VI.
Rohkeita päätöksiä — pikku tupa.
Paljon oli Mari uhrannut. Hän oli uhrannut rikkautensa, maineensa, kotinsa — isänsä ja itsensä, ainoastaan sen vuoksi, että hän saisi sen, johon hänen sydämensä on mieltynyt, ja jota se rakastaa, ja tuota voittaaksensa on hän kaikki muut etunsa menettänyt. Hän oli lapsena saattanut tuon pahamaineisessa ja turmelusta tuottavassa kapakka-elämässä kasvaneen ja turmeltuneen poikasen ensimäiseen itse-arvonsa tuntoon. Hän oli kylvänyt siemenen rikkaruohoiseen peltoon, ja tuo siemen iti ja sen omana oli, että poika tuli vedetyksi ihmisyyteen, tuli temmatuksi velttouden ja raakuuden kuilusta ja istutetuksi kristillismieliseen ja siveään perhe-elämälliseen kouluun, ja tuo koulu koki kaikin voimin täydentää, mitä Mari oli viattomuudessaan ja tietämättään kylvänyt. Hän ei silloin tietänyt, että tuota kylvöä kylvi itseänsä varten, että se vielä kerran tulee hänelle itselleen kalleimmaksi ja rakkaimmaksi mitä maailmassa on, että hän vielä kerran tulee koettelemaan, minkälaisia hedelmiä tuo kylvös tulee kantamaan; pimeä, aavistamatoin oli kylvön hedelmä Marille.
Mari oli saanut, oli voittanut hänen, jota niin verrattomasti rakasti, jonkatähden hän oli saanut niin paljon jo kärsiä ja johon hän niin suurella luottamuksella pani kaiken elämänsä toivon.
Uusia ajatuksia, uusia huolia alkoi nyt väkisinkin tunkeutua nuoren parikunnan mieleen, vaikka he olivatkin niin iloisia ja nauttivat sisällistä rauhaa ja tyytyväisyyttä. He tunsivat nyt olevansa tosi kutsumisessaan, ja tuo kutsumuksen tunne ajoi heidän ajatuksensa kauvas tulevaisuuteen. Miten sitä eteenpäin eletään ja ollaan? olivat kysymyksiä, jotka ehtimiseen risteilivät ja kiertelivät alituisesti heidän sielussaan ja jotka tulivat heidän joka-aikaisiksi keskusteluikseen. He tunsivat olevansa velvolliset johonkin, ja tuo johonkin oli elämän velvollisuus; tuo velvollisuuden tunto se oli, joka saatti heidät miettimään. He eivät katsoneet pelokkaasti tulevaisuuteen, sillä heissä oli erinomainen yhdistetty elinvoima ja luottamus itseensä, ja nuot ne olivat, jotka heidät tekivät pelottomiksi ja joiden avulla he voivat katsoa rohkeasti tulevaisuutta silmiin.
Ensi-aluksi rupesivat molemmat, sekä Jaakko että Mari, Korpelaan palvelukseen, sillä mitenkäpä he muutoin olisivat voineet alkaakaan elämäänsä. Koko tuon vuoden pyöri heidän mielessänsä oma tupa, oma pesä, vaikka halpa ja pienikin. Niin, niin, oma pesä on taivaan linnuillakin; ja he ovat niin iloisia ja ahkeroita. Iloisia olivat Jaakko ja Marikin ajatellessaan ja tuumaellessaan omasta pikkusesta tuvasta ja siellä olevista vähäisistä talouden kaluista ja vähistä elämän tarpeista. Tuo paljas ajatuskin ja keskustelu loi heidän sieluunsa sanomattoman ilon ja rauhan; sillä tuntuipa siltä kuin he olisivat jo asumassa tuossa pikku tuvassa, keskellä metsää, jonka latvoissa tuuli niin ystävällisesti ja pehmeästi humiseisi ja jotka niin ystävällisesti noikkaisivat heille päätänsä. Tuntuipa siltä kuin nyt juuri linnut laulelisivat puiden latvoissa ja tekisivät niihin pesiänsä. Olipa kuuluvinaan lehmän mylviminen ja lampaan määkiminen, ison kuusen juurella olevasta pienestä navetasta, ja pieni kehto oli olevinaan tuvassa, josta pieni, terve ja kaunis lapsi oikoi pieniä käsiänsä isälle ja äidille, samassa hymyillen. Olipa tuommoiset mielikuvituksen ajat heille semmoiset, jolloin maailma näytti niin onnelliselta ja tulevaisuus niin lupaavalta; ne olivat onnellisia aikoja ne.
