III.
Oli kulunut aikaa kolmen vuoden paikkeille. Sillävälin oli kurja Kalle-ystäväni alituisesti mielessäni. Ajattelin hänen surullista ja katkeraa elämäänsä, ja Kallea pidin suurimpana syyllisenä. Hän oli perusteettomilla ennakkoluuloillaan ja liikanaisella jäykkyydellään, jota hän mielestään kuvitteli miehuutensa merkkinä, katkeroittanut ja myrkyttänyt sekä oman että vaimonsa elämän.
Enpä aivan vähääkään hämmästynyt, kun eräänä aamuna Kalle astua topsautti kamariini. Hän oli yhtä surkastunut ja kuihtunut kuin ennenkin, mutta paljon iloisemmalta hän sentään näytti.
"Hyvää päivää, ystävä hyvä!" sanoi hän iloisesti tullessaan minua tervehtimään.
"Noh, terve, terve tuloa!" sanoin hänelle vastaukseksi ja kehoitin istumaan.
"No, kuinka siellä kotonasi nykyään voidaan?" kysyin puheen aluksi.
"Aina vaan huonommasti ja huonommasti," vastasi hän yksikantaan.
"Mitenkä se niin on? ja mielestäni näytät sinä entistä iloisemmalta," sanoin.
"Minulla on minun syyni," sanoi hän.
"Kuinka sinun vaimosi nykyään voi?" kysyin.
"Hänhän se kaikkian huonoimmasti voipikin; hänellä ei ole enään mitään entisyydestä jäljellä. Hän on tullut kiukkuisaksi ja ärtyisäksi. Vähemmästäkin saapi hän aina uutta ärisemisen syytä. Hän antaa minullekin usein kiukkuisia, pisteliäitä ja pahoja sanoja, ja lapsiakin hän pitelee sanomattoman raa'asti: nakkelee ja lyödä kapsii heitä tavattomilla aseilla. Useinkin täytyy minun mennä hätään pelastamaan heitä hänen kynsistänsä ja nuhdella häntä hänen tavattomasta käytöksestänsä. Mutta viisi hän minun sanoistani välittää. Itselleen sanoo nyt jo olevan yhtäkaikki, olivatpa asiat vielä mitenkä olivatkin: hyvästi tai huonosti, se oli hänelle aivan samantekevä. Hän kuihtuu ja laihtuu vaan yhtämittaa, eikä syö, eikä juo paljon mitään. Ei poikkeustilassakaan luo hän ainuttakaan silmänluontia minuun, kärtyilee, pistelee ja mäikkää vaan omissa oloissaan, ikäänkuin muita ihmisiä ei olisi mailla halmeillakaan. Poissa on nyt hänen hilpeytensä ja iloisuutensa, poissa viehkeytensä ja hempeytensä, poissa keikailemisensa ja lepertelemisensä, poissa 'perhos-sydän', poissa halu 'lennellä kukasta kukkaan'. Hän on ikäänkuin elävältä kuollut, josta kaikki ihmisyys on loppuun kulunut ja haihtunut. — — Luulen, ettei hän ole enään pitkä-aikainen," selitteli Kalle.
"Siinä se nyt on, jota jo aikaa olen sinulle sanonut, ja tämä kaikki on sinun oma syysi," vakuutin hänelle.
"Hyvä on sen niin sanoa, jolla elämä ja sydämen asiat ovat kaikinpuolin semmoiset, kuin niiden ollakin tulee. Sinä niin mielelläsi sysäät kaikki tämän surkeuden minun niskoilleni, ja syytä minussa onkin, senhän olen jo ennenkin tunnustanut; mutta syytä on hänessäkin. Miksikä hän ei ollut semmoinen, kuin minä hänen olin toivonut olevan. Miksikä hän otti sitten vielä yöllä ja päivällä vastaan uusia kosijoita, kun jo olimme tehneet ikuiset lupaukset toisillemme ja pyhällä lupauksella luvanneet kuolemaamme saakka rakastaa toisiamme, eikä ketään muuta? Miksi hän tuolla kevytmielisyydellään myrkytti minun uskollisen ja puhtaan sydämeni? Miksikä ei hän ollut yhtä puhdas ja rehellinen kuin minäkin — ah niin miksikä ei? sanopas nyt se minulle," intoili Kalle.
"Kun et kuitenkin ottanut eroa aikanasi heti silloin, kun tunsit ensimäisen vastenmielisyyden häntä kohtaan!" sanoin.
"Johan olen sinulle selittänyt, että sitä en voinut tehdä. Silloinhan olisin ollut petturi ja konna, joka ei olisi ollut oikeutettu yhdeltäkään ihmiseltä vaatimaan kunniallisen miehen nimeä. Petturi ja konna, sanansa ja lupauksensa syöjä — hyi, toki!"
