IV.
Siihen aikaan oli paikkakunnallamme kova Amerikkakuume. Ihmisiä riensi sinne joukottain, ja muutamat säästävimmät miehet lähettivät sieltä kelpolailla rahoja kotiinsa. Moni velallinen talo maksoi pian velkansa, ja monikin itsellinen hankki sillätavoin itsellensä tilan. Vaikka olikin enemmältä semmoisia esimerkkiä, että eivät kaikki saaneet matkarahojaankaan maksetuksi, sitä vähemmin mitään kotiin lähetettäväksi, ja vaimot ja lapset jäivät tänne turvattomiksi puutetta ja nälkää kärsimään, eivät ne tiedot voineet kumminkaan ehkäistä "Amerikka-kiihkoa". Arveltiin vaan, että ne ovat niitä säästämättömiä "hutilo-ihmisiä", jotka eivät voi säästää mitään, vaikka heillä olisi kultavuori vieressä.
Vaikka meidän talo olikin jotenkin varakas, oli meitä kuitenkin kolme veljestä, ja tämä seikka lykkäsi mieleeni ehtimiseen, että kun isä kerran kuolee ja talo tulee jaettavaksi, ei siitä osaksi tule kovinkaan isoa taloa. Tämä tunne se sai minunkin ajattelemaan Amerikkaan lähtöä. Tunne kävi aivan pian niin voimalliseksi, että matkaanlähtö tapahtui pikemmin kuin olin aavistanutkaan.
En huoli ruveta kuvailemaankaan, kuinka katkeralta perheestään ja kotimaastaan eroaminen tuntui. Vaimoni lähti minua saattamaan Hankoon saakka. Surullista oli tuo yhdessä matkustaminen, sillä koko ajan vaimoni itki yhtämittaa, ajatellessaan sitä eronhetkeä, joka pian oli tapahtuva. Täynnä oli oma sydämenikin ajatellessani kohta tapahtuvaa eronhetkeä, mutta miehisenä miehenä salasin kyyneleeni ja koin vaimoani lohdutella, kuten parhaiten taisin, vaikka ei se paljon mitään vaikuttanut. Tuhansia surmansyitä ja vaaroja keksi hän, joiden alaisiksi minä tuolla vieraalla maalla muka joutuisin, ja hän ei saanut sitä päähänsä, että enään koskaan toisiamme tapaisimme.
Hankoon tultuamme, kun minun piti nousta laivaan, oli hän aivan peräti epätoivoinen. Hän vanui minuun lujasti kiinni ja itki niin kovin sydämensä pohjasta, että luuli hänet siihen paikkaan nääntyvän. Kun laivankello soi kolmannen kerran, täytyi minun väkisin irroittaa itseni hänestä ja kiirehtiä laivaan. Siihen hän jäi laiturille itkemään ja niinkauvan kuin voin nähdä katsoin, kuinka hän epätoivoisena ja kumartuneena itki, painaen kasvojansa nenäliinaansa vasten. Laiva riensi kuitenkin yhä eteenpäin ja eroitti meidät toisistamme.
Kovin oli minunkin sydämeni täysi eronhetken tähden, ja maailma kaikkine rikkauksineen ei tuntunut miltään. Itsekseni istuin vaan jossain nurkassa ja ehtimiseen pyhiskelin silmistäni valuneita kyyneliä. Ei maistanut ruoka eikä juoma, ja kahteen vuorokauteen en voinut silmiäni ummistaa. Luonto vaatii kuitenkin velkansa ja vihdoin sain virkistävää unta, ja niin vähitellen voin ruveta ravintoakin ottamaan.
Suuremmitta seikkailuitta pääsin Amerikkaan. Oitis sain siellä edullisen työpaikan, ja heti kirjoitin kotiin vaimolleni onnellisesta matkastani ja hyvästä työpaikastani. Samalla koetin lohduttaa ja vakuuttaa häntä, että kyllä meidät Jumala vielä yhteen auttaa.
Ahkerasti tein siellä työtä ja säästin. Kun oli hyvät palkat, tuntuikin rahoja karttuvan hyvästi, ja tämä innostutti minua niin, että vähitellen voin unhottaa suruni.
Olin ollut Amerikassa noin pari vuotta. Menin eräänä iltana Floridassa merimieskirkkoon, jossa silloin pidettiin suomalainen Jumalanpalvelus. Sinne menollani oli kahdenkinlainen syy: menin sinne tuntemaan Jumalan sanaa omalla rakkaalla suomenkielellä, jota täällä niin harvoin saa kuulla, ja toinen tarkoitukseni oli, että ehkäpä tapaisin siellä jonkun tutun merimiehen, jolta saisi tietoja rakkaasta kotimaasta.