Kunpa se nyt vaan olisi käynyt tuumista tekoon, mutta sepä se on. Pian on asia ajateltu ja aprikoitu, mutta niin pian ei ole se tehty. Vuosikaudet tuota mietittiin ja tuumittiin, mutta selville ei tullut edes tuon onnellisen pikku tuvan paikkakaan.
Niin kului se vuosi syyskuun alkuun. Jaakko oli viime päivinä hyvin harvapuheinen ja miettivän näköinen. Kukaan ei ymmärtänyt syytä tuohon, eikä Jaakkokaan ottanut sitä selittääksensä, vaikka jo utastiinkin. Elon leikkuu oli juuri loppunut ja maamies oli saanut korjata runsaan sadon. Iloinen, roima ja rivakka työväki palasi päivän työn päätyttyä iloisena kotiinsa, ja iloiset laulut kajahtelivat halki ilmain kauniina, tyyneenä ja lämpymänä syyskuun hämäränä iltana. Tuon iloisuuden ihmisiin oli varmaan synnyttänyt se runsas sato, jonka he nyt juuri olivat saaneet kauneilla ilmoilla leikatuksi ja pystytetyksi tasapäisiin, vankkoihin ja raskaisin kuhilaisin ja tuppuihin. Nuot laulut tulivat heidän sydämistään vaatimattomina ja heidän tietämättään, ikäänkuin kiitokseksi Luojalle siitä hyvästä, kun Hän niin runsaasti oli palkinnut heidän vaivojensa hien. Nuot vankat ja tiheät kuhilais- ja tuppuparvet näyttivät hämärässä ikäänkuin ne olisivat yhtyneet laajaan ja vienoon piirihyppyyn heidän laulaessaan ja kotiinsa kävellessään. Iloinen oli ihmismieli, suloinen oli luonto.
Vaikka koko kylän väki oli noin iloinen, oli Jaakko kuitenkin yhä vaan vähäpuheinen ja ajatuksiinsa vaipunut; mitä lieneekään ollut mielessään? Yöseutunakaan ei hän puhunut mitään, vaikka muilla ihmisillä oli paljonkin puhetta.
Kun seuraava aamu tuli, astui Jaakko isännän luo ja pyysi, että hän saisi tänä päivänä olla työstä poissa, jonka päivän hän korvaisi joko maksulla tai toisella päivätyöllä.
"Kelpolailla, maksutta ja sijaisettakin", sanoi isäntä.
Jaakko lähti; kukaan ei tietänyt mihin, ei Marikaan. Mari oli koettanut kysyäkin, mihin hän menee, mutta Jaakko oli vastannut vaan: "Käymähän".
"Mikähän Jaakolla nyt on mielessä?" arveli Korpelan isäntä.
Kylän viimeisissä taloissa nähtiin Jaakon kävelevän metsään päin — lapio olalla.
Päivä kului, mutta Jaakkoa ei näkynyt, tuli ilta, ei sittenkään; hiljan illalla tuli hän.
Jaakko oli nyt niin iloinen, puhelias ja leikkisä, että oikein nauroikin, jota ei oltu kaukaan aikaan nähty hänen tekevän; näyttipä siltä kuin hän olisi käynyt metsään pudistamassa tuon synkkämielisyyden, joka häntä oli viime aikoina vaivannut.
