V.
Kun määrä-aikamme oli kulunut täyteen, aloimme hommata lähtöä. Työ oli vaikuttanut erinomaisesti Kallen terveyteen, ja hän oli nyt pulska ja kaikinpuolin täysi mies. Kun olimme ahkerasti tehneet työtä ja säästäneet saaden hyviä palkkoja, oli meillä runsaasti rahoja, Kallellakin yli kymmenen tuhannen markan. Aineellisia varoja oli meillä siis niin paljon, ettemme enempää kaivanneetkaan. Mutta ei siltikään Kallen ollut hyvä olla, yhä hän pelkäsi sitä, antaako hänen vaimonsa hänelle ensinkään anteeksi.
Kun olimme saaneet kaikki kapineemme kokoon ja jutelleet tuttavamme hyvästi, hypähdimme rautatie-vaunuun, ja niin sitä lähdettiin. Pitemmittä seikkailuitta pääsimme New-Yorkiin ja siitä laivaan. Laivassa ollessammekin puhui Kalle vaan aina vaimostaan ja sen anteeksiantamisesta. Ja irtipä oli usein omakin sydämeni, kun mielessäni kuvittelin sitä hetkeä, jolloin saan jalkani astua rakkaille rannoille ja jolloin saan syleillä rakasta perhettäni.
Kun kotimaan rannat hienona, sinertävänä viivana alkoivat tulla näköpiiriin, ei kukaan kuolevainen voi arvata niitä tunteita, mitä sydän silloin tunsi. Tuolla, tuolla on rakas kotimaa, jossa olen ensimäisen päivän-valon nähnyt ja jossa ovat ne, mitkä sydämelleni ovat rakkaimpia ja kalleimpia, mitä maailmassa koskaan voipi löytyä!
Kun astuimme Hangossa laivasta maalle, tuntui siltä kuin paikka olisi niin pyhä että, jos oikein tekisi, pitäisi riisua kengät jaloistansa.
Kalle oli vaan aina synkkämielinen ja pelon-alainen. Hän pelkäsi, kuinka hän kehtaa ja uskaltaa mennä vaimonsa eteen ja antaako tämä anteeksi. Koetin lohdutella miestä parhaan taitoni mukaan ja uskotella hänelle, että kaikki käypi hyvin. Toisinaan hän tulikin vähän toiveellisemmaksi, mutta pian lankesi takaisin entiseen toivottomuuteensa.
"Aina ja jokapaikassa ja joka tietä tulee minulle vaan surua ja tuskaa, yritän minä vielä mitä yritänkin; käännän minä aatteeni, pyrintöni mihin päin tahansa, aina vaan tulee murhe päälleni toista tietä ja toisessa muodossa", sanoi Kalle eräänä kertana surumielisesti.
"Se tulee siitä, ettet ole voinut hillitä intohimojasi", sanoin hänelle ikäänkuin muistuttaen jo ennen lausumiani mielipiteitä.
"Siitä se tulee, siitä se tulee, sen nyt täydellisesti huomaan; ja oikeassa olet ollut jo alusta pitäen, ystäväni", sanoi hän ja huokasi raskaasti.
Istuimme nyt junaan ja aloimme kiitää sitä pitäjästä kohden, jossa
Kallen perhe asui. Kuta enemmän matka kului, sitä levottomammaksi kävi
Kalle. Hän käveli rauhatonna edestakaisin, väänteli käsiänsä ja
tuskaili.
Kun tulimme sille rautatien-asemalle, jossa meidän tuli astua maahan, oli siinä paljon kansaa. Kukaan ei tuntenut meitä, ei Kalleakaan, vaikk'ei hän ollut sen enempää aikaa ollut poissa paikkakunnalta. Kurjana, kuihtuneena raukkana oli hän niiltä tienoin poistunut ja, huolimatta hetken surustaan, oli hän nyt komea, täyteläinen, parrakas mies; sillä nykyinen suru ja pelko eivät olleet kuitenkaan kerinneet suuresti vaikuttaa hänen ulkonaiseen ihmiseensä.
Kalle kyllä näki asemalla montakin tuttua, vaan ei tahtonut mennä heitä nyt tervehtimään.
