Helmiä: Valikoima novelleja

by Prosper Mérimée

II.

Kun rouva de Piennes eräänä aamuna parhaillaan pukeusi, tuli piikatyttö naputtamaan pyhitetyn huoneen ovelle ja antoi neitsyt Josefiinalle käyntikortin, jonka muudan nuori herra juuri oli hänelle jättänyt.

— Max Pariisissa! huudahti rouva de Piennes silmättyään korttia; rientäkää, neiti, sanomaan hra de Sallignylle, että hän odottaa minua salongissa.

Hetkinen sen jälkeen kuului salista naurua ja pidätettyjä huudahduksia, ja neiti Josefiina palasi sangen punoittavana ja päähine toisella korvallisella.

— Mitä nyt, neiti? kysyi rouva de Piennes.

— Ei mitään, rouva, hra de Salligny vain sanoi minun lihoneen.

Neiti Josefiinan lihavuus voi todellakin ihmetyttää hra de Sallignya, joka oli ollut matkoilla yli kaksi vuotta. Ennen oli hän ollut neiti Josefiinan suosikkia ja hänen emäntänsä kavaljeereja. Ollen rouva de Piennes'n hyvän ystävän veljenpoika kävi hän usein talossa tätinsä kanssa. Muuten ei häntä nähty missään muussa vakavassa perheessä. Max de Sallignyä pidettiin yleensä jotenkin suurena hulivilinä, pelaajana, riitelijänä ja elostelijana, mutta siitä huolimatta kehuttiin häntä mitä hyväluontoisimmaksi pojaksi. Hän saattoi usein tätinsä, rouva Aubréen vallan epätoivoon, mutta tämä häntä kuitenkin jumaloi. Monta monituista kertaa oli hän koettanut vieroittaa Max'ia tuosta kevytmielisestä elämästä, mutta huonot tavat veivät aina voiton hänen hyvistä neuvoistaan. Max oli rouva de Piennes'ä pari vuotta vanhempi, he olivat lapsuuden tuttavia ja hän näytti katselevan ystävätärtään sangen hellin silmin, ennenkuin tämä naimisiin meni.

— Rakas, pikku tyttöseni, sanoi usein rouva Aubrée, jos te vain tahtoisitte, niin te kyllä taltuttaisitte tuon nuorukaisen, siitä olen varma.

Rouva de Piennes — silloin kantoi hän nimeä Elise de Guiseard — olisi ehkä uskaltanut koettaa voimiansa, sillä Max oli niin iloinen, niin hullunkurinen ja hauska kotoisissa oloissa ja niin väsymätän tanssiaisissa, että hänestä ehdottomasti olisi tullut hyvä aviomies; vaan Elisen vanhemmat olivat pitkänäköisempiä. Rouva Aubrée ei itsekään ottanut liikoja vastatakseen veljenpojastaan; tuli näet tiedoksi, että hänellä oli velkoja ja rakastajatar; sen lisäksi tuli vielä kaksintaistelu, johon eräs Gymnase-teaatterin näyttelijätär oli vähemmän viattoman aiheen antanut. Avioliitto, jota rouva Aubrée ei koskaan ollut uskaltanut vakavasti toivoakaan, selitettiin tämän jälkeen mahdottomaksi. Silloin ilmestyi taloon hra de Piennes, vakava ja siveellinen gentlemanni, joka sitä paitse oli rikas ja hyvästä perheestä. Hänestä ei ole juuri muuta sanomista kuin että häntä pidettiin kohteliaana miehenä, joka hän myöskin oli. Paljoa ei hän puhunut, mutta kun hän suunsa avasi, teki hän sen sanoakseen jonkun suuren ja kumoamattoman totuuden. Epäilyttävissä kysymyksissä pysyi hän "de Conrart'in tavalla viisaasti vaiti". Vaikka hän tulollaan ei juuri lisännytkään hauskuutta missään seurassa, niin ei hän missään ollut sopimatonkaan. Rouvansa vuoksi pidettiin hänestä kaikkialla jotenkin paljo, vaan jos hän taas oleskeli maatiloillaan, kuten hän tavallisesti oli yhdeksän kuukautta vuodessa samoin kuin silloinkin, kun kertomukseni tapahtumat alkavat, niin ei hänen poissaoloansa kukaan huomannut. Eikä hänen oma vaimonsakaan sitä juuri enemmän huomannut.

Lopetettuaan pukeutumisensa muutamissa minuuteissa tuli rouva de Piennes huoneestaan hiukan liikutettuna, sillä Max de Sallignyn läsnäolo muistutti hänelle rakkaimman ystävättärensä kuolemasta. Tämä muisto esiytyi hänessä luullakseni yksinvaltiaana eikä hän sen vuoksi tehnyt niitä naurettavia johtopäätöksiäkään, joita joku vähemmän vakava ihminen ehkä olisi vetänyt neiti Josefiinan epäjärjestykseen joutuneesta päähineestä. Tullessaan salongin ovelle hämmästyi hän hiukan kuullessaan jonkun kauniilla bassoäänellä ja itseänsä piaanolla säestäen iloisesti laulavan seuraavaa napolilaista barcarolea:

Addio, Teresa,
Teresa, addio!
Al mio ritorno,
Ti sposerò.

Hän avasi oven ja keskeytti laulajan ojentaen hänelle kätensä:

— Kuinka hauskaa on taas nähdä teitä, hyvä Max parkani!

Max hypähti heti kohta ylös ja puristi hämmennyksissään ojennettua kättä voimatta virkkaa sanaakaan vastaukseksi.

— Olin kovin pahoillani, jatkoi rouva de Piennes, etten voinut tulla Roomaan, kun hyvä tätinne sairastui. Tiedän kyllä teidän pitäneen hänestä hyvää huolta ja kiitän teitä siitä viimeisestä muistosta, minkä häneltä lähetitte minulle.

Max, jonka muoto luonnostaan oli iloinen, melkeinpä nauravainen, kävi äkkiä surullisen näköiseksi.

— Hän puhui minulle paljo teistä viimeiseen hetkeensä saakka, sanoi hän. Näen teidän saaneen hänen sormuksensa ja luultavasti myöskin kirjan, jota hän vielä samana aamuna luki…

— Kyllä, Max, kiitoksia niistä, Lähettäessänne tuon surullisen lahjan mainitsitte lähtevänne Roomasta, vaan ette antanut osotettanne; en siis tiennyt mihin kirjoittaisin. Ystävätär parka, joka kuoli niin kaukana kotimaasta! Onneksi kiiruhditte te heti hänen luoksensa… Te olette parempi kuin miltä tahdotte näyttää, Max … kyllä minä teidät tunnen.

— Tätini sanoi minulle usein sairautensa aikana: "Kun minä olen poissa, ei sinulla ole enää muita tönijöitä kuin rouva de Piennes… (Hän ei voinut olla hymyilemättä). Koeta elää niin, ettei hänen tarvitse torua sinua kovin usein". Te huomaatte, hyvä rouva, kuinka huonosti aloitatte tehtävänne.

— Toivon saavani olla sitä tekemättä nyt. Sanotaan teidän tehneen parannuksen, vakiutuneen ja käyneen kaikin puolin järkeväksi.

— Ettekä tulekaan pettymään minun suhteeni, rouva de Piennes; lupasin tädilleni tulla hyväksi ihmiseksi ja…

— Olen vakuutettu, että pidätte sananne!

— Koetan ainakin. Matkoilla se on helpompaa kuin Pariisissa, mutta… Kuulkaas, hyvä rouva, olen ollut täällä ainoastaan muutamia tuntia ja kuitenkin olen jo saanut vastustaa houkutuksia. Tänne tullessani tapasin erään vanhan ystävän, joka kutsui minut syömään päivällistä useiden hulivilien seurassa … vaan minä kieltäysin.

— Siinä teitte oikein.

— Niin, mutta uskallankohan sanoa tehneeni sen toivossa, että te pyytäisitte minut päivälliselle.

— Mikä onnettomuus! Minä syön tänään kaupungilla. Mutta huomenna…

— En voi siinä tapauksessa enää vastata itsestäni. Te olette edesvastauksessa siitä päivällisseurasta, johon joudun.

— Kuulkaapas Max: hyvä alku on sangen tärkeä. Älkää menkö noille poikamiesten päivällisille. Minä syön rouva Darsenayn luona; tulkaa sinne illemmalla, niin puhellaan yhdessä.

— Kyllä, mutta rouva Darsenay on hiukan ikävä; hän tekee minulle tuhansia kysymyksiä. Teille en saa sanaakaan sanoa ja hänelle sanoisin kai sopimattomuuksia. Ja sitten on hänellä pitkä, luiseva tyttö, joka ehkä ei ole naimisissa vielä…

— Mutta hänhän on erinomainen tyttö … ja koska mainitsitte sopimattomuuksia, niin olette jo sanonut sellaisen puhuessanne tuolla tavoin hänestä.