Illalla kun maata pantiin, oli Jaakolla Marille ilmoitettavana iloisia uutisia. Tuon pienen tuvan paikka oli nyt Jaakolla tiedossa, josta he niin paljon olivat uneksineet. Hyvä vuoden tulo kaikkialla ja huoli perheellisen elämän tulevaisesta toimeentulosta oli pakoittanut hänen etsimään mökin paikkaa. Tuota hän mietti ja ajatteli kauvan aikaa, ja siinä oli syy hänen viimeaikaiseen umpimielisyyteensä.
Kun Mari kuuli tuon uutisen, ilostui hän niin, että hän halaeli ja suuteli Jaakkoansa niin innokkaasti, ett'ei tahtonut loppuakaan tulla; tuntuipa siltä Marin mielestä kuin hän olisi ollut jo emännöitsemässä tuossa pikku tuvassa.
"Voi, voi, Jaakko, kuinka hyvä sinä olet! Vai olet sinä ollut mökin paikkaa hakemassa, ja olet löytänyt sen, mokoma, jo. Saammeko sen aivan omaksemme ja saako siihen peltoa, että mekin saisimme kerran vankkaa ja kaunista viljaa leikata omasta peltotilkustamme? Voi, voi, sano heti, selitä heti, minä en tule aikaan — minun on nyt niin hyvä olla", hätäili ja puheli Mari innossaan.
"Minä toivon saavamme paikan aivan omaksemme ja peltoa siihen saapi kyllä", sanoi Jaakko.
"Voi, kuinka hyvä! Kyllä me saamme oman pienen tuvan ja oman peltotilkun, kun kerran paikka on tiedossa, sillä olemmehan molemmat terveitä ja työ kyllä sujuu, kun yksissä neuvoin ryhdymme siihen käsiksi. Mutta missä on tuo löytämäsi mökin paikka? Voi, sano pian, Jaakko!" puhui Mari ilon innossaan.
"Vuorenmaan takana", sanoi Jaakko.
"Onko se likellä Metsälampia?" utasi Mari, sillä hänkin tunsi hyvin ne seudut.
"Aivan liki Metsälampia, lammin pohjapuolella", sanoi Jaakko.
"Siis aivan lähellä sitä rumaa ja vetelää hillarämettä, jossa niin monasti olen hillassa käynyt; onpa se ruma paikka lähellä pikku tupaamme", sanoi Mari vähän huolissaan.
"Se räme, lammin ympärillä, on juuri se, joka parhaiten miellytti minua. Vaikka se onkin niin ruma ja vetelä nykyään, on siinä kuitenkin sievä savi-pohja läpeensä, eikä ole nykyäänkään kuin parin kyynärän päässä maan pinnasta; minä olen tänä päivänä lapiolla koetellut ja tutkinut joka paikasta rämeen pohjan. Veden saa rämeestä ja järvestä putoamaan Kurnuvan ojaan, johon ei ole lammesta kuin noin kuusisataa syltä. Rämeestä tulee vielä kerran lihava viljamaa, kun vaan siinä työtä tekee", selitteli Jaakko.
"Vai niin! vai tulee niinkin rumasta maasta viljamaa, kuin Metsälammen räme on! Minä en semmoisia ymmärrä, mutta yhtä minä ymmärrän tehdä, kun kerran sinne tullaan, sen saat nähdä, Jaakko. Mutta enpä soisi Metsälammen tulevan kuivaksi, sillä silloin siitä kuolisi kalat, joita niin usein olen sieltä onkinut; minä kävisin pikku tuvastamme usein niin mielelläni onkimassa niitä mustia ja iloisesti hyppiviä ahvenia, joita järvessä on", liverteli Mari.
"Metsälampi on syvä, sitä ei tarvitse kuivaksi laskea viljelysten tähden, ja silloin siitä tulisi vaan entistä parempi onkivesi", selitti Jaakko.
