UUDISTALON EMÄNTÄ.
Lampela oli uudistalon nimi. Se sijaitsi kahden yhtäsuuntaisesti juoksevan joen välisellä maanselänteellä. Jokien välimatkaa on neljä penikulmaa. Kun uudistalo oli puolivälissä tuota matkaa, oli siitä kirkolle pari penikulmaa, joka oli melkein talotonta taivalta. Uudistalon ympäristöllä oli puolikymmentä metsälampea, joita tavallisesti lukuisasti löytyi jokilaaksojen välillä olevilla maanselänteillä. Paljon veden aikaan juoksi näistä lampiloista vedet milloin toista, milloin toista jokea kohti. Noiden useiden lampien vuoksi oli talokin saanut nimekseen Lampela; etäämmällä olevaan lampeen oli Lampelasta matkaa kaksi kilometriä.
Lampelassa oli asuttu jo alku kolmatta miespolvea. Kun isojako oli pitäjässä päättynyt ja kruununmaat tulleet tilallisten maista eroitetuksi, haki eräs ulkopitäjästä tullut maalari kruununmetsän kovaan korpeen uudistalon paikkaa, sai syynin ja täyden asukasoikeuden Lampelan uudistalolle. Kuitenkaan ei maalari kovinkaan paljon saanut eläissään aikaan, sillä tiuha, jylhä korpi teki ankaraa vastusta rohkealle tungettelijalle, joka rohkeni tulla häiritsemään sen neitsyeellistä rauhaa. Jonkun verran sai maalari kuitenkin korpea pakenemaan mökkipahasensa ympäriltä ja vähän peherretyksi siihen peltoakin, mutta kovaa vastarintaa tekivät vielä korven kannotkin, sillä lahoaminen ei käy niinkään joutuisasti. Korvella on kauvan ankara kostonhimo rauhansa häiritsijää vastaan. Niinpä tässäkin. Sillä kun maalari vaivalla ja hiellä saatuun peltoonsa kylvi jotakin, oli korvella heti kostontuumat mielessään. Sillä oli hallussaan avullinen kostonvälikappale, jota ahkerasti käytti, nimittäin: sen lievetten helmoissa piiloittelihe ikuinen jää. Kun maalarin pelto rupesi kasvaa-rehottamaan, laski korpi helmoistansa hyisen hallan, ikäänkuin uhmaillen: tulitkin kanssani taistelemaan, tuosta nyt saat! Silloin jäätyivät kaikki kasvit uudisviljelijän pellolla, ja vähäiset toiveet raukesivat, ja entinen raskas surumielisyys tuli sijaan.
Maalari taisteli epätoivoista taisteluaan, kärsien ja toivoen. Kauvan eivät hänen voimansa riittäneet tässä epävakaisessa kamppailussa. Voimat riutuivat ja vähenivät; vihdoin hän laski väsyneen päänsä ikuiseen lepoon. Kohta hänen kuoltuaan kuoli myös hänen vaimonsakin. Ja niin loppuivat heiltä kaikki vaivat, kärsimiset, huolet, pelvot ja toivot.
Lampela joutui nyt erään nuoren pariskunnan haltuun. Heillä ei ollut aineellisia varoja enempää kuin maalarillakaan. Mutta he olivat nuoria ja terveitä. Vastanaineena tunsivat he itsensä voimakkaiksi ja uhmaavasti katselivat he tietämätöntä tulevaisuutta kohden.
Näintavoin oli heillä kuitenkin enemmän pääomaa, kuin jo ennen maailman murhetten ja vaivain murtamalla keski-ikäisellä maalarilla uudistalon tekoon tullessaan, nimittäin: terveet, nuoret, raittiit voimat, pelkäämätön ja luja tahto.
Nämät ihmiset rupesivat nyt voimakkaasti taistelemaan kovaa korpea vastaan. Palapalalta tuli lovi korpeen, palapalalta laajeni pelto ja palapalalta väistyi korven hyinen halla. Pellon tekokin kävi nyt paljon huokeammasti, kun kannot olivat jo lahonneet, että niitä oli paljon helpompi saada maasta irti.
Korven jättämä, paksu multakerros kasvoi rehevästi viljaa, ja useinkin saivat he pienistä kylvöksistään verrattain hyviä satoja. Tämä innostutti heitä yhä enemmän ponnistelemaan. Se kävikin hyvin laatuun, kun heitä oli kaksi voimakasta ihmistä, sillä nuori vaimokin oli miehensä kanssa aina töissä.
Mutta tulipa sekin aika, että toisen näistä pelkäämättömistä työntekijöistä täytyi väistyä työmaalta pois. Kävi, näette, niinkuin enimmiten semmoisissa oloissa tapaa käydä, että nuori vaimo synnytti pojan ja hänen täytyi vetääntyä vuoteelle. Kastettaessa annettiin pojalle isän nimi, Juho, mutta keskenään nimittivät he häntä Jukeksi.
Huoneetkin olivat sangen kurjat, ja innolla rupesi Juho niitä rakentamaan, kun Maijasta ei nyt ollut työnapua, ja kun hän ei olisi siihen työnlaatuun kyennytkään. — Kiitos korvelle, kun ei rakennus-aineet olleet kovin etäällä.
Mitäpä ne joka työnlaadut erikseen selittelee, sillä kyllä uudistalossa työtä löytyy. Summa vaan on, että kyllä ponnistettiin eteenpäin mitä voimissa oli, ja talous parani vähitellen.
Jonkun vuoden kuluttua syntyi toinen poika, jolle annettiin nimeksi
Jaakko, josta heidän keskuudessaan tuli Jakke.
Kun aikaa kului, alkoivat pojatkin vähitellen vanhempiansa työssä auttaa, ja heidän miehiksi tultua kävi työ Lampelassa moninkerroin voimakkaammasti. Toinen tuparakennus rakennettiin, ja nyt Lampela näytti oikein talolta.
Jukke oli iloinen ja hilpeäluontoinen, jotavastoin Jakke oli hidas ja jörömäinen. Ennenkuin Jukke oli vielä täyttänyt kahtakymmentäänkään, nai hän jo. Hyväpä oli, että oli jo huoneita, mihin tuoda uusi muori. Jakke ei näyttänyt tietävän koko naimajutuista niin mitään. Olla murjosteli vaan yksinään, eikä näyttänyt kaipaavan mitään seuraa.
Nyt sattui se surullinen tapaus, että isä Juho kuoli, vaikkei ollut vielä täyttänyt viittäkymmentänsäkään. Se tuotti perheesen sanomattoman surun; mutta minkäpäs sille teki; kuolema on kuolema, jolle ei kukaan mitään mahda. Hän nääntyi ankaran taistelun uhrina.
Niinä aikoina oli Lampela jo omistaan toimeentuleva talo.
Niin sitä täytyi elää eteenpäin, ja yksistäneuvoin tehdä myllättiin työtä ja Lampela yhä vaan vaurastui.
Jukella oli useampia lapsia ja niistä vanhimmat jo työkelpoisia. Jakke se vaan yksinäisenä ja vähäpuheisena olla nyhjersi, niinkuin ennenkin.
