I.
Elämä on taistelua, sanotaan, ja niin se onkin. Kehdosta hautaan saakka kestää tämä taistelu. Monenkaltaista on elämän kilvoitus ja monessa muodossa, monta tietä pyrkii vaara vastaan. Milloin se tulee liikanaisena ilona, kulloin ankarana suruna ja murheena; siinä on lankeemista, nousemista, lupauksia, toivoja ja — pettymystä. Tämmöistä on elämäntaistelu.
Moni sortuu auttamattomasti, ja onnellinen se, joka näistä vihureista eheänä pääsee ja vielä kykenee toivomaan, tointumaan ja ylöspäin pyrkimään.
Varsin vaikeaksi käy tämä elämäntaistelu, ellei ihmisellä ole kelvollista taistelukumppania. Mutta kun sydän löytää sydämen, ja he sitten rakastavat ja kunnioittavat toisiansa, luottavat ehdottomasti kaikessa toisiinsa, eivätkä salaa mitään toisiltansa, niin silloin voi elämäntaistelu käydä voitolliseksi. Silloin heissä vallitsee oikeuden ja totuuden tunto ja hyveen sisällinen, siveellinen voima. Ken tämmöisen sydämen löytää, hänellä on uskollisin, väkevin, urhollisin ja varmin taistelutoveri elämän myrskyissä. Hän ei luovu sivultasi koskaan, ei väisty eikä pelkää koskaan. Murtua, kaatua hän voi, vaan ei antautua. Myötäkäymisen vaarattomina hetkinä iloitsee hän niinkuin lapsi ja tämä tekee toisenkin kumppanin mielen niin rohkeaksi ja iloiseksi. Murheen, tuskan ja hädän aikana lohduttaa, tukee, turvaa ja rohkaisee hän, kokee lievennellä ankaraa surua ja vieläkin toivoa, vaikka kaikki näyttää menneen. Jaloja lahjoja on tuolla taistelukumppanilla, sillä kaiken muun lisäksi hän vielä rakastaa, anteeksi antaa ja peittää kaikki puutokset ja rikokset. Jos hän joskus sortuu taistelussa, kärsii hän nöyränä kohtalonsa, mutta toivoansa ei hän vaan heitä. Hän odottaa hiljaisena ja tyynenä niin kauvan kuin myrsky on tauvonnut ja tyyni taasenkin tullut; ja jälkimaininginkin aikana on hän vielä vaiti. Hän on viisas taistelija ja tietää aivan hyvin, millä tavalla voitto saavutetaan. Uudestaan rupeaa hän siveellisellä voimallaan vaikuttamaan voiton saavuttamiseksi, ja katso! voitto saavutetaan. Myrsky on lakannut, murhe on poistunut ja iloinen tyyneys ja rauhallinen toivo on taasen vallannut mielet. Rohkeasti katsovat he taas tulevaisuutta silmiin, samassa kuin he, ahkerasti sotaneuvottelua pitäen, varustavat itseänsä aina lujemmiksi ja lujemmiksi uusia vaaroja ja taisteluja vastaan.
Onnellisia ovat ne taistelukumppanukset, jotka näin yksistä neuvoin taistelevat. Mikään myrsky ja vaara ei voi heitä elämän merellä kukistaa. Ilolla täyttävät he raskaita velvollisuuksiansa, eikä se tunnu vaikealta, sillä luottaen toisiinsa ja turvaten Jumalaansa tuntevat he sen olevan heidän velvollisuutensa.
Mutta tuleepa kerran semmoinenkin vihollinen, jota vastaan taistellessa täytyy jommankumman tahi molempienkin taistelijain sortua. Se on tuo ankara, säälimätön ja lahjomaton kuolema, jota ei taistelemallakaan voiteta. Häntä ei liikuta orvoiksi jääneitten itku ja parku, ei jäljelle jääneen taistelukumppanin murhe ja valitus. Kaikki on hänelle yhtäkaikki. — Kova, tyly, armoton on kuolema.
