III.
Erään kuivatun järven takia tuli pitäjäässä iso riita. Ne, jotka järven olivat suurella työllä kuivanneet, eivät olleet työnsä takaamiseksi kuivaushankkeisiinsa noudattaneet laillisia muotoja. He eivät olleet hakeneet järvelle minkäänlaista syyniä eikä Tie- ja Vesi-hallituksen lupaa järven kuivaamiseen. Heillä oli vaan omat lakinsa ja perustuksensa, jonka he perustelivat siihen että vesi ei ollut isossajaossa pantu kenenkään tynnyrilukuun ja sen siis saa kuivata ken vaan siihen uskaltaa ryhtyä, keneltäkään lupaa kysymättä.
Kuitenkin tuo kuivaustyö tuotti paljon vahinkoa alempana oleville tiluksille sekä pelloille että niityille. Tästä tuli yleinen tyytymättömyys ja pitkiä suullisia riitoja, joissa kumpikin puolue koetti kiivaasti oikeuksiansa puoltaa. Kaikesta tästä huolimatta ei tultu hullua viisaammaksi ja riita tuntui käyvän aina vaan ankarammaksi ja suukopu kiivaammaksi ja ärtyisemmäksi.
Kun kellään ei ollut vissiä pohjaa miten asianlaita oikeastaan oli, päätettiin vihdoin laittaa asiamies läänin pääkaupunkiin ottamaan läänin maanmittauskonttorista järven kartta, että nähtäisiin onko se laskettu kenellekään verolliseksi, ja ottamaan muutenkin lakimiehiltä selvä, kuinka semmoisissa tapauksissa on lainmukaan meneteltävä.
Asia katsottiin niin paljon vaativaksi, että asiamiehelle myönnettiin sitävarten aikaa kolme viikkoa.
Kun tuli sitten kysymykseen, ken asiamieheksi valitaan, valittiin siihen yksimielisesti — Matti Matinpoika.
Kun tämä päätös Matille ilmoitettiin, tuskinpa hänelle olisi parempaa ilosanomaa voitu tuoda. Nyt hän saapi aivan odottamatta samalla matkalla tavata armaansa, jota hän niin kauvan on kaivannut ja ikävöinyt.
Eihän muuta. Matti varustettiin eväillä ja riittävillä matkarahoilla. Kumminkaan ei hän voinut paljon eväitä mukaansa ottaa, kun hänen tuli jalkasin matkustaa, sillä eihän niin epämääräiselle matkalle voinut hevosta ottaa.
Yleisen maantien hylkäsi Matti heti matkasuunnitelmastaan, koska se olisi pitentänyt matkaa neljällä penikulmalla. Poikkimaisin päätti hän samota päämääräänsä kohden ja olipa hänellä joku toinenkin syy valita tämä lyhempi tie, sillä silloin hän pääsisi muitta mutkitta tapaamaan armastansa.
Kun Matti oli samonut noin kuusi penikulmaa eteen päin, täytyi hänen jäädä yöksi, lepuuttamaan väsyneitä jalkojansa. Siinä tuli selville, että huomen-aamuna lähtee eräästä talosta hevosella ja rattailla viemään joku henkilö talon poikaa kaupunkiin kouluun, ja että niiden mukana pääsisi Mattikin huokealla maksulla kaupunkiin saakka. Hiekkaharjanteita myöten päästiin niiltä paikoilta ajaa retuuttamaan kärryillä yleiselle maantielle. Tämä esitys tuntui Matista hyvältä, sillä olipa hänen jalkansa äkkinäisestä paljosta kävelemisestä niin kipeät, ett'ei hän aamulla ylösnoustuaan ollut päästä lattian poikki.
Kun hän senverran vertyi, että pääsi kävelemään, meni hän heti tuohon taloon, kyytiä tiedustelemaan. Siellä hyväksyttiin Matin tuumat ja aiottiin lähteä kello seitsemän aikana aamulla matkaan.
Ikävällä odotteli Matti tuota toivottua seitsemänlyöntiä. Voi, kuinka pitkältä tuntui jo määrä-ajan odottaminen, sillä se oli toivon hetki, jolloin hän pääsisi lähtemään päästäksensä lähenemään tuota sydämmensä valittua. Hän luki jokaisen sekunnin ja minuutin seinällä olevasta kellosta, joka vielä päälliseksi kulkusen lyönnillä ilmoitti, milloin puoli- ja koko-tunnit olivat täyteen tulleet. Pitkältä tuntui aika, sillä Matti oli päättänyt vielä tänä-iltana tavata armaansa. Hevoskyyti olisi vienyt hänet puolipenikulmaa syrjään, mutta hän kyllä pian sen välin juoksisi kun oli saanut kärryissä jalkojansa lepuuttaa.
