II.
Suuresti hämmästyin eräänä aamuna huoneestani ulos mennessä. Oli niin varhainen, ettei vielä ketään talonväestä ollut ylhäällä. Kun oli kesäinen aika ja kiireiset työt tehtävänä, olin menossa väkeä herättämään. Astuessani porstuasta portaille, oli Kalle siinä istumassa, pää käsiin nojattuna. Kun hän kuuli askelia takanansa, kääntyi hän katsomaan ja huomattuaan minut laskeutui yhtäkaikkisena samaan asemaansa. Hämmästyin suuresti hänet nähtyäni. Hän oli niin laihtunut, surkastunut ja vanhennut, etten ollut häntä tunteakaan. Menin häntä tervehtimään, sanoen samassa hänelle "hyvän huomenen." Välinpitämättömästi, melkeinpä kylmäntylysti ojensi hän minulle kätensä.
"Odota nyt, veli hopea hiukkasen; minä käyn väkeä herättelemässä, menemme sitten minun kamariini", sanoin hänelle.
Kun palasin takasin, kehoitin häntä lähtemään mukaani. Hän ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän, istua jurotti vaan alallansa.
Otin häntä kädestä kiinni ja sanoin:
"Miksi sinä, Kalle, nyt olet noin kummallinen, etkö sinä enään pidä entisestä ystävästäsikään?"
Hitaasti nousten kömpi hän ylös, kierasi kätensä irti minun kädestäni ja alkoi astella jälissäni. Samassa hän huokasi pitkän, raskaan huokauksen.
Menimme semmoiseen huoneesen, jossa kenelläkään ei ollut asumusta eikä mitään toimintaa. Kehoitin häntä istumaan. Mutta hän kallisteli ja käänteli itseään sinne ja tänne, ikäänkuin katsellen, missä hänelle olisi mukavin istuinpaikka. Vihdoin sivalsi hän erään tuolin, siirsi sen takanurkkaukseen ja istuutui sille.
"Miksi sinä, ystävä hyvä, olet nyt noin kummallinen? Et enään ole ensinkään entisenlaisesi; olet niin vanhennut ja kuihtunut, etten ollut sinua enään tunteakaan. Koko entinen iloisuutesi, ohvakkuutesi ja terveenmoinen hyvinvointisi näkyy kerrassaan kadonneen, ja synkkä ilme ja alakuloisuus jääneen sijalle. Kai sinulla on joku raskas murhe; tai oletko menettänyt terveytesi?" sanoin hänelle.
"Murhe minulla on raskainta laatua ja sen kanssa on terveyskin mennyt", sanoi hän.
Oikein hämmästyin tuon äänen kuultuani, sillä se kuului niin kumealta ja onealta, ikäänkuin se olisi haudasta noussut. Siinä ei ollut rahtuakaan sitä iloista ja heleää sointua, mikä hänen puheessaan ennen oli ollut.
"Mitä? Olet kai löytänyt siellä mielitiettysi ja saanut häneltä rukkaset!" sanoin ikäänkuin saadakseni häntä elpymään.
"Mielitiettyni olen kyllä löytänyt ja rukkasia en ole häneltä saanut; ja siinäpä se nyt koko juttu onkin", sanoi hän.
"Kuinka se sinun elämäsi on siellä oudossa paikkakunnassa alusta alkaen mennyt? Haluaisin sen pienoisuuksineen kuulla, kun näin kauvan olemme olleet toistemme elämästä mitään tietämättä", sanoin.
"Kuinkahan toki muutoin kuin hyvästi: Heti sinne tultuani sain edullisen palveluspaikan ja hyvän palkan. Pian keksivät paikkakuntalaiset minut kaikinpuolin kelvolliseksi ja kunnolliseksi, sekä kaikkiin töihin kykeneväksi työmieheksi. Kilvan korottivat he minulle palkkaa, niin että se meni jo ennen kuulumattomiin. Niin olin palveluksissa yhtämittaa kymmenen vuotta. Säästävä kun olin, kokosin noista palkoistani melkoiset säästöt. Kaikki ihmiset kunnioittivat minua, niinkuin arvon miestä ainakin. Luulempa, että moni tyttökin katsoi hyvällä silmällä minuun, mutta ei heissä ollut semmoista, johon minun sydämeni olisi voinut kiintyä", puheli Kalle hyvästi elpyneenä.
