman sisarenkin, jonka nimi oli Maija. Molempain hämmästys oli niin suuri, että kaikki syrjäiset sen huomasivat.
Ensikerran eläissään tapasi Matti neidon, johon hän oitis sydämen pojastaan rakastui.
Nyt tuli Matille toinen ikävän syy. Tytön kuva painui niin syvälle hänen sydämeensä, ett'ei hän olisi siitä millään tavalla voinut irti päästä, jos vielä joku ulkonainen pakkokin olisi sitä vaatinut. Vaikkei Matilla ollut mitään toivonsijaa saavuttaaksensa ihanteensa omakseen, olisi kuitenkin Maijan pitänyt aina olla hänen nähtävillään. Matti piti tyttöä niin paljon itseään ylevämpänä, ett'ei hän tohtinut ajatellakaan tosiaan semmoista tapahtuvan, että hän voisi ja rohkeneisi tyttöä omakseen pyytää.
Tämmöinen asiain tila teki Matin elämän melkein sietämättömäksi. Hän rakasti sydämensä pohjasta totisella, vilpittömällä rakkaudella tyttöä, mutta oliko hänellä mitään toivoa vastarakkaudesta, siinäpä solmu. Voi, kuinka onnelliseksi Matti olisi itsensä tuntenut, jos hän olisi saanut tytöltä jonkin ystävällisen sanan tai silmänluonnin, mutta semmoista ei tullut, sillä ne hetket, mitkä he yksissä sattuivat muiden läsnäollessa olemaan, käytti tyttö siveellisen kainouden vaistosta niinkuin ei koko Mattia olisi olemassakaan.
Niin kului se autuas viikko, jolloin Matti sai syrjästä katsella ihannettansa, mutta sisarukset menivät kotiinsa.
Synkkämielisenä haaveili Matti tyttöänsä ja toivoi sydämensä pohjasta kerran saavansa tilaisuuden tälle ilmoittaa sydämensä hartaat toiveet.
Matin palveluspaikka oli puoli penikulmaa syrjässä kirkolta. Tällä välillä oli pitkänlainen metsätaival.
Eräänä pyhänä kirkonajan jälleen lähti Matti suruissaan ja ikävissään kävelemään kirkonkylään, saadaksensa siellä jotatin hupia ja hoivaa sydämensä surulle.
Kun hän tuli tuolle metsätaipaleelle, näkyi pitkänlaisen ojelmuksen päästä tulevan vastaan yksinäinen vaimoihminen. Kauvankaan ei tarvinnut Matin tuota vastaantulijaa tähystellä, ennenkuin hän huomasi sen olevan sydämensä rakastetun. Kovasti syöksyi veri Matille sydämeen ja päähän tuon havainnon tehtyänsä. Hänen koko ruumiinsa vapisi, niin ett'ei hän ollut pystyssä pysyä.
Kovasti taisteli Matti tunteitansa vastaan, että olisi voinut levollisena astua armastansa kohden. Levotonna näytti tyttökin olevan, sillä hän seisahtui tuon tuostakin noin hetkisen vaan ja katseli epäröivästi eteensä.
Kun he sitten tulivat vastakkain, seisahtivat molemmat ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta. Tyttö oli niin punastuksissa kuin keitetty rapu ja tämmöisenä Matin mielestä vielä entistäkin kauniimpi; seurasi tuokio äänettömyyttä; tuntui siltä että kummallakin olisi ollut paljon sanomista, mutta kumpanenkaan ei uskaltanut sanoa mitään.
"Mihin nyt olet menossa?" kysyi tyttö ja hänen äänensä värähteli niin kummalltsesti.
"Aionpahan kävellä ikävissäni tuonne kirkonkylään", sanoi Matti ja hänenkin äänensä värähteli, sillä sydän löi niin kovasti.
"Eikö tällä perällä sitten löydy mitään hupia, kun sitä täytyy kirkonkylästä hakea?" kysyi tyttö.
"Eipä täällä löydy kuin yksi ainoa, joka voisi polttavaa ikävääni viihdyttää", sanoi Matti.
"No mikset hae sitten häneltä lievitystä?" kysyi neito.
"En uskalla, en tohdi."
"Minkätähden ei?"
"Voi, voi! Hän on niin paljon ylevämpi, niin paljon korkeammalla minua, etten uskalla silmiänikään häntä kohden nostaa", sanoi Matti.
"Nyt ymmärrän. Tarkoitat Kekolan Liisua, tuota isoa rikasta", sanoi tyttö ja hän rupesi sllminnähtävästi vapisemaan.