Näin ollen olisi ollut kylläkin hyvin, mutta tuo Kaini, joka jo kauvan sitten turmeli veljesten välin, pakkausi turmelemaan näitäkin veljeksiä. Juken emännän mieleen kantoi, että he tekevät työtä aivan suotta aikojaan Jaken eduksi, hänellä kun ei ole kuin yksi mies puoleltaan talon työssä, ja heitä on niin monta, ja yhtä kaikki Jakke saa niin ison osan talosta kuin hekin.
Jukke koki kaikintavoin torjua eukkonsa mielipiteitä.
"Onhan Jakke ahkera ja kunnollinen työmies, ja hän tekee työtä niinpaljon kuin me kaikki yhteensä", selitteli Jukke.
"Mitä sitten. Mutta kun meidän vanhimmat lapset jo yrittelevat työntekoon ja toiset pian joutuvat, ei silloin Jaken työnteko paljoa merkitse", liverteli eukko.
Kuinka se lienee niin ollut, mutta viimein rupesi Jukkekin samalla tavalla ajattelemaan.
Kun nämät hommat tulivat kyläläisille tiedoksi, kokivat hekin kaikella tavalla ehkäistä heidän erotuumiaan. He kokivat selitellä, kuinka paljon hyödyllisempi heidän olisi yhdessä elää, kuin että jakaantuisivat, sillä eihän heidän taloutensa ole vielä niin pätevä, että siinä olisi varaa jakaantua. Mutta mikään ei auttanut, he panivat vaan jaon toimeen.
Kun Jakke sai kuulla nuot hommat, koetti hän pyydellä, että hän saisi elää ja olla yhdessä; kyllä hän kokisi tehdä työtä ja eihän hän ole koskaan jakoa tahtonut, eikä ollut tyytymätön elämäänsä. Mutta ei sekään auttanut; Jakke työnnettiin vaan ypö-yksinään erilleen.
Jakke tuli nyt kovin murheelliseksi; useampaan vuorokauteen ei hän kyennyt mihinkään toimeen.
Veljesten äiti ei ollut vielä kovinkaan vanha, olihan vaan puolivälissä viittäkymmentä. Hänen kävi Jaken yksinäinen tila kovin sääliksi. Oitis rupesi hän Jaken taloutta hoitamaan. Tästä virkistyi Jakke, niin että hän rupesi taas työtä tekemään, ja elämä kävi hänelle semmoiseksi kuin ei olisi mitään tapahtunut.
Tämmöisissä oloissa kului aikaa melkein kymmenkunnan vuotta. Eräänä iltana kun Jakke tuli työstä kotiin, alkoi äiti Jaken kanssa haastella.
"Oletko sinä ajatellut elämääsi eteenpäin ensinkään?" sanoi äiti.
"Mitäpä minä siitä ajattelisin", sanoi Jakke.
"Ajatteles nyt. Talo ei tule emännättä aikaan. Oletkos sitä ajatellut?" huomautti äiti.
"Onhan minulla äiti, mitä minä semmoisista huolehtisin", tuumaili
Jakke.
"Etkös huomaa, että olen jo vanha ihminen, ja minun tiimalasini on pian tyhjäksi juossut. Kuinkas sinun silloin käypi?" sanoi äiti ikäänkuin surumielisesti.
"Minkäpä minä sille tekisin", sanoi Jakke.
"Löytyy kuitenkin sen asian auttamiseksi eräs keino."
"No mikä?"
"Sinun täytyy naida", esitteli äiti.
"Kukapa tämmöiseen paikkaan tulisi, ja kukapa näin vanhan miehen ottaisi, sillä olenhan jo kolmenkymmenen vuoden ikäinen", sanoi Jakke alakuloisesti, katsellen pitkin nokkavarttansa.
"Kyllä mies aina emäntänsä löytää, kun hänellä vaan on toimeliaisuutta sen verran, että rupeaa hommiin. Eihän sinun tarvitseisi korkealle kurkoitella, eikä rikkautta hakea; valitse vaan kumppaniksesi siveä ja roteva piika-tyttö", ehdotteli äiti.
"Eipähän se pikku rikkauskaan olisi haitaksi näin pienessä pesässä", tuumaili Jakke.
"Eipä kylläkään, kun se vaan tulisi oikeata tietä; mutta jos sen päälle rupeat nojailemaan, niin saattaa käydä niin ettet emäntääsi tapaa koskaan; paitsi sitä käypi useinkin niinkuin sanotaan: 'Pian huono hevonen päällisensä syöpi.' Usein on huomattu emännän tuhlaavan sekä omat rikkautensa että talon varat, jota vastaan kelvollinen ja toimelias piikatyttö on pienenkin pesän kohottanut vauraaksi taloksi", selitteli äiti Jakelle.
Jakke heittäysi nyt aivan sananpuhumattomaksi, katseli vaan lattialle yhteen paikkaan ja pyöritteli saappaansa kärjillä erästä havun lehvää.
Siihen se keskustelu jäi.
Mutta se kumma nähtiin nyt, että Jakke tuli hieman puheliaammaksi, oikeinpa hän välistä vihelteli jotakin laulunnuottia työhön mennessänsä, jota hänen ei oltu kuultu ennen koskaan tekevän.
* * * * *
Oli kaunis, lämmin kesäinen aamu. Jakella oli jotakin tärkeätä asiaa kirkonkylään, ja hetimiten lähti hän sinne tallustelemaan. Tukahduttavan lämmin ilma kun oli, riisui hän röijyn päältään käsivarrelleen.
Lähempänä kylää oli erään lorisevan puron varrella talo. Kun Jakke läheni puroa, oli siinä muuan nainen pesuja pesemässä. Kivistä ladotun piisin päällä oli pata, jossa kiehua porisi lipeässä pesuja. Naisella ei ollut kenkiä jaloissa, ei huivia päässä, vaan avojaloin seisoi hän puron vesikivien päällä. Hänen hihansa olivat käärityt, joten käsivarret olivat kyynäspäitä myöden paljaina. Siinä hän sitten purnusi saippuavedessä pesuja, niin että vaahto punkasta roiskahteli.
Kun Jakke oli siitä sivu astumaisillaan, havaitsi tyttö hänet.
"Noh, mihinkäs Jakke nyt astelee?" kysyi tyttö.
"Käymmähän tuolla kirkonkylässä", sanoi Jakke vähän säpsähtäen ja seisahtui samassa.
"Onko niin kiire, ettei jouda istahtamaan?" kysyi impi.
"Kiitos! saispa tuota vähän jalkojaan lepuuttaa", sanoi Jakke ujostellen ja samassa istahti hän eräälle kivelle.
"Kuinka siellä Lampelassa nykyään voidaan?" utasi neito.
"Kiitos, meneehän tuo laillaan; eihän siellä mitään erinomaista", vastasi Jakke.
"Milloinkas se Jakke aikoo itselleen emännän ottaa?" sanoi tyttö ujostelematta.
"Kuka minusta tämmöisestä…?" sanoi Jakke ja punastui korvia myöten.
"Kyllä niitä aina löytyy, kun vaan ottaa halunnee", vakuutti tyttö.