Kun hän tuntui siihen pysähtyvän, kysäsin:
"Entäs sitten?"
Hän ei näyttänyt ottavan ensinkään huomioonsa tuota minun kysymystäni, siirsi vaan hieman tuoliansa, kumartui alaspäin ja näytti vaipuvan entiseen surumielisyyteensä.
"Noh, kerrohan nyt toki eteenpäin", muistutin häntä toistamiseen.
"Niin sitten, sitten — —, sitten ilmestyi näkymölle eräs pienen talon tyttö. Alma oli hänen nimensä. Hän oli kaikkein nuortenmiesten mielitietty ja lempilintu. Kaikki hänen perässään hyppäsivät kaupaten mielisuosiotaan. Ei ollut sitä nuorten sijaa ja leikkipaikkaa, eikä niitä tansseja, häätilaisuuksia, joissa ei hän aina olisi leiskunut ylimpänä. Hän olikin semmoinen tanssilintu, ettei hänen jalkansa näyttänyt ensinkään koskevan lattiaan, kun hän valssissa ja polkassa mennä pyyhkäsi tanssituvan lattialla. Hän olikin aina menossa, eikä näyttänyt ensinkään hengästyvän, niinkuin tavallisesti muille tytöille käy ankarasti tanssiessa. Alma näytti olevan kuin keijukainen. Varreltaan oli hän pitemmänpuoleinen ja sorea, samalla kuin hän oli kasvoiltaan tavattoman kaunis.
"Kauvan aikaa katselin minä hänen viehkeyttään ja sulouttaan aivan kylmäverisesti, enkä välittänyt hänestä niin mitään. Vaan kun tuota oli kestänyt jonkun aikaa, alkoi tämä tenhotar minua vähitellen miellyttää. Vihdoin kävivät tunteeni niin polttaviksi että ne ajoivat minut kaikkialle missä luulin saavani Alman nähdä.
"Mutta vaikka sydämeni oli näin kahlehtinut outo, minulle ennestään tuntematon tunne, pidin sen itselläni niin tarkoin, etten edes Almalle sitä ilmaissut saadakseni tietää hänen tunteittensa laatua.
"Hänellä oli, kuten sanoin, paljon kosijoita. Kun yksi heitti, otti toinen ja ihmiset tiesivät aina kertoa Alman 'uudesta sulhasesta'."
"En tiedä, oliko noilla alinomaa vaihtuvilla sulhasilla ja Almalla ollut vakaisempia liittoja, vaiko ei, kumma vaan oli se, että sulhasia niitä tuli ja meni, yhdyttiin ja erottiin yhtenään. Tätä katsellessani tahtoi sydämeni pakahtua. Lopulta tulin siihen vakaumukseen, ettei noissa alinomaisissa vaihteluissa ollut sen syvempää pohjaa, kuin että Alma tahtoi vaan loistaa silläkin alalla, näyttääkseen kuinka suuresta joukosta hänellä oli valitsemisen varaa.
"Kaihoni ja ikäväni Almaan kävi vihdoin niin sietämättömäksi, että päätin kosia häntä, kävi miten kävikin. Tilaisuus ilmestyikin aivan pian siihen, että pääsin keskustelemaan kahden kesken hänen kanssaan. Se oli kuuma hetki minulle. Sydämeni pamppaili ja löi niin kovasti, että oikein henkeä ahdisti; ei tahtonut olla sanaa suuhuni tulevaa, koetin niellä hämmästystäni ja vakavuuttaa itseäni. Viimein sain senverran rohkeutta, että otin Almaa kädestä kiinni ja änkytin samassa:
"'Alma, minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni, enkä voi ilman sinutta elää; tahdotkos ruveta minun kanssani jakamaan tulevat ilot ja surut, tulevat ne sitte missä muodossa vielä tulevatkin?'