Kun hän sitten saa temmatuksi uskollisen taistelukumppanin jälkeen jääneen sivulta, murtuu, sortuu tämäkin usein. Eipä kummakaan, sillä eipä hänellä ole enää lempeää kättä, joka häntä tukisi, ei lämmintä, hellivää sydäntä, joka häntä murheessa lohduttaisi, vaivoissa virvottaisi ja lieventeleisi häntä useinkin kohtaavassa surussa; kaikki on kolkkoa, tyhjää, kuollutta, autiota, ja murhe jäytää ja kalvaa lakkaamatta murtunutta sydäntä. Vieraat askeleet kaikuvat kylminä ja kolkkoina huoneissa ja vieras käsi kouhottelee rauhattoman leposijan.
Maailma riehuu ja myllehtii. Mutta nyt ei ole halua riehuntaan, sillä eipä ole minkä vuoksi enään riehuisi, kenen eduksi taisteleisi. Ihmiset nauravat ja iloitsevat, mutta ei voi ymmärtää, minkätähden he niin tekevät. Nyt ei voi nauraa, ei iloita eikä itkeäkään, sillä ankara suru on polttanut kuiviksi kyynelten lähteet. Mikään ei huvita, mikään ei tunnu miltään, ei rikkaus, ei kunnia, ei ystävät eikä viholliset, ei itkut eikä ilot. Kaikki, kaikki on yhtäkaikki. Tuntuu siltä, että olisi haahkeampi, kun pääsisi johonkin maailman soppeen, korven loukeroon tai vuoren vinkaloon, semmoiseen, jossa ei kuulisi yhdenkään ihmisen ääntä, jossa ei kuulisi taistelevien sotahuutoja, ei sortuneiden valituksia eikä huokauksia, ei voittaneiden iloa ja riemua, semmoiseen, jossa ei näkisi ainoatakaan ihmistä, ei kyyneliä, eikä särkyneitä sydämiä. — Niin, semmoiselta se tuntuu, että siellä olisi vähän parempi yksinäisyydessään kärsiä sydämmensä tuskaa. Mutta auttaisiko sekään? Murhe tuntuu seuraavan sinnekin, sillä se on iskenyt sydämeen kiinni. Paras pakopaikka tuntuisi olevan hauta, tuo peittävä kammio, joka on yhtä tasapuolinen kuin kuolemakin. Tuo, joka kaikki unhottaa ja sovittaa, tuo elämän taistelun aikana suljettu lepokammio, joka vasta taistelujen loputtua sylinsä aukaisee, ja kylmänä ja synkkänä vastaanottaa kaikki. Se ei pidä lukua siitä, ovatko hänen vastaanotettavansa rikkaita tai köyhiä, ylhäisiä vai alhaisia, kunniassa pidettyjä tahi halveksittuja, ylönkatsottuja, sorrettuja, hyviä taikka huonoja taistelijoita.
Mieli liitelee ja harhailee sinne tänne, aina tähtitarhain tuolle puolen, etsien rauhaa ja lohdutusta polttavalle surulle, mutta lievitystä ei kuulu kustaan. Jospa sitä vielä mistäkin koettaa etsiä ja haparoida, aina vaan mieli ja sydän lentää ja palaa tuon tasapuolisen ja avosylisen haudan luo, joka poveensa kätki jalon ja armaan taistelukumppanin. Siinä hänen rinnallaan olisi niin rauhallinen levätä. Siinä unhottuisivat kaikki maailman taistelut, surut, tuskat ja huolet. Siinä ei tulisi aika pitkäksi odottaissa sitä hetkeä, jolloin Herra kutsuu kaikki meidät eteensä tutkiaksensa, ken on ollut kelvollinen taistelija, ken ei.
Niin, semmoiselta se tuntuu, mutta sinnekään ei ole lupa mennä, ennenkuin aika joutuu.