"Voi kuin hyvä, voi kuin hauska", sanoi Mari, ja uni rupesi häntä vaivuttamaan virvoittavaan helmaansa, sillä päivän ponnistukset ja vaivat velkoivat kiivaasti mitä heille oli tulevaa. Ei Mari huomannut kysellä sitäkään, miten tuo Metsälammen seutu omaksi saataisiin, eikä hän tuntenut sen tiedon tarvettakaan, sillä Jaakko oli sanonut saatavan ne aivan omaksi ja siinä oli Marille kylläksi tietoa ja vakuutusta, sillä olihan Jaakko hänelle kaikki kaikessa.
Pian nukkui Jaakkokin, sillä elämän huolet tuntuivat olevan puoleksi poistetut.
Tuo Vuoren tausta, Metsälammen tienoo, oli kruunun liikamaata, sen oli Jaakko poikasesta pitäin tiennyt. Juuri viimeisinä aikoina oli hän ruvennut miettimään, eikö sinne saisi mökin paikkaa ja olisiko siellä viljelykseen kelpaavaa maata. Hän oli nyt tarkastelun tehnyt ja semmoista oli hän löytänyt, jota halusi, ja nyt hän aikoi ryhtyä tuumasta toimeen.
Aamulla ilmoitti Jaakko Marille, eitä, jos asiat käypi laatuun, hänen täytyy heti lähteä läänin pääkaupunkiin, jos mieli oli saada Metsälammen tienotta omakseen. Mari ällistyi hyväsestään, kun kuuli, että Metsälammen omistusoikeuden saamisesta oli niin paljon vaivaa, että täytyi matkustaa aina läänin pääkaupunkiin asti. Mutta kun Jaakko selitti, että niin oli tehtävä, suostui Mari mielellään.
Sitte meni Jaakko isännän luokse, selitti hänelle asiansa ja aikeensa, ja pyysi eroa palveluksestaan. Isäntä suostui ilolla kaikkiin Jaakon esityksiin, maksoi hänelle koko vuoden palkan ja kehoitti vaan Jaakkoa jatkamaan yritystänsä.
Jaakko sivalsi eväslaukun selkäänsä ja lähti vielä samana päivänä jalkasin tallustelemaan läänin pääkaupunkia kohden.
Niin hyvästi toimitti Jaakko siellä asiansa, että vielä samana syksynä oli Vuorenmaan takana olevat Metsälammen tienoot maanmittarein kiertämät ja paaluttamat kahdeksasosa-veroisena kruununmaana Jaakolle.
"Mikä tälle talolle nimeksi pannaan", oli maanmittari kysynyt Jaakolta, kartanon maan paikalla.
"Tinttala on minun sukunimeni nykyään, sillä semmoiseksi on se kirjoissakin jo muuttunut, vaikk'ei se alkujaan semmoinen ollut. Tinttala tulkoon tästä talostakin, sillä minä en aio nimeäni hävetä, mutta talosta ei saa tulla semmoinen Tinttala, jossa viinaa tintattaisiin", sanoi Jaakko, ja Tinttalaksi kirjoitettiin uudistalo.
Jaakko ja Mari eivät ruvenneet enään palvelukseen seuraavana vuotena, mutta yhtäkaikki tekivät he työtä niin paljon kuin voivat ja panivat säästöön saaliinsa, alkavan taloutensa varaksi. Korpelassa olivat he huonetmiehinä.
Kevät-talvella alkoi Jaakko jo kulkea uudessa Tinttalassa työssä. Ensimäisenä työnä oli hänellä hirsien hakkaaminen ja veistäminen, sitten kartanon paikan perkkaaminen. Hän pyysi ja sai Korpelan isännältä hevosen päiväpalkalla, jolla hän vedätti hirret paikalle. Kun oli saatu raaka-aineita kartanoksi aiotulle paikalle, tuli salvaminen työksi ja nyt oli pikku tuvan tekeminen todellisuudessa, eikä vaan paljaissa uneksimisissa ja tuumissa.
Kun kevät tuli ja lumi suli, ja kun se juoksi vetenä puroihin ja virtoihin, oli Jaakon pikku tupa jo harjapäällä ja vesikatossa. Silloin oli vielä maa kolkkona, talven tappamana, mustana kulona, eikä mitään elon merkkiä vielä näkynyt, ainoastaan linnut visertelivät iloisesti puissa.