"Alma punastui punaiseksi kuin leppäkerttu ja kallisti hiljaa päänsä minun rintaani vasten.
"'Voi Kalle! Minä olen kauvan jo sitä samaa ajatellut, vaan en ole sitä tahtonut oikein itsellenikään uskoa, sitä vähemmin muille ilmoittaa', sanoi hän.
"Siinä me sitten vannoimme toisillemme ikuista rakkautta ja uskollisuutta.
"Voi herra, minkälaista rakkautta ja lempeä hehkui sydämeni! Oli kuin olisin kohonnut yläilmoihin ja sydämeni eronnut ruumiista. Tuo pelonsekainen rakkaustunne, joka minua niin kauvan oli rasittanut, haihtui kerrassaan niinkuin tuhka tuuleen, ja sanomaton ilo ja rauha täytti sydämeni. Monikertaan syleilimme ja halailimme erotessamme.
"Mutta vaikka tunsin sielussani sanomatonta iloa ja autuutta, sekaantui näihin tunteisiin kuitenkin jotakin kylmää ja tuskallista: Kaikki oli, mielestäni, tapahtunut liian helposti ja se siitti mielessäni katkeran epäluulon: ehkäpä se on muidenkin sulhasien kanssa käynyt yhtä helposti, josta seurauksena on ollut nuo pikaiset erot. Kuitenkaan en antanut iloni ja rauhani häiritsijöille suurta valtaa, vaan koin niitä alaspainaa ja tukahuttaa niin paljon kuin voimissani oli. Mutta itsepintaisesti palasivat ne yhä uudelleen.
"Semmoisenaan kului aika.
"Nämät vastenmieliset ja kalseat tunteeni saivat pian uutta virkettä. Sain, näet, tietooni, että Alma yhä edelleenkin otti vastaan muita kosijoita ja vieläpä öisinä aikoinakin.
"Arvattavahan on, minkä vaikutuksen tämä tieto minuun teki. Alma koki tuota kaikkea tehdä suurimmassa salaisuudessa, mutta kuitenkin se tuli ilmi. Se hehkuva rakkaus, jota olin Almaa kohtaan tuntenut, muuttui nyt katkeraksi pettymyksen tunteeksi, joka sellaisenaan täytti koko sieluni.
"Tuskalla jaksoin sietää häntä silmissäni, milloin näköpiiriini sattui. Seurustelimme kyllä nytkin toisinaan yksissä, mutta suhde oli kylmä ja jäykkä, ja minä sydämestäni inhosin häntä. Poissa oli hehkuva ja intohimoinen rakkaus!
"Kaiken muun hyvän lisäksi rupesin epäilemään hänen siveellisyyttänsäkin; en tiedä olisiko siinä ollut mitään epäilemisen syytä, mutta asianhaarain takia lykkääntyi kuitenkin semmoisia ajatuksia mieleeni.
"Kukaan kuolevainen ei voi aavistaakaan, mihin tuskaan ja ahdistukseen minä nyt jouduin. Mitä on nyt tehtävä? Erotako heti hänestä? Se olisi ehkä parasta muuten — mutta ei, ei! Miehisenä miehenä en tahdo sitä tehdä, sillä olenhan antanut hänelle sanani ja pyhän lupaukseni, ja miehen tulee aina pitää sanansa. Sitäkin vaikeammaksi kävi minun puoleltani ero, kun Alma ei näyttänyt sitä haluavan.
"Vaikka sydämeni oli niin täynnä katkeruutta ja inhoa Almaa kohtaan, ruvettiin kuitenkin puuhaamaan lopullista yhtymistä.