— Olen väärässä, se on totta; mutta … kun olen saapunut juuri tänään Pariisiin, niin eiköhän se näyttäisi liian kiireelliseltä, jos…

— No, tehkää niinkuin tahdotte, mutta nähkääs, Max, tätinne ystävänä on minulla oikeus puhua suoraan: karttakaa entisiä tuttavuuksianne. Ajan on pitänyt kylmentää vallan luonnollisesti useita tuttavuuksia, jotka eivät olleetkaan teille mistään arvosta; elkää etsikö niitä enää: olen teistä varma, niin kauvan kuin pysytte heistä erillänne. Teidän ijällänne … meidän ijällämme pitää jo olla järkeviä. Vaan jättäkäämme toistaiseksi neuvot ja nuhteet, ja kertokaa te nyt minulle mitä olette puuhannut sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme toisemme. Tiedän teidän oleskelleen Saksassa, sitten ltaaliassa, muuta en mitään. Kaksi kertaa kirjoititte minulle, kuten muistanette, vaan sitten ei teistä ole kuulunut mitään. Kaksi kirjettä kahteen vuoteen! huomaatte itse, ettei minulla siis voi olla suuria tietoja teistä.

— Hyvä Jumala, minähän olen rikkonut, … mutta minä olen … se täytyy minun tunnustaa … niin kovin laiska!… Parikymmentä kertaa olen aloittanut kirjettä teille, vaan mitäpä voisin minä kertoa, joka teitä huvittaisi?… Minä en osaa kirjoittaa kirjeitä… Ja jos olisin kirjoittanut teille joka kerta kuin olen ajatellut teitä, niin eivät koko Itaalian paperikasat olisi siihen riittäneet.

— No, mutta mitäs te sitten olette toimittanut? miten olette kuluttanut aikanne! Kirjeiden kirjoittamisessa se siis ei ole kulunut.

— Toimittanut? … tiedättehän hyvin kyllä, etten minä, sen pahempi, toimita mitään. Olen matkustellut ja katsellut. Arvelin harjoittaa maalausta, vaan nähtyäni niin paljo kauniita tauluja paranin tästä onnettomasta intohimosta. Ja sitten oli tuo Nibby vähällä tehdä minusta oikean muinaistutkijan. Olen tehnyt kokonaisia tutkimuksia hänen kehoituksestaan. Löysinkin erään rikkonaisen piipun, enkä tiedä kuinka monta vanhaa astiaa… Napolissa taas otin laulutunteja, vaan enpä niistä paljoa hyötynyt… Olin…

— En juuri pidä teidän lauluharrastuksistanne, vaikka teillä onkin kaunis ääni ja vaikka te laulattekin hyvin. Mutta niiden kautta tulette te tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, joilla muutenkin on teihin liikanainen vetovoima.

— Kyllä ymmärrän; mutta Napolissa oleskellessani ei ollut mitään vaaraa. Primadonna painoi sata viisikymmentä kiloa ja toisella donnalla oli suu kuin mikäkin uuninsuu ja nenä kuin Libanonin vuori. Ja näin on kaksi vuotta kulunut ilman että voin sanoa miten. En ole tehnyt mitään enkä oppinut mitään, vaan elänyt kaksi vuotta eteenpäin ikäänkuin huomaamattani.

— Haluaisin nähdä teitä jossakin työssä ja innostuvan todenteolla johonkin hyödylliseen toimeen. Työttömäksi teistä ei ole.

— Suoraan sanoen, hyvä rouva, olivatkin matkani juuri siinä suhteessa onnistuneita, etten ollut vallan tyhjäntoimittaja, vaikka en oikeastaan tehnytkään mitään. Kun näkee jotakin kaunista, niin ei tunne ikävää; ja ainoastaan ikävissäni olen minä valmis kaikenlaisiin tyhmyyksiin. Mutta nyt minä olenkin vakiutunut ja vieroittunut muutamista tuhlaavista tavoista, jotka ennen rahoja nielivät. Täti raukkani maksoi velkani, enkä niitä ole sen koommin tehnyt enkä aio tehdä. Poikamiehenä voin elää omistani, ja kun en tahdo näyttää varakkaammalta kuin mitä olen, niin en enää tee hullutuksia. Te hymyilette? Ettekö luota parannukseeni? Haluatteko näytteitä? No, kuulkaa eräästäkin kauniista piirteestä. Tänään tahtoi ystäväni Famin, joka pyysi minua päivällisille, myydä minulle hevosensa. Viisituhatta frangia hintana… Se on mainio hevonen! Ensi ajatukseni oli, että ostan, vaan sitten tuumin, etten olekaan kyllin rikas uhratakseni viisituhatta frangia ylellisyyteen, ja niinpä kieltäysin.

— Se on mainiota, Max; mutta tiedättekö, mitä teidän nyt on tekeminen, että aina edeskin päin jatkaisitte samalla tapaa? Teidän pitää mennä naimisiin.

— Ohhoh! vai minä naimisiin?… No miks'ei… Mutta kukapa minusta huolisi? Minä, jolla ei juuri ole oikeutta valikoida, minä muka haluaisin vaimon itselleni!… Eei, ei löydy ketään minulle sopivaista…

Rouva de Piennes punastui hieman, ja Max jatkoi puhettaan tuota huomaamatta:

— … ja joka ottaisi minut… Se olisikin melkein kyllin riittävä syy kieltoon minun puoleltani?

— Kuinka niin? Tehän hulluttelette!

— Sanoohan Othello jossakin — luullakseni siinä, kun hän puolustelee itseänsä epäillessään Desdemonaa: "Tuon naisen täytyy olla peräti omituisen ja taipumuksiltaan turmeltuneen, koskapa hän valitsi juuri minut, tällaisen mustan miehen!" Voinenhan minäkin vuorostani sanoa: Naisen, joka huolii minusta, täytyy olla ihmeellisen taipumuksiltaan?

— Te olette ollut kyllin suuri hulivili, Max, eikä teidän kannata tekeytyä huonommaksi kuin mitä olette. Karttakaa puhumasta tuolla lailla, sillä löytyy paljo ihmisiä, jotka uskovat, mitä sanotte itsestänne. Minä puolestani olen varma siitä, että jos jonakuna päivänä … jos te todellakin rakastaisitte jotakin naista ja kunnioittaisitte häntä … niin olisitte te hänestä…

Rouva de Piennes'n näytti olevan hiukan vaikea päättää lauseensa eikä Maxkaan, joka suurella uteliaisuudella tarkasti häntä, tahtonut auttaa häntä huonosti aloitetun lauseen lopettamisessa.

— Te tahdotte kai sanoi, virkkoi hän vihdoin, että jos minä oikein rakastuisin, niin voisin toivoa vastarakkautta, sillä siinä tapauksessa minä ehkä ansaitsisin sitä.

— Niin, silloin olisitte te vastarakkauden arvoinen.

— Jollei rakastetuksi tullakseen tarvittaisi muuta kuin että rakastaa, niin… Mutta se ei ole ihan totta, mitä nyt sanotte, hyvä rouva… Äh! näyttäkää minulle vain joku rohkea nainen, niin nain hänet heti. Ellei hän ole kovin ruma, niin en minä vielä niin vanha ole, etten leimahtaisi… Lopusta vastaatte te.

— Mistäs te nyt tulette? keskeytti rouva de Piennes vakavasti.

Max puhui matkoistaan sangon lyhyesti, vaan kuitenkin sillä tavoin, että huomasi hänen matkustelleen toisin kuin ne matkailijat, joista kreikkalaiset sanovat: Säkki päässä lähti, säkkipäänä palasi. Hänen lyhyet huomautuksensa osottivat oikeaa arvostelukykyä, joka ei ottanut mielipiteitään valmiina, ja itse teossa tiesi hän paljo enemmän kuin mitä hän muille näytti. Huomattuaan, että rouva de Piennes kääntyi katsomaan kelloa, nousi hän ylös ja lupasi lähtiessään, — tosin hieman hämillään — tulla illalla rouva Darsenayn luo.

Ei hän kuitenkaan tullut ja rouva de Piennes'ä se vähän suututti. Sen sijaan ilmestyi Max seuraavana aamuna hänen luoksensa pyytämään pois jäämistänsä anteeksi ja syytti matkaväsymystä, jonka vuoksi hänen muka oli täytynyt pysyä kotona. Mutta tämän sanoi hän maahan katsellen ja niin epävarmalla äänellä, ettei tarvinnut olla rouva de Piennes'n fysionomistikykyäkään huomatakseen hänen puheensa pelkäksi tekosyyksi. Kun Max oli vaivalla saanut lauseensa lopetetuksi, uhkaili rouva de Piennes vain sormellaan eikä vastannut mitään.

— Te ette usko minua? sanoi Max.

— En. Kaikeksi onneksi, ette te osaa vielä valheilla liikkua. Levähtääksenne matkan vaivoista ette suinkaan jäänyt Darsenayn luota pois. Te ette pysynyt kotonanne.

— No niin, vastasi Max väkinäisesti hymyillen, te olette oikeassa. Söin päivällistä noiden tyhjäntoimittajain kanssa Rocher-de-Cancalen luona ja sitten kävin Faminilla juomassa lasin teetä; enkä päässyt heistä sittenkään, vaan täytyi vielä pelata.

— Ja tietysti te tappasitte?

— Enpäs, vaan voitin.

— Sitä pahempi. Mieluummin olisin kuullut teidän tapanneen, varsinkin jos te sillä tavoin vierautuisitte tuosta yhtä tyhmästä kuin iljettävästä tavasta.

Rouva de Piennes kumartui käsityönsä yli ja työskenteli hiukan teeskennellyllä ahkeruudella.

