I.
Olin aina epäillyt, etteivät maantieteilijät ole oikein tunteneet asiaa otaksuessaan Mundan taistelutantereen sijainneen Bastuli-Poenin seuduilla, nykyisen Mondan läheisyydessä eli, toisin sanoen, noin kaksi lieutä Marbellasta pohjoiseen päin.
Mikäli olin käsittänyt nimettömän historioitsijan kirjoittamaa Bellum Hispanense (Espanjan sota) nimistä teosta ja Ossunan herttuan erinomaisesta kirjastosta saamiani lisätietoja, oli tämä historiallinen paikka haettava Montillan ikimuistettavilta seutuvilta, missä Caesar viimeisen kerran taisteli tasavallan sankarien kanssa tilinteosta tahi kaksinkertaisesta vallasta.
Alussa syksyä v. 1830 oleskelin Andalusiassa ja tein pitkän matkan poistaakseni ne epäilykset, jotka minua tämän paikan määräyksen suhteen yhäti kalvoivat. Lähimmässä tulevaisuudessa on aikomukseni julkaista kirjoitus, joka toivoakseni poistaa kaiken epävarmuuden asiassa ainakin kaikkien rehellisten muinaistutkijain mielestä.
Odottaessani hetkeä, jolloin tutkimukseni vihdoinkin ratkaisee lopullisesti tämän koko Europan oppinutta maailmaa jännittävän kysymyksen, tahdon kertoa teille pienen tarinan, joka ei mitenkään vaikuta Mundan taistelutantereen sijaitsemista koskevan kysymyksen ratkaisuun.
Cordovassa vuokrasin oppaan ja pari ratsuhevosta lähteäkseni matkalle; tavaroita oli minulla mukanani ainoastaan Caesarin lisäselitykset ja pari paitaa. Väsyneenä, janoon nääntymäisilläni ja paahtavan auringon polttamana vaelsin eräänä päivänä Cachenan tasaisella ylängöllä, toivoen hiiteen sekä Caesarin että Pompeijuksen pojan, kun äkkiä huomasin melkoisen matkan päässä siltä polulta, jota olin seurannut, saraheinää ja kaislaruokoa kasvavan, pienen niityn pälvän. Se todisti minulle, että niillä paikoin löytyi joku lähdesuoni. Niittyä lähestyessäni huomasin sen suo-nevaksi, johon eräs Sierra de Cobralta, kahden korkean louhen välisestä solajyrkänteestä alas syöksevä vuorivirta laski vetensä.
Tuolla alhaalla täytyi siis löytyä kirkasta vettä, ilman iilimatoja ja sammakkoja, ja luultavasti myöskin joku varjoisampi paikka kallioiden keskellä. Solalle tultua hirnahti ratsuni, jolle joku toinen heti vastasi lähteeltä päin. Tuskin olimme kulkeneet sataa askelta eteenpäin, kun sola äkkiä laajeni ja eteeni aukeni ympäröivien korkeiden kalliolouhien siimestämä luonnonympyriäinen kenttä. Hauskempaa lepopaikkaa oli matkailijan mahdoton löytää. Jyrkkien louhien päältä syöksyi kohiseva vuoripuro pieneen altaaseen, jonka pohjalla paistoi lumivalkoinen hiekka. Viisi, kuusi kaunista rautatammea kasvoi sen tuulelta suojatuilla ja lähdeveden kostuttamilla reunoilla suoden varjoa tuuhean lehvistönsä alla.
Hieno, kiiltävä ruohisto altaan ympärillä taas tarjosi väsyneelle paremman vuoteen kuin mitä hän kymmenen lieun kehässä olisi voinut saada missään hotellissa.
