V.
Oli kulunut aikaa toistakymmentä vuotta ja Matilla oli jo neljä kaunista ja tervettä lasta.
Hän sattui nyt matkustamaan kaupunkiin. Katua kävellessään huomasi hän, että muutaman puodin akkunasta katseli hänen entinen morsiamensa. Matin sydän hiukan ailahti. Huolimatta kuitenkaan mitään tuosta ilmiöstä, koetti hän voittaa hämminkinsä ja käveli vaan eteenpäin niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Mutta Maija oli myös huomannut Matin ja oitis juoksahti hän ulos ja otti Matin kiinni.
"Näkeepä joskus elävän silmät, vaan ei kuolleen koskaan", sanoi Maija iloisesti tervehtien Mattia.
"Joskus se sattumus laittaa niinkin, että saa tavata vanhoja tuttaviaan", sanoi Matti jurosti.
"Etkö voi suoda minulle hetkistä ajastasi, että saisin sinun kanssasi vähän puhella? Tämä on viimmeinen pyyntöni", sanoi Maija jo jotenkin surullisesti.
"Mistäpä sitä saisi tilaa; jos tässä kadulla rupeamme enemmän aikaa seisoskelemaan ja puhelemaan, herättää se huomiota", sanoi Matti.
"Minun majapaikkani on samassa talossa, jonka puodin akkunasta katselin. Siellä on erityinen kamari, jossa saisimme vapaasti haastella; tee nyt se hyvä työ minulle, että lähdet hetkiseksi sinne; tahtoisin niin mielelläni kertoa sinulle jotakin elämästäni", pyyteli Maija.
Matti lähti, vaikka kylläkin vastahakoisesti.
"Mitä sinulle erinomaisempia kuuluu sitten viimenäkemämme?" kysyi
Matti, kun he olivat tuohon kamariin tulleet.
"Voi, voi paljon minulle kuuluu. — Miksi sen meidän asiamme pitikin niin käydä? Mikä kova onni satuttikin tuon pojan silloin luokseni ja kuitenkin oli se ainoa kerta sen kolmen vuoden ajalla, jolloin olimme toisistamme eroitetut?" päivitteli Maija.
"Mitäpä sitäkään tietää uskoa. Ja vaikkapa se olisi ollutkin ainoa kerta, oli se kuitenkin niin raskas rikos, että se olisi ollut sama vaikka olisit myötäänsä lupauksesi rikkonut."
"Niinhän se taisi olla sinun mielestäsi ja kuitenkin se oli ainoa kerta. — — — Heti sinut silloin huomattuani tahtoi sydämeni tuskasta pakahtua tuon hirmuisen erehdykseni tähden. Paikalla aavistin, miten tässä käypi, mutta olevaa en voinut olemattomaksi tehdä. Pitkin matkaa sittemmin huomasin sinun kylmästä ja tylystä käytöksestäsi, mitä sinun sydämessäsi liikkui, mutta yhä minä toivoin, luottaen sinun lempeään ja rakastavaan sydämeesi ja jaloon mielenlaatuusi, varsinkin kun kaupungista lähtiessäni annoit minulle hiukan toivoa. Luulin sinun anteeksi antavan tuon hairahdukseni ja unhottavan kaikki. Voi kuinka sydämeni oli pinnistyksissä pelvon ja toivon välillä siihen asti kun tuo murhaava kirjeesi tuli. Voi sitä sydämen ja sielun tuskaa, minkä se kaikkiin meihin vaikutti, mutta minuun se koski kaikkein kipeimmin. Itku, parku ja voivotus oli kaikkein yhteisenä työnä ja kolmeen vuorokauteen ei tullut nukutuksi, eikäpä paljon syödyksikään, niin kovasti koski se.