"Missä … sanopas?" sanoi Jakke ikäänkuin vähän vertyneenä yhä enemmän punastellen.
"Vaikkapa tästä, jos vaan kelvannee", sanoi tyttö ja katsoi kiinteästi Jakkea silmiin; mutta samassa kourasi hän niin lujasti pesujaan, että vaahto ruiskahti tytölle vasten kasvoja.
"Sinä pilkkaat minua", änkytti Jakke hämillään, samassa katsoa vilkaisten tyttöön. Siinä seisoi tyttö niin punakan ja täyteläisen näköisenä ja ujostelemattomana. Vasten tahtoaankin tunsi Jakke jonkunmoista mieltymystä häntä kohtaan.
"Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli", sanoi tyttö ja samassa nauraa heläytti niin että metsä kumisi. Jakke tuli niin hämilleen, että hän mutisi ikäänkuin puoliääneen: "Piisaa se pilkka pienempikin, ei harmajan hevosen kokoinen." Samassa nousi hän ylös ja alkoi astella kylää kohden.
Se kumma nähtiin nyt, että Jakke oli kyläreissullaan yötä, jota ei oltu koskaan ennen nähty. Aamulla kuiskailtiin talonväen kesken, että Lampelan Jaken ja Lammin Maijan oltiin nähty iltamyöhän kahden kesken istuvan pellonpientareilla ja tuumailevan keskenään. Talon ovisängyssä oli Jakke maannut sitten yönsä ja aamulla lähtenyt kotiinsa.
Joku sana tuosta tytöstä. Hän oli joku aika sitten tullut jostakin ulkopitäjästä siihen kuntaan. Hän oli yleensä tunnettu rotevaksi, saattavaksi, työteliääksi ja ahkeraksi ihmiseksi, myöskin pystyväksi mihin työnlaatuun hyvänsä. Hän ei ruvennut palvelijaksi suurestakaan palkasta, vaan teki töitä urakalla, olivatpa ne mitä laatua hyvänsä, ja roteva kun oli, pääsi hän aina hyville palkoille. Hänellä oli iso varasto vaatteita koossa ja vähän rahojakin säästössä.
Roteva siinä, roteva tässä, roteva kaikissa asioissa kun oli, oli hän näissä kohdissa omituisen roteva, ja enimmiten katsottiin sitä liikanaiseksi rotevuudeksi. Jakke ei ollut ensimäinen, jota hän kosi, vaan hän oli jo ennen monta muutakin kosinut. Tästä sai hän ylönkatsetta nuorten miesten puolelta, sillä he katsoivat sitä liialliseksi tungettelemiseksi. Niin tavoin hän sai monenkin vetäytymään itsestään ulommaksi, joka ehkä muuten olisi häneen mieltynyt ja omakseen ottanut. — —
Kun Jakke tuli kotiin, oli hän kappaletta hilpeämpi entistään.
Eräänä iltana, työstä tultuaan, istui hän tapansa mukaan penkille, viputteli ahkerasti polviaan ja vihelteli jotakin laulun nuottia.
"Miksikäs Jakke nyt niin iloissaan on; enpä sinua ennen ole tuommoisena nähnyt?" sanoi äiti sen havaittuaan.
"Istukaappa äiti tähän, niin haastellaan vähän", kehoitti Jakke.
"Noh", sanoi äiti istuttuaan.
"Minkälainen teistä olisi tuo Lammin Maija?" sanoi Jakke ujostellen.
"Oh, parhaita ihmisiä, mitä meidän pitäjässä löytyy. Oletko kosinut häntä?" sanoi äiti.
"En; vaan hän on kosinut minua ja sekös minua harmittaa."
"Noh, mitä se sitten haittaa."
"Mutta eihän tytöt sitä tapaa käytä, että he kosisivat."
"Kiitä onneasi, että niin on käynyt, sillä ethän sinä nuhjus olisi itse sitä ikänä toimeen saanut. Ota pois Herran lahja, silloin kuin se tarjolla on; muuten menet onnesi yli, sillä minä pidän tämän Jumalan ohjauksena", tuumaili äiti.
Jakke ei vastannut siihen mitään, meni vaan askareihinsa.
Seuraavana perjantaina puki Jakke pyhävaatteisiinsa ja lähti kirkolle. Seuraus matkasta oli se, että Lampelan Jakke ja Lammin Maija kuulutettiin avioliittoon.
Kesä oli kulunut jo syyskuun puoliväliin ennenkuin he joutuivat vihille. Silloin he kävivät pappilassa, eikä heillä ollut hääväkenä muita kuin puhemies muorinsa kanssa. Kahden kahdastaan tulivat nuorikot jalkasin Lampelaan, tuohon sydänmaan uudistaloon. Ei ollut kotonakaan lukuisaa hääväkeä morsiusparia vastaanottamassa, ei muita kuin anoppimuori; mutta hän ottikin heidät niin sydämmellisesti vastaan, ettei moisempaa ja rakkaampaa vastaanottoa liene koskaan muillakaan ollut.
Morsian oli tuonut tullessaan kahvia ja vehnästä, että saataisiin tuossa pienessä kodissa häitä juoda. Kuitenkin väki oli kutsuttu näihin kekkereihin, vaan yksikään heistä ei tullut, sillä he katsoivat Jaken naimapuuhat sydämestään ylön. Tästä tuli anoppi kovin apealle mielin. Yhtenään hän paapatteli ja päivitteli, "kun ihmiset saattavatkin olla niin tylyjä ja tyhmiäkin, etteivät nyt tulleet juomaan kahvikuppia veljensä hääpäivän muistoksi." Ja niin he voivat matkaansaattaa suurta mieliharmia Jaken nuorelle emännälle.
"Oh, ei se tee mitään. Kylläkai vielä leppyvätkin. Sen paremmat pidot, mitä vähemmän väkeä. Juodaan me nyt vaan häitä tänä iltana; huomenna alkaa toinen toimi, sillä silloin täytyy ryhtyä taloudentoimiin", tuumaili nuori emäntä.
Sen verran Maija välitti koko sukulaistensa tylyydestä ja ylönkatseesta.
Lämmin, kaunis syyskuun ilta oli. Linnut laulelivat iloisesti iltavirsiään, ja kun nyt oli pyhäilta, ei talousasioista puhuttu sen enempää. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä nythän oli hääpäivä; sopihan tulevaiset huolet ja ponnistukset nyt unhottaa.
Aamu tuli. Ensimäisenä oli nuoriemäntä ylhäällä puuhaamassa einettä vähälukuiselle perheelleen.
Kun Jakke nousi ylös, istui hän alakuloisen näköisenä penkille. Maija silmäili silmänurkallaan Jakkea.
"Miksikäs sinä noin alakuloisena istut? Ei nyt ole aikaa nurjottamisiin ja miettimisiin, sillä nyt tarvitaan työtä ja tointa", tuumaili nuoriemäntä.
"Voi, Maija rukka! Kovin kurjaan paikkaan sinä jouduit", sanoi Jakke nolosti.
"Kuinka kurjaan?" kysyi emäntä vähän kummastellen.