Mutta kuinka hämmästyinkään, kun Kalle K. oli myöskin siellä! Jos hän ennen oli kuihtuneen ja kurjan näköinen, niin nyt hän vasta kurjaakin kurjemmalta näytti. Hän oli niin kuihtunut, ettei hänestä ollut jälellä muuta kuin pelkkä varjo. Hänen vartalonsa oli käpristynyt käpräksi kuin kysymysmerkki, ja täysi työ näytti hänellä olevan, jotta hän voi pysyä pystyssä. Tukka ja parta olivat siivoamatta, vaatteet epäjärjestyksessä ja semmoisenaan näytti hän siltä, kuin joku villi-ihminen olisi tullut muitten ihmisien sekaan.
Hän ei näyttänyt ensinkään huomaavan minua. Menin hänen luokseen ja laskin hiljaa käteni hänen olkapäälleen, samassa sanoin hyvänpäivän.
Hän kääntyi minuun päin ja katsoa töllisteli, niinkuin jotain aivan tuntematonta ihmistä.
"Kuka te olette, joka minut tunnette?" kysyi hän ihmetellen.
"Mitä, etkö tunne vanhaa ystävääsi Riston Mattia?"
"No, johan nyt ihmettä! Luulin, ettei minua täällä kukaan tunne ja että saan yksinäni raskasta murhettani kantaa," sanoi hän surumielisesti ja välinpitämättömästi.
Minä en ruvennut hänelle mitään puhumaan, enkä kyselemään, kehoitin vaan häntä lähtemään asuntooni, joka ei ollut perin kaukana. Hän suostuikin siihen mielellään ja alkoi kanssani kävellä horjua. En ruvennut asunnossanikaan heti häneltä mitään utelemaan, toimitin vaan hänelle ruokaa ja sitten lepoa. Tosin ei hän paljon syönyt, mutta vähän kuitenkin; ja se näytti virkistävän häntä.
Aamulla noustuaan hän näytti hyväsestään virkistyneemmältä, ja nyt rupesin häneltä kyselemään kotipuolen asioita.
"Noh, mitenkä sinun asiasi, ystävä hyvä, nyt ovat?" kysyin aluksi.
"Huonosti, niinkuin näet, paljon huonommasti kuin koskaan ennen. Olen nyt mennyt mies," sanoi hän synkästi.
"Mitenkä sinun sen ihailemasi Marin kanssa on käynyt?"
"Se asiahan minut onkin peräti murtanut. Kun menin hänelle tunteitani ja aikeitani ilmoittamaan, työnti hän minut inholla luotansa pois," sanoi hän.
"Mitä hän sinulle sanoi?" kysyin.
"Hän sanoi: 'Luuletko minua niin halpasieluiseksi ihmiseksi, että uskallat minulta tulla tuommoisia kyselemään?' vastasi hän. 'Noo — noo enhän toki, mutta jos minä jäisin leskeksi!' änkytin minä hätäpäissäni ja tuskissani.
"'Vaikka jäisit kymmenen kertaa leskeksi, en antaisi kuitenkaan tuommoiselle miehelle mitään arvoa, sillä sinä olet huonosti ja tunnottomasti kohdellut vaimoasi ja saattanut hänet kuoleman partaalle. Nainut mies, tuommoinen kurja raukka! — ilkeää tulla minulle tuommoisia puhumaan. — — Häpeä toki vähäsenkään — hyi!' sanoi hän ja käänsi halveksien selkänsä minulle ja meni tiehensä," selitteli Kalle.
"Vieläkö Mari on naimatonna?" kysyin.
"Eikös mitä. Hänet nai eräs uudistalon poika, sen joka on kylän takalistolla kolmen pitkän virstan päässä, tiedäthän," sanoi hän.
"Niin, se Kaukelan poika, Iikka; minä tunnen hänet. Hän on siivo ja komea mies. Eipä kummakaan, jos sinun ihanteesi häneen enemmän mieltyikin kuin sinun synnillisiin ja riettaisiin tarjouksiisi. Ja mikä väli sitten itse miehillä!" sanoin.
"Niin, muillahan ihmisillä on aina onni mukana, minulla vaan vastoinkäymisiä, murheita ja pettymyksiä," sanoi hän alakuloisesti.
"Sinäkin olet kerran ollut samassa paratiisissa kuin kaikki muutkin, vaan et ole vapauttasi osannut oikein käyttää: olet itsesi antanut viedä harhaan ja siitä sinun surkeutesi," sanoin hänelle.
Hän näytti tulevan sangen alakuloiseksi, eikä vastannut mitään, huokasi vaan raskaasti.
"Mitenkäs sinun vaimosi laita nykyjään on?" kysyin keskustelua jatkaakseni.