"Puoli vuotta olin melkein niinkuin mielenviassa. En voinut mitään tehdä enkä toimia, oleskelin vaan yksinäisyydessäni, sillä en saanut mitään lohdutusta enkä viihtynyt kenenkään parissa. Usein menin metsään istuskelemaan ja kuuntelemaan lintujen lauluja ja siellä viihdyin kaikkein parhaiten. En voinut syödä paljon mitään ja uni oli niin vähäistä, että toisinaan uinahdin vaan vähäisen niinkuin lintu oksalla. Tilani kävi niin arveluttavaksi, että minun perääni ruvettiin katsomaan ja minä laihduin, niin ettei minussa ollut muuta kuin napa luiden päällä", päivitteli Maija.
"Sinä siis vieläkin uskottelet, että sinun uskottomuutesi oli vaan pieni hairahdus", sanoi Matti.
"Ei, ei; suuri se oli, koska se sai niin suuria aikaan. Minun se oli vikani eikä sinun, enkä syytä sinua, vaan itseäni; mutta kuitenkin tuntuu niin hyvältä kun saa vielä kerran avata sydämensä murheissaan", myönsi Maija.
"Paras on kun unhottaa pois mielestänsä nuot katkerat muistot. Asia on nyt sillä kannalla, ettei se parkuen parane, sillä suuri juopa on meidän välillämme, jonka ylitse ei voi päästä", sanoi hänelle vakavasti Matti.
"Sen tiedän kylläkin, mutta sanopas minulle oletko nyt onnellinen ja oletko löytänyt itsellesi elämänkumppanin?" kysyi Maija.
"Olen löytänyt itselleni kumppanin ja hyvän kumppanin, jossa ei ole vilppiä eikä petosta löydetty. Onnellinen myös olen, jopa niin onnellinen, etten luule kenenkään sen onnellisemman olevan. Mutta minkälaisissa oloissa sinä nykyään olet?" kysyi Matti.
"Minä olen myöskin naimisissa."
"Samanko miehen kanssa, joka meidän välimme turmeli?"
"Ei saman."
"Mitä sitten on miehiänsä nykyinen miehesi? Onko hän talollinen?"
"Ei hän ole talollinen. Hän on ammatiltaan muurari ja kello rämppiä hän myös kynsii ja rapailee", selitti Maija.
"Oletko sinä nyt onnellinen hänen kanssaan?" kysyi Matti häneltä.
"En, en ole. Hän haukkuu ja sättii minua myötäänsä ja käyttäytyy joskus niinkin raasti, että lyöpi ja repii tukasta. Tuommoiseksi on mennyt minun entinen kaunis, paksu tukkani", sanoi hän, samassa sivaltaen huivin pois päästään.
Noita puhuessaan ja tuon tehdessään oli hän niin surumielinen, että kaikki hänen kasvojensa piirteet värisivät itkua pidätellessään.
Matti hämmästyi tuota nähdessään. Ennen niin paksu ja kullankeltainen tukka, joka oli mahtava kuin jalopeuran harja, oli nyt melkein olemattomiin haihtunut; ei ollut jäljellä muuta kun pikkuisen untuvia, joita hän oli kokenut niskasta päin kokoilla, joista oli koettanut laittaa jotakin palmikon tapaista, mutta siitä ei ollut tullut kuin sormenpituinen saparo.
"Tuommoinenko raakalainen? — Hirveätä! Etkö ole koettanut lempeydellä hänen tiikeriluonnettansa voittaa?" kysyi Matti kauhistuneena.
"Mitä siitä sitten on. Olen koettanut kaikkeni, mutta turhaan. Olen palvellut häntä parhaan taitoni mukaan. Olen koettanut olla hiljaa ja kärsiä silloin kun hän haukkuu ja sättii minua, mutta kaikki minun parhaat tarkoitukseni ja toimeni ovat pahoin päin ja aina vaan löytää hän niistä semmoista huonoa ja pahaa, että hän vihdoin pääsee minun kimppuuni, repimään ja pieksämään. — Voi minua onnettomimmista onnettominta ihmistä", valitteli Maija ja sitten purskahti hän sydäntä särkevään valtavaan itkuun.
Matti ei voinut tätä näkyä kauemmin katsella, vaan ojensi äänetönnä kätensä hänelle hyvästiksi ja itkien puristi vaimo sitä.
Maija raukka!!