INTOHIMOJENSA MURTAMA.
Olin taasenkin pitemmällä rautatie-matkalla. Kolmannen luokan vaunu, jossa istuin, oli väkeä täynnä. Useita tuttaviani oli vaunussa ja keskenämme haastelimme yhtä ja toista. Muiden matkustajain joukossa oli eräs tuntematon mies, joka näytti koettavan saada edes jonkunkaan sanan kuullaksensa, mitä me haastelimme. Huomasi heti hänen puvustansa ja käytöksestänsä, että hän oli ollut Amerikassa.
Joku sattui mainitsemaan minun nimeäni. Tämä näytti tuntemattomaan tekevän erityisen vaikutuksen.
Kun hän sai tilaisuuden, tuli hän ja istui ohelleni.
"Oletteko te se sama, joka olette kirjoja kirjoitellut?" kysyi hän ujosti.
"Olenhan minäkin joskus jotakin töhräillyt", sanoin hänelle puoli kylmästi.
"Oletteko kuulleet Kalle K——sta mitään kerrottavan?" kysyi hän taasen.
"En. Minunhan on mahdoton tietää, mitä mistäkin milloinkin on kerrottu", sanoin kylmän tylysti.
Seurasi tovi äänettömyyttä. Hän näytti ikäänkuin hämmentyneeltä, loi silmänsä lattiaan ja naputteli sormillaan hiljalleen penkinlaitaan.
Minun alkoi käydä säälikseni miehen alakuloisuus ja häpeäkseni kylmä vastaukseni, koska tunsin hänen sentakia tulleen alakuloiseksi.
"Olisiko siinä Kallessa sitten jotakin vaariinotettavaa?" kysyin ikäänkuin lievennellen tylyyttäni ja saadakseni hänet elpymään entisiin oloihinsa.
"Olisipa siinä kylläkin", sanoi hän ja katsoa vilautti minua silmiin.
"Mitä laatua se sitten olisi?"
"Minä en ole nähnyt koskaan vielä ainoatakaan ihmistä, johon intohimot olisivat niin väkevästi vaikuttaneet", sanoi hän.
"Tunnetteko tuon Kalle K——n luonteen ja elämäntavat tarkoilleen ja pitemmältä ajalta?" kysyin.
"Aivan lapsuudesta saakka, koko hänen elämänsä", vastasi hän.
"Haluaisitteko sitten niistä minulle kertoa?"
"Aivan kernaasti, kun vaan halunnette kuunnella". myönsi hän.
Kun vaunu oli matkustavaisia niin täynnä, että kaikki tarkempi keskustelu kävi siinä mahdottomaksi, pyysin konduktööriltä, että pääsisimme konduktööri-vaunuun. Luvan saatuamme menimme sinne ja mies alkoi kertoa:
Kalle oli pienen torpan poika ja vanhin neljästä sisaruksestaan. Torppa sijaitsi meidän maalla ja meidän talo oli hyvissä varoissa. Lähiseutuvilla oli useita muitakin taloja ja torppia, jonka takia niillä piirteillä oli paljon lapsia. Melkein poikkeuksetta olivat ympäristön lapset meillä leikkimässä ja telmimässä, eikä lasten kesken ollut koskaan mitään eroa köyhän tai rikkaan välillä, sillä olimmehan vielä niin viattomat ja turmeltumattomat, ettei semmoista voinut koskaan mieleenkään tulla.
Meidän talo sijaitsi lähellä järven rantaa ja rannalla oli laajanlainen hiekkatasanko. Siinä sopi kesäiseen aikaan kilpaa juosta, pallia lyödä, nakella litteillä rannan kivillä voileipiä järven pinnalle, tai koettaa, kuka korkeimmalle voisi kohtisuoraan kiven nakata ja kenen kivi teki veteen pudotessaan komeimman umpinaisen purskahduksen; mies se, joka parhaat tulokset sai. — Talvisin laskettiin suksilla ja kelkalla mäkiä, ja tuo mäki ei joutanut pahoillakaan pyryillä kauvan ummessa oleman, sillä kyllä me siitä huolen pidimme, että se auki pysyi. Kyllä oli iloa ja riemua, ja tointa oli itsekullakin niin paljon, että sitä olisi riittänyt kahteenkin rekeen; posket punottivat ja terveys, ilo ja ystävyys loisti jokaisen kasvoilta. Voi niitä murheettomia ja iloisia lapsuuden aikoja!
