Helmiä: Valikoima novelleja

by Prosper Mérimée

I.

Viimeinen messu Pyhän Rochin kirkossa oli päättynyt ja kirkonvartija kuljeskeli autioita kappeleita lukitsemassa. Hän aikoi juuri vetää telkimen erään tuollaisen ylimyksellisen kappeliosaston eteen, joihin muutamat jumaliset vuokraavat itselleen oikeuden saadakseen siellä muista uskovaisista erillään rukoilla Jumalaansa, kun hän äkkiä huomasi siellä vielä olevan erään nähtävästi hartausmietelmiinsä vaipuneen naisen, pää tuolin selkää vastaan nojallaan. "Se on rouva de Piennes", arveli hän itsekseen, pysähtyen kappelin ovelle. Kirkonvartija tunsi hänet vallan hyvin. Siihen aikaan annettiin nuoren, rikkaan ja kauniin vallasnaisen, joka kustansi ehtoollisleivät, lahjoitti alttariliinat ja jakeli runsaita almuja rippi-pappinsa kautta, annettiin hänen uskonnollisuudellensa jotakin arvoa, varsinkin kun hänen puolisonsa ei ollut mikään ylhäinen virkamies, kun hän itse ei millään tavoin ollut tekemisissä kruununprinsessan kanssa ja kun hänellä tästä jumalisuudesta ei ollut muuta voitettavaa kuin sielullensa autuus. Sellaisia oli rouva de Piennes. Kirkonvartija olisi jo sangen mielellään mennyt päivälliselle, sillä hänen kaltaisensa syövät päivällistä kello yhden paikoilla, vaan hän ei uskaltanut häiritä Pyhän Rochin seurakunnassa niin korkeasti kunnioitettua henkilöä. Hän asteli siis poispäin kolistellen linttaan poljettuja saappaitansa ja toivoen, että kappeli ehtisi tyhjentyä sillä aikaa kuin hän tekee kierroksen kirkon ympäri.

Hän oli jo kuorin toisella puolen, kun kirkkoon astui nuori nainen vetäytyen muutamaan ovensuupylvästöön, mistä hän uteliaasti silmäili ympärilleen. Alttaripöytä, kappeli synninpäästöä varten ja vihkivesiastia näyttivät kaikki olevan hänelle yhtä outoja esineitä kuin lienevät teille, lukijani, jonkun Kairon moskeean pyhät holvit ja kirjoitukset. Hän oli noin viisikolmatta vuotias, vaan täytyipä tarkastella häntä suurella huolella, ettei olisi häntä vanhemmaksi arvioinut. Tosin olivat hänen mustat silmänsä sangen kirkkaat, mutta syvälle painuneet ja ympärillä sinertävät kehät; hänen kalpean vaalea hipiänsä ja värittömät huulensa ilmaisivat kärsimyksiä, mutta katseen rohkeus ja iloisuus olivat suorana vastakohtana tuolle kivulloiselle ulkonäölle. Puvussa olisitte, lukijattareni, huomanneet omituisesti sekoittunutta huolettomuutta ja valikoimista. Ja tuo tekokukilla koristeltu punainen päähine olisi paremmin sopinut jossakin iltamassa käytettäväksi. Pitkän kashmir-shaalin alta, jonka vallasnaisen kokenut silmä olisi huomannut olleen jo muidenkin hartioilla, näkyi markan karttuunista tehty, jo hiukan kulunut röijy. Ja ainoastaan mieshenkilö olisi ihaillut hänen pientä jalkaansa noissa jokapäiväisissä sukissa ja satiinikengissä, joiden korkoja katukivitys näytti jo aika pahoin kohdelleen. Te muistatte, lukijattareni, ettei asfalttia silloin vielä oltu keksitty.

Tämä nainen, jonka yhteiskunnallisen aseman te jo lienette aavistaneet, lähestyi sitä kappelia, missä rouva de Piennes yhä viipyi. Katseltuaan häntä jonkun aikaa levottomasti ja hämillänsä, astui hän rouva de Piennes'ä kohti nähdessään tämän nousevan ylös ja tekevän lähtöä.

— Voisittekohan te sanoa minulle, kenen puoleen minun on käännyttävä saadakseni vahakynttilän? kysyi hän vienolla äänellä ja arasti hymyillen.

Tytön puhetapa soi rouva de Piennes'n korvissa niin oudolta, ettei hän ensin ymmärtänyt, mistä kysymys oli.

— Niin, minä tahtoisin poltattaa vahakynttilän Pyhän Rochin kunniaksi, vaan en tiedä kenelle rahat ovat annettavat.

Rouva de Piennes'n uskonnollinen kanta oli siksi valistunut, ettei hän tällaisia kansantapoja noudattanut. Mutta hän kunnioitti niitä sentään, sillä kaikessa jumaloimisessa on jotakin liikuttavaa, ilmestyköönpä se sitten vaikka vähän karkeammallakin tavalla. Ollen vakuutettuna siitä, että tässä oli kysymys jostakin vainajalle annetusta lupauksesta tai senkaltaisesta ja liian hyväsydämminen tehdäksensä nuoren naisen puvusta johtopäätöksiä, jotka ehkä eivät teitä peljättäne, hyvät lukijattareni, näytti rouva de Piennes häntä juuri lähestyvän kirkonvartijan luo. Tuntematon kiitteli häntä ja kiiruhti vartijaa puhuttelemaan, joka näytti oivaltavankin asian jo puolesta sanasta. Sillä välin kuin rouva de Piennes kääntyi ottamaan messukirjaansa ja asetteli harsoansa, näki hän nuoren naisen vetävän taskustaan pienen kukkaron, ottavan sieltä pikku rahojen joukosta ainoan viisimarkkaisen ja antavan sen pitkillä, supattelevilla suoritusmenoilla kirkon vartijalle, joka hymyillen kuunteli puhuttelijaa.