Minulle ei kuitenkaan tullut kunnia tämän kauniin paikan keksimisestä. Ruohistolla lepäsi näet jo eräs mies, joka minun tullessani nähtävästi nukkui. Hevosten hirnunnasta havahtuen nousi hän ylös ja riensi ratsunsa luo, joka isäntänsä nukkuessa oli käynyt hyvällä laitumella lähteen ympäristössä. Muuten oli hän nuori, reipas ja keskikokoinen, mutta tukeva ja katsannoltansa synkeän ylväs mies. Hänen alkuansa ehkä kauniin hipiänsä oli päivän helle paahtanut ruskeaa tukkaa tummemmaksi. Toisella kädellä hän piti ratsuansa suitsista, toisella kuparinväristä vallipyssyänsä. Täytyy tunnustaakseni, että tuo ase ja miehen metsistynyt ulkomuoto alussa hieman säikähdytti minua. Mutta rosvousta en peljännyt, sillä vaikka olinkin kuullut puhuttavan ryöväreistä, en sellaisia vielä ollut koskaan tavannut. Sitä paitsi olin nähnyt lukuisain rehellisten talollisten toripäiville lähtiessänsä aseestautuvan hampaihin saakka, jonka vuoksi pyssy ei vielä suinkaan oikeuttanut epäilemään tuntemattoman kuntoa.
Ja mitäpä hän minun paidoillani ja elzevir-niteilläni olisikaan tehnyt? Sentähden tervehdin pyssymiestä tuttavallisella pään nyökähdyksellä ja kysyin hymyellen olinko keskeyttänyt hänen unensa. Mitään vastaamatta hän tarkasti minua kiireestä kantapäähän ja näytti tarkastukseensa tyytyväiseltä; samoin teki hän lähdettä lähestyvälle oppaalleni, joka nähtävästi kalpeni ja pysähtyi huomattavasti peljästyneenä. Huono yhtymys, ajattelin minä. Mutta viisainta oli kuitenkin pysyä vallan levollisena. Hyppäsin alas ratsun seljästä ja käskin oppaani riisua suitset hevosiltamme; kyykistyen lähteen luo huuhdoin siinä kasvoni ja käteni, jonka jälkeen laskeusin vatsalleni ja join hyvän kulauksen kuin Gideonin sotamiehet ennen muinoin.
Samalla tarkastin opastani ja tuntematonta pyssymiestä. Edellinen lähestyi kovin vastahakoisesti; jälkimäisellä ei näyttänyt olevan mitään pahoja aikeita meitä kohtaan, koskapa hän oli laskenut hevosensa taas valloilleen ja suunnannut äsken vaakasuorassa asennossa olleen pyssynsä maata kohti.
Mielestäni ei minulla ollut mitään syytä pahastua, vaikka mies ei minusta sen enempää välittänytkään, joten heittäysin ruohikolle ja kysyin avosydämisesti tuntemattomalta, sattuiko hänellä olemaan tuluksia. Samalla vedin sikaarikoteloni esille. Mitään vastaamatta kopeloi mies taskujansa, löysi tulukset ja kiirehti iskemään minulle tulta. Nähtävästi alkoi hän ihmistyä, sillä tulta iskettyään hän istahti minua vastapäätä, luopumatta kuitenkaan aseestansa. Sytytettyäni oman sikaarini valitsin parhaimman jäljelläolevista ja kysyin tupakoitsiko hän vai?
"Kyllä, senjor", hän vastasi. Tämä oli hänen ensimäinen sanansa, mutta siitä tavasta millä hän äänsi s:n sanassa senjor (herra), huomasi hänet kaukalaiseksi matkailijaksi niinkuin olin itsekin.[1]
"Tämän luulisin jotenkin hyväksi", sanoin tarjotessani hänelle oikean havanalaisen sikaarin.
Hän kiitti vähäisellä päännyökähdyksellä, sytytti sikaarinsa, nyökkäsi toisen kerran kiitokseksi ja alkoi poltella nähtävästi sangen suurella nautinnolla.
"Ah!" hän huudahti puhaltaen ensimäiset savut suun ja sieramien kautta, "onpas siitä aikoja, kun olen tupakoinut!"