"Mutta tuo sinun jäykkyytesi ja sanasipitäväisyys kaikissa tiloissa on juuri se loukkauskivi, johon olet kompastunut ja musertunut," sanoin.
"Siihen en voi mitään," vastasi hän vaan alakuloisesti.
"Mutta näytäthän nyt kumminkin hieman iloisemmalta, kuin viimekerralla käydessäsi. Onko sinulla mielessä jotakin parempaa elämäntoivoa?" kysyin häneltä.
"On, kyllä on," sanoi hän melkein iloisesti.
"Noh, minkälaatuista se sitten olisi?" kysyin.
"Minä olen nyt löytänyt oikean elämäni-ihanteen," sanoi hän ja samassa katsoa vilkasi hän minua silmiin; selvästi huomasin, että hänen silmistään välähti joku ilonsäde.
"Elämäsi ihanteen! Mikä se sitten olisi?" tutkin uteliaana.
"Minä olen tavannut tytön, johon heti ensinäkemästäni saakka rakastuin korviani myöten," sanoi hän vähääkään häikäilemättä.
"Löytänyt tytön, johon olet korviasi myöten rakastunut? Tuommoisia sinä rohkenet puhua minulle vähääkään punastumatta ja häpeämättä, vaikka sinulla on entinen laillinen vaimo!… Johan sinä menet nyt kaikkien säädyllisyyden rajojen yli!" pauhasin suuttuneena.
"Eihän sydämen tunteilla olekaan mitään säädyllisyyden rajoja," puolusteli hän.
"On, on! Ei intohimojen saa antaa vallita itseään, vaan ihmisen tulee hallita niitä. Joka intohimojensa valtaan suinpäin heittäytyy, hän joutuu välttämättömästi perikatoon. — Etkö ole raamatusta lukenut Jumalallista totuutta, että jonka Jumala yhteensovitti, ei pidä ihmisten sitä eroittaman," sanoin hänelle.
"Minkäpä minä sydämeni tunteille teen, ei ne ole niin helposti hallittavissa, kuin sinä luulottelet."
"Onneton ystäväni! Tämä vielä sinulta puuttui. Sen saat nähdä, että hallitsevat intohimosi vievät sinut vielä perikatoon. Mutta kerrohan kuitenkin tuosta uudesta ihanteestasi minulle, että voisin, jos mahdollista, palauttaa sinut väärältä ja vaaralliselta tieltäsi! Mikä ja missä hän on ja kuinka olet häneen tutustunut?" kyselin.
"Ei hän kaukana ole meidän torpasta. Hän ei ole mitään huomiota paikkakunnalla herättänyt, sillä ei hän ole koskaan ollut nuortenkisoissa eikä leikeissä; hän ei ole vielä avannut tanssihuoneen ovia, eikä siis ole ollut tanssituvan lattioilla leiskumassa, eikä sillätavalla kunniaa itselleen hakemassa. Ei hänen sulhaisistaankaan ole mitään kuulunut, sillä niitä ei ainakaan kenenkään tieten ole ollutkaan, siis ei niistä alinomaisista tulevista, menevistä ja ainaisista erojaisistakaan ole kukaan kuullut mistään mitään. Hän on vaan kotonaan hiljaisuudessa pysyvä ja töitään toimittava, vaatimaton, siveä ihminen," selitteli hän välinpitämättömästi.
"Mitenkä olet sitten hänen kanssaan tuttavaksi tullut?" kysyin.
"Hän on pienen talon tyttö. Eräänä kertana menin jollekin asialle hänen kotiinsa. Kuinka hämmästyinkään kun hänet ensikerran näin! Suu auki katsoa töllötin minä häntä, hänen kuitenkaan siitä mitään tietämättä. Mikä sulous, mikä jalous ilmeni hänen olennossaan! Minua suuresti kummastutti, kun semmoinen tyttö oli niin kauvan salassa pysynyt maailmalta. Mutta samassa huomasin, että kalliimmat helmet ovatkin kuoreensa kätkettyinä, peitettyinä kaikilta ahnailta silmiltä, ja että he vasta sitten, kun pääsevät päivän valoon ja oikeaan paikkaansa, loistavat sitä kirkkaammasti.
"Kummallinen oli mielialani, kun palasin kotiini. Minä en saanut sydämestäni pois hänen kuvaansa, vaikka vielä kuinkakin olisin koettanut. Tunsin sydämeni tykyttävän tuimasti, ja veri virtaili suonissani semmoista vauhtia, että korvani suhisivat.
"Rupesin salamyhkää tiedustelemaan hänen elämänsä juoksua, enkä saanut hänestä kuulla muuta kuin pelkkää kiitosta. Kaikki tuntuivat pitävän suuressa arvossa ja kunnioittavan häntä. Sain nyt ehtimiseen asiaa tuohon taloon, useinkin pelkillä tekosyillä. Niiden keksiminen antoi minulle paljon päänvaivaa, saadakseni asiani niin sovitelluiksi, etteivät ne mitään huomiota herättäisi. Yhtä levotonna, yhtä hurmaantuneena palasin aina näiltä retkiltäni," selitteli Kalle innostuksissaan.