Molemmat naiset lähtivät kirkosta yhtä aikaa, vaan tuo nuori nainen riensi sangen nopeasti ja katosi pian rouva de Piennes'n näkyvistä, vaikka he menivätkin samaan suuntaan. Sen kadun kulmassa, jonka varrella hän asui, kohtasi rouva de Piennes hänet uudelleen. Käytetyn kashmir-shaalinsa alle koetti tuntematon peittää läheisessä puodissa ostamaansa neljän naulan leipää. Huomatessaan rouva de Piennes loi hän silmänsä alas, hymyili ja kiiruhti kulkuansa! Tuo hymyily merkitsi: "Niin, minä olen köyhä. Naurakaa minulle! Tiedän kyllä minäkin, ettei kashmir-shaalissa ja punaisessa kapotissa muuten leivänostolla juosta". Rouva de Piennes'ltä ei suinkaan jäänyt huomaamatta tuo häveliäisyyden, alistuvaisuuden ja hyväntuulen ilme tytön kasvoilla.

Jonkunlaisella surumielisyydellä ajatteli hän nuoren tytön mahdollista asemaa. "Hänen hartautensa on suurempiarvoinen kuin minun, arveli hän itsekseen. Epäilemättä on hänelle tuo viisimarkkanen paljo suurempi uhraus kuin minulle se, mitä yltäkylläisyydestäni köyhille jakelen, tarvitsematta siltä missään suhteessa luopua mukavuudestani". Sitten johtui hänen mieleensä lesken viimeinen ropo, joka oli Jumalalle mieluisampi kuin rikkaiden runsaat almut.

"Minä en uhraa tarpeeksi hyväntekeväisyyteen enkä tee, mitä voisin tehdä".

Ajatuksissaan näin itseänsä ruoskien tavalla, jota hän ei suinkaan ansainnut, saapui rouva de Piennes kotiinsa. Vahakynttilä, neljän naulan leipä ja varsinkin tuon ainoan viisimarkkasen uhraus olivat painuneet niin syvästi hänen muistoonsa, että tuo nuori nainen oli hänestä oikean jumalisuuden esikuva.

Sittemmin tapasi kreivitär hänet sangen usein kirkon ohitse menevällä kadulla, vaan kirkossa ei häntä sen koommin koskaan näkynyt. Aina kun tuntematon sivuutti rouva de Piennes'n, loi hän silmänsä maahan ja hymyili vienosti. Tuo nöyrä hymyily miellytti rouva de Piennes'ä. Hän olisi mielellään halunnut tilaisuutta saada auttaa tuota tyttöraukkaa, joka ensin oli kiinnittänyt hänen huomionsa ja joka nyt säälitti häntä; sillä hän oli huomannut, että tuo punainen kapotti alkoi vaalistua ja että kashmir-shaali oli kadonnut. Epäilemättä oli se joutunut johonkin vanhojen vaatteiden kauppaan. Pyhä Roch ei nähtävästi ollut sadankertaisesti maksanut takaisin sitä summaa, joka hänelle tuonottain oli uhrattu.

Eräänä päivänä näki rouva de Piennes Pyhän Rochin kirkkoon kannettavan ruumisarkkua, jota seurasi mies jotenkin huonossa asussa ja ilman suruharsoa hattunsa ympärillä.

Se oli kai joku talonmies. Kuukauteen ei hän ollut tavannut tuonoista nuorta naista ja rouva de Piennes'lle juolahti äkkiä mieleen, että ehkäpä tässä juuri häntä haudattiin. Se olikin hyvin mahdollista, sillä hän oli ollut niin kalpea ja laiha, kun hän viime kerran tuli rouva de Piennes'ä vastaan. Hän kysäsi kirkon vartijalta, joka vuorostaan tiedusteli asiaa ruumisarkkua seuraavalta mieheltä. Tämä sanoi olevansa talonmiehenä eräässä Louis-le-Grand kadun varrella olevassa kartanossa ja kertoi, että eräs heidän hyyryläisistään, rouva Guillot, jolla ei ollut sukulaisia eikä ystäviä muuta kuin yksi tytär, oli äsken kuollut ja että hän, talonmies pelkästä hyvyydestä oli tullut saattamaan henkilöä, joka ei ollut hänen omaisiansa eikä mitään. Rouva de Piennes kuvaili heti, että hänen tuntemattomansa oli kuollut kurjuudessa jättäen jälkeensä pienen avuttoman tyttösen; hän päätti kohta lähettää erään sielunpaimenen, jota hän tavallisesti käytti apunansa laupeudenteissä, ottamaan selkoa asiasta.

Toisena päivänä sen jälkeen estivät eräät poikki kadun kulkevat kuormakärryt hetkiseksi hänen vaunujansa, juuri kun hän ajoi ulos portistaan. Hajamielisesti kuomin akkunasta katsahtaessaan huomasi hän tuon vainajaksi luulemansa tytön nojautuneena nurkassa olevaa kivipylvästä vastaan. Rouva de Piennes tunsi hänet kohta, vaikka hän köyhässä murhepuvussaan, ilman hansikkaita ja hattua näyttikin vielä kalpeammalta ja laihemmalta kuin koskaan ennen. Tavallinen hymyily oli poissa, muoto oli synkkä ja katse hurja noissa mustissa silmissä, jotka hän käänsi ohimeneviä vaunuja kohti tuntematta kuitenkaan näkymättömänä olevaa rouva de Piennes'ä. Hänen olentonsa ei ilmaissut surua, vaan päättäväistä hurjuutta. Sillä välin olivat kuormakärryt väistyneet ja rouva de Piennes'n vaunut poistuivat hyvää vauhtia; vaan tuon nuoren naisen kasvot epätoivoisine ilmeineen seurasivat rouva de Piennes'ä tuntikausittain.