Tuo toivottu seitsemän-aika tuli ja heleällä "klin klank" lyönnillä ilmoitti tuo täsmällinen kello sen.
Mutta asianomaisia matkaanlähtijöitä ei kuulunut eikä näkynyt. Heillä oli tuhannenkin asiaa toimitettavana. Piti, näet, käydä kaikkien sukulaisien ja tuttavien luona hyvästillä tai muilla asioilla ja useat heistä olivat pitemmän matkan päässä kuin Matti oli osannut aavistaataan.
Näin kului aika kulumistaan eikä lähdöstä näyttänyt tulevan niin mitään.
Kello oli jo yksitoista e.p.p. eikä lähtö näyttänyt olevan sen likempänä. Silloin loppui Matilta kärsivällisyys, sillä hänen sydäntänsä kovin poltteli kun hän pelkäsi ett'ei saisikaan kultaansa vielä tänäiltana tavata. Hän heitti hitolle kaikki hevoskyydit, sieppasi kengät pois jaloistaan, otti mytyn käteensä ja alkoi jalkaisin syrjäteitä myöten samota sydämensä mielitietyn kotia kohden. Kuljettavana oli kahdeksan penikulmaa. Ei nyt tuntunut Matin jalat kipeiltä eikä taival pitkältä eikä rasittavalta, sillä palkinto, joka häntä odotti, korvaisi kaikki vaivat ja rasitukset. Kiveltä kivelle, mättäältä mättäälle linkosi hän itseänsä niin keveästi kuin häntä olisi jonkunlaiset siivet kannattaneet. Vilisten jäivät kivet, kannot ja puut syrjään ja Matti riensi vaan samaa vauhtia eteenpäin. Ei hän joutanut syömäänkään, sillä nyt oli kiire tarpeesen; tavasta hän vaan joi purosta kuivan kurkkunsa kostukkeeksi.
Täsmälleen yhdentoista aikana illalla saapui hän tuon tutun torpan kartanolle, jossa hän tiesi armaansa olevan. Hänen sydämensä sykki ilosta kun tiesi tuossa tuokiossa saavansa sulkea armaansa sykkivää sydäntänsä vasten. Kovin palavustunut kun oli, istahti hän kartanolla olevalle isolle kivelle pyyhkiäkseen hikeä pois kasvoistansa ja hiukan tyynnyttääkseen itseänsä.
Kuten luonnollista, oli asuinhuoneen ovet suljetut. Porstuan oven edessä oli isonpuoleinen kuisti, jonka molemmilla puolilla oli istumapenkit ja porstuasta meni ovi pieneen pihanpuoleiseen kamariin. Nämät seikat olivat Matille ennestään tutut.
Kun väki lienee päässyt parhaaseen ilta-uneen, ei Matti raskinut heitä häiritä jyryyttämällä kuistin ovea.
Siinä luulossa, että tuosta porstuasta mentävässä kamarissa makaisi joku henkilö, meni hän sen akkunan taa ja naputti sormillansa hiljaa akkunaruutuun, ilmoittaen siten läsnäolonsa. Naputuksen jälkeen kuuli Matti selvästi, että huoneessa syntyi jotakin liikettä.
"Avatkaa ovi!" sanoi Matti ja poistui kuistin eteen odottamaan oven aukasemista.
Matin mielestä tuntui aika jotenkin pitkältä, ennenkuin hän kuuli kamarin oven avattavan ja tultavan porstuaan. Kun sitten kuistin ovi aukeni, seisoi hänen edessään keveässä työpuvussaan kaikessa kauneudessaan hänen oma armas Maijansa, jonka luokse hän niin suurilla ponnistuksilla oli rientänyt — oli harppassut yhdessätoista tiimassa kahdeksan penikulmaa. Silloin oli valoisa kesäinen yö.
Molemmat hämmästyivät tuosta odottamattomasta kohtauksesta. Matti sen tähden, että Maija näytti ensin kovin hämmästyneeltä, luikuilevalta ja epäröivältä ja Maija sentähden, kun niin äkkiarvaamatta kohtasi Matin, jolle hän oli ikuista uskollisuutta vannonut.