— Oliko Darsenayn luona paljokin vieraita? kysyi Max arasti.

— Ei, sangen vähän.

— Eikä naitettavia neitosia?…

— Ei.

— Minä luotan kuitenkin teihin, rouva de Piennes. Muistattehan, mitä olette minulle luvannut!

— Onhan meillä aikaa miettiä asiaa.

Hänen äänessään oli jotakin kuivaa ja äreää, joka oli hänelle vallan vierasta. Hetkisen äänettömyyden jälkeen alkoi Max taas nöyrästi:

— Te olette tyytymätön minuun, eikö niin? Miksi ette toru minua oikein, niinkuin tätinikin antaaksenne sitten minulle anteeksi? Kuulkaas, tahdotteko, että lupaan olla pelaamatta koko ikäni?

— Kun antaa lupauksen, niin pitää myöskin jaksaa pitää se.

— Jos lupaan teille, hyvä rouva, niin pidän sen myöskin; silloin tunnen olevani kyllin luja ja rohkea.

— No niin, Max, minä hyväksyn tarjouksenne, sanoi hän ojentaen kätensä.

— Voitin eilen tuhat yksisataa frangia, jatkoi Max, tahdotteko ne köyhille jaettavaksi? Huonommin ansaitut rahat eivät tulisi koskaan paremmin käytetyksi kuin nämä siinä tapauksessa.

Rouva de Piennes epäröi hetkisen.

— No miks'ei? sanoi hän sitten ääneen. Siispähän muistatte tämänkin läksyn. Kirjoitan siis teidän nimellenne tuhat yksisataa frangia.

— Tätini oli tapana sanoa, että veloista pysyy parhaiten vapaana, kun aina maksaa käteisellä rahalla.

Puhellessaan veti hän taskustaan lompakkonsa ottaakseen sieltä setelit esille. Avatussa lompakossa luuli rouva de Piennes näkevänsä naisen muotokuvan. Max huomasi hänkin, että rouva de Piennes tarkasti häntä; hän punastui, kiiruhti sulkemaan lompakkonsa ja antamaan rahat.

— Tahtoisin mielelläni katsella tuota lompakkoa, jos sallitte, sanoi rouva de Piennes ilkamoivasti hymyillen.

Max oli aivan hämmennyksissä: hän soperteli muutamia käsittämättömiä sanoja ja koetti vetää rouva de Piennes'n huomiota muualle.

Tämä oli ensin ajatellut lompakossa olevan jonkun itaalialaisen kaunottaren kuvan; Maxin silminnähtävä hämmennys ja pienoiskuvan yleinen väritys — muuta ei hän ollut ehtinyt nähdä — herättivät hänessä kohta toisen epäluulon. Hän oli kerran antanut kuvansa rouva Aubréelle ja hän arvaili, että Max ainoana perijänä oli katsonut olevansa oikeutettu omistamaan itselleen senkin. Mutta se oli hänen mielestään tavatonta sopimattomuutta. Ei hän kuitenkaan siitä vielä mitään virkkanut; vaan kun herra de Salligny sitten aikoi lähteä, sanoi hän:

— Niin, teidän tädillänne oli eräs minun muotokuvani, jonka haluaisin mielelläni takaisin.

— En, en tiedä … mikä kuva? … minkälainen se oli? kyseli Max taas epävarmasti.

Tällä kertaa oli rouva de Piennes päättänyt olla huomaamatta, että hän valheilla liikkui.

— Etsikääpäs se, sanoi hän niin luonnollisesti kuin voi, niin tekisitte minulle hyvän palveluksen.

Muotokuvasta huolimatta oli hän sangen tyytyväinen Maxin edistymiseen ja päätti pelastaa tämän eksyneen lampaan.

Seuraavana päivänä oli Max jo löytänyt muotokuvan ja antoi sen takaisin jotenkin huolettoman näköisenä. Hän huomautti, ettei se ollutkaan juuri ensinkään näköinen ja että maalaaja oli tehnyt hänet niin jäykäksi ja ankaraksi, mikä ei ollut ensinkään luonnollista. Tästä lähtein lyhenivät hänen vieraskäyntinsä rouva de Piennes'n luona ja sitä paitsi oli hän käydessään nyrpeä, jota hän muuten ei koskaan ollut. Rouva de Piennes taas luuli tämän tulevan siitä vaikeudesta, jota hän alussa tunsi koettaessaan pitää lupauksiaan ja vastustella huonoja taipumuksiaan.

Noin pari viikkoa hra de Sallignyn ensimmäisen käynnin jälkeen, lähti rouva de Piennes tapansa mukaan katsomaan suojeluksensa alaista Arsène Guillot'a, jota hän tällä välin ei suinkaan ollut unohtanut, enemmän kuin toivoakseni lukijanikaan. Kyseltyään hiukan hänen terveydestään ja saamistansa määräyksistä, tarjousi hän, huomatessaan sairaan tavallista rasittuneemmaksi, lukemaan hänelle jotakin, ettei tämä puhumisella itseään vaivaisi. Tyttöraukka olisi epäilemättä mieluummin puhellut kuin kuunnellut ehdotettua lukemista, sillä kysymys oli tietysti sangen vakaisesta kirjasta eikä Arsène ollut ikinä lukenut muuta kuin kyökkipiikain romaaneja. Rouva de Piennes otti esille erään hartauskirjan, en huoli mainita sen nimeä, ensistäänkin sen vuoksi, etten tahdo tehdä vääryyttä tekijää kohtaan ja toiseksi siitä syystä, ettette luulisi minun tahtovan sen avulla vetää johtopäätöksiä kaikkia tuollaisia kirjoja vastaan. Kirja oli 19-vuotisen nuorukaisen kirjoittama ja aiottu erityisesti paatuneiden ilotyttösten ylösrakennukseksi. Arsène taas oli kovin väsynyt eikä ollut edellisenä yönä voinut silmäänsä ummistaa.

Senpä vuoksi tapahtuikin jo kolmannelle sivulle tultaessa se, mikä välttämättä olisi tapahtunut, olipa sitten kirjanen vakavaa laatua tai ei: neiti Guillot sulki silmänsä ja nukahti. Rouva de Piennes huomasi sen ja iloitsi lukunsa tyynnyttävästä vaikutuksesta. Hän hiljensi ensin ääntänsä, ettei äkkiä lakkaamalla herättäisi sairasta, sitten laski hän kirjan pöydälle ja nousi varovasti ylös poistuaksensa varpaillaan huoneesta; mutta hoitajattaren oli tapana laskeutua alas ovenvartijan vaimon luo silloin, kun rouva de Piennes saapui, sillä tämän käynnit muodostuivat aina jonkunlaisiksi ripityksiksi. Rouva de Piennes tahtoi odottaa siksi, kunnes hoitajatar palasi, ja koska hän oli kaikkea joutilaisuutta vihaava vallasnainen, etsi hän itselleen jotakin toimitusta niiksi hetkiksi, jotka hänen vielä piti viettää nukkuvan luona. Alkoovin takana olevassa pienessä suojassa oli pöytä ja sillä mustetta sekä paperia; hän istahtikin sen ääreen ja rupesi kirjettä kirjoittamaan. Etsiessään sitten pöytälaatikosta suulakkaa sulkeaksensa kirjekuoren, kuuli hän jonkun äkkiä astuvan viereiseen huoneeseen niin, että sairaskin heräsi.

— Laupias Jumala! mitä näen minä? huudahti Arsène niin liikutetulla äänellä, että rouva de Piennes'ä oikein vapisutti.

— No, no, sinusta olen kauniita juttuja kuullut! Mitä se nyt on olevinaan? Heittäytyä alas akkunasta kuin mikäkin tomppeli! Onko ikinä nähty sellaista hurjapäätä kuin tuo tyttö tuossa?

En tiedä kerronko ihan oikein hänen sanansa; se oli kuitenkin sisällys tuon tulijan puheessa, jonka rouva de Piennes äänestä heti tunsi Max de Sallignyksi. Seurasi sitten muutamia huudahduksia, tukahdutettuja ääniä Arsènen puolelta ja vihdoin kuuluva suutelo.

— Arsène raukka, kuului vihdoin Max sanovan, missä tilassa täytyy minun nähdäkin sinut! Tiedätkös, etten olisi ikinä löytänyt sinua, ellei Julie olisi sanonut osotettasi? Mutta onko koskaan mokomaa hullua nähty?

— Voi, Salligny, Salligny, kuinka minä nyt olen onnellinen! Ja kuinka minä nyt kadun tekoani! Sinä et pidä minua enää sirona … etkä välitä minusta enää?…

— Sinä tuhma tyttö, puhui Max, miksi et kirjoittanut minulle, että tarvitsit rahaa? Ja miksi et pyytänyt sitä majuuriltasi? Mihin hän sitten on joutunut tuo venäläinen? Vai matkustiko hän pois, tuo kosakkisi?