Jos espanjalainen tarjoo jollekulle sikaarin ja tämä ottaa sen vastaan, on sillä maassa sama ystävällinen merkitys kuin Venäjällä suolan ja leivän tarjoomisella. Mies osoittausikin puheliaammaksi kuin koskaan rohkenin toivoakaan. Mutta vaikka hän sanoikin olevansa kotoisin Montillasta näytti hän tuntevan seudut verrattain huonosti. Niinpä ei hän tiennyt tämän ihanan laaksonkaan nimeä eikä voinut mainita nimeltä ainoatakaan kylää lähiseutuvilla. Sitten utelin oliko hän nähnyt ympäristössä mitään muurin raunioita, laajempia tiilikasoja tai veistettyjä muistokiviä, mutta sellaisista ei hän ollut koskaan tullut välittäneeksi. Sen sijaan näyttäysi hän taitavaksi hevosmieheksi, teki muistutuksia ratsuani vastaan, mikä ei vaikea tehtävä ollutkaan, ja antoi selostuksen oman hevosensa sukujohdosta, todistaen sen olevan Cordovan hevossiitoslaitoksesta; se olikin jalo ja kestävä eläin, joka isäntänsä väitteen mukaan oli kerran jaksanut kulkea 30 lieutä päivässä; laskipa laukkaa tai ravia, oli se yhdentekevä. Keskellä kertomustaan pysähtyi mies äkkiä ikäänkuin olisi peljännyt puhuneensa jo liiaksi avomielisesti.
"Minulla sattui nim. silloin olemaan kovin kiire Cordovaan", lisäsi hän hieman hämillänsä. "Se oli oikeusjuttu, jonka johdosta minun täytyi puhutella tuomareja…"
Samassa katsahti hän oppaaseeni Antonioon, joka heti loi silmänsä maahan.
Lähde ja sen varjoisa ympäristö viehättivät minua niin, että muistin ne muutamat liikkiöviipaleet, jotka ystäväni Montillassa olivat pistäneet oppaani haarapussiin. Pyysin hänen ottamaan ne esille ja kutsuin vieraan osalliseksi tähän äkkiä valmistettuun ateriaan. Jos mies ei liene tupakoinut pitkään aikaan, niin ei hän nähtävästi ollut syönytkään pariin päivään, hän ahmi näet kuin nälkäinen susi. Aloin luulla, että sallimus oli lähettänyt minut tuota poloista ravitsemaan. Oppaani sitä vastoin söi aivan vähän, joi vielä vähemmän eikä puhunut juuri mitään, vaikka jo alussa matkaamme oli osoittautunut mitä suurimmaksi suupaltiksi. Vieraan läsnäolo näytti häiritsevän häntä ja jonkunlainen epäluulo piti heidät loitolla toisistansa, vaikka minun oli mahdoton aavistaa syytä siihen.
Viimeiset leipäkyrsät ja liikkiöleikkeleet olivat jo hävinneet ja aterian jälkeen poltimme kumpikin toisen sikaarin; sitten käskin oppaani suitsimaan hevoset ja aioin sanoa jäähyvästit uudelle ystävälleni, kun tämä äkkiä kysyi "missä tarkoitukseni oli viettää seuraava yö."
Ennenkuin huomasinkaan oppaani tekevän kieltäviä merkkejä, ehdin vastata hänelle aikovani olla yötä Cuervon majatalossa.
"Huono talo teidän kaltaisellenne miehelle", sanoi hän. "Sinne olen minä aikonut ja jos sallitte minun saattaa teitä, niin matkustamme yhdessä".
"Varsin mielelläni", vastasin hänelle hypäten samalla ratsuni selkään.
Oppaaltani sain jälleen varoittavia silmäniskuja, mutta kohautin hänelle vain olkapäitäni vakuuttaakseni olevani täysin levollinen. Ja niin läksimme matkaan.
Antonion salaperäiset merkit, hänen levottomuutensa, muutamat vieraan lausumat varomattomat sanat, nuo 30 ratsastettua lieutä ja sitä koskevan selvityksen puutteellisuus olivat jo muodostaneet mielipiteeni uudesta matkatoveristani. Aloin olla varma siitä, että mies oli joko ryöväri tai kukaties ehkä rosvokin. Mutta mitä minä siitä? Tunsinhan espanjalaisten luonteen jo kyllin hyvin ollakseni aivan varma siitä, ett'ei minun tarvinnut peljätä mitään mieheltä, joka kerran oli syönyt ja tupakoinut kanssani. Hänen läsnäolonsa oli päinvastoin varmana suojeluksena kaikkia mahdollisia pahantekijöitä vastaan. Sitä paitse olin mielissäni siitä että kerrankin sain tutustua espanjalaiseen ryöväriin. Näitä ei joka päivä kohdata ja onpa oma viehätyksensäkin olla peljätyn olennon läheisyydessä, kun tietää hänet rauhalliseksi ja kesytetyksi.