"Ei, hyvä Maija, ei sinnepäinkään — — ei semmoista ole koskaan mieleenikään juolahtanut, eikä hänen tähtensä koskaan mieleni surulliseksi tulisi, vaikka hänellä olisi vielä vuori kultaa vieressä", sanoi Matti.
"No, kuka hän sitten on, joka voisi suruasi lievittää?"
"En uskalla sanoa", sanoi Matti ja loi silmänsä alas.
"Tottahan minulle näin halvalle ihmiselle voit sanoa."
"Voi älä sano halvalle, sillä kukaan kunniallinen ihminen ei ole halvempi toistaan, sinä sitäkin vähemmin. Tuo tyttö on vaan torpantyttö, joka minun ikäväni voisi lievittää", sanoi Matti.
"Voi, hyvä Jumala! Ettäkö sinä torpan tyttö-raukkaakin voit pitää siinä arvossa, että hän voisi olla sydämellesi lohdutukseksi", sanoi Maija ja purskahti itkemään.
"Älä itke, Maija! Sinä se juuri olet, joka voit minulle lohdutusta tuoda, jos vaan se sinulle sopisi", sanoi Matti ja meni Maijan luo ja otti hänen vapisevan kätensä omaansa.
Mitään vastaamatta painoi tyttö päänsä Matin rintaa vasten ja siinä hän sitten hiljalleen itkeä nyyhki. Olipa liki, ett'ei Mattikin ruvennut itkemään.
Kun ensimäinen kiivain tunnelman puuska oli haihtunut kummaltakin, kehoitti tyttö, että istuttaisiin maantien ojan partaalle ja niin he tekivätkin.
"Nyt se on tullut. Nyt olet kuullut, mitä minun sydämessäni liikkuu, mutta pelko vaivaa vielä sydäntäni, sillä en ole vielä kuullut sinun vastaustasi ja vaadin nyt sen", sanoi Matti.
"Voi rakas Matti, jos sinä tietäisit, kuinka paljon minä olen kärsinyt sinun tähtesi. Heti kun ensikerran sinut näin, leimahti sydämeni ilmiliekkiin ja yöt ja päivät olen sinua ajatellut. Olen odottanut niinkuin hepo kesää, että tulisit luokseni, sillä minulla on ollut ikäänkuin salainen vaisto että sinä kuitenkin kerran tulet. Nyt olet sinä tullut ja koko sydämestäni rakastan sinua ja yhdyn kanssasi jakamaan kaikki mitä vielä elämässä vastaan tuleekin", sanoi Maija innokkaasti.
Voi sitä elämän autuutta, mitä he nyt sydämessään tunsivat! Ei mikään rikkaus, loistoisuus, korkeus ja kunnia olisi voinut sitä palkita, ja sitä elämäniloa ei olisi maailmassa voinut löytyä, johon he mykyisen onnensa olisivat vaihtaneet, sillä kun sydän on löytänyt sydämen, ei voi sitä mihinkään muuhun onneen verrata.
Nyt näkyi ojelmuksen päästä tulevan joitakin ihmisiä. Kiireenkynttä ottivat he muutamia polttavia suuteloita ja poistuivat tuolta rakkauden-tunnustuspaikalta.
Siitä juuri kääntyi tie tytön kotiin ja tyttö esitteli, että lähdettäisiin sinne.
"En minä uskalla lähteä, sillä vanhempasi voisivat olla tyytymättömiä, kun minä, tämmöinen maankulkija seurustelen heidän tyttärensä kanssa."
"Ei asianlaita ole niin. Vanhempani kunnioittavat sinua kelpo nuorukaisena ja isä sanoo aina sinua viisaammaksi kaikista muista nuorukaisista ja sanoo sinusta tulevan pätevän miehen", takaili tyttö.
Sinne sitä sitten lähdettiinkin.
Huoneesen tultua pyysi Matti vanhuksilta anteeksi rohkeuttaan, kun hän uskalsi tulla saattamaan heidän tytärtänsä kotlin.
"Eihän se mitään haittaa, sillä olen havainnut sinut siivoksi ja kelpo nuorukaiseksi", sanoi vaan isäukko.
Siellä torpassa istuskeli Matti koko sen illan ja ahkerasti tekivät hänelle seuraa sekä vanhukset että molemmat sisarukset. Ei nyt joutanut Matille ikävä tulemaan, ja hänen murheensa oli haihtunut siihen paikkaan niinkuin tuhka tuuleen.