Palatessaan kotiinsa näki hän kadulla asuntonsa luona suuren väkijoukon. Kaikki talonmiehet seisoivat porttiensa edessä kertoen naapureille jotakin jota nämä näyttivät vilkkaalla osanotolla kuuntelevan. Joukko patousi varsinkin erään hänen asuntonsa vieressä olevan rakennuksen eteen. Kaikki katselivat he muutamaa kolmannen kerroksen akkunaa kohti ja kussakin pienessä ryhmässä näkyi joku kädellään osottelevan yleisölle samaista ikkunaa; sitten hurahtivat kaikki kädet taas yht'äkkiä maahan päin ja kaikkien silmät seurasivat tuota liikettä. Jotakin tavatonta oli tässä juuri tapahtunut.

Mennessään odotushuoneensa läpi tapasi rouva de Piennes palvelijansa vallan säikähdyksissä ja kukin heistä koetti pyrkiä hänen eteensä saadakseen ensimmäisenä kertoa hänelle kaupunginosan suuren uutisen. Ja ennen kuin hän ehti kysyäkään, huudahti kamarityttö jo, että "voi, voi, jos rouva tietäisi, mitä!…" Avaten sanomattomalla nopeudella oven rouvalle pujahti hän emäntineen jo "kaikkein pyhimpään", tarkoitan pukuhuoneeseen, jonne muulta väeltä oli pääsy kielletty.

— Voi, voi, rouva, puheli neitsy Josefiina ottaessaan shaalia rouvansa yltä, oikein ovat vereni sotkeuksissa! En iki päivinä ole niin hirveätä nähnyt, niin, enhän sitä nytkään itse nähnyt, vaikka heti jälkeen juoksinkin paikalle… Mutta, kumminkin…

— Mitä sitten on tapahtunut? Sanokaa pian, Josefiina.

— No, niin, rouva, eräs onneton nuori tyttö on tästä parin kolmen portin päässä heittäytynyt akkunasta kadulle tuskin pari minuuttia sitten; jos rouva olisi tullut minuuttiakaan ennen, niin olisitte itsekin kuullut kupsauksen.

— Voi, hyvä Jumala! Ja kuoliko onneton?…

— Se oli hirveää, rouva. Ei Baptistekaan, joka on ollut sodassakin, sano ikinä semmoista nähneensä. Kolmannesta kerroksesta, ajatelkaahan, rouva!

— Kuoliko hän paikalle?

— Voi, voi, rouva, hänhän eli vielä ja puhuikin. "Lopettakaa minut!" huusi hän. Vaan hänen luunsa olivat vallan murskana. Rouva voi kyllä ajatella, minkälainen putous se oli.

— Mutta onkos … onkos tuolle onnettomalle annettu apua?… Onko lähetetty noutamaan lääkäriä ja pappia?…

— Pappia! … tietäähän rouva itse paremmin kuin minä, että… Vaan jos min' öisin pappi, niin… Kun kerran joutuu niin onnettomaksi, että tahtoo lopettaa itsensä!… Ei se muuten näytä häävi olleen … näkeehän sen… Se oli palvellut Oopperassa, kertoivat minulle tuolla ulkona… Kaikille semmoisille käy lopulta huonosti… Oli juossut akkunaan, sitonut hameensa punaisella nauhalla ja … kopsis!

— Varmaan se surupukuinen tyttöraukka! huudahti rouva de Piennes itsekseen.

— Aivan oikein, rouva, äiti kuuluu siltä kolme, neljä päivää sitten kuolleen. Siitä sillä olikin poloiselta järki mennyt… Lie sen lisäksi vielä henttu hyljännyt … niin silloin oli pysty edessä!… Rahaa ei ollut, eikähän se tuommoinen osaa työtä tehdä… Hurjapäälle on huima hyppäys helpompi…

Neitsyt Josefiina puheli vielä jonkun aikaa samaan tapaan saamatta mitään vastausta rouvaltaan. Tämä näytti vaipuneen surullisiin mietteihin kuulemansa kertomuksen johdosta. Sitten hän äkkiä kysäsi kamarineitsyeltänsä:

— Tiedetäänkö onko tuolla onnettomalla tyttösellä, mitä hän nykyisessä tilassaan tarvitsee? … sänkyvaatteita? … matrasseja?… Hankkikaa siitä paikalla tieto.

— Minä menen itse rouvan asialle, jos rouva tahtoo, huudahti kamarineitsyt iloiten siitä, että hän kerran saa nähdä läheltä naisen, joka on aikonut murhata itsensä; vaan tarkemmin mietittyään lisäsi hän sentään: "Mutta en tiedä kuitenkaan liekö minulla voimia nähdä semmoista, joka on hypännyt kolmannesta kerroksesta!… Kun Baptiste isketti suonta, tulin minä pahoinvoivaksi. Se kävi jo minulle yli voimain."

— No lähettäkää sitten Baptiste, sanoi rouva de Piennes, mutta toimittakaa minulle vain pian tieto tuon onnettoman tilasta.

Onneksi tuli tohtori K——, hänen kotilääkärinsä juuri samassa. Hän saapui vanhan tavan mukaan joka tiistaina italialaisen Oopperan näytäntöpäivänä rouva de Piennes'n luo päivällisille.