Toivoin saavani vieraan vähitellen uskomaan minulle salaisuuksiansa ja johdin sen vuoksi oppaani silmänräpytyksistä huolimatta puheen rosvoamisiin valtamaantiellä. Tietysti puhuin näistä kaikella kunnioituksella. Andalusiassa retkeili silloin kuuluisa ryöväri José-Maria, jonka ryöstöistä kaikki tiesivät tarinoita. Olisikohan minulla José-Maria ehkä vieruskumppalinani? arvelin itsekseni ja kerroin hänelle, mitä ylistäviä juttuja olin tästä sankarista kuullut ja julki lausuin omankin ihailuni hänen uljuutensa ja anteliaisuutensa johdosta.
"José-Maria on suuri lurjus", sanoi vieras kylmästi.
"Noinko ankarasti mies itseänsä tuomitsee vai onko se olevinansa vaatimattomuutta hänen puoleltansa?" kysyin itseltäni; sillä mitä enemmän kumppaliani tarkastin, sitä paremmin sopivat häneen kaikki ne tuntomerkit, jotka olin lukenut José-Mariasta useiden andalusialaisten kylien porteilla. Se on hän! Samat vaaleat hiukset, siniset silmät, leveä suu, kauniit hampaat ja pienet kädet; pukuna hieno paita, hopeanapeilla varustetut samettiliivit ja valkoisesta nahasta tehdyt säärystimet, ratsu tummanruskea… Ei epäilemistäkään: se on hän. Mutta parasta, ett'ei ollut häntä tuntevinansa!
Niin saavuimme majataloon. Se oli juuri sellainen, miksi se oli minulle kuvattukin s.o. kurjimpia mitä koskaan voi tavata. Yksi ainoa tupa, joka samalla kertaa oli keittiönä, ruokasalina ja makuuhuoneena. Tuli paloi keskellä lattiaa suurella laakakivellä ja savu tunki ulos tuvan katossa olevasta räppänästä tahi oikeammin jäi suurin osa savua väikkymään muutamia jalkoja maan pinnan yläpuolella. Permannolle oli seinän viereen levitetty viisi, kuusi muulinvuotaa matkustajien vuoteiksi. Parinkymmenen askeleen päässä talosta tahi oikeammin tästä ainoasta tuvasta oli jonkunlainen katos, jota käytettiin tallina. Tässä mainiossa majatalossa ei ainakaan tällä hetkellä ollut muita ihmisolentoja kuin vanha akka ja pieni 10-12 vuotias tyttö, molemmat noen karvaisia ja kamalan huonoissa pukimissa. Tuossa ovat siis ainoat jäännökset vanhasta Munda Boeticasta, ajattelin itsekseni. Oi Caesar! Oi Sextus Pompejus! kuinka te hämmästyisittekään, jos tähän maailmaan takaisin palajaisitte!
Huomatessansa matkatoverini huudahti vanha eukko hämmästyneenä:
"Kas, don José!"
Don José rypisti kulmiansa ja kohotti kätensä niin käskevästi, että eukko heti paikalla vaikeni. Minä käännyin oppaani puoleen ja selitin hänelle salamerkeillä, ett'ei hänen tarvinnut antaa minulle minkäänlaisia tietoja miehestä, jonka kanssa aioin yöni viettää. Illallinen oli parempi kuin luulinkaan. Pienelle, jalan korkuiselle pöydälle valmistettiin ateria, johon kuului vanha kukonpaisti riisipuuron ja espanjalaisen pippurin kanssa, sitten öljyssä viruvia ruskaruohoja ja lopuksi jonkunlaista sallaatia nimeltä gaspacho. Kolme näin höystettyä ruokalajia pakotti meidät ottamaan tiheitä kulauksia Montillan viinillä täytetystä leilistä, jonka sisällys osoittausi mainioksi. Huomattuani seinälle ripustetun mandolinin, joita Espanjassa näkee kaikkialla, kysyin illallisen jälkeen meitä palvelevalta tyttöseltä osasiko hän soittaa.
"En minä osaa", vastasi tyttö, "mutta don José soittaa ylen hyvin!"