Kuullessaan Maxin äänen oli rouva de Piennes alussa hämmästynyt melkein yhtä paljo kuin Arsènekin. Hämmästys se pidätti häntä heti kohta näyttäytymästäkin; sitten mietti hän pitikö hänen astua esille vaiko ei, ja kun kuuntelee miettiessään, niin ei voi niin nopeasti päättääkään. Seuraus olikin se, että hän sai kuulla jo kertomani ylösrakentavaisen vuoropuhelun. Mutta silloin hän myöskin käsitti, että jos hän edelleen pysyi suojassaan, niin täytyi hänen kuulla vielä enemmänkin samaan suuntaan. Hän teki siis päätöksensä ja astui sairaan huoneeseen olennoltaan niin tyynenä ja ylevänä kuin siveelliset ihmiset useimmiten ovat ja voivat ainakin tarpeen vaatiessa olla.

— Max, sanoi hän, te rasitatte tuota tyttöraukkaa; jättäkää siis hänet. Tulkaa tunnin päästä luokseni puhelemaan.

Max oli lentänyt kalpeaksi kuin kuolema nähdessään rouva de Piennes'n täällä, missä hän ei ikinä voinut arvata tapaavansa häntä; hänen ensi ajatuksensa oli totella käskyä ja hän ottikin jo pari askelta ovelle päin.

— Lähdetkö sinä! … elä, elä mene! huudahti Arsène kohottautuen epätoivoisella ponnistuksella ylös sängyssään.

— Lapsukaiseni, virkkoi rouva de Piennes tarttuen hänen käteensä, olkaa nyt järkevä. Kuunnelkaa minua! Muistakaa myös mitä olette minulle luvannut.

Sitten heitti hän kylmän, vaan käskevän silmäyksen Maxiin, joka paikalla poistui. Arsène vaipui takaisin vuoteelleen; nähdessään Maxin menevän, oli hän pyörtynyt.

Rouva de Piennes ja hoitajatar, joka heti sen jälkeen palasi, auttoivat häntä niin hyvin kuin ainoastaan naiset voivat tällaisissa kohtauksissa auttaa. Vähitellen tulikin Arsène taas tajuunsa. Ensin antoi hän katseensa kiertää ympäri huonetta etsiäkseen henkilöä, jonka hän äsken muisteli nähneensä; sitten käänsi hän suuret, mustat silmänsä rouva de Piennes'ä kohtaan ja sanoi tutkivasti häneen katsoen:

— Onko hän teidän miehenne?

— Ei, vastasi rouva de Piennes punastuen hieman, mutta ilman että hellyys hänen äänessään ollenkaan muuttui; hra de Salligny on sukua minulle.

Hän luuli voivansa turvautua tähän pieneen hätävalheeseen selittääkseen siten, kuinka hänellä oli sellainen valta Maxin ylitse.

— Teitä hän siis rakastaa, virkkoi Arsène tuijottaen yhä häneen hehkuvilla silmillään.

— Hänkö?… Olipa kuin valon leimaus olisi välähtänyt rouva de Piennes'n otsalla. Hetkeksi lensivät hänen poskensa tulipunaisiksi ja sanat kuolivat hänen huulilleen. Pian sai hän kuitenkin entisen selkeän katsantonsa.

— Te erehdytte, lapsi raukka, lausui hän vakavasti. Hra de Salligny ymmärsi tekevänsä väärin verestäessään teille muistoja, jotka onneksi ovat olleet jo haihtumassa. Te olitte jo unohtanut…

— Unohtanut! … huudahti Arsène oikein liikuttavalla tuomitun hymyllä.

— Niin, Arsène, te olette jättänyt kaikki hullutukset noilta ajoilta, jotka eivät enää koskaan palaa. Ajatelkaa, että kaikki teidän onnettomuutenne ovat juuri tuon rikollisen rakkaussuhteen seurauksia. Ajatelkaa, että…

— Hänkö ei teitä muka rakasta! keskeytti Arsène kuuntelematta rouva de Piennes'ä, hän ei muka rakasta teitä ja ymmärtää kuitenkin yhden ainoan silmäyksen! Näinhän minä teidän katseenne ja hänen silmäyksensä. Minä en erehdy… Todellakin … minä olen oikeassa! Te olette kaunis, nuori, muhkea … minä taas kuihtunut, laiha… ja haudan partaalla…

Hän ei jaksanut lopettaa; niin voimakkaat ja sydäntä särkevät nyyhkytykset tukahduttivat hänen äänensä, että hoitajatar huudahti lähtevänsä lääkäriä noutamaan; sillä, sanoi hän, tohtori pelkäsi enimmän juuri tuollaisia liikutuksia, jotka ennen pitkää tekevät lopun tyttöparasta.

Vähitellen muuttui tuo lujuus, jonka Arsène oli suuresta surustaan saanut, typeräksi herpoutumiseksi, jonka rouva de Piennes katsoi palautuvaksi tyyneydeksi. Hän jatkoi kehoituksiansa, vaan liikkumatonna pysyi Arsène, kuuntelematta ensinkään kaikkia noita kauniita ja hyviä syitä, joilla häntä koetettiin taivuttaa maallisesta rakkaudesta taivaallisen puoleen. Hänen silmänsä pysyivät kuivina ja hampaansa yhteen puristettuina. Sillä välin kuin suojelijatar puhui taivaasta ja tulevaisesta elämästä, ajatteli hän vain nykyistä. Maxin äkillinen tulo oli äkkiä herättänyt hänessä hullunkurisimpia illusiooneja, vaan rouva de Piennes oli haihduttanut ne vielä pikemmin. Muutaman minuutin onnellisen unelman jälkeen näki Arsène ainoastaan surullisen todellisuuden, joka hetkeksi oli jo unohtunut, vaan nyt tuntui sata kertaa hirmuisemmalta.

Lääkärit kertovat, että haaksirikkoiset nukahtaessaan keskellä kurnivaa nälkää näkevät unta ruokapöydistä ja hyvistä aterioista. Sitten heräävät he yhä masentuneempina toivoen, ett'eivät olisi nukkuneetkaan. Arsène kärsi jotakin samallaista kidutusta. Ennen vanhaan oli hän rakastanut Maxia niinkuin hän ylipäänsä voi rakastaa. Maxin kanssa olisi hän aina tahtonut mennä teaatteriin, tämän kanssa oli hänellä hauskin pienellä huvimatkalla maalle ja tästä puhui hän aina ystävättärilleen. Kun Max sitten matkusti pois, itki hän katkerasti; kuitenkin oli hän suostunut erään venäläisen kohteliaisuuksiin, jonka Max mielihyvällä oli hankkinut seuraajaksensa, tämä kun oli kohtelias mies, s.o. antelias.

Niinkauvan kuin Arsène voi elää hänenlaistensa tyttöjen hurjaa elämää, ei hänen rakkautensa ollut muuta kuin mieluisa muisto, joka välistä sai hänet huokailemaan. Hän muisteli sitä kuin muistelemme lapsuuden aikoja, joita emme kuitenkaan aio ruveta uusimaan. Mutta kun hän menetti rakastajansa, näki itsensä hyljätyksi ja tunsi kurjuutensa sekä häpeänsä koko taakan, niin jalostui vähitellen hänen rakkautensa Maxiin, sillä se oli kumminkin ainoa muisto, joka ei herättänyt katumusta tai omantunnon vaivoja. Se korotti häntä vielä omissakin silmissään ja mitä kurjemmaksi hän tunsi itsensä, sitä suuremmaksi kasvoi Max hänen mielikuvituksessaan. Minä olen ollut hänen lemmittynsä, hän on rakastanut minua, sanoi hän jonkunlaisella ylpeydellä niinä hetkinä, jolloin tuo iloinen elämä tuntui kovin vastenmieliseltä. Minturnen soilla kerrotaan Mariuksen rohkaisseen itseänsä hokemalla: minä olen voittanut kimbriläiset! Tämä rakastajatar — niin, nyt ei hän ollut enää sitäkään — voi vastustaa häpeän ja epätoivon tunteitaan ainoastaan yhdellä ainoalla muistolla: Max on rakastanut minua… Ja hän rakastaa minua vieläkin! Hetkisen oli hän voinut niin ajatella; vaan nyt oli häneltä riistetty muistotkin, hänen ainoa rikkautensa tässä maailmassa.

Sillä aikaa kuin Arsène makasi näissä surullisissa mietteissään, koetti rouva de Piennes kiihkoisesti todistaa hänelle, kuinka välttämätöntä hänelle oli luopua noista rikollisista erehdyksistä, kuten hän sanoi. Kovin kiivas ahdistaminen jättää asianomaisen melkein kylmäksi; ja niinkuin lääkäri haavaa käsitellessään käyttää tulta ja rautaa kuuntelematta potilaan tuskanhuutoja, niin jatkoi rouva de Piennes'kin tehtäväänsä säälimättömällä lujuudella. Hänen mielestään oli tuo aika, johon Arsène turvausi ikäänkuin itseänsä paetakseen, ainoastaan rikoksen ja häpeän aikaa, josta tämä juuri nyt oli puhdistumaisillaan. Hänen tuli kirota ja sydämmestään karkoittaa nuo muistot; ja tuo mies, jota Arsène piti turvanaan ja melkeinpä suojelushenkenään, ei saanut enää olla hänen silmissään muu kuin vaarallinen kanssarikollinen ja viettelijä, jota hänen piti paeta koko elämänsä ajan.