— Menkää pian, tohtori, huusi hän tulijalle vastaan ennen kuin tämä oli ehtinyt riisua päällystakkinsa yltään ja laskea keppinsä kädestään; — Baptiste vie teidät parin askeleen päässä olevaan taloon, missä eräs nuori tyttöraukka juuri on heittäynyt alas akkunasta eikä ole vielä mitään lääkäriapua saanut.

— Akkunasta? toisti lääkäri. Jos se oli korkealla, niin minulla ei luultavasti ole mitään tehtävää.

Tohtori olisi mieluummin syönyt päivällistä kuin ryhtynyt leikkauksiin; vaan kun rouva de Piennes niin pyysi ja lupasi odottaa häntä päivällisen kanssa, myöntyi hän seuraamaan Baptistea.

Muutamien minuuttien kuluttua palasi Baptiste yksin takaisin pyytäen sänkyvaatteita, tyynyjä y.m. Samalla kertoi hän, mitä tohtori oli sanonut:

— Ei se kuulu olevan vaarallista. Kuului se siitä kostuvan, jollei kuole johonkin … en muista oikein mihin se tohtori luuli hänen voivan kuolla, vaan os'silla se päättyi.

— Teetanos! huudahti rouva de Piennes.

— Juuri siihen, rouva; mutta oli se muuten Jumalan onni, että rouvan tohtori sattui tulemaan, sillä siellä oli jo se sairaita vailla oleva ilkeä lääkäri, joka oli hoitavinaan pikku Berthelota tuhkurin aikana … ja tyttöraukkahan kuoli hänen kolmasti talossa käytyä.

Tunnin kuluttua palasi tohtorikin takaisin puuteripölyisenä ja kaunis batistinen rinnanedus epäjärjestyksessä.

— Nuo itsemurhan yrittelijät ovat onnen helmalapsia, sanoi hän. Tuonottain tuotiin minun sairaalaani nainen, joka oli ampunut pistoolilla suuhunsa. Huono tapa muuten!… Kaksi hammasta häneltä meni ja rei'än sai hän vasempaan poskeensa… Hiukan rumemmaksi hän siis tuli, mutta siinä kaikki. Tämä taas hyppää alas kolmannesta kerroksesta. Jos tavallinen kunniallinen miesparka vahingossa horjahtaisi alas ensimmäisestäkään, niin olisi hänellä pääkallo murskana. Vaan tältä katkesi jalka … ja tärähdyksestä pari kylkiluuta, muuta ei mitään. Siinä oli juuri alla sadekatto kuin varta vasten tärähdystä heikentämässä. Tämä on jo kolmas samanlainen tapaus, minkä Pariisiin palattuani olen nähnyt… Hän putosi jaloilleen. Pohjeluun ja sääriluun voi kyllä saada liitetyksi… Mutta pahempi on, että "gratin de turbot" on luultavasti ehtinyt tällä välin kuivaa… Pelkäänpä paistillekin käyneen samaten ja ehkä jää meiltä vielä Othellon ensi näytöskin näkemättä.

— Ja kertoiko tuo onneton, mikä hänet sai…

— Äh! minä en ikinä viitsi kuunnella heidän kertomuksiansa. Kysyn heiltä: söittekö ennen kuin hyppäsitte y.m.s., sillä se vaikuttaa hoitoon… Hiisi vie, jos kerran aikoo tappaa itsensä, niin on siihen aina joku epämieluinen asia syynä. Rakastaja hylkää teidät, talonomistaja ajaa teidät ulos … ja niin hyppäätte te akkunasta tehdäksenne hänelle pahat kepposet. Vaan tuskin ollaan ilmassa, kun jo kadutaan tekoansa.

— Niin, toivottavasti kai hän katuu, tuo lapsiparka?

— Tietysti, tietysti. Itki ja purpatti, että korvani lumpeen menivät… Baptiste on, rouvaseni, mainio kirurgin apulainen; hän teki tehtävänsä paremmin kuin eräs pieni tohtorin alku, joka seisoskeli siellä päätänsä raapien tietämättä, mistä alkaa… Omituisinta asiassa on se, että jos tytön yritys olisi onnistunut, niin olisi hän siten pelastunut kuolemasta keuhkotautiin; sillä hän on keuhkotautinen, siitä voin kirjat antaa. En häntä tosin tutkinut, mutta kasvot eivät minua koskaan petä. Pitää vielä sellaista kiirettä, vaikka varma kuolema jo on ovella!

— Käyttehän te häntä katsomassa huomenna, tohtori?

— Pitänee kai käydä, jos niin tahdotte. Vakuutin jo muuten hänelle, että te aiotte auttaa häntä… Vaikka yksinkertaisinta olisi lähettää hänet sairashuoneeseen… Sieltä saisi ilmaiseksi tarviskapineet luunmurroksen liittämiseksi… Vaan kun tyttö vain kuuli mainittavan sairashuonetta, huusi hän, että "ennen tappakaa paikalla;" ja kaikki kummiämmät perässä. Mutta kun ei ole niin puupenniä…

— Minä pidän kyllä huolen tarpeellisista pikku kulungeista, herra tohtori… Kuulkaas, tuo sairashuone kammottaa minuakin vastoin tahtoani samoin kuin noita kummiämmiäkin. Ja jos ruvettaisiin puuhaamaan häntä sairaalaan siinä tilassa kuin hän nyt on, niin sitenhän hänet murhattaisiin.