Hämärän tultua meni Matti kotiinsa ja hän tunsi nyt sydämessään semmoista iloa ja autuutta kuin olisi ollut taivaassa.
Rakastavaiset tekivät semmoisen liiton keskenänsä, että he pitävät sydämensä asiat niin salassa ett'ei niitä kukaan saa tietää. Mutta kun eivät he voineet tulla toimeen elleivät saaneet toisiansa tavata, niin eipä heidän asiansa kovinkaan kauvan salassa pysynyt, sillä ihmisillä on tarkka silmä. Kuitenkin olivat rakastavaiset siinä uskossa, ett'ei kukaan heidän liitostansa mitään tiedä, ja tuossa lemmen liittonsa liekissä nauttivat he sanomatonta autuutta. Ei Matilla nyt ollut surua, eikä halua mihinkään muuhun lystin ja ilon etsintään, siinä oli kylläksi kun hän sai toisinaan tavata armastansa.
Kun rakaskavien väliset suhteet tulivat yleiseen tiedoksi, alkoi heti kielten kantaminen, kuten ainakin semmoisissa tapauksissa käypi. Kontinkantajat alkoi rakennella perättömiä juoruja niin toiselta kuin toiseltakin puolelta. Tytölle koetettiin selitellä, kuinka mitätön ja pahantapainen mies Matti on, mitä ja mitä epäkohtia ja rikoksia hänellä on takanaan, ken vaan hänet tarkoin tuntee. Hänen elämäkertansa kotipuolessa oli heillä niin vississä tiedossa, että he lukivat ikäänkuin avonaisesta kirjasta kaikki Matin työt ja toimet kotipuolessaan olonsa ajoilta ja ne eivät suinkaan olleet edullisia kuulla Matin rakastetulle.
Mutta kun neito oli niin lujaluontoinen, ett'ei hän ottanut niitä kuuleviin korviinsakaan, tuli toinen ääni kelloon. Tyttö tunsi Matin luonteen paremmin kuin nuot kontinkantajat yhteensä ja silti heidän tietonsa eivät vaikuttaneet tyttöön yhtään mitään.
Kun kielittelijät tämän huomasivat, alkoivat he saada toista tietä asiansa toimeen. He alkoivat tytölle kuiskia, kuinka Matti takapuolella pilkkaa Maijaa ja ilvehtii, kuinka helposti hän takertui muka hänen ansaansa, jonka hän hänen eteensä piloillaan viritti ja ett'ei hän ikänä yhdistäisi itseään tuommoisen kevytmielisen heitukan kanssa.
Tämäpä tepsi. Tytön sydämeen painui heti niin raskas kuorma, että hän luuli vajoovansa maan alle. Kuinka saattoikaan Matti tuommoista puhua ja levitellä ja hänestä noin perättömiä lausua, vaikka on luvannut minua kuolemaansa asti rakastaa ja niin verrattomasti kun minä olen häneen luottanut ja antanut koko sydämeni ja kaiken rakkauteni hänelle. Voi kuitenkin, minkälainen maailma on.
Näitä mietti tyttö itseksensä ja itki niin paljon, että oli siihen paikkaan vedeksi raueta.
Toisaalta kielittiin Matille kuinka Maija ilkkuu häntä takapuolella ja kuinka Matti voikaan semmoinen houkkio olla, että luulee Maijan hänestä jotakin pitävän. — Ei sinne päinkään; on niitä parempiakin vieraita niin vähille makkaroille — — tuommoinen maankulkija resu — — kaikkiakin häntä.
Tarkoitus oli voitettu. Jos tuommoiset toimet olivat saaneet tytön surun äärimmilleen, niin Matin sydän se vasta runneltui. "Voi minun armaani, kuinka saatoitkaan tuommoista tehdä. Koko sydämeni lämmöllä ja rakkaudella olen sinua rakastanut ja luottanut sinun ulkokullaiseen vastarakkauteesi ja nyt saan sinusta tuommoista kuulla ja kuitenkaan en voi sinutta elää", päivitteli Matti yksinäisyydessään surunsa valtaamana.
Jos Matilla ennen oli tukalat ajat olleet, niin nyt ne vasta tukaliksi tulivat. Hän luuli saavuttaneensa sen päämäärän, joka oli hänen pyhin pyrintönsä, ja nyt se raukesi yhdellä iskulla olemattomiin.
Hän kävi niin synkkämieliseksi, että hän käveli synkkänä kuin unissaan, ei kuullut ei nähnyt mitään ja tuskin huomasi vastata jos joku häneltä jotakin kysyi. Häntä ei huvittanut mikään, olipa huvitukset sitten mitä laatua vielä olivatkin; niin raskas oli hänen mielensä.