Sana viettelijä, jonka naurettavaisuutta tässä tapauksessa rouva de Piennes ei voinut käsittää, sai Arsènen melkein hymyilemään kyynelten läpi; vaan sitä ei hänen siveellinen suojelijansa huomannut. Tämä jatkoi vain säälimättä ylösrakennustaan ja lopetti parilla sanalla, jotka yhä lisäsivät tyttöraukan nyyhkytyksiä, nimittäin sanoilla: häntä ette te enää tule näkemään.

Lääkärin tulo ja sairaan täydellinen voimattomuus muistuttivat rouva de Piennes'lle, että hän oli tehnyt tarpeeksi. Hän puristi Arsènen kättä ja sanoi lähtiessään: rohkeutta vain, tyttöseni, Jumala ei ole teitä hylkäävä.

Yhden velvollisuuden oli hän nyt täyttänyt, vaan toinen vielä vaikeampi oli vielä jäljellä. Toinen rikollinen odotti häntä ja tämän sydän oli niinikään katumukselle avattava. Ja huolimatta uskostaan hurskaaseen tehtäväänsä, huolimatta siitä vaikutuksesta, joka hänellä kokemusten perustuksella oli Maxiin, samoin kuin siitä hyvästä ajatuksestakin, joka hänellä sydämmensä sisimmässä oli tästä hulivilistä, tunsi hän kuitenkin rinnassaan outoa ahdistusta ajatellessaan alkavaa ottelua. Ennen kuin tämä hirvittävä taistelu alkoi, tahtoi hän saada kaikki voimansa takaisin ja astui sen vuoksi kirkkoon rukoilemaan Jumalalta uutta intoa ajaakseen asiaansa.

Palatessaan kotiinsa kuuli hän hra de Sallignyn istuvan salongissa ja odottaneen häntä jo kotvan aikaa. Kalpeana, liikutettuna ja levottomana nousi hän tervehtimään. He istuutuivat. Max ei uskaltanut suutansa avata ja rouva de Piennes, joka varsinaisetta aiheetta tunsi itsensä liikutetuksi, pysyi niinikään kauvan äänetönnä katsellen vain salavihkaa uhriansa. Vihdoin hän alkoi.

— Max, sanoi hän, en tahdo nuhdella teitä…

Max kohotti ylpeästi päätänsä. Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja heti loi Max taas silmänsä maahan.

— Hyvä sydämmenne, jatkoi rouva de Piennes, sanoo teille tällä hetkellä enemmän kuin minä voin sanoa. Kaitselmus on tahtonut antaa teille opetuksen tällä tapauksella … ja minä toivon, olenpa vakuutettukin … ettei se vaikutuksetta jää.

— Hyvä rouva, keskeytti Max, minä tuskin tiedänkään, mitä on tapahtunut. Tuo onneton tyttö on heittäytynyt alas ikkunasta, kerrottiin minulle; vaan minä en ole niin turhamielinen … tahdoin sanoa: en liene niin kovaonninen … että minun täytyisi uskoa niiden suhteiden, joissa me ennen olemme olleet, saattaneen tyttöparan sellaiseen hulluun tekoon.

— Sanokaa paremminkin, Max, ettette te rikokseen antautuessanne aavistanut sen seurauksia. Silloin kun te houkuttelitte tuon nuoren tytön pois siveyden tieltä, ette te tullut ajatelleeksi hänen sen vuoksi vielä tekevän itsemurhan yrityksen.

— Mutta rouvaseni, huudahti Max joltisella kiivaudella, sallikaa minun huomauttaa, etten minä suinkaan ole vietellyt Arsène Guillot'a. Kun minä häneen tutustuin, oli hän jo valmiiksi vietelty. Hän on ollut lemmittyni, sitä en kiellä. Tunnustanpa senkin, että olen häntä rakastanut … niinkuin hänen kaltaistaan ylipäänsä voi rakastaa… Luulen hänenkin olleen minuun kiintynyt hiukan enemmän kuin muihin… Mutta jo aikoja sitten ovat kaikki suhteet meidän välillämme lakanneet ilman että hän olisi siitä suuresti valittanut. Kun viimeksi sain tietoja hänestä, lähetin hänelle rahaa; mutta hän ei osaa hoitaa rahoja… Häntä hävetti pyytää lisää, sillä hänellä on oma ylpeytensä hänelläkin… Kurjuus pakotti hänet vihdoin tuohon hirmuiseen tekoon… Olen ihan onneton… Mutta uudistan vielä kerran, hyvä rouva, ettei minulla kaiken tämän suhteen ole mitään, josta itseäni moittisin.

Rouva de Piennes rikkoi jonkun työpöydällä olevan pienen esineen ja jatkoi:

— Maailman silmissä olette te epäilemättä viaton ja ilman edesvastausta; mutta löytyy toinenkin moraali, Max, kuin maallinen ja sen sääntöjen mukaan haluaisin nähdä teidän ohjaavan elämätänne… Ehkä ette ole nyt siinä tilassa, että voisitte kuunnella minua. Jättäkäämme asia siis täksi kertaa. Tänään tahtoisin vain pyytää teiltä erään lupauksen, jota te epäilemättä ette tule kieltämään. Tuo onneton tyttö on taipuvainen katumukseen. Hän on kunnioittavasti kuunnellut erään arvossa pidetyn kirkonmiehen neuvoja, joka suostui käymään häntä katsomassa. Meillä on kaikilla toiveita hänestä. Teidän, teidän ei siis pidä enää käydä hänen luonansa, sillä hänen sydämmensä häilyy vieläkin hyvän ja pahan välillä eikä teillä, sen pahempi, ole halua ja tuskinpa lienee kykyäkään olla hänelle hyödyllisenä tässä parannuksessa. Jos näkisitte hänet jälleen, voisitte ehkä paljo vahingoittaa häntä… Sen tähden pyydän, että sanallanne lupaatte olla menemättä hänen luoksensa.

Max oli kerrassaan hämmästynyt.

— Te suostutte kai pyyntööni, Max? Jos tätinne eläisi, niin hän yhtyisi siihen kanssani. Kuvitelkaa, että hän sen tekeekin enkä minä.

— Hyvä Jumala, mitä pyydättekin minulta, rouvaseni! Mitä pahaa teen minä mielestänne tuolle tyttöraukalle? Vaatiihan päinvastoin velvollisuuteni, että minä … joka olen nähnyt hänet ilon päivinä, käyn häntä katsomassa sairauden, varsin vaarallisen sairauden aikana, jos saan luottaa siihen, mitä minulle on kerrottu?

— Epäilemättä … maailman moraalin mukaan, vaan ei minun. Mitä ankarampi tauti on, sitä vähemmän on teillä syytä mennä häntä tervehtimään.

— Mutta muistakaahan, hyvä rouva, hänen tilaansa … eihän hienoinkaan häveliäisyyden tunne voi loukkautua siitä, jos… Kuulkaas, rouva de Piennes, jos minulla olisi kituva koira ja jos tietäisin läsnäoloni tuottavan sille jotakin huojennusta, niin olisin mielestäni kovasydämminen ihminen antaessani hänen kuolla yksinään. Te, joka olette niin hyvä ja laupea, olette varmaankin samaa mielipidettä. Ajatelkaahan, hyvä rouva, olisinhan minä todellakin julma siinä tapauksessa?

— Juuri pyysin teiltä tätä hyvän tätinne ja meidän välisen ystävyytemme nimessä … nyt pyydän sitä tuon onnettoman tytönkin nimessä. Jos te häntä todellakin rakastatte…

— Voi! elkää yhdistäkö tuolla tavoin vallan erilaatuisia asioita. Uskokaa minua, hyvä rouva, minun on toden totta vaikeaa vastustaa teitä, olkoonpa sitten kysymys mistä tahansa; mutta luulin todellakin kunniani vaativan… Teitä ei miellytä tuo sana? Unohtakaa se sitten! Mutta sallikaa minun vuorostani rukoilla teitä, että säälistä tuota kovaosaista kohtaan … ja hiukan minuakin kohtaan… Jos olen rikkonut… jos olen ollut lisäsyynä hänen onnettomuuteensa …, niin onhan velvollisuuteni pitää huolta hänestä. Sydämmetöntä olisi jättää hänet juuri nyt. Sitä en voisi antaa anteeksi itselleni. En, en totisesti voisikaan! Te ette voi vaatia minulta sellaista, hyvä rouva…

— Hänestä pitävät muut kyllä huolen. Mutta vastatkaa minulle, Max: rakastatteko te häntä?

— Rakastan … rakastan … tai oikeammin, en rakasta. Se sana ei sovi tähän. Rakastaa, voi, sitä en tee. Etsin hänessä toisen, tukahdutettavan intohimon haihduttajaa… Se on teistä naurettavaa, käsittämätöntä? Teidän puhdas sielunne ei salli, että turvautaan tuollaisiin parannuskeinoihin… Mutta ei se kuitenkaan ole pahin tekoni maailmassa. Ellei meillä miehillä olisi mahdollisuutta näin haihduttaa intohimojamme … niin ehkäpä … ehkäpä olisin minä hänen sijastaan heittäytynyt akkunasta… Mutta en tiedä mitä puhunkaan elkääkä huoliko minua kuunnella … enhän ymmärrä tätä enää itsekään.