— Ennakkoluuloja, pelkkiä vallasnaisten ennakkoluuloja! Paremmin kuin sairashuoneessa ei voi olla missään. Jos minä joskus sairastuisin, niin sinne minä kannattaisin itseni kaikilla mokomin. Sairashuoneesta astuisin sitten Charonin purteen ja lahjoittaisin maalliset jäännökseni oppilailleni … noin kolmen-, neljänkymmenen vuoden päästä vasta, tietysti. Miettikää vakavasti, hyvä rouva, tuota asiaa: en tiedä tokko tuo suosikkinne oikein ansaitsee huolenpitoanne. Hän näyttää minusta kovin oopperatytön näköiseltä… Täytyy ollakin tanssijattaren jalat tehdäkseen sellaisen hypyn niin onnellisesti…

— Mutta minä näin hänet kirkossa … ja kuulkaas, tohtori, tehän tunnette heikkouteni: minä perustan kokonaisen historian pelkkään kasvojen ilmeeseen, yhteen ainoaan katseeseen!… Naurakaa vain, jos tahdotte, herra tohtori, vaan minä en usein pety. Tuo tyttöraukka oli äskettäin rukoilemassa sairaan äitinsä puolesta. Äiti kuoli kuitenkin… Silloin menetti hän järkensä… Epätoivo ja kurjuus kypsyttivät hänessä tuon hirmuisen päätöksen.

— Olkoon menneeksi! Niin, hänen päälaellaan on tosiaankin liiallista intoilua todistava kasvannainen. Se mitä sanotte kuulostaa siis sangen todennäköiseltä. Tästä johtuukin mieleeni, että hänen riippusänkynsä yläpuolella on pyökkipuun lehvä. Ja eikös se todista hurskautta, vai kuinka?

— Riippusänkynsäkö? Voi, hyvä Jumala, tuota tyttöraukkaa!… Vaan te hymyilette taas tuota ilkeää hymyänne, jonka minä niin hyvin tunnen, tohtori. En minä puhu hänen hurskaudestaan enkä epähurskaudestaan. Vaan minua pakottaa etupäässä se seikka pitämään huolta tuosta tyttösestä, että minä olen hänen suhteensa tehnyt itseni syypääksi…

— Syypääksi?… Sepä vielä puuttui. Tietysti olisi teidän pitänyt toimittaa matrassit kadulle, että…

— Niin, syypääksi. Minä huomasin hänen tilansa ja minun olisi pitänyt auttaa häntä. Mutta kun apotti Dubignon parka oli vuoteen omana ja…

— No, kylläpä te sitten saatte usein syytellä itseänne, hyvä rouva, ellette katso tekevänne tarpeeksi antaessanne tapanne mukaan kaikille kerjäläisille. Teidän pitäisi vielä aavistaa, missä häveliäitä tarvitsevaisia löytyy, jotka eivät tule pyytämään. Mutta ei puhuta enempää katkenneista kylkiluista, rouva hyvä, tai sallikaa minun sanoa vielä pari sanaa. Jos te kerran suvaitsette ottaa korkeaan suojelukseenne uuden potilaani, niin toimittakaa sitten hänelle parempi sänky ja huomenna sairaanhoitajatar — tänään on siellä vielä tarpeeksi kummiämmiä. Sitä paitse lihalientä, lääkintäteetä y.m.s. Eikä haittaisi, jos lähettäisitte hänen luoksensa apottienne joukosta jonkun hyvälukuisen pastorin, joka läksyttäisi häntä hieman ja korjaisi hänen moraaliansa samoin kuin minä jo olen korjannut hänen jalkaansa. Tyttörukka on hermostunut … tähän voi ehkä liittyä odottamattomia lisäseikkoja… Niin te … kunniani kautta, juuri te olisitte … paras sielun opastaja; vaan teillä on parempia läksytettäviä… Olen puhunut. — Kas, kello on jo puoli yhdeksän! Menkää nyt Herran nimessä pukeutumaan Oopperaa varten. Baptiste voi sillä välin tuoda minulle kahvia ja Journal des Débats lehden. Olen ollut juoksulla koko aamupäivän, niin ett'en vielä ole ehtinyt ottaa selkoa maailman menostakaan.

Muutamia päiviä kului ja potilas oli hiukan parempi. Tohtori valitti vain, ettei siveellinen ärtymys ottanut vähentyäkseen hänessä.

— Teidän pastoreihinne ei ole paljo luottamista, sanoi hän rouva de Piennes'lle. — Ellei teidän olisi kovin vastenmielistä nähdä omin silmin ihmiselämän kurjuutta, ja tiedänhän teillä olevan tarpeeksi rohkeutta, niin voisitte tyynnyttää tuon lapsiraukan kiihkoista mieltä paremmin kuin mikään Pyhän Rochin pastori ja, mikä vieläkin hyödyllisempää, paremmin kuin mikään lääkeannos.

Rouva de Piennes ei muuta halunnutkaan ja ehdotti, että lähdettäisiin heti yhdessä sairaan luo.

Kolmella rottinkituolilla ja pienellä pöydällä kalustetussa suojassa lepäsi tämä rouva de Piennes'n lähettämällä hyvällä vuoteella. Hienot lakanat, paksut matrassit ja joukko muhkeita tyynyjä todisti hellää huolenpitoa, kenen puolelta, ei liene vaikea arvata. Hirmuisen kalpeana lepäsi siinä tyttönen, hehkuvin silmin ja toinen käsivarsi sängyn laidalla; ja tuo hihasta esiinpistävä sinertävän kuihtunut osa käsivartta oli tarpeeksi osottamaan, minkälaisessa tilassa hänen koko muu ruumiinsa oli. Nähdessään rouva de Piennes'n kohotti hän päätänsä ja hymyili vienon surullisesti.

— Tiesin kyllä, että teitä on minun kaikesta tästä huolenpidosta kiittäminen, hyvä rouva. Minulle mainittiin teidän nimenne ja olin heti varma siitä, että se oli sama vallasnainen, jonka tapasin lähellä Pyhän Rochin kirkkoa.