"Niin, niin! Olkaa vaan iloiset ja rakentakaat pesänne, pesääni minäkin rakennan ja onpa se jo hyvällä alulla; tehdäänpäs vaan pesää yksissä neuvoin", puheli Jaakko lintusille, noille ainoille kumppaneilleen, jotka hänellä tuolla metsän korvessa päivät ja viikot olivat kumppaneina.
Kun maa oli sulanut talven vahvasta roudasta, jolloin aurinko paistoi lämpimästi ja herätti uuteen eloon torkkuvan luonnon, ja kun maanmies oli toivoin heittänyt siemenensä pehmitettyyn peltoonsa, oli Jaakon pikku tupa jo katoissa ja lattioissa, ja oikein lasi-akkunoissa, jos kohtakin pienissä, ja uloslämpeävä takka seisoa törötti nurkassa, kalkilla valkeaksi siveltynä.
Mari oli useat kerrat käynyt katsomassa tuota pikku tuvan teosta, mutta viimeisen valmistuksen ajalla ei hän ollenkaan käynyt siellä.
Nyt olisi Jaakon ollut alottaminen navetan salvaminen, mutta Mari ei antanut siihen ryhtyä, hän, näette, tahtoi muuttaa sinne jo asumaan, kun tiesi että pikku tupa oli jo valmis; ruvettiin siis puuhaamaan muuttoa. Jaakko kantoi jo edeltäpäin sinne ne vähäiset talouden kapineet, mitä heillä oli, ja laittoi ne järjestykseen. Hän oli välitöillään tehnyt pienen, sievän hyllyn ja asettanut sen takka-seinälle. Siihen asetti Jaakko kupit järjestykseen ja pienen, sievän kauhan, jonka hän myös oli tehnyt. — Muutoin oli hän pesnyt ja siistinyt huoneet. Korpelasta sai Jaakko taas hevosen, jolla hän vei uuteen taloonsa isompia kapineita, niinkuin sänkyä, pöytää, pataa j.n.e. He olivat Korpelasta työpalkoistaan ottaneet lehmän ja pari lammasta, jotka heillä olivat nyt koti-eläinten alkuina; ruokatarpeita oli heillä myös säästössä niin paljon, että tulivat kesän hyvästi toimeen.
Kesäkuun alku-päiväin eräänä iltana lähtivät he Korpelasta, kummallakin suuri tuohikontti selässä. Mari taluttaen lehmää edellä ja Jaakko ajaen jäljessä, samassa nuorasta taluttaen eli oikeammin puoleksi kantaen molempia lampaita; niin tultiin pikku tuvalle. Jaakko oli ison kuusen juurille rakentanut kuusen haoista tilavan suojan lehmää varten, ja siihen kytkettiin Muutikki kiinni. Lampaat pääsivät heitä varten tehtyyn, pieneen, korkeaan ja haoilla katettuun aituukseen, ja niin oli elikot sioitettu.
Jaakko oli koko välin ja noita eläimiä sioitellessakin ollut alakuloinen ja vähäpuheinen. Nyt astuivat he tupaan, Jaakko mykkänä edellä. Oli jo niin hämärä, ett'ei tuvassa nähnyt paljon mitään. Jaakko otti valkean ja pisti sen takassa valmiina oleviin puihin. Kuivat puut riemahtivat heti ilmituleen ja rupesivat iloisesti palaa rätisemään. Hulmuava ja lieputtava valkea loi varjonsekaisen, miellyttävän valon huoneesen. Silloin tulivat järjestetyt kapineet pilkistellen esiin ja valkoisten seinien liitteet näyttivät ikäänkuin vilkuillen hymyilevän heille.
Tuo näky teki Mariin lumoavan vaikutuksen.
"Voi kuin täällä on kaikki niin valoisaa ja kaunista! Ja sinä olet laittanut kaikki niin siistiin ja hyvään järjestykseen. Miksi sinä olet noin nolo näin suuren onnen aikana, Jaakko?" puhkesi Mari puhumaan.