"Sinnehän tuo jäi, eikä hän kuollutkaan niinkuin minä otaksuin, päin vastoin näytti hän virkistyvän ja vahvistuvan; tuntui ikäänkuin hänen sielunsa olisi muuttanut toiseen parempaan ruumiiseen ja ruvennut elämässään käyttämään aivan toisenlaista järjestelmää kuin siihen saakka," sanoi hän.
"Siihenkö torppaan hän jäi asumaan?" kysyin.
"Eikä mitä. Möin kaiken, mitä meillä oli, vuokrasin hänelle huoneet ja jätin toimeentuloansa varten runsaasti varoja", sanoi hän.
"Mitenkä lapset voivat?"
"Lapset voivat hyvästi: he ovat terveitä, iloisia ja virkkuja."
"Ja sinä sitten!"
"Niin kuin näet, tulin minä tänne Amerikkaan."
"Rahoja varmaan ansaitaksesi."
"En rahoja ansaitakseni, vaan kuolemaan tänne kauvas, jossa toivoin saavani loppuun surra riutuneen sydämeni jäännöksen."
"Eihän aikaisen miehen niin ehdottomasti tarvitse kuolemalle antautua; onhan täällä kaikille tilaa elää niinkauvan, kuin oikea kuoleman-aika tulee", sanoin.
"Mitäpä se muukaan neuvoksi tulee. Minä en kykene mitään tekemään enkä toimimaan, ei muuta kuin suremaan ja kärsimään; mihinkä polonen tästä nyt joutunenkaan?" sanoi hän alakuloisesti valittaen.
"Ole nyt tässä minun luonani joku aika, ehkäpä keksimme tuohon sinun kurjaan tilaasi jonkun keinon," kehoitin.
"Ei, ei se käy päinsä. Minulla ei ole rahoja, sillä vähät rahani, mitä mukaani otin, ovat loppuun kuluneet, enkä minä voi mitään työlläni ansaita, enkä tahdo sinulle rasituksena olla."
"Vähätpä sinun rahoistasi; kyllä minulla jo siksi varoja on, että haitatta voin sinut jonkun ajan luonani pitää. Ole nyt vaan vapaasti täällä, niinkuin kotonasi, ja heitä kaikki huolesi ja surusi Herran haltuun!" koetin häntä lohdutella.
Hän jäikin olemaan luonani. Minä keritsin hänen tukkansa, ajelin partansa ja toimitin hänet kylpemään, jossa hän pestiin saippuan kanssa puhtaaksi; vaatteet puhdistettiin ja korjattiin, ja kaiken tämän tehtyä hänestä tuli niinkuin toinen mies; hän rupesi jo näyttämään ihmiseltä.
Ensimältä ei hän syönyt paljon mitään, mutta vähitellen rupesi hän syömään runsaammin. Tämä nähtävästi rupesi häntä virkistämään ja voimistuttamaan. Moneen viikkoon ei hän kyennyt tekemään mitään, mutta voimistuttuaan alkoi hänelle aika käydä ikäväksi ja hän rupesi tekemään kaikenlaista pientä askaretta.
Kun hän voimistui täydelleen, rupesin vihdoin esittelemään hänelle, että hän ryhtyisi isompaan työhön, josta hän saisi palkan, ja lupasin hänelle hankkia työpaikan. Hän suostuikin esitykseeni, ja niin lähdimme yhdessä työhön.
Ennen pitkää huomasivat päälliköt Kallen kelvolliseksi työmieheksi ja maksoivat hänelle hyviä palkkoja; näyttipä siltä, että Kallessa rupesi elpymään uusia elämäntoiveita.
Yhtenä kävimme sitten aina työssä, tienasimme ja säästimme. Hän pyysi hartaasti, että hän saisi aina pitää majaa minun majapaikassani. Siihen minä ilolla suostuinkin, sillä tunsinpa mielessäni, että minussa oli hänelle jonkunlaista hoivaa tukalassa tilassaan.
Surullinen ja raskasmielinen oli hän aina.
Kun illalla tulimme majapaikkaamme, vaipui hän aina synkkiin ja syviin mietteihinsä. Silloin koetin puhutella häntä ja otin puheenaineeksi jotakin muuta kuin noita kotiasioita, jotka häntä parhaiten painoivat, saadakseni hänen ajatuksensa käännetyksi toiselle tolalle. Usein onnistuinkin siinä niin, että hän hetkeksi unhotti surunsa ja tuli iloisemmaksi. Mutta pian hän taasenkin lankesi entiseen raskasmielisyyteensä ja rupesi synkän näköisenä tuijottamaan eteensä. Usein hän ikäänkuin ääneensä ajatellen sanoi, tuskin kuultavasti: "Voi, voi kun en minä saanut sitä Maria omakseni!" Toisinaan hän säpsähti, kun huomasi tuon tahtomattaan tulleen oman äänensä; silloin katsoa vilautti hän hätäpikaa minua silmiin, ikäänkuin tunnustellaksensa, huomasinko minä tuota häneltä väkisin tullutta, huokaavaa huudahdusta.