Muistelen sanoneeni jo, että rouva de Piennes luuli voivansa tuomita ihmisiä yhdestä kasvojen ilmeestä. Häntä ilahdutti tavata suosikissaan samanlainen ominaisuus ja tämä uusi havainto vain lisäsi hänen kiintymystänsä tyttöön.

— Teidän on täällä jotenkin paha olla, lapsirukka, sanoi hän silmäillen huoneen kurjanlaista kalustoa. — Miks'eivät he ole toimittaneet teille uutimia?… Sanokaa vain Baptistelle, että hän toimittaa, mitä vähäistä tarvitsette täällä.

— Te olette kovin hyvä, rouva… Mitäpä minulta puuttuisi? Ei mitään… Hiukan paremmin tai huonommin on minulle jo yhdentekevää.

Ja kääntäen pois päänsä alkoi hän itkeä nyyhkyttää.

— Teillä taitaa olla kovat tuskat, lapsukaiseni? kysäsi rouva de
Piennes istahtaen sairaan vuoteen viereen.

— Ei juuri… Korvissani vain aina kuulen saman huminan kuin pudotessani … ja sitten tuon rasahduksen, kun putosin katuun.

— Te olitte mieletön silloin, rakas ystäväni; mutta kaduttehan te nyt tekoanne, vai kuinka?

— Kadun … mutta kun joutuu oikein onnettomaksi, niin kadottaa järkensäkin.

— Valitan, etten ole ennen saanut tietää tilastanne. Vaan ei pidä sentään koskaan antautua epätoivon valtaan.

— Te, voitte kyllä niin sanoa, hyvä rouva, puuttui puheeseen tohtori, joka kirjoitti reseptiä pienen pöydän ääressä. — Te ette tiedä miltä se tuntuu, kun menettää pulskan ja siroviiksisen nuoren miehen. Mutta eihän, hiisi vie, hänenkään jälkeensä tarvitse juuri akkunan kautta hypätä.

— Hyi teitä, tohtori, virkkoi rouva de Piennes, lapsi raukalla oli epäilemättä muut syyt tuohon…

— Voi! en tiedä itsekään, mitä lie ollut, huudahti sairas, sata syytä yhden sijasta. Ensistäänkin oli äitini kuolema jo kova isku minulle. Sen jälkeen tunsin itseni niin hyljätyksi … ei ainoatakaan todellista ystävää!… Sitten vielä eräs, josta pidin enemmän kuin kestään muusta maailmassa… Niin, rouva, unohtaa yksin minun nimenikin… Minun nimeni kun on Arsène Guillot, G, u, i ja kaksi l:ää, niin hän kirjoittaa sen y:llä.

— No, sanoinhan minä, että siinä oli joku uskoton pelissä! huusi tohtori. — Niin se on aina. Ääh, unohtakaa tekin hänet, kaunokaiseni. Huonomuistista miestä ei ansaitse muistella.

Tohtori katsoi kelloansa.

— Kello on jo neljä, sanoi hän nousten, minä olen jo myöhästynyt erään potilaan luota. Pyydän teiltä tuhannesti anteeksi, hyvä rouva, vaan nyt täytyy minun jättää teidät enkä ehdi edes saattamaan teitä kotiinne. — Hyvästi, lapsukaiseni, rauhoittukaa te vain, ei se vaarallista ole. Te voitte vielä tanssia tällä jalalla yhtä hyvin kuin toisellakin. — Ja te, hoitajatar, juoskaa tämän reseptin kanssa apteekkiin ja tehkää niinkuin eilenkin.

Lääkäri ja hoitajatar menivät. Rouva de Piennes jäi yksin sairaan luo hiukan kummissaan siitä, että tässä jutussa, jonka hän mielikuvituksessaan oli vallan toisin muodostellut, oli rakkauskin mukana.

— Hän petti siis teidät, onneton lapseni, lausui hän hetken äänettömyyden jälkeen.

— Minutko! ei, ei… Mitenkä minunlaista tyttöä petettäisiin?… Hän vain ei enää välittänyt minusta… Ja oikeassahan hän on: minä en ole enää sellainen, että kelpaisin hänelle. Mutta hyvä ja antelias on hän aina ollut. Kirjoitin hänelle, missä tilassa olin, ja kysyin huolisiko hän minusta… Vastauksessaan sanoi hän asioita, jotka niin kipeästi koskivat minuun… Ja kun minä tuonottain palasin kotiini, pudotin permantoon hänen antamansa peilin, joka oli Venetsiasta, niinkuin hän vakuutti. Se meni palasiksi… Kas, se oli viimeinen isku, arvelin minä. Se merkitsee, että kaikki on lopussa… Minulla ei ollut enää mitään muistoa häneltä. Jalokivet olin jo pantannut. Ja sitten ajattelin, että jos lopettaisin itseni, niin tuottaisi se hänelle surua, ja minä olisin kostanut… Akkuna oli auki … ja minä hyppäsin.

— Mutta teidän syynne ovat yhtä rivot kuin tekonne on rikollinen, te onneton ihminen!

— Niin lienevät, vaan mitäs tehdä? Kun kerran on onneton, niin ei mieti kauvan. Helppohan onnellisten ihmisten on sanoa, että pysykää järkevinä.