"Eihän tässä ole mitään, köyhyys vaan ahdistelee joka puolelta", ilmoitteli Jakke.
"Aivanhan sinä joutavia puhut. Eihän kaikilla ole tämmöistäkään pesäpaikkaa elämäänsä alotellessa", vakuutteli emäntä lohduttavaisesti.
"Paljon on vailla. Pitäisi pitää työmiestäkin, sillä yhtäällä on yhden jälki, vaikka vielä kuinkakin ahkera olisi; mutta milläpä palkkaisi työmiehen, kun ei ole varoja", nurrutteli Jakke yhä.
"Mitä me sitten tuolla työmiehellä tekisimme?" kysyi emäntä pyylevästi.
"Niin, ettehän te naiset ymmärrä talouden asioista niin mitään."
"Noh, mutta onhan meitä nyt kaksi; toisen verran enemmän työvoimia kuin ennen on ollut, ja sehän on jo jotakin", vakuutteli emäntä.
"Toisen verran!" toisti Jakke ikäänkuin ylenkatseellisesti. "Kyllähän ne naistentyöt tietään, että paikallaan ja kutsumisessaan ovat kylläkin tarpeellisia, mutta mitä hyvää heistä on miesten töille? Miten minä ehdin hakkuutyötkin tehdä ja hevosta ajaa?" selitteli Jakke neuvotonna.
"Ole siitä huoletta; hakkaa sinä, kyllä minä hevosta ajan", sanoa mäikäsi emäntä.
"Sinä hevosta ajat!" sanoi Jakke revästen silmänsä tavallista suuremmiksi.
"Juuri minä."
"Jopa nyt jotakin kuulee!" sanoi Jakke ihmetellen ja huokasi raskaasti.
"Mutta se on kuitenkin tosi; sen saat vielä itse nähdä", vakuutteli emäntä.
Siihen se juttu silloin jäi.
"Pitäisi tehdä lahtiakin talven varaksi, mutta mistäpä teki, kun ei ole kuin kolme lehmä-kantturaa ja niistä ei olisi varaa hukata", nurrutteli Jakke yhä eräänä toisena kertana.
"Etkö sinä ole tottunut lintuja pyytämään?" kysyä tokasi emäntä.
"En."
"Etkö milloinkaan?"
"En milloinkaan; en ole edes yrittänytkään", sanoi Jakke.
"Jopa kumma, ja mies asuu keskellä sydänmaata! Onko näillä piirteillä muita linnun pyytäjiä?"
"Ei minun tietääkseni ainuttakaan."
"Noh, sittenhän meillä on Jumalan yhteinen metsänkarja hallussamme, josta saamme talven varaksi ottaa niin paljon kuin vaan haluamme", iloitsi emäntä.
"Niin, mutta kukapa niitä pyytäisi?" kysyi Jakke.
"Kyllä minä pyydän", sanoi emäntä uhraavaisesti.
"Sinä!"
"Minä."
"Noh, oletko sinä sitten tottunut lintuja pyytämään?"
"Viisivuotiaasta saakka olen jo lintuja pyytänyt", vakuutti emäntä.
"Ja olet saanut…
"Ja olen saanut."
"Jonkun nokan joskus", sanoi Jakke ikäänkuin vieläkin epäillen.
"Tavasta suuria kontillisiakin."
"No, jotakin sitä kuulee", sanoi Jakke vähän häpeillen.
Vielä samana iltana rupesi emäntä ansojen punontaan ja Rusko sai uhrata puolet häntäjouhistaan emännän tehdastarpeisiin. Ennen maatapanoa oli emännällä sata surmasilmukkaa valmiina kaikenlaisille metsälinnuille.
Ennen maatapanoa äitimuori sai kuiskata Jakelle: "Minä luulen, että sinulla oli erinomainen akanonni, niin että tuskinpa monella on moista ollut."
"Saa nyt nähdä, kerskaukset ainakin ovat hyvät", sanoi Jakke.
Kun emäntä oli huomenaamuna emännyyden työnsä tehnyt, sitoi hän ansanipun kaulaansa ja kirvesnalkin kainaloonsa, aikoen lähteä metsälle.
"Mitä nyt meinaat?" kysyi Jakke.
"Menen ansoja virittämään."
"Mitä joutavata!" sanoi Jakke. "Aivan oudoille sydänmaille, eksyt vielä sinne."
"Onhan nyt selkeä päivä; aina sitä osaa määräpaikkaansa, kun aurinko näkyy; paitse sitä tarvitseehan toki tutustua ympäristöönsä", sanoi emäntä ja niin lähti hän.
Kun iltatyöt alkoivat lähestyä, tuli emäntä jo kotiin.
Hänellä ei ollut palatessaan enään ainuttakaan ansaa kaulassaan, vaan kirvesnalikkansa toi hän rehellisesti kotiinsa, pannen sen huolellisesti hakaan, samassa lausuen: "Onpa hyvä, kun minun varalleni sattui noin nätti kirves." Parin päivän perästä väänsi emäntä aamutyöt tehtyänsä suuren viikkokontin selkäänsä.
"Mitä tuolla aijot tehdä?" kysyi Jakke ihmeissään.
"Tarvitsen sitä ansojani kokiessani", sanoi emäntä.
"Mitähän siihen luulet panevasi, sammalia kai", ivaili Jakke.
"Mihinkä minä sitten lintuja panisin, ellei konttia olisi", arveli emäntä.
"Kyllä kai ne linnut, mitä sieltä saat, pysyy hankasessasikin, jos siihenkään mitään tulee", sanoi Jakke.
Huolimatta Jaken ivallisesta puheesta niin mitään lähti emäntä.
Oli vähän jälkeen puolen päivän, kun emäntä tuli kotiin. Hänellä oli kontti täynnä lintuja, kielellä puristaen ja vieläpä muutamia helmassakin. Hän jysäytti raskaan konttinsa lattialle ja muksautti samassa helmastaan linnut pois. Sitten aukasi hän konttinsa ja kukisti sieltä linnut yhteen läjään lattialle. Joukossa oli kolme metsoa, viisi koppeloa, teiriä, kanoja ja pyitä.
"Onkos hullumpata", sanoi Jakke ja hänen suunsa meni makeaan hymyyn.
"Siinä on ensimäinen tulos; mutta vasta niitä tulee, sillä minä laitan kaksvertaa ansoja lisää. Tämmöinen hyvyys ympärillä ja vielä mies arvelee, että mistä talven varaksi lahtia saadaan", sanoi emäntä uhmaillen.
"Mene sinä Jakke kuokoksellesi, sillä olethan nyt jo syönyt puolisesi ja levännyt. Mummu tekee hyvin ja menee pottumaalle pottuja kaivamaan, minä rupeen pienempiä lintuja siivoamaan ja keitetään illaksi oikein aika lintukeitot; nyt ruvetaankin elämään herroiksi", tuumaili emäntä edelleen.
Nöyrästi totteli Jakke emäntänsä komentoa ja lähti kuokokselleen. Siellä hän repi maan-kamaraa ikäänkuin uuden innon elähyttämänä, niin että korpi humisi.