Hänen ympäristönsä huomasi heti minkälainen mielenmuutos Mattiin oli tullut. Salaisesti iloitsivat he ja hykertelivät käsiään, kun heidän kavala juonensa oli niin hyvin onnistunut. Tämä heidän mielityönsä johtui siitä, että he niin myrkyllisesti kadehtivat Matin onnea. Moni heistä oli jo ennen tytölle tehnyt tarjouksensa, mutta eivät ne tyydyttäneet tytön sydämen tunteita ja niin hän hyljäsi kaikki nuot kosijansa. Mutta vaikka he olivatkin niin katalasti juonensa solminneet, ei kuitenkaan kukaan uskaltanut mitään kannetta tuoda tytön siveellisyyttä vastaan.
Kaikin tavoin koettivat nyt rakastavaiset karttaa toisiansa, sillä he häpesivät toinen toistansa. Jos jompikumpi heistä arveli toisen tai toisen olevan siellä tai täällä nuorten leikki- ja kisapaikoissa, vältti hän sinne menoa, ett'ei vaan sattumaltakaan kohtaisi tuota petollisen sydämen kantajaa. Tämän johdosta kävi melkein aina niin, ett'ei heitä kumpaakaan näkynyt nuorison leikeissä; yksinään he vaan kotonaan kantoivat sydäntensä raskasta taakkaa.
Tämmöisissä oloissa kului aika syyspuoleen kesää.
Eräänä pyhäiltana ei Matti saanut aikaansa mitenkään kulumaan. Hän lähti kävelemään kirkonkylään, saadakseen siellä edes jotakin vaihtelevaisuutta yksitoikkoiseen elämäänsä. Siellä hän ullankanteelta katseli nuorison riehakasta elämää. He olivat iloisia kuin perhoset ja räjähtivät tavasta iloiseen nauruun, mutta Matista oli varsin kummallista mikä tässä maailmassa mahtoi olla sen arvoista, että se voisi naurattaa.
Maijaa ei siellä näkynyt.
Useaan kertaan pyydettiin Mattiakin ottamaan osaa nuorten leikkiin, mutta Matin ei haluttanut niihin yhtyä.
Sillä perukalla missä Matti palveli oli koko joukko nuorisoa. Kun ilta alkoi lähestyä, alkoivat tuon perukan nuoret kokoontua yksiin, sillä he päättivät palata kotiin. Niin he lähtivät yhdessä parvessa liikkeelle ja Matti käveli heidän jäljessään taaempana kuten tavallista.
He eivät olleet päässeet vielä kylästäkään ulos, kun Maija muutamasta talosta pistäysi joukkoon. Hän oli ollut kirkossa ja sitten menmyt tervehtimään tätiänsä, joka asui kirkonkylässä, ja siellä hän oli viipynyt niin kauvan.
Kun Matti huomasi Maijan, oli niinkuin puukonpistos olisi käynyt hänen sydämeensä, niin kumman vaikutuksen teki se häneen. Hän katui ja tuskitteli mielessään kun hän ensinkään tuli tänne saamaan uusia haavoja sydämeensä. Hyvinpä Maijakin näkyi pälyilevän ja punastelevan havaittuaan Matin.
Kun nuoret pääsivät kylästä pois, alkoivat he heti laitella pareja ja pian oli koko parvi parittain toistensa kanssa kävelemässä. Matilla ei vaan ollut paria eikäpä Maijallakaan. Kuten tavallista käveli Matti vaan jälempänä yksikseen alakuloisena.
Yht'äkkiä seisahtui Maija ja odotti niinkauvan kuin Matti ehti kävellä kohdalle. Pitemmittä mutkitta pisti Maija kätensä Matin käsikoukkuun ja alkoi kävellä leppasta Matin kanssa kynkässä muiden jäljessä.
Matista tuntui siltä kuin käärme olisi koskettanut häneen; olipa vähältä, ett'ei hän vetäissyt kättään pois ja työntänyt Maijaa pois luotaan.
"Mitenkä sinä nyt saatat tämmöisen maankulkijan kanssa rinnakkain kävellä", sanoi Matti kolkosti.
"Eihän täällä muuta semmoista ole", sanoi Maija ujosti.