— Kysyin teiltä rakastatteko häntä, toisti rouva de Piennes maahan katsoen ja hiukan vitkastellen, sillä jos teillä olisi ystävyyttä häntä kohtaan, niin olisi teillä epäilemättä myöskin rohkeutta pahoittaa häntä hiukan ensin, voidaksenne sitten tuottaa hänelle sitä suuremman ilon. Tietysti olisi hänen vaikeaa olla teitä näkemättä; mutta vielä pahempaa olisi häiritä häntä juuri nyt siinä hengellisessä herätyksessä, johon hän ikäänkuin ihmeen kautta on joutunut. Hänen sielunsa autuus vaatii, Max, että hän unohtaa kerrassaan tuon ajan, jonka te läsnäolollanne taas virkistätte hänen muistossaan.

Max pudisti päätänsä mitään vastaamatta. Hän ei ollut uskovainen eikä puhe autuudesta, jolla oli sellainen mahti rouva de Piennes'een, vaikuttanut hetikään samassa määrässä häneen. Mutta tässä kysymyksessä ei ollut hyvä antautua kiistaan rouva de Piennes'n kanssa. Hän karttoikin aina näyttämästä tälle epäilyksiään ja vaikeni vielä tälläkin kertaa; vaan helposti näki, ettei hän suinkaan ollut vakuutettu asiasta.

— Voimmehan puhua asiasta maailmankin kannalta, jatkoi rouva de Piennes, jos te, paha kyllä, ette voi sitä muulta kannalta katsoa. Punnitkaamme asiaa vallan aritmeetillisesti. Teidän läsnäolostanne ei tytöllä ole mitään todellista hyötyä, vaan sen sijaan paljokin vahinkoa. No, päättäkää nyt itse!

— Hyvä rouva, virkkoi Max liikutettuna, luultavasti ette te enää epäile minulla olevan muita tunteita Arsènea kohtaan kuin … aivan luonnollista osanottoa. Mitä vaaraa siitä voisi olla? Ei mitään. Ettekö luota minuun? Luuletteko te minun tahtovan vahingoittaa teidän antamianne hyviä neuvoja? Voi, hyvä Jumala sentään, minäkö, joka vihaan surullisia kohtauksia ja pakenen niitä kuin ruttoa, minäkö koettaisin lähestyä kuolevaa naista rikoksellisissa aikeissa? Toistan sen teille vielä kerran, hyvä rouva, että tahdon olla hänen luonansa ainoastaan velvollisuuden tunnosta, tahdon sovittaa tekoni ja, jos niin haluatte, kärsiä rangaistukseni…

Viimeisiä sanoja kuullessaan kohotti rouva de Piennes päätänsä ja tuijotti puhujaan niin innostuneen näköisenä, että hänen kasvonsa saivat ihan yliluonnollisen ilmeen.

— Sovittaa tekonne, sanoitte te, ja kärsiä rangaistuksenne?… No, niin!… Tietämättänne noudatatte ehkä kutsumusta ylhäältä ja olette näin oikeassa vastustaessanne minua… Niin, minä suostun. Käykää tervehtimässä tuota tyttöstä ja tulkoon hänestä nyt keino sielunne pelastukseksi samoin kuin te olette vähällä ollut syöstä hänet kadotukseen.

Luultavasti ei Max ymmärtänyt yhtä hyvin kuin te, lukijattareni, mitä tuo kutsumus ylhäältä merkitsee. Rouva de Piennes'n äkillinen mielenmuutos kummastutti häntä; hän ei näet tiennyt, mikä sen vaikutti, ja pitikö hänen olla tuosta lopullisesta myöntymisestä kiitollinen tai ei; mutta tällä hetkellä hän vain koetti aavistella oliko hänen vastustuksensa todellakin vakuuttanut henkilöä, jota hän ei millään muotoa tahtonut suututtaa.

— Kuitenkin, Max, jatkoi rouva de Piennes vielä, pyydän tai oikeammin vaadin teiltä…

Hän pysähtyi hetkiseksi… Max nyökäytti päätänsä merkiksi siitä, että hän alistui kaikkeen.

— Vaadin, toisti rouva de Piennes, ettette käy häntä tervehtimässä muuten kuin minun seurassani.

Max näytti hämmästyvän, vaan ehätti heti vakuuttamaan, että hän tottelee.

— Minä en luota teihin täydellisesti, arveli rouva de Piennes hymyillen. Pelkään vieläkin, että voisitte turmella yritykseni ja minä tahdon onnistua siinä. Mutta minun katsantoni alaisena olette te päinvastoin hyvänä apuna ja toivonpa teidän alttiutenne tulevan hyvin palkituksi.

Näin sanoen ojensi hän Maxille kätensä. Sitten sopivat he, että Max kävisi seuraavana päivänä tervehtimässä Arsène Guillot'ta ja että rouva de Piennes menisi sinne häntä ennen valmistaakseen hänen tuloansa.

Te ymmärrätte hänen tarkoituksensa. Ensin oli hän luullut tapaavansa Maxin peräti katuvaisena ja voivansa Arsènen esimerkistä helposti saada tekstin kaunopuheiseen nuhdesaarnaan kaikkia huonoja intohimoja vastaan; mutta vastoin luuloa pudisti Max päältänsä kaiken edesvastauksen. Silloin täytyi muuttaa sotajuonta ja kun ratkaisevassa hetkessä pitää selittää toisin joku ennen mietitty lause, voi se käydä melkein yhtä vaaralliseksi yritykseksi kuin uuden sotasuunnitelman tekeminen odottamattoman rynnäkön aikana. Rouva de Piennes ei keksinyt mitään uutta manööveriä. Hän oli aikonut nuhdella Maxia, vaan olikin sen sijaan joutunut keskustelemaan hänen kanssansa sovinnaisuutta koskevasta kysymyksestä. Äkkiä juolahti hänelle mieleen uusi ajatus. Kanssa-rikollisen katumus on Maxia liikuttava, ajatteli hän. Rakastetun naisen kristillinen kuolema (ja paha kyllä ei tämän läheisyyttä enää voinut epäillä) on epäilemättä vaikuttava ratkaisevasti. Siinä toivossa oli hän äkkiä päättänyt myöntyä siihen, että Max sai jälleen nähdä Arsènen.

Hän sai täten lykätyksi aikomansa hengellisen manausyrityksenkin; sillä luulenpa jo maininneeni, että vaikka hän kiihkeästi toivoikin voivansa pelastaa tuon miehen, jonka erehdykset häntä niin surettivat, niin pelotti häntä sentään tahtomattansakin antautua hänen kanssansa niin vakavaan keskusteluun.

Hän oli toivonut paljo hyvästä asiastansa; menestyksestään ei hän ollut vielä varma ja ellei hän nyt onnistunut, täytyi hänen epäillä Maxin parannusta ja siis myöskin taipua muuttamaan tunteitansa häntä kohtaan. Ettei hän osaisi olla varoillaan noiden lapsuutensa ystävää kohtaan heränneiden tunteiden suhteen, oli ehkä paholainen hankkinut hänelle tekosyyksi tuon kristillisen toivomuksen. Viettelijälle kelpaavat kaikki aseet ja tuollainen menettely onkin hänelle omituista. Senpä vuoksi portugaalilainen sanookin niin sievästi: Tie h——ttiin on kivitetty hyvillä aikomuksilla.[12] Ranskalaiset taas sanovat sen olevan kivitetyn naisten kielillä, joka itse asiassa onkin samaa, sillä naiset tahtovat mielestäni aina hyvää.

Mutta palatkaamme kertomukseemme. Seuraavana päivänä meni rouva de Piennes siis turvattiansa katsomaan ja tapasi hänet heikkona ja masentuneena, mutta kuitenkin tyynempänä ja alistuneempana kuin mitä hän oli odottanut. Hän puheli hra de Sallignysta, mutta varovaisemmin kuin edellisenä iltana. Arsènen piti todenteolla kerrassaan irtautua hänestä, eikä ajatella häntä muuten kuin voidakseen paremmin surra heidän yhteistä sokeuttansa. Sitä paitsi piti hänen, ja siinä juuri olikin osa parannusta, näyttää katumustansa itse Maxillekin, antaa hänelle hyvä esimerkki täydellisen elämänmuutoksen kautta ja varmistaa hänelle sama omantunnon rauha, jonka hän, Arsène, itsekin oli saavuttanut. Näihin kristillisiin manauksiin ei rouva de Piennes unohtanut lisätä muutamia maallisiakin todistuskappaleita: sen esimerkiksi, että Arsènen piti edellä kaikkea harrastaa hra de Sallignyn parasta, jos hän todellakin tätä rakasti, ja että hän tällä menettelyllään saavuttaisi kunnioitusta tuon miehen puolelta, joka tähän saakka ei ollut voinut antaa hänelle oikeaa arvoa.

Koko tämän puheen ankaruus ja surullisuus katosi Arsènen mielestä vallan äkkiä, kun rouva de Piennes lopettaessaan ilmoitti, että hän saa jälleen nähdä Maxin ja että tämä piakkoin oli saapuva. Nähdessään kuinka hehkuva puna äkkiä nousi tytön jo aikoja sitten kärsimyksistä kalvenneille poskille ja kuinka omituinen loiste välähteli hänen silmissään tuon tiedon kuultua oli rouva de Piennes jo vähällä katua, että hän ollenkaan oli tähän yhtymykseen suostunut; mutta nyt ei hänellä enää ollut aikaa muuttaa päätöstänsä. Ne muutamat minuutit, jotka hänellä vielä olivat jäljellä siihen, kun Maxin piti saapua, käytti hän hurskaihin ja ankariin manauksiin; mutta niitä kuunteli Arsène nähtävällä hajamielisyydellä, hänellä kun oli täysi työ saada hiuksensa ja päähineensä rutistunut rusetti järjestykseen.