"Minua niin hävettää ja murhe pakkaa mieltäni rasittamaan, kun minulla ei ole tämän parempaa tarjota sinulle, rakas Mari", sanoi Jaakko alakuloisesti.
"Voi, voi, mitä puhut, rakas Jaakko. Rikas on Marin Jaakko, ei maailman tavaroista, mutta rikas, jalo on hänellä sielu. Ja tuo se juuri tekee sen, ett'en maailmassa tiedä tämän onneni vertaa, enkä tätä onneani vaihtaisi koko maailman rikkauksiin ja tavaroihin. Tämä tupakin on niin kaunis ja lumoava, ett'en tätä vaihtaisi minkäänlaiseen hoviin", puheli Mari ja tarttui innossaan Jaakkoa syliksi.
Siinä täytyi Jaakon surun haihtua ja hän sai taas uutta rohkeutta, uutta voimaa ja halua ponnistamaan eteenpäin, ja he rupesivat kontistansa syömään illallistaan, loimoavan takkavalkean ääressä.
Sittenkun he olivat valkean sammuttaneet, panivat he maata, ja pian nukkuivat he levolliseen uneen, oman kattonsa alla; olipa niinkuin oman kodin hyvä suojelushenki olisi siivillään lyyhytellyt heidät suloiseen ja murheettomaan uneen. Aamulla kun heräsivät, paistoi aurinko niin ihanasti ja linnut visertelivät aivan tuvan vieressä olevissa puissa niin suloisesti aamulaulujaan; olipa juuri niinkuin olivat mielessään kuvitelleetkin. Kaikkea tuota kuullessaan ja tuntiessaan, puhkesi noiden omassa kodissaan ensimäisen yön nukkuneiden uudis-asukasten rinnoistakin harras kiitosrukous Luojallensa, kaiken hyvän antajalle.
Ensimäinen tehtävä oli heillä nyt navetan teko. Innokkaasti ryhtyi Jaakko työhön ja kerta kerran päälle, salvo salvon päälle kohosi navetta. Mari paimensi ensi päivinä Muutikkiaan ja lampaitaan, mutta pian oppivat ne tulemaan hakokotuksiinsa yöksi ja pitämään niitä kotonansa.
Mari rupesi nyt auttamaan Jaakkoa navetan teossa minkä voi, hän kuori hirsiä ja auttoi niitä apuna päälle ja teki minkä mitäkin. Kun he noin yksissä neuvoin työskentelivät, tuli navetta ennen pitkää valmiiksi ja elikot pääsivät varsinaiseen suojaansa.
Navetta tuli isompi kuin tuo heidän pikku tupansa, joka heidän yhteisestä neuvostansa oli tehty vaan noin kolmisyliseksi, neliseinäiseksi, porstuattomaksi ja kamarittomaksi huoneeksi. Mari oli tahtonut navetankin pikkuseksi, mutta Jaakko sanoi: "mikä sen tietää, jos meillä olisi vielä enemmänkin eläimiä." Tuo Jaakon lause tuntui Marista niin toden mukaiselta, ett'ei hän enään yhtään kieltänyt tekemästä isoa navettaa.
Pieni oli heidän pikku tupansa, mutta sangen mieluinen ja rakas se oli heille. Sinne he aina menivät päivätyön päätyttyä, levähtämään päivän vaivoista ja ponnistuksista, ja silloin he aina tunsivat sanomatointa lepoa ja rauhaa omissatunnoissaan. Pikkunen pata rippua killui koukussa, jolla Mari aina keitti pienelle perheellensä aterian ja Jaakko teki sill'aikaa jotain talouden kapinetta. Rakas oli heille tuo oma koti ja Marista ei tuntunut tuo Metsälammen rämekään hetikään niin rumalta kuin ennen. Mieluiset olivat heille nuot työt ja askareet, ja elämän surut ja vaivat eivät heitä joutuneet painamaan. Lepohetkinään kävivät he onkimassa Metsälammesta, johon Jaakko oli laittanut porrastetun tien ja laiturin, rantojen vetelyyden vuoksi. Ja ainapa sieltä joskus takertui joku ahven heidän onkeensa; varsinkin Marin ilo oli suuri, kun joku kyrmyniska vonui hänen onkeensa ja alkoi jurmuilla; aina enemmän iloitti häntä, kun hän sai sen maalle vedetyksi päristelemään.