"Vai niin! Sinä kuitenkin pidät minua vielä hätävaranasi, mutta minäpä en olekaan kenenkään takatuuppari", ajatteli Matti itsekseen, mutta ei kuitenkaan virkkanut mitään, sillä ei hän tahtonut vieläkään mistään hinnasta loukata entistä sydämensä rakastettua.
Niin mentiin eteenpäin, eikä kummallakaan tuntunut olevan mitään puhumista, vaikka kummankin sydän oli kylläkin täysi.
Edelliset menijät silmäilivät usein taaksensa, katsoakseen miten Maijan ja Matin asiat olivat, ja kun huomasivat, että hekin kävelivät kynkässä, näytti heidän naamansa venyvän hyväsestään pitemmiksi.
Niin tultiin sille kohdalle, josta kääntyi tie tytön kotiin.
Luonnollistahan on, että Matti ja Maija seisahtuivät siinä.
"Hyvästi nyt", sanoi Matti ja klersi kätensä irti.
"Hyvästi, vaan ei toki ijäksi", sanoi tyttö värisevin äänin.
"Mitä! Aiotko minun pilkkanasi pitää aina äärimmäisyyteen asti?" sanoi
Matti kauhistuneena.
"En, hyvä ystävä, minä ole sinua koskaan pilkkanani pitänyt, enkä tule pitämään vaikka sinä olet minusta niin pahoin puhunut", sanoi Maija ja kyyneleet välkkyivät hänen kauniissa silmissään.
"Minä en ole sanonut sinusta ainuttakaan pahaa sanaa, mutta olen kuullut sinun pitävän pilkkanasi minua", sanoi Matti.
"Samaahan on sinusta minulle sanottu", sanoi Maija ja purskahti täydelliseen itkuun.
"Nyt ymmärrän. Viekkaat kielet ovat saattaneet välimme näin tukalaksi. Miehisenä miehenä olisi minulla pitänyt olla niin paljon arvostelukykyä, että olisin älynnyt pitää tuommoiset juonet pirullisina valheina, vaan he ovat esitelleet ja syöttäneet niitä niin kavalasti minulle, etten voinut muuta tehdä kuin uskoa niitä. Voi, kataloita ihmisiä! Kun nyt olemme asiasta päässeet selville, niin onko sydämesi yhtä avonainen ja lempeä minua kohtaan kuin ensialussakin?" sanoi Matti.
"Jumala sen yksin tietää, että sydämeni sykkii yksin sinulle, eikä kenellekään muulle, ei elämässä eikä kuolemassa", vakuutti Maija.
Nyt vyörähti kummankin sydämeltä pois tuo ankara, raskas ja painostava taakka, joka heitä oli niin kauvan rasittanut. Ilo, rauha ja sanomaton autuus täytti heidän sydämensä.
Nopeasti syleilivät he toisiansa ja sitten erkanivat he; tyttö lähti kotiansa kohden ja Matti alkoi juosta kannikoimaan toisten jälkeen ja hän tapasikin heidät ennenkuin kotiin ehdittiin.
Nyt eivät rakastavaiset ensinkään koettaneet peitellä eikä salata rakkauttaan muilta ihmisiltä; heidän ähmälläänkin seurustelivat he julkisesti kaikissa tilaisuuksissa toisiensa kanssa, huolimatta vähääkään siitä mitä ihmiset puhuivat ja ajattelivat, eivätkä juorukellot enään yrittäneetkään mitään toimimaan, sillä he näkivät vaivansa turhaan rauenneen.
Näin kului aika siihen saakka kun Matin palvelus-aika loppui ja Matin piti lähteä kotipuoleensa. Sanomattoman raskaalta ja katkeralta tuntui heistä tuo välttämätön eronhetki. Kun se aika tuli, että Matin täytyi lähteä, tuli tyttö saattamaan penikulman vielä kirkonkylän taaksekin. Voi, kuinka mielellään he nyt jo olisivat yhtyneet nauttimaan onneansa, mutta tuo kylmä välttämättömyys oli heidän välissään estämässä sitä. Kolmea vuotta ennemmin ei Matti sanonut voivansa tulla armastansa omaksensa ottamaan, sillä välttämättömät asiat pakottivat hänet niin kauvan poissa olemaan.
Monikertaan toisiansa syleillen ja kyynelten rumsaasti vuotaessa lupasivat ja vannoivat he toisillensa ikuista rakkautta ja pyhästi lupasivat he sydämensä puhtaina toisilleen säilyttää siihen saakka kun he jälleen toisensa tapaavat. Niin he erkanivat. Ahkeralla kirjevaihdolla lupasivat he toisiaan muistaa ja välisuhteita vireillä pitää.