"Säästövaroillani ostin hyvän torpan. Sen tiluksilla voitiin elättää viisi lehmää, hevonen ja joku määrä lampaita; peltoviljelystä oli torpassa myös jotenkin runsaasti. Huoneet olivat välttävässä kunnossa. Tämän torpan piti tulla uudeksi asunnoksemme.
"Asia pantiin menemään tavallista uraansa; meidät kuulutettiin avioliittoon, pappilasta käytiin vihillä ja niin olimme nyt aviopari.
"Meille alkoi nyt aviollinen yhdyselämä, mutta minkälaista se oli! Kuollutta, kylmää ja raskasta oli se. Olin kuvitellut, että kaikki vielä voisi käydä hyvin ja että inhoni ja ylönkatseeni Almaa kohtaan voisivat haihtua ja tasaantua, varsinkin kun Almassa ei ollut mitään todistettua syytä. Mutta, sen pahempi, tämä toivoni ei toteentunutkaan. Minä en parhaalla tahdollanikaan voinut poistaa mielestäni vastahakoisuuttani ja inhoani Almaa kohtaan, sillä se oli sydämessä kiinni ikäänkuin naulattuna. Näennäisesti koetin täyttää ihmisellisiä velvollisuuksiani vaimoani kohtaan, mutta sydän se vaan pysyi kylmänä ja kankeana.
"Naisen tarkalla vaistolla käsitti Alma aivan pian asian todellisen laidan. Usein hän koetti tavallisella luonteenomaisella iloisuudellaan leperrellä ja kysellä, mikä minua vaivaa, kun olen niin kylmä ja synkkämielinen, ja samassa hän katsoi niin lempeästi ja rakkaasti minua silmiin, laskien kuitenkin kätensä minun kaulalleni.
"'Ole tuossa taas joutavoimatta, eihän minua mikään vaivaa', sanoin tavallisesti ja työnsin hänet tylysti pois luotani.
"Pian katosi Almaltakin kaikki entinen iloisuus ja hilpeä mieliala, ja raskas surumielisyys sai hänessä vallan: hän itki usein niin paljon, että oli vedeksi rauveta, sillä hänellekin oli täydellisesti selvinnyt asiain nykyinen kamala tila. —"
— "Seis, veikkonen, nyt ymmärrän, että sinä juuri itse olet syypää nykyiseen katkeraan, raskaasen ja murheelliseen elämääsi", sanoin Kallelle.
"Sen kyllä itsekin hyvin kyllä tiedän ja sehän se juuri pahinta onkin. Jos heti avioliittomme alussa olisin kohdellut Almaa hellästi ja sydämellisesti, niin olisi hänestä voinut tulla mitä parhain aviovaimo, sillä hän oli lempeä ja helläsydäminen ihminen, jonka ainoana ja pahimpana vikana lienee ollut, että hänellä oli perhosen sydän, joka tahtoi lentää kukasta kukkaan ja nauttia elämästä silloin kuin sitä tarjolla oli. Ei minun olisi pitänyt niin pahakseni panna hänen iloista ja ehkä viatonta hilpeää luonnettansa, mutta minä en voi siihen mitään. Usein olen itseäni pitänyt kovan tarkastuksen alaisena ja olen huomannut, että minussa on paljon vääryyttä ja tylyyttä aviokumppaniani kohtaan. Olen koettanut lievennellä hänen suruaan ja asettua lempeämmälle kannalle hänen suhteensa, mutta se ei ole onnistunut. Kylmäksi, kuolleeksi ovat nämät yritykset aina jääneet, ja sama surumielisyys on jäänyt vallitsemaan kahdenpuolen.
"Sananlasku sanoo: 'Joka ei parane, se pahenee', ja niin kävi tässäkin. Minun suruni ja vastenmielisyyteni paheni vaan päivä päivältä. Se ei jättänyt minua rauhaan teillä, ei tien vieressä, ei päivällä, eikä yöllä, ja levottomilla lepohetkillä olivat ne rauhattomasti nukkuessani unissakin vaivoinani. Jos olin työssä, oli murhe aina minua rasittamassa. Olinpa kotona tai kylässä, aina seurasi tuo polttava suru mukanani.