Sitten kun he olivat rakentaneet vielä pienen aittasen, vähiä elämän tarpeitansa varten, rupesivat he kasken kaatamiseen, lampiin päin olevalla mäkivierulla, sillä nyt oli jo täysi lehti puussa. Sitten kun sitä oli mielestään kylläksi saatu kaadetuksi, ryhdyttiin Kurnuvan ojasta alkaen vesiviemärin kaivamiseen. Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, oli vesi Metsälammesta ennen syksyä pudonnut runsaasti pari kyynärää, vaikka tekivät heinänkin vähille elukoilleen sillä välin. Kaskensa he polttivat ja viertivät myös syyspuoleen, ja Jaakko kylvi siihen kymmenen kappaa rukiita. Useasta kohden nousi jo valkoinen kaunis savi suon vankan, ko'okkaan ja syvän viemärin pohjasta, ja hauskimpia heidän elämänsä hetkiä oli se, kun he saivat puhkasta ojansa pään tuohon puolta virstaa pitkään ja syvään Metsälampeen. Eipä ole enään kuin joku syli, joku kyynärä, niin vesi pääsee tulemaan — nyt, nyt Jaakko pistää jo ensimäistä turvetta pois ojan ja lammin väliltä — hei! nyt nielasi vesi jo kohta irti olleen turpeen ja syöksähti suurella pauhulla ojaan — voi, voi! Nyt se särki koko kannaksen ja vei mennessään, ja kiittivät kaivajat ja iloitsiat onneaan, kun pääsivät pakoon. He olivat voittaneet monen väsyn perästä: vesi syöksyi suurella voimalla ja pauhinalla Metsälammesta heidän ojaansa myöten Kurnuvan ojaan, repien ja muassaan vieden kaikki mitä irti sai. — Jaakko ja Mari olivat voittaneet.
Syksy läheni nyt ja tuo suomalaiselle niin välttämätöin sauna puuttui heiltä. Nyt ryhdyttiin sen tekemiseen. Varalta nostettiin sammalet ensin, jos niin kävisi, että talvi tulisi ennenkuin sauna tulisi valmiiksi. Isoksi ei tuota saunaa aiottu, sillä eipä ollut iso perhekään. Kaskea kaataessaan oli Jaakko jo varannut parhaat puut saunan hirsiksi ja ne olivat siis valmiit. Jonkun ajan kuluttua oli saunakin valmis, sillä eipä mikään näyttänyt voivan vastustaa heidän yhdistettyjä voimiaan ja tahtoaan. Suloinen ja ihana oli tuo ensimäinen löyly, jolla he nyt ensikerran kylvettivät ja hautelivat kesän vaivoista uupuneita ruumiitansa, ja tuntuipa siltä kuin tuo löyly olisi kaikki ne pois pyyhkäisnyt.
Syksy tuli, talvi läheni. Linnut lakkasivat laulamasta ja lensivät kauvas pois. Puiden lehdet kellastuivat ja alkoivat putoilla maahan. Ja Jaakko latoi pikku-tuvan eteen aidaksia pystöön ja peitti ne havuilla; siitä tuli porstut. Samanlaisen teki hän navetan päähän; siitä tuli heinälato.
Syksy tuli, talvi läheni. Maa alkoi routia, Metsälampi vetäysi jäähän ja lumihiutaleita alkoi tippua taivaalta maahan. Pilven jönkäleet taivaalla olivat niin kolkon näköisiä ja koko luonto näytti pukeutuvan kolkkoon asuun.