Isoimmat linnut siivottuaan pani emäntä ne suolaan, sitten palvasi hän ne saunassa ja vei aitan orrelle talven varaksi.
"Mutta mistäs luulet saavasi jouhia lisää, kun aiot vielä ansoja punoa; ethän toki aikone Ruskolta viimeistäkin häntää riistää", sanoi Jakke eräänä kertana emännällensä.
"Enhän tokikaan; milläs sitten Rusko kärpäsiä huiskisi tulevana kesänä — — —. Kyllä minä jouhia saan, kun ma käyn ensipyhänä kirkolla", vakuutteli emäntä.
Kun hän kirkolta palasi, oli hänellä aika kääry jouhia mukanaan. Pian olivat ne punotut ansoiksi ja viritetytkin metsään.
Nyt rupesi tulemaan lintuja niin paljon, että emännän täytyi kaksikin kertaa yhdellä hakukerralla kantaa niitä kotiinsa. Hän ei ollut tietää mihin niitä panna. Pienempien lintujen lihoja kantoi hän usein Jukenkin kotiin, eikä ollut tietävinäänkään heidän ylönkatseestaan ja nurjamielisyydestään. Tällä tavoin ehtimiseen osoittaen naapureilleen ystävällistä mielialaansa, voitti hän vähitellen heidän nurjamielisyytensä ja ennen pitkää tuli heistä hyvät ystävät.
Höyheniä ei hän missään tapauksessa antanut pois, vaan tarkasti säilytti ne siltä varalta, että hän tekee niistä sekä pienempiä että isompia höyhenpatjoja; ainoastaan silloin kuin hän möi linnut kokonaisinaan, menivät höyhenetkin. Syksympänä kantoi hän kontilla lintuja kirkonkylän kauppiaille, jotka niitä halukkaasti ostivat ja niillä sai hän sievoset rahat; mutta isoimmat linnut ne yhä vaan pääsivät aitanorsille.
Eräänä iltana syksympänä sanoi Jakke: "Voi, kun kirkkoherran kesäsaatavatkin ovat vielä maksamatta!"
"No, sinä nyt olet aikahinen; kylläkai talvivientikin on vielä maksamatta", sanoi emäntä.
"Mitenkä se on äiti, tulikohan nekään maksetuksi?" sanoi Jakke ja katsoi äitiään hartaasti silmiin.
"Enpä oikein muista; tuskinpa niitä on maksettu", sanoi mummo.
"Senhän minä arvasinkin; te olette oikein aikaansaamattomia nuhjuksia", sanoi emäntä vähän kärsimättömästi ja meni asioihinsa.
Sitten ei puhuttu enään koko asiasta mitään.
Emäntä touhusi askareissaan, kävi hakemassa ansansa ja toi lintuja, kuten ennenkin.
Parin vuorokauden päästä mätti hän suuren konttinsa lintuja täyteen, pani vähän parempata varrellensa ja alkoi vääntää konttia selkäänsä.
"No, mihinkä nyt?" sanoi Jakke kummissaan.
"Lähden kirkkoherran saatavia maksamaan", sanoi emäntä.
"Mitä joutavata, ennättäähän sen sittenkin!" sanoi Jakke.
"Niin, ennättäähän sen sittenkin, ajattelet sinä, ja niin ne jäävät kerrasta toiseen, niin että viimein tulee ryöstöherra taloon. Kaikki pitää ajallansa tehdä", sanoi emäntä ikäänkuin vähän nuhtelevasti.
"Luuletkos kirkkoherran saatavistansa lintuja ottavan?" sanoi Jakke epäillen.
"Ole siitä huoleti, kyllä herrat linnunlihan tuntevat", sanoi emäntä vakuuttavasti.
Ja niin lähti hän.
Emäntä kantoi lintukonttinsa suoraan pappilaan, heitti sen väentupaan ja meni kirkkoherran kamariin.
Kirkkoherra oli istumassa keinutuolissa, jossa hän veteli savuja pitkävartisesta piipustaan.
Kun emäntä oli hyvänpäivän toivottanut, sanoi kirkkoherra:
"Kah Lampelan nuori emäntähän se onkin!" samassa nousi hän ylös ja meni vierastansa tervehtimään, kehoittaen istumaan.
"Mitäs emäntä nyt asioitsee?" utasi kirkkoherra sitten.
"Olisihan minulla vähän asiaa: tulin kysymään, ottaisiko kirkkoherra lintuja?"
"Onko teillä niitä useampiakin?" kysyi kirkkoherra.
"On niitä, en heitä ole lukenut."
"Oikein paljon?"
"Oikein viikkokontillinen."
"Kyllähän linnut hyviä olisi, vaan sattui nyt niin kuiva rahasta; se tulee välistä katkelma minullekin", sanoi kirkkoherra avonaisesti.
"En minä niistä rahaa tahdokkaan."
"No, mitenkäs sitten?"
"Meillä tuntuu olevan rästinä kirkkoherran saatavat."
"Enpä häntä voi muistaa, mutta saadaanpa katsoa", sanoi kirkkoherra ja otti ylöskantokirjansa esille.
"Niin näkyy olevan kesäsaatavat", sanoi kirkkoherra kirjaansa selaillen.
"Minä luulen, että on rästinä talvisaatavatkin", sanoi emäntä.
"Niinpä näkyy olevan, vaan eiväthän ne niin pikkupaikasta suuriin nouse. Mutta lähdetäänpäs nyt niitä lintuja katsomaan", tuumaili kirkkoherra.
Mentiin.
Oikein kirkkoherra kauhistui, kun näki niin suuren kontin täynnänsä kauniita vereksiä lintuja.
"Kannappas konttisi tänne salinporstuaan", käski hän emäntää.
Kun tämä oli linnut kukistanut lattialle, näyttivät ne niin paljoilta, että kirkkoherra huudahti: "Ei minun saatavani riitä maksuksi tuosta lintupaljoudesta; minä maksan teille ylijäämästä rahat."
"En, hyvä kirkkoherra, minä niistä lisämaksuja tahdo; kiitos vaan odottamastanne", sanoi emäntä ja aikoi lähteä.
"Älkääpäs nyt niin vain ilman aikojaan lähtekö; tulkaa nyt sisälle, että saatte edes kahvikupin", sanoi kirkkoherra.
Kirkkoherra haki vaimonsakin katsomaan sitä lintupaljoutta ja yhdessä he sitten niitä ihailivat.
Lampelan emännälle tuotiin oikein vehnäsen kanssa kahvia, ja rovastinna istui viereen puhuttelemaan.
"Saisinko minä vastakin metsänriistalla maksaa kirkkoherran saatavat?" kysyi emäntä.
"Saatte, saatte, emäntä hyvä; sittenhän meidän ei niitä tarvitse mistään muualta hakea", vakuutti kirkkoherra.
Kun tuli rekikeli, meni Jakke metsään hakkaamaan ja emäntä rupesi hevosta ajamaan. Kun ajomatka oli lyhyt, ei luonnollisesti ollut myötäänsä ajamista. Emäntä käytti väliajan hyödyksi siten että alkoi hakata haloiksi kotiinajamiaan rankoja.