Tämä on kovin elämän taistelu. Silloin tuntuu siltä, että pitäisi lähteä pois, kauvas pois, mutta mihin? Tuntuu siltä, että pitäisi saada siivet, joilla pääsisi pikaisesti, hyvin pikaisesti lentämään halki ilmojen, maiden ja metsien taa…
Mutta ei tunnu hyvältä näinkään, jotakin siis täytyy koettaa. Mitähän, jos lähtisi ulkoilmaa haistelemaan, koska kuolema täälläkin kuitenkin on välttämätön.
* * * * *
Kutsuin kestikievarista hevosen ja vaivuin sitten taas entiseen surulliseen raskasmielisyyteeni.
"Hevonen on valmis," kajahtaa yht'äkkiä korviini. Minä säpsähdän, sillä olin jo unohtunut niin vähässä ajassa koko hevosen pyyntöni ja matkahommani.
"Kyytihevonen, jota olette pyytänyt, on valmiina," sanoo oven suussa oleva poikanen toistamiseen.
"Vai niin, no lähdetään sitten!"
"Mihin ajetaan?" kysyi kyytipoika.
"Aja mihin tahdot, se on minulle saman tekevä."
"No, ehkä minä sitten ajan alaspäin."
"Aja vaan."
Raitis talvi-ilma hiveli poskiani ja polttavaa otsaani niin raittiisti ja terveellisesti. Se tunkeutui keuhkoihinikin ja tuntui häikäisevän sydämeni paloa; oli kuin elon säde taas olisi tunkeutunut sieluuni.
Poika vei minut seuraavan pitäjän kestikievariin. Kuulin kuinka he keskustelivat, minkälainen kyydittävä heillä nyt on. Selittivät minut umpimieliseksi, semmoiseksi, joka ei itsekään tiedä minne menee. Puolikasvuinen poikaressu näytti laahailevan ylleen jotakin vanhaa, pitkää miehen röhjoä, köytellen sitä muutamalla nuoranpätkällä hinteräisen vartalonsa ympärille. — Muuta en huomannut mitään.
"Hevonen on valjaissa," kajahti yht'äkkiä taas korviini ja kun käännähdin ääntä kohden, oli edessäni äskeinen poika. Sivalsin nuttuni ja kiirehdin kartanolle rekeen.
"Mihin ajetaan?" kysyi poika, ja entiseen tapaani vastasin: "aja mihin tahdot!"
"Olen tuolta toisesta pitäjästä poikkimaisin; haluaisitteko sinne päin matkustaa, niin minäkin saisin käydä kotonani?"
"Aja vaan sinne, sama minulle on, missä ajelen."
Ilta oli jo tullut. Kireä pakkanen vallitsi. Revontulet roihusivat taivaalla niin, että oli ikäänkuin sähinä niistä olisi kuulunut. Pakkasen purema lumi narisi reen anturain alla niin kireästi, että olisi luullut kolmenkertaisen kuorman olleen hevosen perässä. Revontulet haihtuivat vähitellen ja ilma seestyi selkeäksi. Tähtitaivas näkyi kaikessa loistossaan, pakkanen paukahteli metsässä, kiskoi jonkun petäjän, kuusen tai koivun pinnasta säleen irralleen koettaen siten näyttää mahtiaan.
Ajoimme muutamalle parin kolmen kilometrin pituiselle järvelle. Sää vongahteli niin surunvoittoisesti. Kuu paistoi täydeltä terältä ja sen valju varjo kiiti rinnallamme. Lumihiteet kimaltelivat kuun valossa niin sädehtivästi, että olisi luullut tuon pienen järven jäälle kokoontuneen koko maailman timantti-aarteet.
Metsään päästyämme hyppeli peukalolintu ja talitiainen iloisesti oksalta oksalle, etsien ruokaansa. Heillä ei tuntunut olevan surun kaunaa, heillä!
Kaikki tämä havainto- ja tunnemaailma saattoi minut yhä syvempiin mietelmiin. Mietin silloin: onkohan Jumala luonutkin vaan ihmisen nääntymään ja kärsimään, koska nuo lintuisetkin olivat niin iloisia, ikäänkuin ei mitään surua olisi olemassakaan? Tuommoinen pakkanen, joka vaihteli neljänkymmenen pykälän vaihteessa, ei vaikuttanut noihin pikkulintuihin niin mitään; pirteinä ja notkeloina lentelivät ne vaan oksalta oksalle.