Kolkko oli Jaakonkin mieli, synkät hänen ajatuksensa ja mielialansa. Talvi tuli; kesä oli heiltä vienyt kaikki ruokavarat, mutta ei ollut mitään antanut, millä nyt eletään eteenpäin, miten päästään tuon kolkon, pitkän ja paljon vaativan talven yli? Nepä olivat kysymyksiä, jotka saivat Jaakon mielen kolkoksi ja apeaksi.
Mari huomasi tuon Jaakon synkkämielisyyden.
"Mikä sinua, Jaakko, vaivaa, miksi olet noin nolo?" kysyi Mari eräänä kertana Jaakon työstä tultua ja äänettömänä istuen jakkaralla.
"Mitenkä saattaisin olla iloinen? Kesä on kuluttanut kaikki ruokavaramme, millä tulemme toimeen, millä elämme vuoden ja ensinnäkin talven yli", sanoi Jaakko nolosti.
"Eikö sen pahempaa? Sinä ansaitset ruokaa ja minä ruokin eläimiä täällä kotona, ja teen käsitöitä minkä ennätän, ehkä minäkin sillä lailla saan jotain ansaituksi; molemmin ei meidän kumminkaan käy enään tästä lähteminen", sanoi Mari hilpeästi.
"Mitenkä se kävisi laatuun? Kuinka sinä täällä, sydänmaalla, tulisit pitkät ajat aikaan?" sanoi Jaakko.
"Miksi en minä aikaan tulisi? Tiedänhän minä, että usein muistat minua ja että käyt katselemassakin minua niin usein kuin vaan aikasi myöten antaa", intteli Mari.
Jaakko taas elähtyi tuosta Marin rohkeasta puheesta ja hänen surunsa haihtui siihen paikkaan.
Heti seuraavana aamuna lähti Jaakko työn hakuun kylästä. Hän tapasi siellä isonlaisen salvutyön ja hän otti urakalla sen tehdäkseen. Etukäteen sai hän puolitoista tynnyriä rukiita, ne käytti hän jauhoiksi ja vei hevosella kotiinsa. Olipa Marilla nyt syömistä, ensi aluksi ainakin, ja kyllähän neuvo toista keksii. Jaakko toi tullessaan kylästä erään köyhän ja näppärän tyttösen; hän oli aiottu Marille kumppaniksi ja huviksi, ett'ei hänen tarvinnut yksin olla, kun Jaakko oli kylän töissä.
Mari ihastui niin noista Jaakon tuomisista, ett'ei ollut tietää mitä teki.
"Sanoinhan minä sen. Tyhjää sinä hätäilet ja murehdit. Voi, moi, liika hyvä sinä olet Jaakko, millä minä voin sinun hyvyytesi palkita. Aivan minun tähteni otit tuon tytönkin vielä elättääksesi", puheli Mari innoissaan ja iloissaan, kun tuommoiset mahdottomat ruokavarat oli tiedossa.
Jaakko lähti heti urakkatyöhönsä. Mari ja tyttönen jäivät kahden pikku tuvan asukkaiksi. Mari kehräsi ja tyttö karttasi talvikaudet, eikä heille tullut ikävä. Jaakko kävi heille väliin tarpeita laittamassa ja pyhänaikoina muutenkin vieraana, ja silloin oli täydellinen ilo pikku tuvassa. Kevätpuoleen poiki lehmä ja lampaat karitsoivat; vasikka juotettiin karjan lisäksi, ja nyt oli heillä toinen verta elukoita, jos kohtakin toinen puoli karjasta olivat pieniä.
Rotevasti, kaksinkertaisella innolla, kaksinkertaisilla voimilla, kaksinkertaisella ahkeruudella teki Jaakko työtä, sillä hän tiesi sitä tekevänsä Marinsa eduksi, joka oli hänelle maailmassa rakkain. Ja kun kevät tuli, oli Jaakolla koossa niin paljon, että he taasen tulivat ruoasta aikaan. —
Niin oli ensimäinen vuosi kulunut uudistalossa.