"Oletko sinä hänelle ilmoittanut mitään nykyisestä intohimostasi?" kysyin häneltä.
"En. Kuinkas minä hänelle olisin voinut mitään semmoista ilmoittaa!" sanoi hän.
"Pakene tuota kaunotarta, ennenkuin sinä hänen tähtensä syökset itsesi perikatoon! Vieroita hänet pois ajatuksistasi nyt, kun vielä aika on, ja vangitse nuot turmiolliset intohimosi, sillä mahdotontahan on, että sinä voit hänet omaksesi saada entisen vaimosi eläessä!" sanoin hänelle.
"Vangitse sinä riehuvat ja myrskyävät meren aallot. Vangitse myrskyn vihurit ja sen turmiota tuottava, kiitävä voima! Vangitse pääskynen lentoon! Vangitse kaikki tulen kuluttava ja murtava, mahtava voima. Vangitse tulivuoren ammottava, tulta ja laavaa syöksyvä aukko. — Niin, vangitse ihmissydämen tunteet ja ajatukset, jotka silmänräpäyksessä kiitävät halki maailman ja tähtitarhan tuolle puolenkin, aina ijäisyyteen saakka. Vangitse näkevä silmä näkemättömäksi, ja kuuleva korva kuulemattomaksi. Luulen, että nämät jäävät kaikki onnistumattomiksi. Samoin jääpi onnistumatta minunkin sydämeni tunteiden vangitseminen," selitteli hän innokkaasti ja runollisesti.
"Oletko sitten varma siitä, että hän mielistyisi sinuun?" kysyin häneltä.
"En ensinkään. Minä en tiedä yhtään mitään hänen mielipiteistänsä minun suhteeni, ja sehän onkin kaikkein pahinta. Hän ei ole pienimmälläkään merkillä osoittanut mitään myötätuntoisuutta minua kohtaan, paremmin kuin minäkään hänelle, ja kuitenkin minun täytyy tavalla tai toisella saada hänet omakseni," sanoi Kalle intohimoisesti.
"Olet mieletön! Miehellä elää aviovaimo, ja jos tuo sinun ihanteesi on niin siveä ihminen, kuin olet kertonut hänen olevan, niin ei hän eninkään suostu sinun tuumiisi. Millä keinolla sitten luulet hänet omaksesi saavasi?"
"Mutta jos hän mielistyy minun tuumiini, niin karkaamme yhdessä, sillä useinhan semmoista tapahtuu. Ja minä luulen, että hän mielistyy, sillä semmoinen hehkuva ja palava rakkaus, kuin minulla on häntä kohtaan, ei voi turha olla," sanoi hän.
"Tuommoinen jumalaton ajatus! Heittää vaimonsa ja lapsensa tänne kurjuutta kärsimään ja karata toisen kanssa muihin maihin, se on kovin pirullinen ajatus; ajatteletko vähääkään, mitä sinä puhut?" sanoin kauhistuksissani.
"En ole heitä aikonutkaan kurjuuteen heittää. Minä myön kaikki, mitä minulla on, ja laitan heille asunnon ja jätän heille rahoja, että voivat toimeen tulla, sillä eivät he voi kuitenkaan maata viljellä; otan itse vaan senverran, että tulen matkarahoista toimeen," esitteli hän.
"Muuten luulen vielä, ettei vaimoni enään ole pitkäaikainen, ja siinä tapauksessa ei niitä toimia tarvittaisikaan," sanoi hän edellisen jatkoksi.
"Ja etkö aio luopua näistä synnillisistä ja hirveistä ajatuksistasi?" kysyin.
"En voi niistä luopua, vaikka paikalla henkeni menettäisin," sanoi hän itsepintaisesti.
"Sinulla ei ole yhtään vähää omaatuntoa. Mikään järjellinen puhe ei sinuun pysty tuon ankaran itsepintaisuutesi ja näiden intohimojesi takia. Sinä olet kerrassaan auttamaton ja mennyt mies," sanoin hänelle jotenkin tylysti.
Hän huokasi raskaasti ja sanoi: "ja kuitenkaan en voi siihen mitään."
Noiden niin paljon toisistaan eroavien, ristiriitaisten katsantotapojemme takia kävi välimme kankeaksi, sen tunsimme molemmin puolin. Alkoi tulla äänettömyys ja kumpikin tunsimme sydämmemme kylmenneen toisiamme kohtaan.
Vihdoin oikasi Kalle itsensä, huokasi raskaasti ja sanoi tuskin kuultavasti: "Sinä väärin ymmärrät minua."
"Sinä vielä vääremmin minua," sanoin minä.
Kalle nousi hitaasti ylös, ojensi sanaa sanomatta minulle kätensä ja niin hän lähti.