"Ettekö hyväntahtoisesti laulaisi minulle jotakin", sanoin uuden tuttavani puoleen kääntyen; "espanjalaista kansallismusiikkia rakastan intohimoisesti."
"Niin kunnon mieheltä kuin te olette, joka tarjoilette minulle hyviä sikaarejanne, en voi kieltää mitään", vastasi don José hyväntuulisena, pyysi mandolinin ja alkoi laulaa säestäen itse lauluansa. Hänen äänensä oli kova, mutta kuitenkin miellyttävä, ja nuotti eriskummallisen alakuloinen; sanoja en ymmärtänyt vähääkään.
"Mikäli voin ymmärtää", huomautin hänelle, "ei tuo ole mikään espanjalainen laulu, vaan muistuttaa niitä Zorzicos-säveliä, joita olen kuullut laulettavan baskin kielellä rajamaakunnissa."[2]
"Aivan oikein", vastasi don José synkkämielisesti. Sitten hän laski mandolinin permannolle, risti kätensä rinnan yli ja jäi tuijottamaan valkeaan omituisen surullisen näköisenä. Pienelle pöydälle asetetun lampun valossa muistuttivat hänen samalla jalot ja hurjat kasvonsa Miltonin saatanaa. Niinkuin tämäkin mietti toverini ehkä jättämäänsä kotiseutua ja sitä maanpakoa, johon hän rikoksensa takia oli joutunut. Yritin jälleen alottaa keskustelumme, mutta hän ei vastannut mitään, vaan istui yhäti murheellisiin ajatuksiinsa vaipuneena. Eukko oli jo nukahtanut tuvan nurkkaan tehdylle nahkavuoteelle. Tyttönen oli tehnyt hänelle seuraa samassa kauniimmalle sukupuolelle varatussa karsinassa. Oppaani nousi ylös, pyytäen minua seuraamaan talliin. Mutta tämän kuullessansa havahtui don José aivan äkkiä kysyen häneltä tuimasti, minne hän aikoi:
"Talliin," vastasi opas.
"Mitä sinulla siellä on tekemistä? Ovathan hevoset ruokitut. Nuku vain täällä … herrasi sallii sen."
"Pelkään herran hevosen sairastuneen ja tahtoisin, että herra itse tulisi sitä katsomaan. Ehkä herra tietäisi, mitä sille on tehtävä."
Antonio tahtoi nähtävästi puhua kanssani kahdenkesken; mutta minä en huolinut antaa epäilyksen aihetta don Josélle, koska mielestäni oli nykyisessä tilassamme viisainta olla täydellisesti häneen luottavinansa. Vastasin siis Antoniolle, ett'en ymmärtänyt hevosten tauteja, vaan halusin saada nukkua rauhassa. Don José seurasi häntä talliin ja palasi sieltä pian yksin takaisin. Hän selitti, ett'ei hevoselta puuttunut mitään, vaan että oppaani piti sitä kallisarvoisena, että hän hieroi sitä takkinsa liepeellä saadaksensa sen hikoilemaan ja aikoi viettää yönsä tässä suloisessa puuhassa.
Sillä välin olin heittäytynyt muulin vuodalle lepäämään ja peitellyt itseni huolellisesti päällysnutullani. Pyydettyänsä minulta anteeksi, että hän rohkeni levätä vierelläni, paneusi don José oven eteen maata uusittuansa sankkiruudin pyssyynsä jonka hän asetti päänalustana olevan haarapussinsa alle. Viisi minuuttia sen jälkeen kuin toivotimme hyvää yötä toisillemme, nukahdimme molemmat syvään uneen.
Luulin olevani kyllin väsynyt nukkuakseni yöni tällaisellakin vuoteella. Mutta jo tunnin kuluttua heräsin ensi unestani kovin ikävien syyhelmien johdosta. Niin pian kuin olin saanut selville näiden laadun nousin ylös siinä uskossa, että oli viisaampaa viettää loppuyö ulkona tähtikirkkaan taivaan alla kuin tässä tylyssä majatuvassa. Varpaillani hiipien pääsin ovelle, harppasin yli don Josén, joka nukkui vanhurskaan unta ja menettelin niin viisaasti, että pääsin ulos herättämättä ketään unestansa. Oven ulkopuolella oli leveä lavitsa; sille heittäysin pitkäkseni ja valmistausin parhaimpani mukaan nukkumaan siinä. Aioin juuri sulkea silmäni toistamiseen, kun olin näkeväni hevosta taluttavan miehen varjon äänettömästi kulkevan ohitseni. Nousin istualleni ja olin tuntevinani Antonion. Hämmästyneenä siitä, että hän tähän aikaan oli lähtenyt liikkeelle tallista, nousin seisoalleni ja menin häntä vastaan. Minut huomattuaan hän seisahtui heti paikalla.