Matista tuntui niin kummalliselta. Miksei Maija heti avosylin rientänyt hänen syliinsä? Miksi hän oli niin hätäilevän ja epäröivän näköinen? Kylmä, yksitoikkoinen käden-anto oli vaan hänen tervehdyksensä.
Tämä kaikki vaikutti Mattiin sen, ett'ei hän pyrkinytkään sen etemmäksi huoneisiin, istahti vaan verannan penkille ja tyttö istui häntä vastapäätä toiselle puolelle. Siinä sitten tyttö kyseli, miten Matti oli joutunut niin odottamattomasti tulemaan. Lyhyesti kertoi Matti matkansa syyn ja tarkoituksen, samalla ilmoittaen kuinka hartaasti hän halusi tavata Maijaa ja kuinka pitkän matkan hän on rientänyt juuri tätä hetkeä varten.
Kun siinä puheltiin niitä näitä, narahti kamarin ovi ja nähtävästi
Maija säpsähti.
Samassa astui verantaan hyvin maneeripukuinen nuorimies ja tyttö kävi niin rauhattomaksi että hän sijoitteli itseänsä paikasta toiseen. Poika istui samalle penkille kuin Mattikin ja alkoi siivosti kysellä mitä hän on miehiänsä ja mihin hän on kulkemassa. Lyhyesti ja jurosti vastaili Matti hänelle ja lopuksi selitti hän olevansa vanha tuttava tämän talon perheelle ja tahtoneensa tulla tervehtimään heitä, kun tilaisuus siihen oli.
Kun hän oli saanut mielestänsä tarpeelliset selitykset, meni hän rauhallisesti pois.
Matille selvisi nyt kaikki. Entisen kiihkeän ja palavan rakkauden sijaan sykähti nyt hänen sydämeensä yhdellä iskulla semmoinen kylmyys ja vastenmielisyys Maijaa kohtaan niinkuin sinne olisi paiskattu kokonainen jäävuori. Hän ei ollutkaan pitänyt pyhiä rakkauden lupauksiaan, vaan oli rikkonut ne, herra ties, kuinkakin usein ja vieläpä niin siveettömällä tavalla, että oli ottanut öisinä ailoina vastaan nuoriamiehiä ja maannut heidän kanssaan, josta Matilla oli itsellään tuore ja varma todistus. Ei nyt Matin silmissä Maija ollut mistään arvosta kaikkine kauneuksineenkaan, epärehellinen, petturi vaan, joka ei ollut hänen uskollisen rakkautensa arvoinen.
"Eikö lähdetä huoneesen", rupesi Maija esittelemään.
"Eipä minun haluta nyt juuri mihinkään lähteä", sanoi Matti kylmän tylysti.
"Eihän se nyt mitenkään muutoin sovi; olet väsyksissä ja nälissäsi, tarvitset ruokaa ja lepoa", sanoi tyttö ja meni herättämään vanhempiaan. Pian tulivatkin he kuistiin Mattia tervehtimään ja kehoittamaan häntä tulemaan huoneesen. Matti seurasikin juromaisena kehoitusta.
Matille laitettiin nyt pulska jos pulska illallinen ja toiseen kamariin vuode; sitten kehoitettiin häntä syömään ja panemaan maata. Mutta Matin sydän oli niin täysi ett'ei hänen haluttanut kumpaakaan tehdä ja jyrkästi kieltäysi hän sekä syömästä että makaamasta.
"Hyvä Jumala, mikä sinun nyt sitten on? Semmoisen taipaleen jalan kulkenut syömättä, luulisipa tarvitsevan ruokaa ja lepoa", sanoi Maija surumielisesti.
Maijan vanhempi sisarkin, Anna, oli kotona ja koki hänkin muiden kanssa viihdyttää juroa Mattia.
"Ei minulle nyt maista ruoka eikä lepo: kaunis on tämä Pohjolan kesäinen yö, lähtekäämme kävelemään kylälle, tervehtimään vanhoja ystäviä", esitteli Matti tyttärille.
He hyväksyivät ohjelman ja heti lähtivät he kolmikannassa liikkeelle.
Ennenkuin taloihin tultiin, oli välillä metsätaivalta. Iloisena lauleli isorastas, tuo "Pohjolan satakieli", monisävelisiä lauluja kullalleen. Matti vaipui syviin ajatuksiin. Yksin taivaan linnuillakin on uskollisuutta, rakkautta ja uhraavaisuutta ja ihmissydämessä piileytyy niin paljon vilppiä ja petosta, vaikka hän on jaloin kaikista Luojan luomista olennoista.