Koko taipaleella en vaihtanut pojan kanssa luotuista sanaa, sillä minulla ja pojalla mahtoivat olla erinkaltaiset ajatussuunnat.
"Haluatteko käydä lämmittelemässä, sillä tässä on kotini," kuului äkkiä, ja kun katsoin kyytipoikaa silmiin, huomasin häneltä tämän äänen lähteneen.
Pojan ääni kuului korviini niin onealta, että oikein säikähdin sitä.
"Yhtäkaikki," sanoin minä, "missä häntä aikansa kuluttaa."
Poika käänti hevosen kotikartanolleen.
Rästyneeltä näytti talo. Asuinhuone oli kokoon luhistunut, savutorvet katolla murtuneet ja yksinkertaiset ikkunat olivat päreillä ja tuohilla paikatut. Tämän tähden olivat ikkunat niin paksussa jäässä, että oli niinkuin olisi jäätelit nostettu ikkunain reikiin. Ulkohuoneet puulukkoineen ja muine salpoineen olivat niin keloutuneet, että ampiaiset kai niistä saivat hyvää pesänsä-ainetta.
"Olkaa hyvä ja käykää lämmittelemään," sanoi poika, ruveten hevostansa vaalimaan.
Lähdin kömpimään kurjia, jäätyneitä, liukkaita portaita huoneesen.
Tupaan päästyäni seisahdin hämärään ovipieleen.
Mikä näky! Huoneessa hääri valju, keski-ikäinen nainen. Hänen ympärillään pyöri neljä lasta, jotka eivät olleet juuri toinen toistaan härevämpiä. Pienimmät heistä vanuivat ehtimiseen äitinsä hameesen kiinni hokien: "äiti, äiti."
Samassa tuli kyytipoika huoneesen.
Kun äiti huomasi, että hänen poikansa tuli kotiin, syöksähti hän tätä vastaan varjokkaaseen ovipieleen ja syleili häntä. Selvästi näki hajamielisinkin, että perheessä vallitsi hellä sydämmellisyys.
"Voi, voi, tulitkos, Oskar, kotiin! Ja mitenkäs sinä oletkaan päässyt kotona käymään?" sanoi ihastunut, kärsivän näköinen äiti.
"Minä olen kyydissä, äiti, ja tämä vieras halusi käydä lämmittelemässä," sanoi poika osoittaen samassa minua.
Vaimo näytti hämmästyneeltä, sillä hän ei ollut ennen huomannut minua.
Melkein hajamielisin sanoin pyysi hän minua käymään peremmäksi.
Astelin pöytälavitsan luo ja istahdin sille, vaikk'en oikeastaan tiennyt, mitä tein; omat askeleenikin kumisivat niin oudoilta.
Vaikka mieleni olikin niin apea, en kuitenkaan voinut olla huomaamatta tämän perheen keskinäistä suhdetta. Tuntui mielestäni niin kummalliselta, kun ei perheen keskuudessa näkynyt ainoatakaan aikaista miestä, jota olisi voinut pitää perheen isänä.
"Missäs teidän isäntä on?" kysyin melkein tietämättäni.
"Ei meillä olekaan isäntää," vastasi vaimo, samassa luoden minuun vakavan katseen; oli niinkuin hän olisi sanonut: "oletkos ainoa muukalainen joka et näitä tiedä."
"Kuinka se sitten on?" kysyin minä hämmästyneenä.
"Niinpä se on: tuoni korjasi mieheni pois puoli vuotta sitten," sanoi vaimo surullisesti.
"Ettäkö teiltäkin on elämän kumppani temmattu pois?"
"Niin on käynyt."
"Näyttää kuitenkin siltä, kuin ei teillä olisi surun kaunaa, olettehan lastenne keskessä iloinen kuin käki metsässä."