"Missä hän on?" kysyi Antonio hiljaa.
"Tuvassa … hän nukkuu … eikä näytä pelkäävän luteita. Mutta minne sinä tuota hevosta viet?"
Samassa huomasin Antonion huolella sitoneen hevosen jalat vanhoihin ryysyihin, ett'ei kavioiden kopse kuuluisi tallista pihalle tultua.
"Puhukaa Jumalan nimessä hiljempää", supatti Antonio. "Ette tiedä, millainen mies hän on! Se on Andalusian mainioin ryöväri José Navarro. Olenhan minä koko päivän antanut teille varoitus-merkkejä, mutta te vain ette ole tahtonut ymmärtää mitään."
"Vähät minä siitä, onko hän ryöväri tai ei", sanoin minä; "meitä hän ei ole ryövännyt ja lyönpä vetoa, ett'ei hänellä ole sellaisia aikeitakaan."
"Mahdollista, mutta hänen kiinniottajansa saa 200 tukaattia palkintona. Puolentoista lieun päässä täältä on peitsimies-osasto majoitettuna ja sieltä noudan ennen huomenen koittoa muutamia kelpo poikia vangitsemaan hänet. Olisin ottanut hänen ratsunsa, mutta se on niin vihainen, ett'ei sitä voi lähestyä muut kuin Navarro itse."
"Vieköön sinut hitto!" huudahdin minä. "Mitä pahaa on tuo miespoloinen sinulle tehnyt, koska aiot ilmiantaa hänet? Ja oletkos edes varma siitä, että hän todella on tuo puheina oleva ryöväri?"
"Olen, ihan varma. Äsken minua talliin seuratessansa sanoi hän: 'Sinä näytät tuntevan minut. Mutta jos ilmaiset minut herrallesi, niin halkaisen pääkallosi!…' Jääkää te hänen luoksensa, herra, jääkää. Teidän ei tarvitse peljätä mitään. Niin kauvan kuin hän tietää teidän olevan täällä, ei hän epäile mitään."
Näin puhellen olimme loitonneet siksi kauvas tuvalta, ett'ei hevosen kenkien kopse enää voinut kuulua sinne. Silmänräpäyksessä irroitti Antonio rievut ratsunsa jaloista ja valmistausi hyppäämään sen selkään. Turhaan koetin pidättää häntä pyynnöillä ja uhkauksilla.
"Minä olen köyhä raukka", intti hän; "200 tukaattia on paljo rahaa, ja sitä paitse on tässä kysymys seudun vapauttamisesta moisen syöpäläisen kynsistä. Mutta olkaa varuillanne: jos Navarro havahtuu, niin hän tempaa pyssynsä ja tähtää teitä! Olen jo tullut liian kauvas kääntyäkseni enää takaisin. Toimikaa te kuin parhaiten voitte."
Veitikka oli jo satulassa, kannusti ratsuansa ja hävisi pian hämärän helmaan.
Oppaani menettely suututti minua kovin ja teki minut levottomaksi. Hetken mietittyäni asiaa päätin palata tupaan takaisin. Don José nukkui yhä levähtäen nähtävästi monien valvottujen seikkailupäivien väsymyksestä. Olin pakotettu ravistamaan häntä tuimasti, saadakseni hänet hereille. En ikinä unhota hänen hurjistunutta katsettansa ja sitä liikettä, millä hän heti tavoitti pyssyänsä, jonka varovaisuudesta olin nostanut jonkun matkan päähän sängystä.
"Suokaa anteeksi, että herätin teidät," sanoin, "mutta minun täytyy tehdä teille ikävä kysymys: ilahduttaisiko se teitä, jos tänne äkkiä ilmestyisi puolitusinaa peitsimiehiä?"