Noita mietti Matti niin hartaasti ett'ei huomannut ennenkuin oltiin Matin entisen palveluspaikan pihalla. Mentiin nuorten huoneesen tervehtimään heitä. Siellä kovin sitä ja tätä juteltua lähdettiin taasen liikkeelle. Mentiin nyt kävelemään eräälle kauniille peltovainiolle. Siellä istuttiin muutamalle pientareelle. Neitoset rupesivat noukkimaan marjoja ja kantoivat niitä Matin lakkiin hänen syödäksensä. Voi, kun Matin oli nyt tukala olla. Hän tunsi sydämessään minkälainen loppupäätös oli tuleva hänen ja Maijan välisiin suhteisiin ja kuitenkaan ei hän raskinut suorastaan murtaa tyttöraiskan sydäntä. "Voi jospa sinä olisit lupauksesi pitänyt ja ollut yhtä uskollinen kuin minäkin, kuinka paljon toisin olisivatkaan nyt asiamme kuin ne nykyään ovat! Kaunis ja miellyttävä on hän näköään, mutta käärme on myrkyttänyt meidän välimme ainiaaksi", ajatteli Matti itseksensä.
Kun he tulivat kotiin, oli jo aamu ja Matti hankkiusi lähtemään matkaan.
"Ei mitenkään se käy laatuun, että sinä lähdet tästä jalkasin menemään; pannaan hevonen kärryin eteen ja lähteköön Maija kyyditsemään sinua kaupunkiin", tuumaili Maijan isä.
"Ei mitenkään — ei herran tähden … älkää tehkö sitä, kyllä minä tämän matkan pääsen jalkasinkin", koki Matti estellä.
Mutta mikään ei auttanut. Hevonen pantiin vaan aisoihin.
Kun sitten lähdettiin liikkeelle, oli kärryihin sälytetty pari isoa hinkkiä viilipiimää, suuren suuri voirasia, kaksi isoa juustoa ja muutamia paksuja leipämöykkyjä. Kun Matti kysäsi mitä varten noita on laitettu, sanottiin ne kaiketikin hänelle eväiksi kaupungissa ollessaan.
Voi, voi kuinka paha Matin oli olla. Nuot ihmiset olivat niin ystävällisiä ja uhraavaisia ja kuitenkin täytyi hänen kerran tylysti ja kylmästi hyljätä sekä tyttö että vanhempain ystävällinen hyvyys.
Tiellä mennessä häpesi Matti tytön seuraa, ett'ei hän olisi suonut yhdenkään ihmisen heitä näkevän. Tuo tyttö, jonka edestä hän ennen olisi vaikka henkensäkin antanut, jos niin olisi tarvittu, tuo sama tyttö oli tullut nyt niin inhottavaksi, että jos vaatteet sattuivat yhteen koskemaan, tuntui Matista siltä että hän on tullut saastutetuksi,
Tyttö koki puhetta vireillä pitää, mutta se ei onnistunut. Lyhyesti ja kylmästi vastasi Matti vaan "on" taikka "ei."
Heidän mennessään kaupunkiin kävi niin ohrasesti, että heidän huomaamattaan putosi Matin pieni laukku, jossa oli hänen omat eväsvaransa ja tärkeät asiapaperit.
Matilla ei ollut tiedossa mitään majapaikkaa kaupungissa. Hevonen pysäytettiin kadulle muutaman pienen talon kohdalle, jonka Matti ennestään tunsi. Hän pyysi tyttöä, että tämä olisi hyvä ja heti herrojen syötyä palaisi takaisin ja tiedusteleisi pudonnutta laukkua ja, jos sattuisi sen tavoittamaan, toimittaisi sen heti tähän taloon, josta Matti sen saisi periä. Samasta talosta saisi Maija myös tietää missä Matti pitää asuntoa.
Tyttö rupesi purkamaan hinkkejä, rasioita y.m. kadulle.
"Miksi niitä siihen purat?" kysyi Matti.
"Nämäthän on sinun eväitäsi", sanoi tyttö.
"Minä en ota niitä vastaan."
"Mihinkä nämät sitten joutuvat?" kysyi hän alakuloisesti.
"Vie torille ja myö ne siellä."
"Kuinka sinä, ystäväni, voit noin kova olla ja hyljätä kaikki meidän ystävyytemme sinua kohtaan", sanoi tyttö ja alkoi itkeä tihistellä.
"Mitä ne sitten maksavat?" kysyi Matti.
"Mitäs — — eihän niitä maksun edestä ole annettukaan", sanoi tyttö.