Kun Jakke tuli kotiin illalla, ei hän ollut silmiään uskoa, kuinka oli mahdollista, että emäntä niin jolevasti ajoi hevosta ja vieläpä ennätti melkoisen määrän halkojakin hakata.
"Sinä olet toimellinen vaimo", sanoi Jakke ja oli vähällä tarttua emäntään syliksi. Pari kertaa hän jo kohautti käsiään sitä varten, mutta tavallinen juroutensa ja ujoutensa esti hänet siitä.
"Mitä sinä siinä töpistelet ja heristelet ja kuitenkin heität hyvät aikeesi siihen?" sanoi emäntä, samassa vanuen Jakkeen kiinni, ja hän nujuutti ja myllyytti miestään niin että sääret virveliä huusivat. Jakke parka nauroi niin että oli siihen katketa. Kenties oli se Jakelle ensimäinen sydämellinen nauru koko elämässään.
"Enkö minä sinulle, mokoma, jo ennakolta sanonut, että tältä tytöltä käypi laatuun vaikka minkälainen työ."
"Mutta nyt meiltä loppuu tuoreen lihan syönnit", sanoi Jakke eräänä iltana.
"Miksikä niin?"
"Onhan nyt jo lumi maassa, ettei enään voi lintuja pyytää."
"Ei siinä ole mitään perää. Jahka ma tässä saan jotakin loma-aikaa menen metsään laittamaan katoksia kuusten juurille, ja kun enemmän lunta tulee, viritän jänislankoja niin kyllä tuoretta lihaa piisaa", vakuutteli emäntä.
Sanottu ja tehty. Emäntä meni kun menikin metsään, laitti sinne katoksia puiden juurille, ja kun lunta tuli enemmän, viritteli hän jänispoluille surmasilmukoita. Aatoksissaan hän piti ansain alla marjaisia puolanmarjanvarsia ja piti katosten alustat lumesta puhtaina. Niihin linnut mielellään menivät ruokaansa hakemaan, vaikka saivatkin siellä usein surmansa. Olipa soma katsoa, kun emäntä puki Jaken takin päällensä, köytti sen vyötäisistään kiinni, pisti kirvesnalkin vyönsä alle, hyppäsi suksille ja alkoi mennä vilistää metsään. Mutta sieltä palatessaan oli hänellä useinkin metsoa, koppeloa, teertä ja valkoista karvajalka-metsikanaa ja jänis tai parikin kontissa. Niillä retkillään ei hän viipynyt parin tiiman päälle, ja pian hän taas joutui muihin asioihin.
Pitkät talviset iltapuhteet alkoivat lähestyä. Emäntä loukutti kesällä kasvaneet hamput ja laitti mummon niitä kehräämään. Itse hän laittoi verkonkudelman ja alkoi pitkinä puhteina pistellä verkkoa.
"Mitähän sinä luulet tuolla tekeväsi?" kysyi Jakke.
"Tietysti minä pyydän kaloja", sanoi emäntä avonaisesti.
"Kaikkea vielä, mistähän niitä luulet pyytäväsi?" sanoi Jakke ikäänkuin pitäen joutavana koko emäntänsä kalanpyyntihankkeet.
"Eikö noissa lammissa sitten kaloja otekaan?" kysyi emäntä.
"Noo, onhan niitä; vaan kylläpähän ne siellä pysyvät", tuumaili Jakke.
"Onko niistä kukaan pyytänyt kaloja?"
"Eipä juuri … joku koukkumies joskus."
"Etkö sinäkään ole koskaan pyytänyt?" kysyi emäntä.
"Ei, mitäs minä; ei ne sieltä minun kynsiini tule", sanoi Jakke.
"Senhän minä tiesinkin; et sinä mitään yritä. Mutta minun kynsiini ne kyllä tulevat, ja sen parempi kun ei ole ollut muita pyytäjiä; saan sitä enemmän kaloja. Tarvitseehan kesälläkin saada jotakin tuoretta ruokaa, kun ei käy linnun pyytäminen laatuun", tuumaili emäntä vakuuttavasti.
Keväillä oli emännällä parikymmentä pientä rysätuppeloa valmiina. Itse hän ne vannehti ja laittoi kaikinpuolin reilaan.
Kun keväällä maan ja jään väliin ilmestyi joitakin avonaisia paikkoja, pisteli emäntä niihin rysätuppeloitaan. Pian alkoi hän kantaa kotiinsa kontilla suuria haukia, kuin kotahalkoja. Niitä tuli niin viljalta, ettei kaikkia voitu syödä vaikka emäntä vei usein Jukenkin taloon. "Jospa olisi, mihin noita kaloja möisi, niin nyt rahaa tulisi! mutta on liian pitkä matka kantaa niitä kirkollekin näin kelirikon aikana", tuumaili emäntä.
Mutta toimelias kuin ainakin keksi hän keinon siihenkin.
Mitä ei keittämällä ja paistamalla voitu syödä, perkkasi hän ne ja halkasi selänpuolelta ja laitti seinille tikutettuna kuivamaan. Tällä tavalla teki hän monta isoa kimppua kapahaukia ja valmistuttua vei hän ne aitan orrille vastasen varaksi. Niin hän pyysi koko kesän kaloja, eikä tuorekala puuttunut koskaan heidän pöydältänsä, eikä se sentään yhtään ehkäissyt hänen muita toimiansa, sillä hän lähti sitä aikusemmin ja oli toimissaan sitä myöhempään.
Kesätöissä oli hän aina Jaken kanssa rinnakkain. Kun oltiin niityllä heinänteossa, pökäsi hän heti syömästä päästyään metsään siksi ajaksi, kunnes muut olivat ruokalepoa viettämässä. Siellä hän repi pajuista parkkia irti, ja tullessa oli hänellä niitä vankka taakka selässä. Sillä tavalla keräili hän kesän pitkään niitä hevoskuormittain ja talvella sai hän niillä kauniit rahat. Hän oli aina ja jokapaikassa pyynnin ja saannin puolella, eikä hän näkynyt väsyvän eikä uupuvan ensinkään. Yhtä täyteliäs, yhtä punakka hän vaan oli kuin ennenkin.
* * * * *
Aikaa on kulunut. Sillä välin on Lampelassa tapahtunut suuria muutoksia. Lampelan emännällä on jo kaksi pientä perillistä, tyttöjä molemmat. Nämät rajoittivat jonkun verran emännän työ- ja toimintavapautta, mutta suurimmaksi osaksi saivat ne jäädä mummon hoitoon.