Kun hra de Salligny vihdoin saapui, koetti hän oikein väkisellä tekeytyä varman ja iloisen näköiseksi. Hän kyseli potilaan terveyden tilaa äänellä, jonka hän koki saada luonnolliseksi, vaikka se tuntui oudommalta kuin pahimman nuhan aikana. Eikä Arsènekaan puolestaan ollut sen luontevampi: soperteli vain jotakin, voimatta saada kokoon mitään oikeaa lausetta; kuitenkin tarttui hän rouva de Piennes'n käteen ja vei sen huulilleen ikään kuin kiittääkseen häntä. Mitä siinä sitten neljännestunnin kuluessa puheltiin, oli vain sellaista, mitä hämillään olevat ihmiset aina toisilleen sanovat. Ainoastaan rouva de Piennes säilytti tavallisen tyyneytensä taikka, oikeammin sanoen, paremmin valmistautuneena hän myöskin hallitsi itsensä paremmin. Usein vastaili hän Arsènen puolesta ja tämän mielestä tulkitsi hän sangen huonosti hänen ajatuksiansa. Keskustelun laimetessa huomasi rouva de Piennes sairaan yskivän kovasti ja muistutti hänelle, että lääkäri oli oikeastaan kieltänyt häntä puhumasta; kääntyen sitten Maxin puoleen arveli hän, että tämä tekisi paremmin, jollei hän kysymyksillään rasittaisi Arsènea, vaan mieluummin lukisi hänelle jotakin. Max kiirehtikin heti ottamaan kirjan käteensä ja vetäytyi akkunan luo, huone kun jo oli käynyt melkoisen hämäräksi. Lukiessaan ei hän sisällystä paljo käsittänyt, Arsène ei siitä epäilemättä ymmärtänyt juuri enempää hänkään, mutta suurella mielenkiinnolla näytti hän kuitenkin kuuntelevan. Rouva de Piennes teki jotakin käsityötä, jonka hän oli tuonut mukanaan, ja hoitajatar nipisteli itseään tuon tuostakin, ettei nukahtaisi. Rouva de Piennes'n katseet kulkivat lakkaamatta sängyn ja akkunan väliä eikä Argus satoine silmineen ole ikinä sen paremmin vartijan tointansa hoitanut. Muutamia minuutteja kuunneltuaan kumartui hän Arsènen puoleen ja kuiskasi hänelle hiljaa korvaan: kuinka hyvin hän lukee!

Arsène heitti häneen silmäyksen, joka ei juuri ollut sopusoinnussa hänen suunsa hymyn kanssa. — Niin, tosiaankin, vastasi hän.

Sitten ummisti hän silmänsä ja suuret kyynelpisarat vuosivat silmäripsien alta vierien alas poloisen poskille, ilman että hän edes näytti niitä huomaavan. Max taas ei koko aikana kääntänyt päätänsäkään.

Kun hän oli lukenut muutamia sivuja, keskeytti rouva de Piennes hänet sanoen Arsènelle:

— Nyt voimme jättää teidät lepäämään, lapsukaiseni, ja pelkäänpä, että jo olemme rasittaneet teitä. Tulemme taas pian katsomaan teitä.

Sitten nousi hän ylös ja Max hänen varjonaan samoin. Arsène hyvästeli häntä melkeinpä sinnepäinkään katsahtamatta.

— Olen tyytyväinen teihin, Max, sanoi rouva de Piennes, jota Max oli seurannut aina portille saakka, ja vielä enemmän tuohon tyttö parkaan, joka vihdoinkin näkyy resigneerautuneen. Ottakaa hänestä esimerkki.

— Kärsiä ja vaieta, onko se niin vaikea oppia, hyvä rouva?

— Etupäässä pitää oppia sulkemaan sydämmensä kaikilta huonoilta ajatuksilta.

Max sanoi hyvästit ja poistui nopeasti.

Kun rouva de Piennes seuraavana päivänä tuli Arsènen luo, tapasi hän tämän tarkastelemassa harvinaisista kukkasista solmittua kimppusta, joka oli asetettu pienelle pöydälle hänen sänkynsä viereen.

— Hra de Salligny lähetti nämä minulle, sanoi hän. Samalla käytiin täällä kysymässä minun terveyden tilaani. Itse hän ei tullut.

— Nuo kukkaset ovat sangen kauniita, virkkoi rouva de Piennes hiukan kuivasti.

— Pidin niin paljo kukkasista ennen, lausui sairas huoahtaen, ja hän totutti … hra de Salligny totutti minut oikein vaateliaaksi, hän kun aina etsi minulle mitä ihanimpia… Mutta en minä enää niistä välitä… Ne tuoksuvatkin liiaksi… Ottakaa te, rouva, tuo kimppunen; ei hän siitä pahastu, jos minä annan ne teille.

— Ei, rakas lapsi, onhan teidän ainakin hauska katsella niitä, virkkoi rouva de Piennes hellemmästi, sillä Arsène raukan peräti surullinen ääni oli häntä kovin liikuttanut. — Voinhan ottaa niistä tuoksuvaiset, pitäkää te kameeliat.

— En, en… Minä vihaan kameelioita… Ne muistuttavat minua ainoasta riidastamme … siltä ajalta, kun olin hänen kanssaan.

— Elkää muistelko enää noita hullutuksia, lapsukaiseni.

— Löysin eräänä päivänä, jatkoi Arsène katsoen tarkasti rouva de Piennes'en, hänen huoneessaan ihanan punertavan kameelian vesilasiin pistettynä. Yritin ottaa sen, vaan sitä hän ei sallinut. Vieläpä kielsi hän minua sitä koskettamastakin. Minä tahdoin toistamiseen ja aloin sättiä häntä. Mutta silloin lukitsi hän sen laatikkoonsa ja pisti avaimen taskuunsa. Siitäkös minä metelin nostin ja särinpä vielä erään porsliinivaasinkin, josta hän paljo piti. Ei sekään auttanut. Näin kyllä, että hän oli saanut sen joltakin säädylliseltä naiselta. Mutta keneltä, sitä en ole koskaan saanut varmasti tietää.

Puhuessaan katseli Arsène tarkasti, melkeinpä ilkeästi rouva de Piennes'ä, joka tahtomattansa loi silmänsä maahan. Seurasi jotenkin pitkä äänettömyys, jota ainoastaan sairaan vaikea hengitys häiritsi. Rouva de Piennes'lle johtui todellakin sekavasti mieleen eräs kameeliajuttu. Oltaessa kerran päivällisillä rouva Aubréen luona oli Max ilmoittanut hänelle saaneensa juuri tädiltänsä kukkasen syntymäpäivänsä johdosta ja pyytänyt häneltäkin pientä muistoa. Nauraen oli hän silloin irroittanut kameelian hiuksistaan ja antanut sen Maxille. Mutta kuinka kumman tavalla olikin noin vähäpätöinen seikka jäänyt hänen mieleensä? Rouva de Piennes ei voinut sitä käsittää. Hän oikein säikähti hämmästyksestä. Tuskin oli tuo hämmennys ohitse, kun Max astui sisään; rouva de Piennes tunsi punastuvansa.

— Kiitoksia kukkasistanne, sanoi Arsène; mutta ne tekevät pahaa minulle… Turhaan ne eivät siltä mene, annoin ne nimittäin rouvalle. Elkää puhelko kanssani, lääkäri kun on sen kieltänyt. Mutta tahdotteko olla hyvä ja lukea jotakin?

Max istuutui ja luki. Tällä kertaa ei luullakseni kukaan kuunnellut: kukin, myöskin lukija itse, seurasi omien ajatustensa juoksua.

Kun rouva de Piennes nousi lähteäkseen, oli hän unohtaa kukkaiskimpun pöydälle, mutta Arsène huomautti häntä siitä. Hän ottikin kukkaset, pahoitellen vaan itsekseen, että hän ehkä oli osoittanut jonkunlaista teeskentelyä siinä, ettei tuollaista vähäpätöisyyttä heti ottanut vastaan. Mitä pahaa tässä sitten voisi olla? ajatteli hän. Mutta tuota pahaa olikin jo tämän pienen kysymyksen tekeminen itselleen.

Pyyntöä odottamatta seurasi Max rouva de Pionnes'ä kotiin. Istuuduttuaan katselivat he molemmat eri tahoille ja vaikenivat kylläksi kauvan joutuakseen siitä vihdoin kumpikin hämilleen.

— Tuota tyttöraukkaa, sanoi viimein rouva, de Piennes, tulee minun todellakin sääli. Hänestä ei näytä enää toiveita olevan.

— Oletteko tavannut lääkäriä? ja mitä hän arvelee? kysyi Max.

Rouva de Piennes pudisti päätänsä.

— Ei hänellä enää ole monta päivää jäljellä tässä maailmassa. Tänä aamuna sai hän viimeisen voiteluksen.

— Hänen kasvojansa oli oikein surkea nähdä, sanoi Max poistuen erään akkunan luo arvatenkin voidakseen siten peittää liikutustansa.