"Mutta minä en ota niitä maksutta vastaan."
"Ja minä en ota maksua millään ehdolla", tenäsi tyttö.
Matti oli pahemmassa kuin pulassa. Hänen ylpeytensä ei sallinut niitä maksutta vastaan-ottaa ja tyttö ei suostunut niistä maksua ottamaan. Ei ollut muuta neuvoa. Matti laski summittaisin, mitä ne tulisivat maksamaan, otti rahat ja tarjosi tytölle, mutta kaikki turhaan.
Silloin laski Matti rahat kadulle ja sanoi:
"Tottahan joku muu ne korjaa, jos et sinä, mutta minulta niiden täytyy pois tulla."
Kun tyttö teki pois lähtöä ja Matti jätteli hyvästi, sanoi tyttö.
"Hyvästi, rakas ystävä, vaan eihän toki ijäksi."
Kovin tuntui Matin sydäntä helpottavan kun pääsi tytöstä erilleen.
Seuraavana päivänä oli Matin laukku jo määräpaikassaan, sillä Maija oli niin ahkerasti etsinyt, että oli sen saanut käsiinsä ja lähettänyt heti kaupunkiin.
Kun Matti oli ollut viikon päivät kaupungissa, tuli Maija yht'äkkiä hänen majapaikkaansa. Tuo odottamaton jälleennäkeminen teki kumpaankin semmoisen vaikutuksen, että talonväkikin huomasi sen.
"Eikö sinulla ole aikaa lähteä minun kanssani hetkeksi kävelemään", sai tyttö vihdoin Matille kuiskaistuksi.
Kiireenkynttä pistäysi Matti ulos ja tyttö luikahti jälkeen.
Kartanolle tultua huomasi Matti, että Maijalla oli kartanolla hevonen ja kärryissä sama määrä ruokavaroja kuin viime kerrallakin.
"Korjaa nuot eväät ensinnä pois ennenkuin lähdetään kävelemään", sanoi tyttö.
"En koskaan."
Mutta tuosta Matin kieltosanasta huolimatta nosteli tyttö eväsvarat kartanolle. Entisellä maksutavallaan latoi Matti rahat viereen ja tytön täytyi surumielin poimia ne siitä pois. Sitten pistäysivät he portista kadulle.
Katu oli tyhjä ihmisistä, sillä se oli laitapuolella kaupunkia.
Heti kadulle tultua rupesi tyttö innokkaasti Matille puhelemaan:
"Miksi sinä olet niin tyly ja kylmä minua kohtaan? Ei sinulla ole enään entistä lempeä ja rakkautta, kuten entisinä autuaina aikoina oli. Tylysti ja kylmästi vaan vastaat minun rakkautta uhkuviin kysymyksiini", sanoi tyttö ja purskahti hillittömään itkuun.
Matti koki häntä tyynnyttiää parhaan taitonsa mukaan.
"Älä nyt itke! Paha kyllä sanoa, mutta minä en jouda sinun kanssasi tämän enempää puhumaan, enkä kävelemään, sillä minun pitää juuri nyt lähteä asiaini tähden maanmittauskonttoriin, jonne minut on kutsuttu. En luule täällä enään viikkoakaan viipyväni, ja heti kun asiani olen saanut toimeen, lähden kotimatkalle ja silloin saadaan keskenämme enemmän puhella. Mene nyt kotiasi rauhassa", puheli Matti ja tarjosi kättään hyvästiksi tytölle.
Neito aikoi tarttua syliksi Mattiin, mutta tämä torjui yrityksen.
"Hyvästi sitten, rakas ystäväni; mutta älköön tämä suinkaan olko viimeinen hyvästijättö! Minä luotan sinuun ja odotan", sanoi tyttö itkeä niiskuttaen.
Matti lähti nyt kiirehtimättä kävelemään muka maanmittauskonttoria kohden ja tyttö meni hevosensa luo ja alkoi hankkiutua matkaan. Kyyneleet pyörivät Matinkin silmissä, kun hän pääsi yksinäiseen oloon. Hän ei mennytkään maanmittauskonttoriin, eikä hänen ollut sinne mentäväkään; hän oli keksinyt semmoisen hätävalheen, päästäksensä tytöstä erilleen. Hän seisahtui vaan taaemma, kadun kulmaukseen, josta hän voi vakoilla milloin tyttö lähti pois.
