IV.
Heti kun Matti oli saanut asiansa toimitetuksi, lähti hän kotimatkalle. Tuon torpan, joka hänelle ennen niin tutunmoinen oli ollut, hän sivutti, sillä ei hän tuntenut enään olevan mitään semmoista vetovoimaa, joka hänet olisi sinne houkutellut.
Hänen kotikylässään odotettiin, että Matti toisi nyt tuon oudon morsiamensa tullessaan, sillä yleisenä tietona oli että Matilla semmoinen oli olemassa. Joku oli saanut salaa nähdä Maijan Matille lähettämän kirjeen ja pian sitten levisi asia ympäri kylää eikä Matti viitsinyt noita huhuja kieltääkään, koska hän tiesi sydämessään asian olevan oikean.
Kauvan ei viipynytkään ennenkuin suurissa parvissa tultiin hälisten kyselemään, oliko Matti tuonut morsiamensa ja missä hän nyt oli, vai oliko hän vielä sen jättänyt kotiinsa. Varsin vaikea oli Matin ruveta selityksiä tekemään. Ei hän pitkiin puheisiin ruvennutkaan, sanoihan vaan vastaukseksi jonkun umpikuljuisen sanan.
Apealla mielellä oli Matti kauvan aikaa kotiin tultuansa. Ei viihtynyt missään, eikä häntä huvittanut mikään, ei nuorison ilot eikä kemutkaan. Yksinänsä istuskeli mies pyhäpäivätkin kotonaan, lueskellen kirjojaan ja mietiskellen. Aret oli ahkerasti torppansa paikalla työssä rakentamassa tupaansa asuttavaan kuntoon, tai kuokkimassa peltoa; niissä toimissa viihtyi hän parhaiten. Syksyllä olikin asuinhuoneet valmiit ja vieläpä rakennettu pikku navettakin.
Nyt oli Matti ruvennut lähentelemään tuota ainoata kotiseudun tyttöä, jonka suhteen ei ennenkään ollut voinut olla aivan yhtämittainen. Matti alkoi nyt syventyä aina syvemmälle neitosen puhtaaseen, järkevään ja siveelliseen luonteesen. Kuta enemmän hän tarkasteli ja tutki hänen sisällistä ihmistänsä, sitä suurempaa myötätuntoisuutta tunsi hän tyttöä kohtaan.
Eräänä kertana tyttö ujosti kysäsi, milloinka Matti tuopi morsiamensa kotiinsa.
"Nykyään ei ole minulla mitään morsianta", vastasi Matti.
"Kuinka se niin on? Olethan itsekin tunnustanut, että sinulla on sydämesi valittu tuolla kaukana."
"Minulla on ollut, ei ole enään."
"Mitenkä se niin on?"
"Niinpä se on. Siellä käydessäni otin eroni", sanoi Matti.
"Ja minkä vuoksi?"
"Tapasin hänet vilpillisenä ja uskottomana", sanoi Matti ykskantaan.
Tyttö leimahti punaseksi ja nähtävästi vapisivat hänen kätensä.
Siihen se keskustelu ja seurustelu sillä kerralla jäi.
Kului aikaa ummelleen vuosi. Matti oli rakastunut tuohon tyttöön siihen määrään, että syksyllä rohkeni pyytää hänen kättään. Tyttö ei ensinkään empinyt, sillä hänkin lienee salaa sydämessään tähtäillyt Mattia. Niin tekivät he liitot, eikä Matin sydäntä enään yhtään vaivannut entisen rakkauden muistot.
Kylläpä tyttö olikin kelvollisen miehen arvoinen sekä sisällisen ihmisensä että ulkonäkönsäkin puolesta. Hän oli pitkän solakka, kaunis vartaloinen ja muutenkin miellyttävän näköinen.
Syksympänä he kuulutettiin avioliittoon ja niin tuli heistä aviopari.
Olipa hyvä, että Matilla oli oma pieni koti, johonka sai nuorikkonsa viedä, eikä tuo nuori muori aristellut yhtään mennessään Mattinsa pieneen kotiin, vaikkei siinä suinkaan suuria rikkauksia ollut. Kuitenkin oli Matti hankkinut kesällä yhdelle lehmälle talviruoan ja vaimo toi tullessaan lehmän ja — niin oli heillä jo karjanalku.