Melkein poikkeuksetta oli Kallekin telmimässä meidän kanssamme. Hän oli kaikissa leikeissä johtajana ja se kävikin laatuun. Me katsoimme ja luotimme häneen niin kuin päällikköömme ainakin.
Mutta jo aikaisin huomattiin hänessä ankaraa itsepintaisuutta. Minkä hän kerran sai päähänsä, sen täytyi niin olla ja tapahtua, eikä sinä auttanut mitään toisien lapsien ohjeet, neuvottelut, väitteet ja vastalauseet. Hänen piti vaan aina päästä voitolle kaikissa mielipiteissä ja kilpailuissa.
Eräänä kertana juostiin kilpaa ja eräs poika voitti hänet juoksussa. Tuosta pahastui Kalle niin kovin, että hän haasti voittajansa vielä pari eri tovia kilpailemaan. Mutta kun kilpailija voitti niissäkin koetuksissa Kallen, niin ei hän ottanut enään koko päivänä osaa toisten leikkeihin; istua murjotti vaan erillään toisista erään kiven päällä. Viikkokauteen ei hän tullut ottamaan osaa toisten kisoihin ensinkään. Saatiin kuulla, että hän oli niinä päivinä ahkerasti yksinään kotonansa harjoittanut juoksemista. Kun hän sitten ensikerran ilmestyi kisatantereelle, haastoi hän oitis voittajansa kilpajuoksuun. Kävi kuitenkin taasen niin onnettomasti, että Kalle menetti voiton kilpailijallensa. Nyt huomattiin, että Kalle suuttui silmittömäksi, hän leimahti punaiseksi, niinkuin turkin pippuri ja puri hammasta. Pikaisesti kuiskattiin Kallen kilpatoverille, että hän tahallansa antaisi Kallelle perään, ettei mitään riitaa välillä syntyisi.
"Koetappa vielä yksi kerta", sanoi Kalle kilpatoverilleen vihasta puhisten.
"Koetetaan vaan", sanoi toinen naurussasuin ja niin sitä taasenkin lähdettiin juosta vilistämään.
Ja kas! Kalle voittikin nyt.
"Senhän minä tiesinkin, kun vaan oikein koettaa", sanoi Kalle tyytyväisenä ja hänen vihansa lauhtui siihen paikkaan.
Semmoista menoa elettiin eteenpäin. Niin pian kuin Kalle kykeni jotakin tekemään, tuli hän meille ansaitsemaan leipäänsä. Hän ei ollut mikään äksy eikä pahantapainen, päin vastoin oli hän nöyrä ja tottelevainen ja teki mielihyvällä ja ahkerasti niitä askareita, joita hänen tehtäväkseen määrättiin. Jo aikaisin huomattiin hänessä hyvää aistia ja työkykyä.
Kun olimme Kallen kanssa melkein päivän päälle samanikäiset, jouduimme yhtäaikaa rippikouluunkin. Hyvälukuisia kun olimme, pääsimme kumpikin loistavasti läpi, ja tämä korotti suuresti omanarvontuntoamme. Kalle oli yhä edelleenkin meillä ja hänestä varttui mitä kunnollisin, saattavin ja rotevin työmies, sekä isoissa että käsitöissä. Hänelle maksettiin meillä korkeampia palkkoja kuin mitä paikkakunnalla oli kuultu.
Eräänä kertana sai hän päähänsä sen aatteen että hän lähtee kauvas erääsen ulkopitäjääsen, jossa hän oli kuullut rengeillä olevan paljon isommat palkat kuin kotipuolessa. Isä koetti tarjota hänelle niin isoa palkkaa kuin suinkin julkesi, mutta mikään ei auttanut, sillä kun hän kerran oli sen aatteen päähänsä saanut, ei hän voinut siitä perääntyä. Minä koetin myös kaikkeni panna estääkseni häntä lähtemästä. Vetosin pitkälliseen ystävyyteemme ja yhteisiin perintöihimme, mutta kaikki turhaan.
Kun muuttoaika tuli, kääri Kalle tavaransa kokoon ja niin hän lähti.
Tuo paikkakunta oli niin kaukana ja sivulla yleisestä kulkureitistä, etten Kallesta kuullut viiteentoista vuoteen yhtään mitään. Hän ei kirjoittanut ainuttakaan riviä minulle, enkä minä hänelle. Vähitellen haihtui Kalle mielestäni, niin etten häntä monasti muistanutkaan; joskus vaan juolahti mieleeni: missähän oloissa siellä Kallekin lienee?
Minäkin olin sillävälin joutunut uusiin oloihin: olin mennyt naimisiin.