— Totta kyllä, kurjuus on huono päänalus. Mutta suurimpainkaan surujen aikana ei saa muutamia asioita unohtaa. Näin teidät joku aika sitten hartauden toimituksessa Pyhän Rochin kirkossa. Teillä on onneksi usko tallella. Uskonnon olisi toki pitänyt pidättää teitä, rakas lapsi, tuona epätoivon hetkenä. Jumalaltahan te olette elämänne saanut. Ei se ole teidän omanne… Mutta teen väärin moittiessani teitä enää, sillä nythän te kadutte ja kärsitte eikä Jumala voi olla teitä säälimättä.

Arsènen pää vaipui alas ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissänsä.

— Voi, hyvä rouva, huokasi hän, te luulette minua paremmaksi kuin olenkaan. Te luulette minua hurskaaksi … en minä sitä ole … ei minua ole siihen opetettu … ja jos te olette nähnyt minut kirkossa vahakynttilän ostossa … niin tapahtui se siksi, ettei enää muuta neuvoa ollut.

— No niin, lapseni, vaan se oli hyvä ajatus. Onnettomuudessa tulee meidän aina turvautua Jumalaan.

— Minulle vakuutettiin …, että jos minä ostan vahakynttilän poltettavaksi Pyhän Rochin kunniaksi … mutta en minä sentään voi sitä sanoa teille, hyvä rouva. Teidänlaisenne vallasnaiset eivät voi käsittää, mitä ihminen tulee tehneeksi, kun ei ole enää penniäkään taskussa.

— Rohkeutta on meidän etupäässä Jumalalta anominen.

— En kumminkaan tahdo tehdä itseäni paremmaksi kuin olen teidän edessänne, hyvä rouva, ja sehän olisikin kuin varkautta, jos ottaisin vastaan hyväntekeväisyyttänne ilman että edes tunnette minua… Minä olen kurja tyttönen … vaan tässä maailmassa elää kukin miten parhaiten taitaa… Lopuksi menin siis kirkkoon, koska äitivainajani oli sanonut, että jos sytyttää vahakynttilän Pyhälle Rochille, niin saa aina viikon kuluessa kiinni miehen elääksensä hänen kanssaan… Mutta minä olen käynyt niin rumaksi, minä olen kuin mikäkin muumio … minusta ei enää kukaan huolinut. Ei ollut siis muuta kuin kuolema edessä. Ja nythän tuo on jo puoleksi tullutkin!

Kaiken tämän sanoi sairas hyvin nopeasti, nyyhkyttäen välillä ja sellaisella hurjalla äänellä, että se peljästytti rouva de Piennes'ä vielä enemmän kuin kauhistutti. Tahtomattansa lykkäsi hän tuolinsa loitommaksi sairaan vuoteesta. Ehkä olisi hän poistunut huoneestakin, ellei ihmisyyden tunne, joka sentään oli suurempi kuin hänen vastenmielisyytensä tätä kadotettua naista kohtaan, olisi kieltänyt häntä jättämästä sairasta yksikseen hetkellä, jolloin tämä oli pahimman epätoivonsa vallassa. Seurasi hetken äänettömyys. Maahan katsellen mutisi rouva de Piennes sitten heikosti:

— Äitinnekö, te onneton tyttö, mitä uskallattekin sanoa?

— Voi, äitini oli kuin kaikki muutkin äidit … kaikki meikäläisten äidit… Hän oli elättänyt omaa äitiänsä … ja minä elätin häntä… Onneksi ei minulla ole lasta. — Minä näen kyllä, että te pelkäätte minua … vaan mitäs minä voin?… Te olette saanut hyvän kasvatuksen eikä teillä ole kärsimyksiä. Rikkaan on helppo olla kunniallinen. Olisin minäkin pysynyt kunniallisena, jos olisi ollut varoja siihen. Rakastajia on minulla ollut montakin … vaan minä olen aina rakastanut vain yhtä ainoaa. Mutta hän jätti minut. Jos olisin ollut rikas, olisimme menneet naimisiin ja lapsistamme olisi tullut kunniallisia ihmisiä… Te kuulette, rouva, että minä puhun teille vallan suorasti, vaikka kyllä näen, mitä te ajattelette minusta… ja te olettekin oikeassa… Mutta te olette ainoa kunniallinen nainen, jonka kanssa elämässäni olen puhunut, ja te näytätte niin, niin hyvältä … että arvelin äsken itsekseni: hän säälii minua, vaikka tuntisikin minut oikein. Minä kuolen pian enkä pyydäkään teiltä kuin yhtä asiaa … nimittäin että kuoltuani luetatte minulle yhden messun samassa kirkossa, jossa teidät ensi kerran näin. Yksi ainoa rukous, ei muuta, ja minä olen teille koko sydämmestäni kiitollinen…

— Ei, te ette saa kuolla, huudahti rouva de Piennes hyvin liikutettuna. Jumala on armahtava teitä poloista. Te kadutte irstasta elämäänne ja hän antaa teille anteeksi. Jos rukoukseni voivat tehdä jotakin autuutenne hyväksi, niin olkaa varma niistä. Teidän kasvattajanne ovat rikollisempia kuin te itse. Rohkaiskaa vain itsenne elkääkä menettäkö toivoa. Koettakaa varsinkin tyyntyä, lapsukaiseni. Ruumiinne on parannusta vailla; sairas on sielunnekin, vaan kyllä minä sen parantumisesta otan vastatakseni.

Puhuessaan oli hän noussut seisoalleen ja hieroi sormiensa ympäri paperirahaa.

— Kuulkaas, sanoi hän, jos te ehkä tarvitsette johonkin… Ja hän pisti rahan sairaan päänaluksen alle.