"Kun tulin illoin kotiani työstä, oli sinne meno niin vastahakoista, ettei askel tahtonut askeleen eteen päästä. Arvaa sen, minkälainen siellä kotona sitten oli olla. Surumielisen vaimoni katse kohtasi minua ensimäiseksi, se vihloi sydäntäni, kun tiesin itsenikin suuresti syypääksi nykyiseen sietämättömään tilaamme. Ruoka ei maistanut, ja oikeata virkistävää unta en saanut vuosikausiin.
"Tuskissani rupesin ryypiskelemään, ensin salaa, mutta sittemminhän se tuli julkiseksi, sillä eihän ne toimet kauvan salassa pysy. Niin tavoin tuli minusta patajuoppo.
"Vaimoni surua tämä havainto lisäsi kaksinkerroin. Hän koetti minua lempeästi pyydellä luopumaan tuosta turmiota tuottavasta tavasta, mutta minä ilkuin ja pilkkailin vaan häntä. Ensimmältä tuntui tuo väärä lähde lieventävän sydämeni polttavaa surua, mutta pian se tuli takaisin kaksinkertaisella voimalla.
"Tämmöistä menoa kesti pari vuotta. Silloin huomasin, että jos tätä jatkan pitemmältä, niin kiiruhtaa se kaksinkertaisella voimalla menoani maan mustiin multiin. Aloin taistelun juomahimoani vastaan ja voitin sen, mutta se ei parantanut vähääkään asiain tilaa.
"Olen unhottanut mainita, että vaikka välimme oli semmoinen kuin se oli, syntyi meille kuitenkin kaksi tervettä ja kaunista tytärtä, joista vanhimman nimi oli Ella ja nuorimman Lilli.
"Nämä olivat ainoa iloni tässä synkässä ja surkeassa elämässäni. Kun vanhin tytär tuli siihen ikään, että hän voi tuntea minut, oli hän heti kotiintultuani syliini pyrkimässä. En ollut saada takkiani riisutuksi yltäni, kun hän oli polvissani kiinni ja hoki: 'itä, itä!' Kun ehdin istumaan, oli hän kohta kömpimässä polvilleni, ja hän silitteli kuihtuneita kasvojani ja siivoamatonta partaani. Minä lemmin lapsiani kaikella isällisellä helleydellä ja rakkaudella, millä ikänä vanhin voi lastansa rakastaa. Kylällä käydessäni toin heille aina makeisia, vaalin kaikella tavalla heitä, riisuin maatepannessa ja puetin heidät ylösnoustua sekä hyväilin heitä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kaikki se tulinen rakkaus ja hellyys, millä olin Almaa rakastanut, kohdistui nyt lapsiin. Vaan Alman ja lasten suhde pysyi kylmempänä.
"Näytti siltä, kuin hänen sydämestään olisi onneton kokemus jo vienyt kaiken kyvyn rakkauteen niin typi tarkkaan, ettei voimakas äiteyden tunnekaan enää voinut näitä tunteita eheäksi tehdä ja eloon herättää.
"Tämmöistä on elämämme tähän saakka ollut, eikä se näytä siitä paranevan. Se on murtanut ja murskannut elämämme onnen, musertanut sydämemme ja turmellut ruumiini terveyden. Tässä seison nyt musertuneena miehenä, enkä voi parhaalla tahdollanikaan elämäämme paremmaksi ja toisenlaiseksi tehdä," sanoi Kalle epätoivoisena ja alakuloisena.
Surumielin jätteli hän minut hyvästi ja alkoi kävellä kotiansa kohden.
Minä jäin huoneeseni käsiposkella miettimään ystäväni surullista elämäntarinaa.