Lähdettiin astelemaan Kallen vaimon asuntoa kohti. Kartanolle tullessa oli hänen lapsensa pihalla leikkimässä. Kalle tunsi heti heidät, mutta lapset eivät tunteneet isäänsä. Kuinka kauniita ja terveen näköisiä he olivat ja kuinka paljon he olivat kasvaneet ja varttuneet! Vesikierteet nousivat isän silmiin.
"Onko teidän äitinne kotona?" kysyi Kalle pelokkaasti.
"On, kyllä se on", sanoivat lapset yhteen ääneen ja, sen enempää vieraista lukua pitämättä, rupesivat he taasen leikkimään.
Tykyttävin sydämin astuimme nyt huoneesen.
Vaimo näytti hämmästyvän miesten tulosta. Vuoroin toista, vuoroin toista vilkasi hän meitä silmiin, eikä näyttänyt kumpaakaan tuntevan.
Kalle huomasi kohta, että vaimonsa oli hänen poissaolonsa ajalla paljon vahvistunut ja voimistunut, jopa niin paljon, että oli melkein entisellään.
"En suinkaan minä tunne vieraita? Tehkää niin hyvin ja istukaa!" sanoi emäntä taasenkin vilkaisten vieraita silmiin.
Minä tottelinkin heti kehoitusta, mutta Kalle ei hievahtanut paikaltakaan.
Seurasi äänettömyys.
"Alma!" virkahti Kalle nyt. Mutta tuo ääni tuntui niin toivottomalta, niin rukoilevalta ja valittavalta, kuin tuohon sanaan olisi sulkeutunut murtuneen miehen vuosikausia kestänyt katumus ja itsesyytös.
Alma säpsähti. Loi sitten terävästi silmänsä Kalleen. Veri syöksi hänen kasvoilleen ja suusta pääsi huudahdus:
"Kalle!"
Alma horjui ja kiirehti peremmäksi huonetta. Valahti siellä tuolille istumaan ja kalpeni.
Hän näytti olevan pyörtymäisillään.
Kun hän tuosta huumauksestansa toipui, loi hän kiinteän katseen Kalleen ja kysyi: "Kuinka sinä nyt olet voinut tänne tulla?"
"Tulin katuvaisena, tuhlaajapoikana pyytämään sinulta anteeksi", sanoi
Kalle värisevin äänin.
Raskaasti hengittäen virkkoi vaimo:
"Kovin monasti olet murskannut sydämeni, olet hyljännyt minut, antanut rajuille intohimoillesi vallan. Kovia tuskia olen saanut kärsiä, sen Jumala tietää! Nyt kun olen kaikki kiusaukseni ja kärsimykseni saanut niellyiksi, voitetuiksi ja päässyt voimistumaan ja vahvistumaan, tahdot sinä taasenkin tulla murtamaan sydän-raukkani! Ei, Kalle! Parasta on niinkuin se nyt on", sanoi vaimo lujasti.
"Älä sano, Alma, sillätavoin! Minä tulen nyt aivan toisenlaisena ihmisenä kuin ennen olen ollut. Minä olen saanut silmäni auki ja huomaan, että minä olen paljon, paljon tehnyt vääryyttä sinua, itseäni, lapsiani ja kaikkia ihmisiä vastaan. — — — Jos tietäisit, kuinka kauvan olen murehtien peljännyt tätä hetkeä, sitä ettet antaisi minulle anteeksi! Minä tahdon tulla uutena, parantuneena miehenä pyytämään anteeksi sinulta. Tahdon ruveta elämään uutta elämää, tahdon rakastaa sinua ja lapsiani kaikesta sydämestäni. Nuo intohimoni, jotka ovat elämämme turmelleet, olen jo aikoja sitten voinut jalkaini alle tallata. Älä ole kova ja armoton minua kohtaan, sillä jos sinä minut nyt halveksien hylkäät, on minun elämäni pian lopussa!" puhui Kalle sydäntä särkevällä äänellä, ja samassa hän purskahti valtavaan itkuun.
Viljavat vedet vuotivat vaimonkin silmistä.