Heti kun tyttö oli poistunut, palasi Matti majapaikkaansa. Sielläkös rätinä nousi: "Emmekös me heti huomanneet, että tyttö oli sinun henttusi, etkä ole meillä siitä mitään virkkannut. Saakelin komea tyttö ja hyvän huolen hän näytti sinusta pitävänkin, kun latoi kartanolle tuommoisen ruokakasan. Ei näy pojalle heti nälkä tulevan", hälisi majatalon väki.
Matti oli niin raskaalla ja synkällä mielellä, ettei noihin hälinöihin voinut juuri mitään vastata. Hän vetäytyi hallussaan olevaan pieneen kamariin, otti avaimen pois lukosta ja istui pöydän ääreen kirjoittamaan — erokirjaa:
"Entinen rakastettuni!
"Niin vastenmieliseltä kuin se tuntuukin, täytyy minun sinulle totuus tunnustaa, vaikken ole, säälien sinua, voinut sitä ennen tehdä. Kummailet, miksi minä olen niin kylmä sinua kohtaan, mutta mene itseesi, niin että löydät vastauksen sieltä. Muistatko niitä pyhiä lupauksia ja valoja, jotka toisillemme vannoimme silloin erotessamme? Minä uskon, että nuot lupaukset lähtivät vilpittömistä puhtaasta rakkaudesta hehkuvista sydämistä, mutta sinä olet kaikki ne unhottanut. Pitkällä poissaoloni ajalla en muistanut mitään muuta kuin sinua. Yöllä ja päivällä olit sinä aina ajatusteni alkuna ja toivona. Minä kärsin ja odotin sitä hetkeä, jolloin sinut taasen saan syliini sulkea, ja se toivo antoi minalle voimaa kestämään kaikki. Puhtaassa, vilpittömässä ja uskollisessa sydämessäni oli yksin sinun kuvasi hallitsemassa, eikä mikään voima voinut sitä sieltä pois reväistä. Voi kuinka sydämeni sykki ilosta, kun tarjoontui semmoinen tilaisuus, että saisin sinut jälleen nähdä ja syliini sulkea. En joutanut pitkin siekailemaan; kiskoin itseni irti kaikista syrjätoimista, sillä ne eivät tuntuneet olevan minkään arvoisia sinun rinnallasi. Intoni oli niin suuri ja rakkauteni niin voimallinen, etten voinut antaa minkään esteen pidättää itseäni tapaamasta sinua niin pian kuin mahdollista. Yhdessätoista tiimassa samosin jalkasin sydänmaiden halki kahdeksan penikulmaa, saadakseni nauttia jälleennäkemisemme autuutta. Voi herra sitä iloa, mitä tunsin sydämessäni saavuttuani kotipihallesi. Mutta mitä minä tapasinkaan sinun kodissasi: petosta, vilpillisyyttä, uskottomuutta, valheellisuutta, valapattoisuutta, ja vieläpä niin törkeässä muodossa. Hyi toki. Semmoisen palkinnon minä sain kaiken uskollisuuteni ja vaivaini jälkeen!!! Silloin putosi raskas kuorma sydämelleni ja sitä ei tässä suhteessa voi kukaan pois vierittää. Olit kirjoittanut minulle rakkautta ja uskollisuutta hehkuvia kirjeitä, mutta tuona hetkenä selvisi että nekin olivat vaan petollisesta ja ulkokullatusta sydämestä lähteneitä. Luulen nyt jo ymmärtäväsi, minkätähden olen ollut sinulle tyly ja kylmä. Vai luuletko minua niin halpasieluiseksi ihmiseksi, että tyytyisin olemaan sinun hätävaranasi ja antaisin jotakin arvoa vielä noin huikentelevaiselle luonteelle — —. Ja lopuksi sanon nyt että meidän välimme on ainiaksi rikottu. Älä millään tavalla koetakaan tätä päätöstäni saada toiseksi muuttumaan, sillä niitä keinoja ei löydy maailmassa, jotka voisivat sen toiseksi muuttaa.
"Toivon, että löytäisit itsellesi semmoisen kumppanin, jolle voisit varmempaa uskollisuutta osoittaa!
"Sinua ennen sydämestään rakastanut, mutta nyt murtunut
"Matti Matinpoika."
Kun Matti sai kirjeen valmiiksi, pisti hän sen kuoreen ja juoksutti postikonttoriin.
Kauvan oli Matti apealla mielellä tapauksen jälkeen, eikä häntä tuntunut hyvittävän mikään, niin raskaasti koski häneenkin tuo ero, vaikkei voinutkaan millään ehdolle toisin tehdä.