Puhelin hänelle usein, eikö hän järkevänä ihmisenä voinut sitä käsittää, että hänen surunsa syy on aivan mahdoton ja ettei niitä keinoja ole, joilla voisi saada hänen toiveensa toteutetuiksi. Samassa koetin kehoittaa häntä heittämään semmoiset mahdottomuudet pois mielestään, jotka järjellisestä ihmisestä näyttävät jo lähenevän hulluuden rajoja. Muistutin hänelle, kuinka paljon parempi ja terveellisempi olisi, kun hän surisi ja muistelisi oman perheensä tilaa, jonka onnettomuuteen hänellä on niin suuri osa.
Usein ei hän vastannut noihin puhelemisiini yhtään mitään, kuunteli vaan hiljaisena ja nöyränä puhettani ja pieniä neuvomisiani.
Yhä harvemmiksi kävivät Kallen tuijottelemishetket — joten otaksuin hänen unohtamisesta saaneen terveellistä voidetta tuskia tuottaviin haavoihinsa. Ahkera toimeliaisuus ja työ, ne ne olivat Kallen lääkäri ja voide.
Näin mennen olimme jo yhdessä olleet Amerikassa seitsemän pitkää herran vuotta. Eräänä iltana kun tulimme työstä kotiin, rupesi Kalle taas murjottamaan.
Otin häntä rinnuksista kiinni ja rupesin pyörittelemään, nujuuttamaan kelpo lailla.
"Mitä siinä taaskin? Kyllä minä sinut panen tässä tuijottamaan", sanoin hänelle iloisesti.
"Älä, älä nyt, veikkonen!" sanoi hän. Kun heitin hänet irti, meni hän nurkkaansa, istui käsi poskella ja huokaili alakuloisena.
"Etpähän heittänytkään pois tuota", sanoin hänelle.
"Voi, voi ystävä kulta, kuinka pahasti minä olen menetellyt lapsiani, vaimoani ja itseäni kohtaan!" sanoi hän ja purskahti valtavaan itkuun.
Tuo oli minulle outoa ja odottamatonta. Se teki minuunkin niin valtavan vaikutuksen että minultakin pääsi itku. Yhdessä sitten itkimme niinkuin pienet lapset, sillä meidän molempien sydämemme oli niin täynnä outoa ja kummallista tunnetta, ettemme voineet itseämme hillitä.
Siitä herran hetkestä kääntyi Kallen elämä aivan toisenlaiseksi. Ei kertaakaan hän enään puhunut Maristaan luotuista sanaa, päivitteli vaan ehtimiseen, kuinka kehnosti hän on elänyt perhettänsä kohtaan.
"Kas niin ystäväni! Nyt sinun parempi ihmisesi on voitolla, ja minä luulen, että Jumala laittaa sinun asiasi vielä hyväksi; ja minäkin toivon, että sinusta tulee vielä kerran kunnon kansalainen ja hyvä perheen isä", koin häntä lohdutella.
"Jospa se niin kävisi, jospa vaimoni antaisi minulle vielä anteeksi!" sanoi hän.
Kalle rupesi nyt hommaamaan lähtöä kotimaahan. Mutta minä kehotin häntä vielä olemaan Amerikassa yhden vuoden, sillä minunkin aikomukseni oli silloin lähteä. Kehoitin että hän kirjoittaisi vaimolleen elämästään ja olostaan, että hänkin saisi surullisen toivottomassa tilassaan jonkunkaan lohdutuksen kipinän.
"En voi sitä tehdä, en uskalla, sillä mitä hän ajattelisikaan, kun tämmöinen konna ja roisto uskaltaa vielä tulla hänelle kirjoittamaan!" sanoi Kalle surullisesti.
Poissa oli nyt häneltä tuo kelpomiehisyys ja sanansa pitäväisyys, joista hän niin usein kerskasi ja jonka nojalla hän oli pyrkinyt kunniaan ja maineeseen. Omissa silmissään oli hän nyt konna ja roisto, nimi jota hän oli niinkauvan peljännyt, kammonut ja välttänyt, ettei hänestä kukaan voisi semmoista sanoa.
Hän suostui jäämään vielä Amerikkaan yhdeksi vuodeksi. Mutta pitkältä se hänestä tuntui, ja yhtenään hän puhui vaimostaan ja lapsistaan.