En voinut olla sekaantumatta heidän väliinsä.
"Älkää nyt olko noin kovasydäminen katuvaista ja anteeksi pyytävää miestänne kohtaan! Koko sen ajan, kun hän on Amerikassa ollut, on hän ollut minun luonani ja minä tunnen tarkkaan hänen sielunsa tilan, sekä koko hänen täällä oloajaltaan että sitten siellä vieraassa maassa ollessamme. Olen Kallen vanha lapsuuden ystävä ja tunnen hänen pyrintönsä ja elämänsä juoksun pienuudesta pitäen. Minä voin vakuuttaa, että hän on nyt aivan toinen mies kuin ennen. Minä menen takuusen siitä, että jos nyt annatte hänelle anteeksi ja rupeette jälleen yhdys-elämään, niin koittaa teille uusi, onnellinen aika", puhelin heille.
"Jumala sen tietää, että minä voisin paljon unhottaa ja paljon anteeksiantaa, kun vaan tohtisin luottaa Kallen huikentelevaan sydämeen", sanoi vaimo ja nyt hänkin vuorostansa purskahti itkuun.
Kun vaimo vähän tyyntyi, käveli Kalle avosylin vaimonsa luo ja sulki hänet syliinsä. Vaimo ei vastustellut, painoi vaan päänsä Kallen rintaa vasten ja itkeä nyyhkytti siinä hiljalleen.
"Nyt olemme, rakas vaimoni, taasenkin löytäneet toisemme, ja nyt rupeemme elämään uutta elämää. Kovan koulun olemme kumpikin läpi käyneet ja se on puhdistanut väärän kuonan pois sydämistämme. Mutta tuo ystäväni on se mies, jolle olemme suuressa kiitollisuuden velassa, sillä ilman hänettä olisin jo aikoja ollut mennyt mies; hän se on, joka minusta miehen on tehnyt", sanoi Kalle iloissaan ja luottavasti.
Nyt kehoitti vaimo, että vieraat ottaisivat päällysvaatteensa pois, olisivat niinkuin kotonaan, sillä tarvitsevathan he nyt virkistävää lepoa niin pitkällisen ja vaivaloisen matkan perästä.
Kuinka iloiseksi Kalle nyt tuli! Hänestä tuntui niin kuin raskas kivi olisi vyörytetty pois äänen sydämestään.
Lapset katsoa töllistelivät noita vieraita ujoina, eikä he ymmärtäneet koko asioista yhtään mitään. Mutta kun Kalle toi kovan matkakirstunsa tupaan, aukasi sen ja rupesi purkamaan sieltä tuomisiaan, tulivat lapset kovin uteliaiksi.
"Se on nyt isä, lapset; — isä on tullut kotiin ja on tuonut teille tuomisia — menkää nyt tervehtimään isää!" sanoi vaimo.
Kun lapset sen kuulivat, menivät he oitis isänsä luo, halailivat ja hyväilivät häntä. Sitten he vasta elementtiinsä tulivat, kun isä antoi heille koreita ja arvokkaita tuliaisia. Äiti se kumminkin parhaan osan tuliaisista sai.
Olin ystäväni luona useampia vuorokausia, sillä todellakin olin väsynyt matkan vaivasta. Suloista ja ihanaa oli katsella noiden jälleen toisensa löytäneitten uutta ja toivokasta elämänalkua niin kovien kamppausten perästä ja niin pitkän erillään olon jälkeen.
* * * * *
Kertomuksemme on nyt lopussa. Mainitsen vaan vielä sen, että Kalle osti hyvän maatilan, johon he kohta muuttivat asumaan.
Elämän kärsimykset olivat todellakin heidän ylpeistä sydämistään karsineet pois kulmat ja piikit siihen määrään, että heidän elämänsä nyt kului herttaisessa sovussa lapsilauman ympäröimänä. Kun muutamien aikojen kuluttua kävin heidän luonaan vaimoni kanssa, näin siellä sellaisella yksimielisyydellä hoidetun talouden ja niin sopusointuisen perhe-elämän, että sellaista tapaa vaan harvoissa tapauksissa.