Hän hypähti ylös ja ärjäsi hirmuisella äänellä:
"Kuka teille sen on sanonut?"
"Samapa se, kuka sen on sanonut, kunhan se totta on."
"Oppaanne on minut pettänyt… Mutta sen saa hän vielä maksaa. Missä hän on?"
"En tiedä… Luultavasti tallissa … mutta joku kuiskasi sen minulle…"
"Kuka? kuka sen sanoi teille?… Eukko sitä ei ole voinut sanoa."
"Eräs outo mies… Mutta pitemmittä mutkitta, sanokaa, onko teillä syytä livahtaa tiehenne ennen peitsimiesten tuloa vai ei?… Jos syytä on, niin elkää menettäkö aikaa… Joll'ei ole, niin pyydän anteeksi, että herätin teidät kesken untanne… Ja toivotan uudelleen hyvää yötä!"
"Ah, sitä opastanne, sitä opastanne! Alussa minä häntä epäilinkin, mutta … hänen laskunsa on hyvä … ja vaatii tilintekoa!… Hyvästi siis, herra, Jumala palkitkoon teille velkani. En minä aivan niin kelvoton mies ole kuin luulette, niin, vielä minussa on jotakin, mikä ansaitsee jalon miehen sääliä… Hyvästi, herra!… Valitan vain, ett'en voi palkita teille hyvyyttänne."
"Mahdolliset pienet palvelukseni ovat palkitut, jos vain lupaatte, don José, ett'ette epäile ketään ettekä mieti mitään kostoa. Kas, tuossa sikaareja matkallenne! Onnea matkalle!" lisäsin ojentaessani hänelle käteni.
Hän puristi sitä mitään vastaamatta, otti pyssynsä ja haarapussinsa, sanoi jotakin emännälle murteella, jota en voinut ymmärtää, ja juoksi talliin. Muutama minuutti sen jälkeen kuulin hänen nelistävän pois salolle päin.
Minä heittäysin jälleen lavitsalle pitkäkseni, mutta en saanut unta. Mietin olinko tehnyt oikein pelastaessani virkavallan käsistä ryövärin, ehkä vielä murhamiehen, ja tehdessäni sen ainoastaan siksi, että olin syönyt hänen kanssaan liikkiötä ja valensialaiseen tapaan valmistettua riisiä. Enkö minä vuorostani ollut pettänyt opastani, joka oikeastaan vain ylläpiti lain pyhyyttä? Enkö ollut saattanut häntä rikoksentekijän koston alaiseksi? Mutta entäs vierasvaraisuuden velvollisuudet!… Metsäläisten ennakkoluuloja vain! Minun niskoilleni joutuvat näin kaikki tuon pakoon päässeen ryövärin vastaiset rikokset. Mutta onko se vain ennakkoluuloa tuo omantunnon vaisto, joka pakottaa toimimaan ilman järkeilevää harkintaa? Tästä arkaluontoisesta tilasta en ehkä voi pelastua ilman tunnonvaivoja ja katumusta.
Häilyin yhäti täydellisesti epävarmana menettelyni siveellisestä laadusta, kun puoli tusinaa huovia äkkiä ilmestyi Antonion kanssa, joka viisaasti pysyttelihe heidän takanansa. Minä astuin heti heidän eteensä ja ilmoitin, että ryöväri oli pujahtanut pakoon jo pari tuntia sitten. Santarmiosaston päämies kyseli asiaa myöskin emännältä, joka tunnusti tunteneensa hänet José Navarroksi, mutta yksin asuen ei hän ikinä olisi uskaltanut panna henkeänsä alttiiksi ilmiantamalla häntä. Lopuksi lisäsi hän, että Navarron tapana oli aina lähteä heiltä tiehensä jo puoliyön aikana.
Minun taas täytyi tehdä retki lähimmän tuomarin luo, jolle passini oli näytettävä ja selvitys asiasta annettava, ennen kuin pääsin jatkamaan muinaistieteellisiä tutkimuksiani.
Antonio näytti kantavan vihan kaunaa minua kohtaan ja epäilevän minun riistäneen häneltä nuo 200 tukaattia. Kuitenkin erosimme Cordovassa hyvinä ystävinä ja lähtiessäni annoin hänelle niin paljo juomarahaa kuin matkakassani suinkin vain myönsi.