Sillävälin ruvettiin rakentamaan Oulun rautatietä. Rautatielinja osui kulkemaan noin puolen peninkulman matkassa Lampelan ohitse. Vielä osui käydä niin onnellisesti, että toisenpitäjän kymmenkunnan sydänmaan talon takia rakettiin pikkunen pysäkki juuri lyhimmän matkan päähän Lampelasta. Tämä oli suuresta merkityksestä Lampelalle. Samalla kuin se oli melkein likimmäinen naapuri, tuli se Lampelan emännälle oikeaksi markkinapaikaksi. Sinne hän möi lintunsa, kalansa, voinsa, marjansa ja mitä vaan myytävää oli. Muun muassa kokoili hän kulovalkean polttamista lepikoista kyhmyräsauvoja, kuori ne ja vei pysäkille. Siellä hän laitti pylvästen nenään ison ammeenvanteen, jonka sisään hän asetteli kyhmyräsauvansa, ja niitä oli siellä välistä runsas varasto. Sauvat olivat varustetut niin julkiselle paikalle, että kaikki rautatietä matkustavaiset ne heti havaitsivat. Yksi ja toinen matkustava meni niistä paraita valitsemaan, ja asemamies möi niitä määrätystä hinnasta ja Lampelan Marilla oli siitä kaupasta melkein ainainen rahantulo.
Mutta vielä suurempiin hommiin ryhtyi Lampelan emäntä, hän rupesi nim. laittamaan rautatielle ratapölkkyjä ja halkoja. Talo oli jo niin vaurastunut, että jaksettiin pitää vierasta väkeäkin. Itse emäntä se istua körötteli ratapölkky- tai halkokuorman päällä, viedä kiidättäen niitä asemalle. Sattuiko niin, ettei emäntä itse joutanut hevosta ajamaan, sai piikatyttö sen tehdä. Pysäkin päällikkö oli ihmisystävällinen mies, ja hän oli aina apuna emännän ja piikatytön kuormaa purkamassa.
Vaikka noita uusiakin hommia tuli, ei emäntä silti heittänyt kalan- ja linnunpyyntiänsä.
Kun vanhin tytär oli viisivuotias, sivalsi emäntä tytön selkäänsä ja lähti ansojansa kokemaan.
"Mitä sinä nyt hulluttelet, kun lähdet tuota lasta ympäri metsiä kantamaan, sillä onhan työtä tosissakin?" ihmetteli Jakke.
"Pitäähän lapsen jo nuorena oppia. Viisivuotiaana minäkin olin isän kanssa linnustamassa", sanoi vaan emäntä ja lähti.
Talvikaudet oli hänellä kalanpyynti voimassa. Eräänä kertana oli Lampelassa neljä päiväläistä ratapölkkyjen teossa. Asiansa tehtyä lähti emäntä kalanpyydyksiään kokemaan. Miehet tulivat metsästä kotiin puolista syömään ja emäntää ei näkynyt ei kuulunut.
"Kylläkai se on päällensä pudonnut rysäavantoonsa; muuton ei hän niin kauvan viipyisi. Täytyy pikasesti lähteä häntä hakemaan", hätäili Jakke. Samassa tormasi hän ulos ja sivalsi suksensa seinän nojalta, aikoen hypätä niiden päälle ja lähteä emäntää hakemaan. Mutta emäntäpä tulla vihkasi suksillaan jo aika hamppua kotiin päin.
"Sain niin paljon kaloja, että hiihtää vihkasin konttineni rautatien pysäkille myömään niitä ja näppäsin kahdeksan markkaa pussiini. Nyt on vero-raha täysi", sanoi emäntä vähän hengästyksissään ja oli niin punainen, että luuli veren tipahtavan.
Emännällä oli jo useita isompia ja pienempiä höyhenpatjoja aitan orrella. Ei hän ensinkään käyttänyt niitä talouden tarpeisiin.
"Mihin sinä noita säästät, kuu et itse niitä käytä, makaat vaan olkivuoteella?" muistutti eräänä kertana joku hänen ystävistään.
"Minä säästän niitä tyttärilleni; tarvitseehan lapsikullatkin jotakin saada", sanoi vaan emäntä. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä kun hän eräänä kertana meni patjojaan tarkastelemaan, havaitsi hän, että hiiri oli kaivanut monen patjan läpi reijän ja vihdoin rakentanut kolmanteen patjaan pesänsä. Siellä oli koko pahna jo melkein aikasia hiiriä, ja nekös olivat patjoissa pitäneet aika mylläkkää. Harmissaan kantoi emäntä patjat huoneeseen ja syötätti kissalla koko tuon tunkeilevan rosvojoukon. Ei emännän mielestä tahtonut mennä tuo, kenties ensimmäinen tappio hänen tavaransa kokoamisessa. Paapattamalla paapatteli hän yhtämittaa tuota kovanonnen kohtausta ja sitä tappiota, minkä ne hänelle tekivät. Muuta neuvoa ei ollut, vaan täytyi laittaa uudet päälliset patjoihin rikkeinten sijaan sekä eroitella turmeltuneet höyhenet pois. Mutta kylläpä emäntä osasi nyt katsoa patjojensa perään, etteivät niitä enään hiiret päässeet turmelemaan. Useat kerrat kesässä kantoi hän ne ulos tuultumaan ja tarkastellakseen, olivatko niihin hiiret mitään vikaa tehneet.
Jaken talous oli ensimmältä paljon huonommalla kannalla kuin Juken, sillä niin nuhjusmainen ja toimeton mies kuin Jakke oli, ei hän päässyt vaurastumaan, vaikka kyllä koki tehdä työtä kahden edestä. Mutta ei kauvan viipynyt, ennen kuin Jaken talous oli paljon edellä Juken taloutta ja tämä kaikki oli Jaken emännän ansio.
Eräänä iltana sanoi emäntä Jakelle: "Meidän vaurastumisemme käypi tällä tavalla kovin hitaasti, sillä emme me saa peltoa levenemään niin rohki kuin pitäisi, kun kova korpi ja kannikko on kova vastarinnan tekijä. Meillä on aivan pellon alla hyvä räme; siihen täytyy ryhtyä käsiksi, että saisimme pikemmin karjaa lisääntymään."
"Tee kuin tahdot … mitäpä minä hänestä", sanoi Jakke välinpitämättömästi ja tuhrasi nokkaansa.
"Senhän minä tiesinkin, mokoma nahjus; mutta sen sanon, että kyllä saat tulevana kesänä kuokkaa ja lapiota heiluttaa", sanoi emäntä ikäänkuin uhmaellen.
"Tämä poika ei työtä pelkää", sanoi Jakke ja hän oikein hypähteli ja reipasteli.
"Kas, vaan eipä uskoisi! ompa lepässäkin tervaa!" sanoi emäntä naurahtaen.
Samassa kävi hän ukkoonsa kiinni, pöllyytti, nujuutti ja pyöritteli häntä kelpolailla. Jakke nauraa tuhautteli vaan nokkaansa.
"Minulla on hyvä mies, nöyrä mies, siivo mies; hyvä työmies myöskin olet, mutta toimintakykyä ei sinulla ole vähän vähääkään."
"Eipä sitä paljon minulta taida yksinäni suopeltoa tulla", arveli
Jakke.
"Kuka on sanonut, että sinun yksin sitä tulee tehdä? Otetaan joku mies sinulle avuksi; paiti sitä olenhan minäkin vielä joku", tuumaili emäntä.
"Milläpä tässä miehiä palkataan", tuumaili Jakke.
"Ole siitä huoleti, kyllä minun pussissani sen verran varoja on", vakuutti emäntä.