— Ei, hyvä rouva! huudahti Arsène äkäisesti paperirahan luotaan lykäten, en minä tahdo teiltä mitään muuta kuin mitä jo lupasitte. Jääkää hyvästi, emme me näe enää toisiamme. Toimittakaa minut sairashuoneeseen, että saan päättää päiväni olematta kenellekään haitaksi. Ei minusta koskaan tule kelvollista ihmistä. Minä olen tyytyväinen, kun tiedän, että vallasnainen on rukoillut puolestani. Jääkää hyvästi!

Ja kääntyen niin paljo kuin hän siteiltään suinkin voi peitti hän kasvonsa tyynyynsä päästäkseen näkemästä enempää.

— Kuulkaa, Arsène, sanoi rouva de Piennes vakavalla äänellä. Minulla on tuumia teidän suhteenne. Tahdon tehdä teistä kunniallisen naisen. Onnistumisesta on katumuksenne parhaana takeena. Minä käyn usein teitä katsomassa ja pidän huolta teistä. Kerran kiitätte te vielä minua kunnioituksesta itseänne kohtaan.

Ja hän tarttui sairaan käteen puristaen sitä hieman.

— Te olette koskenut minuun, huudahti tyttö raukka, te olette puristanut kättäni!

Ja ennen kuin rouva de Piennes ehti vetää pois kätensä, oli hän tarttunut siihen ja kostuttanut sen suudelmilla ja kyynelillä.

— Rauhoittukaa, rauhoittukaa, rakas lapsi, puheli rouva de Piennes. Elkää puhuko minulle enää mitään. Minä tiedän nyt kaikki ja minä tunnen teidät jo paremmin kuin te itse. Minä olen nyt teidän sielunne, teidän hurjan sielunne lääkäri. Teidän on totteleminen minua aivan kuin tohtoria ainakin, pyydän minä. Minä lähetän teille erään tuttavani pastorin, jota teidän on kuunteleminen. Sitten valitsen minä luettavaksenne hyviä kirjoja. Joskus puhelemme me yhdessä ja kun te paranette, niin keskustelemme teidän tulevaisuudestanne.

Hoitajatar palasi samassa apteekista pullon kanssa. Arsène itki edelleen. Rouva de Piennes puristi vielä kerran hänen kättänsä, laski paperirahan pienelle pöydälle ja poistui tuntien ehkä vielä suurempaa myötätuntoisuutta katuvaista potilastaan kohtaan nyt kuin ennen tuota outoa tunnustusta.

Mikä vetää meitä aina rakastamaan kevytmielisiä ihmisiä? Tuhlaajapojasta alkaen nykyaikoihin asti pidämme ihmisistä sitä enemmän, mitä vähemmän he sitä ansaitsevat. Turhamaisuutta! pelkkää turhamaisuutta, koko tuo tunne! Voitetun vaikeuden tuottamaa nautintoa! Tuhlaajapojan isä voitti paholaisen ja riisti häneltä saaliinsa. Rouva de Piennes oli ylpeä siitä, että oli pelastanut ilotytön synnin polulta ja kaunopuheliaisuudellaan repinyt alas ne aitaukset, joilla kaksikymmenvuotiset viettelykset olivat tämän hyljätyn sieluraukan piirittäneet. Ja ehkäpä tuli voitonylpeyden ja hyvänteon nautinnon lisäksi vielä — uskaltanenko sitä sanoakaan? — jonkunlainen uteliaisuus tutustua kerran tuollaiseen naiseen, uteliaisuus, joka ilmestyy monessakin kunniallisessa naisessa. Olen huomannut useiden oudosti tarkastelevan esim. laulajatarta, tämän astuessa salonkiin. Miehet eivät häntä enimmän tarkasta, vaan naiset. Miten voi olla persialainen? Kuinka usein tekevätkin he itselleen tuon kysymyksen! Rouva de Piennes'kin puolestaan mietti paljo neiti Arsène Guillot'a ja päätti pelastaa hänet. Aluksi lähetti hän tämän luo papin, joka kehotti sairasta katumaan. Katumus ei ollutkaan vaikeaa Arsèneraukalle, jolla muutamia onnellisia hetkiä lukuunottamatta, oli elämässään ollut pelkkiä kärsimyksiä. Sanokaa onnettomalle, että hän on itse syypää kohtaloonsa, ja hän on oleva vallan samaa mieltä; ja jos te samalla lohduttelette häntä, niin siunaa hän teitä ja lupaa kaikkea hyvää — tulevaisuudessa. Eräs kreikkalainen sanoo jossakin, tai oikeammin Amyot panee hänen suuhunsa sanat:

Se hetki, mi vapahan kahleihin lyö,
Vie puolet syntymähyveestään.

Jokapäiväisellä proosakielellä voi sen supistaa seuraavaksi mietelmäksi: onnettomuus tekee meidät lempeiksi ja taipuvaisiksi kuin karitsat.

Pastori kertoi rouva de Piennes'lle, että neiti Guillot oli sangen vähätietoinen uskon asioissa, vaan sydämmeltään oli hän hyvä, jonka vuoksi hänestä oli hyviä toiveita. Arsène kuunteli häntä todellakin tarkkaavaisuudella ja kunnioituksella. Hän luki ja luetti itselleen kaikki määrätyt kirjat totellen yhtä tarkkaan rouva de Piennes'ä kuin lääkärin määräyksiä. Mutta lopullisesti voitti Arsène Guillot pastorin sydämmen ja antoi suojelijattarensa mielestä parhaimmat takeet siveellisestä parannuksestaan sillä tavalla, millä hän oli saamansa rahasumman käyttänyt. Hän oli pyytänyt juhlallista messua luettavaksi Pyhän Rochin kirkossa äiti vainajansa Paméla Guillot'n muistoksi. Eikä liene koskaan vainajan sieluparka ollutkaan suuremmassa kirkon rukousten tarpeessa kuin hänen.