"Mitäpä minulla enää muuta maailmasta jäljellä olisikaan kuin nämät lapset. Pois on mennyt miesvainajani, joka oli niin hellä ja hyvä; kaikki tarmonsa uhrasi hän perheensä hyväksi. Mutta poissa, poissa on hän nyt, ja koko elämän taakka on laskettu hartioilleni."
"Minäkin olen sortunut ihminen. Minultakin on tuoni korjannut elämän kumppanin pois; sen takia olenkin nyt täällä hakemassa polttavalle sydämelleni jotakin hoivaa. Ja nyt tuntuu siltä kuin olisin tavannut ristisisaren, jolla on yhtä suuri suru kannettavana kuin minullakin," sanoin.
"Vai niin, vai niin! Vai on kuolema teiltäkin temmannut pois kumppanin. Kyllä ymmärrän täydellisesti, miltä sitä tietä tullut sydämen suru maistaa," sanoi vaimo ja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.
"Mihin tautiin kuoli miehenne?"
"Keuhkotautiin; hän oli avutonna jo pari vuotta. Odottamaton ei kuolema ollut, mutta sittenkin koski se kovasti," sanoi vaimo surullisesti.
Minun ei haluttanut matkustaa edemmäksi. Pyysin talosta yösijaa ja se minulle luvattiinkin. Kyytipoika meni hevosta riisumaan ja illastamaan. Porstuan perässä oli pieni lämmitettävä kamari; sinne laitettiin minulle vuode. Se oli siistitty puhtaaksi: pöydällä oli valkoinen liina ja palava talikynttilä levitti hämärää valoa huoneesen.
Yksinäisyyteen tultuani vaivuin yhä syvemmälle ajatuksiini. Kokonaiskuvana esiintyi eteeni rapistunut sydänmaalla sijaitseva uudistalo, jossa jo monta miespolvea lie taisteltu ja kärsitty. Nykyisen asukkaan, kärsivän vaimon surullisen lempeät kasvot suruisine sydämineen, lapsijoukkonsa ympäröimänä, painui niin syvästi mieleeni, ett'eipä se sieltä lähtenytkään.
Oli miten oli, mutta kumma vaan oli se, että unhotin oman suruni ja itseni miettiessäni vaimoparan asemaa. Minulle selkeni, että tuo "heikompi astia", paljon hankalammassa tilassa ollessaan kuin minä, oli kuitenkin väkevämpi minua.
Noita miettiessäni oli aika kulunut jo paljon sivu puolen-yön. Koko ajan oli kynttilä pöydällä ollut niistämättä, sillä se tehtävä ei ollut ensinkään juolahtanut mieleeni. Havahtuessani oli kynttilä-karsi jäänyt niin pitkäksi, että sen ylipää oli lätistynyt semmoiseksi paksuksi ja leveäksi lieriöksi, että karrella oli ikäänkuin lakki päässä. Valokin huoneessa oli niin hämärtynyt, ett'ei nähnyt toiselle puolen huonetta.
Tunsin väsymystä, ja puhdas, lämpöinen vuode houkutteli syliinsä. Sammutin kynttilän ja nakkausin vuoteesen pitkälleni. Kun viikkokausiin en ollut viettänyt ainoatakaan levollista yötä, valtasi minut pian uni ja minä nukuin niin rauhallisesti kuin ei mitään surua olisi koskaan ollutkaan; en edes nähnyt rasittavia ja painostavia uniakaan.
Herätessäni oli aurinko jo korkealla, kello lähellä kymmentä; moneen viikkoon en ollut niin levollisesti levännyt ja nyt tunsin itseni virkistyneeksi. Iloisena tervehdin kärsivää perheen-äitiä, samassa ilmoittaen kyytipojalle, että nyt lähdetäänkin kotiin. — Kärsivä nainen oli näyttänyt minulle palasen elämän taistelua ja sen valossa huomasin, että minunkin vielä tarvitsee lasteni tähden elää, ja tämän muistoni turvissa minä vielä elänkin.