Ennenkun kesä oli lopussa, oli kaunis kaistale pantu rämettä nurin ja emäntä oli parhaana siellä kuokkaa ja lapiota heiluttamassa.
Kesäsydännä kun ei ansoilla ja rysillä saanut kaloja, kulki emäntä onkimassa ja koukkuamassa. Usein hän lähti järvelle ennen auringon nousua, ja ennenkun väki nousi ylös, oli höyryävä kalakeitto jo valmiina pöydällä.
Eräänä kertana olivat Lampelaiset ottaneet tehdäksensä valtionrautatielle isomman määrän halkoja. Mutta kävi niin onnettomasti, että Jakke rupesi sairastelemaan, eikä kyennyt ensinkään metsätöihin.
"Mikä nyt tulee neuvoksi näiden valtion halkojen kanssa, kun minä en kykene metsään?" arveli Jakke eräänä kertana alakuloisesti.
"Meidän täytyy ottaa poikanen avuksemme", tuumaili emäntä.
"Mitäs semmoiselle työlle poikanen voi; tarvitseisi kaksikin aikaista miestä, semminkin kun tänä talvena olisivat menneenvuotiset halotkin ajettavat rautatiepysäkille", perusteli isäntä.
"Minkä tähden turhanpäiten niin paljon varojamme tuhlaisimme, koskapa poikanen kyllä voi sahaa toisesta päästä vetää. Kyllä minä raastan toisesta. Ajakoon piikatyttö valtiohalkoja ja muutenkin hevosta", tuumaili emäntä.
"Sinä häntä nyt olet aikahinen", sanoi isäntä nauraa tuhautellen.
Sanottu ja tehty. Emäntä teetti itselleen päälle polven ulottuvat saappaat, hankki poikasen kumppanikseen ja nyt metsään valtion halkojen sahaukseen. Ja huhtikuun ensimäisinä päivinä oli tuo isommoinen halko-urakka kauniisti ladottuina pinoihin.
* * * * *
Lampelan emännän ei enään olisi tarvinnut olla niin ahkeran ja monipuolisesti puuhaavan, sillä talous oli jo paisunut siihen määrään, että hän olisi jo voinut vähemmällä touhulla toimeen tulla. Mutta hän ei vaan voinut luopua entisestä tavastaan. Yhä hän eli ja toimi entiseen suuntaansa, ajoi hevosta, hakkasi melkein kaikki kesäpuut, linnusti ja kalasteli. Syksyin oli hän jo niin heikolla jäällä pyydystensä kanssa, että Jakke pelkäsi hänen putoavan heikkoon jäähän ja menettävän henkensä. Mutta äläs mitään! Suksien kanssa laapusteli hän järvillä ja asetteli sinne pyydyksiään, eikä putoamisesta tullut niin mitään. Mutta usein olivat eukon helmukset kotiin tullessa niin jäässä, että ne seisoivat lattialla, kuin tyhjä tynnyri, kun hän ne päältänsä pois riisui.
Koko talvet läpeensä oli hänellä linnun katokset, jänis langat, kanavihit ja kalanpyydykset voimassa. Viimeiseltä piti hän kalamatkoillaan piikatyttöstä kumppalinaan. Oli eräänä kertana oikeen pohjolan mallipakkanen. Tyttö ei arvannut olla niin varovainen, kuin emäntänsä oli. Muutaman lammin ojan suussa oli hautova kohta. Emäntä ei huomannut pitää tyttöä silmällä ja yks kaks pudota muksahti tyttö järveen. Oitis kavahti emäntä suksiensa päälle, sai tyttöä niskasta kiinni ja veti hänet jäälle. Nyt tuli imelät kummat. Matkaa oli kotiin kolmatta kilometriä ja liki neljänkymmenen pykälän pakkanen kipristeli kuivissakin vaatteissa olevaa ihmistä, mitä sitten tuota kylmässä vedessä läpikastunutta tyttöä. Mutta emäntä ei pitkin neuvotellut. Siihen hän jätti rysänsä ja siellä potkivat kalat jäätymään, sieppasi tyttöä käsipuolesta kiinni ja alkoi häntä yhtenä siipenä viedä kiidättämään kotia kohden. Se oli semmoista nujakkaa ettei tyttö joutanut kovinkaan kylmettymään vaikka vaatteet olivat niin jäässä ja pullallaan kuin rumpu. Kotiin päästyä riisuttiin tytöltä heti vaatteet päältä, kuopattiin lämpimiin peittoihin sänkyyn maate ja annettiin runsaasti juoda kuumennettua maitoa. Näin hoidettuna tytölle ei tullut hikirupea koko kylmästä kylvystä. Mutta kylläpä emäntä oli punaistakin punaisempi kotiin päästyään; ankaran kiivaan ponnistuksen tähden hän lehasti niinkuin ison sammuvan nuotion hiillos.
Kun asiat oli saatu järjestykseen lähti emäntä jälleen pyydyksiään kokemaan ja oli niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Myöhemmällä kantoi hän kotiin ison kontillisen kaloja. —
Lampelan emäntä oli hyvin vierasvarainen. Kun hän sattui saamaan vieraita, hoiti ja kestitsi hän heitä kuten parhaiten taisi. Hän laitti heille saunat, pesi ja puhdisti vieraansa ja saunasta tultua kampasi ja ruokkoi heidän päänsä. Tämän teki hän kaikille, olivatpa he sitten rikkaita tai köyhiä.
Tuo toimellinen emäntä oli tullut kuuluksi. Useinkin tuli etäisimmistäkin piireistä ihmisiä oikein kättenmahtain katsomaan tuota kuulua, toimellista ja monipuolista emäntää. Mutta kylläpä emännällä olikin vieraillensa mitä eteenpanna. Ei ollut sitä aikaa vuodesta, ettei hänellä ollut tuoretta kalaa ja lintua saatavilla, joista hän laitti monipuolisia ruokia; ja herkkujen lisäksi oli hänellä savustettua lintua, lipeäkalaa, puhumattakaan härän- ja lampaan lihasta laitetuita ruokia, ja maitotalous sai runsaista varastoistansa täydentää ruokalistan. Tyytyväisinä ja ihmetellen lähtivät vieraat tuosta sydänmaan talosta.
* * * * *
Merkillisintä merkillisin koko tässä jutussa on se seikka, että kaikesta tästä huolimatta oli emäntä kuitenkin nainen, sanan kauniimmassa merkityksessä. Kaiken tuon ankaran työn ja rehuamisen takia olisi emännän luullut ennen aikojaan rapistuneen ja kuihtuneen, mutta ei. Hän oli aina vaan yhtä täyteliäs, yhtä iloinen, yhtä punakka kuin ennenkin; olisipa luullut, ett'ei ikä eikä vaivat hänen pystyisikään.
Sitäpaitsi oli hänen henki-ihmisensä elossa. Kuuluen heränneitten kantaväkeen, oli Lampelan emäntä usein näiden seuroissa sekä kutsui seurat usein kotiinsa. Hän eli kristityn elämää, aina iloisena, aina luottavana ja aina toimellisena uudistalon emäntänä syvällä Suomen salolla.