— Kuolla hänen ijällään on epäilemättä julmaa, lausui rouva de Piennes vakavasti; mutta kuka tietää, eikö se olisi hänelle onnettomuudeksi, jos hän kauvemmin eläisi?… Pelastaessaan hänet epätoivoisesta kuolemasta on kaitselmus tahtonut suoda hänelle katumuksen aikaa… Se on suuri armonosotus, jonka hän nyt kyllä itsekin hyvin ymmärtää. Apotti Dubignon on häneen sangen tyytyväinen eikä häntä tarvitse niin surkutella, Max!

— En tiedä tarvitseeko ylipäänsä surkutella niitä, jotka nuorra kuolevat, vastasi tämä hiukan jyrkästi … minä ainakin haluaisin mielelläni kuolla nuorena. Mutta nähdä toisen kärsivän tuolla tavoin, se se minuun enimmän koskee.

— Ruumiilliset kärsimykset ovat usein hyödyllisiä sielulle…

Mitään vastaamatta meni Max toiseen päähän huonetta ja istahti erääseen hämärään nurkkaukseen, puoleksi paksujen verhojen peittoon. Rouva de Piennes ompeli tai oli ompelevinaan, silmät ompelukseen naulattuina; vaan hän oli tuntevinaan, kuinka Maxin katse koko ajan tähtäsi häntä. Tuon katseen, jota hän tahtoi välttää, luuli hän tuntevansa käsillään, olkapäillään, otsallaan. Vihdoin tuntui se pysähtyvän hänen jalkateräänsä, jonka hän kiireesti vetäsi hameensa alle. Ehkä siinä sentään on jotakin totta, mitä sanotaan magneettisesta virtauksesta.

— Tehän tunnette amiraali de Rignyn, hyvä rouva? kysyi Max äkkiä.

— Tunnen vähän.

— Tulen ehkä piankin pyytämään teiltä pientä palvelusta … suosituskirjettä, hänelle…

— Miksi sitten?

— Olen näinä viime päivinä tehnyt kaikellaisia suunnitelmia, jatkoi Max väkinäisellä iloisuudella. Koetan tässä parantaa itseäni ja tehdä edes jonkunkaan kristillisen hyväntyön; mutta kun en tahdo saada selville, mistä aloittaa…

Rouva de Piennes heitti häneen jotenkin ankaran silmäyksen.

— Ja tällaiseen päätökseen olen vihdoin pysähtynyt, jatkoi Max. Paha kyllä en ole käynyt sotakoulua, vaan voineehan sellaista oppia. Kivääriä osaan kuitenkin käyttää aika hyvin … ja, kuten minulla juuri oli kunnia sanoa teille, tunnen minä nyt erityisen halun lähteä Kreikkaan ja koettaa siellä tehdä loppu ainakin muutamasta turkkilaisesta — kristinopin kunniaksi.

— Kreikkaan! huudahti rouva de Piennes työnsä pudottaen.

— Niin, Kreikkaan. Täällä ei minulla tule tehdyksi mitään, minulla on vain ikävä; mihinkään en kelpaa enkä osaa mitään hyödyllistä toimittaa. Eikä koko maailmassa löydy ainoatakaan ihmistä, joka minusta jotakin välittäisi. Miks'en siis lähtisi leikkaamaan laakereita tai kaatumaan hyvän asian vuoksi? Muuten en keksi itselleni mitään muutakaan tietä kunniaan tai Muiston temppeliin, jonne halulla tahtoisin minäkin. Kuvitelkaapa, hyvä rouva, kuinka suuri kunnia minulle tapahtuisi, jos eräänä kauniina päivänä luettaisiin sanomalehdissä: "Tripolitsasta kirjoitetaan, että hra Max de Salligny, tuo nuori toivorikas helleeniläisystävä…" — sanomalehdessä voi kyllä tällaista minustakin sanoa — "että toivorikas helleeniläisystävä on kaatunut innostuksensa uhrina uskon ja vapauden pyhää asiaa puolustaessaan. Julma Kurshid-pasha on siihen määrään unohtanut kaiken säädyllisyyden, että on lyöttänyt häneltä pään poikki…" Sillä, nähkääs, pää se minulla kaikkein mielestä onkin huonointa, eikö totta, hyvä rouva?

Ja hän nauroi oikein hillittömästi.

— Puhutteko te oikein vakavassa aikomuksessa, Max? Aiotteko todellakin lähteä Kreikkaan?

— Ihan todella, rouva hyvä, mutta tietysti koetan menetellä niin, että kuolinkertomukseni ilmestyy niin myöhään kuin mahdollista.

— Mitä te Kreikassa tekisitte? Onhan kreikkalaisilla kylläksi sotamiehiä… Teistä tulisi kyllä hyvä sotilas, siitä olen varma; mutta…

— Mainio jääkäri, viisi jalkaa ja kuusi tuumaa pitkä, huudahti Max seisoalleen nousten. — Kreikkalaiset olisivat kovin tuhmia, elleivät tällaisesta vapaehtoisesta huolisi. Vallan leikittä puhuen, sanoi hän pudottautuen takaisin nojatuoliin, on tämä luullakseni viisainta, mitä tehdä voin. Pariisiin en enää voi jäädä (hän lausui nämä sanat jotenkin kiivaasti); täällä olen minä onneton ja teen pelkkiä tyhmyyksiä… Minulla ei ole tarpeeksi voimia vastustaakseni… Mutta voimmehan siitä toiste puhua, sillä vallan äkkiä en sentään lähde … mutta lähden minä kyllä… Niin, minun täytyy, sen olen itselleni pyhästi vannonut. — Tiedättekös, että olen nyt parina viime päivänä opiskellut kreikkaa? Zoë mou sas agato. Se on kaunista kieltä, eikö totta?

Rouva de Piennes oli lukenut Byronia ja muisti nuo kreikkalaiset sanat, jotka ovat loppuvärssynä eräässä hänen pikkurunossaan. Kuten tunnette, on hän ne muistutuksessa kääntänyt näin: "Oi elämäni, minä rakastan teitä". Se on tuon maan kohteliaita puhetapoja. Rouva de Piennes sadatteli hyvää muistiansa eikä suinkaan kysellyt, mitä nuo kreikkalaiset sanat merkitsivät; hän pelkäsi vain Maxin näkevän hänen kasvoistaan, että hän ne ymmärsi. Max oli lähestynyt piaanoa ja ikään kuin sattumalta näppäimiä kosketellen löi hän muutamia surumielisiä akordeja. Äkkiä tarttui hän sitten hattuunsa ja kääntyi rouva de Piennes'en päin kysyen oliko tämän aikomus mennä tänä iltana rouva Darsenayn luo.

— Luultavasti, vastasi hän hiukan vitkastellen. Max puristi hänen kättänsä jäähyvästiksi ja poistui heti kohta jättäen rouva de Piennes'n sellaiseen kiihoittuneeseen mielentilaan, jommoista tämä ei vielä ikinä ollut tuntenut.

Kaikki hänen ajatuksensa olivat hämmennyksissä ja seurasivat toisiaan niin nopeasti, ettei hän ehtinyt niitä miettiä ainoatakaan. Ne olivat hänestä kuin tuollainen myötäänsä uudistuva ja katoava kuvasarja, minkä näemme täyttä vauhtia kiitävän pikajunan akkunasta. Ja samoin kuin silmämme junan kiivaimminkin kiitäessä kuitenkin ehtii huomata läpikuljettujen seutujen yleisluonteen, vaikk'ei yksityisseikkoja voi erottaakaan, samalla tavoin tunsi rouva de Piennes keskellä noiden hyökkäävien ajatustensa sekamelskaa omituista pelkoa: hänestä tuntui kuin olisi hän liukunut alas jyrkkää rinnettä suoraa päätä hirvittäviä kuiluja kohti. Että Max häntä rakasti, sitä ei hän enää voinut epäillä. Tämä rakkaus (rouva de Piennes kutsui sitä ihastukseksi) oli jo pitkä-ikäinen; mutta näihin saakka ei se ollut hänen rauhaansa häirinnyt. Hänenlaisen jumalisen naisen ja Maxin tapaisen elostelijan välillä oli hänen mielestään ylipääsemätön muuri, joka aina ennen oli tehnyt hänet niin turvalliseksi. Vaikka se tieto soikin hänelle jonkunlaista tyydytyksen tai turhamielisyyden nautintoa, että hän oli voinut herättää vakavan tunteen niin kevytmielisessä miehessä kuin Max hänen mielestään oli, niin ei hän sentään ollut koskaan voinut uneksiakaan, että tämä ihastus kerran voisi käydä vaaralliseksi hänen sielunsa rauhalle. Mutta nyt kun tuo hulivili oli tasautunut, alkoi hän sellaista mahdollisuutta peljätä. Maxin parannus, jota hän piti omana ansionansa, näytti siis koituvan heille molemmille yhteiseksi huolten ja taistelujen aiheeksi. Tällä kertaa koetti hän vakuuttaa itselleen, etteivät nuo hänen aavistamansa vaarat kuitenkaan olleet todenteolla perusteltuja. Tuo äkkiä päätetty matka ja tuo ilmeinen muutos hra de Sallignyn käytöstavassa olivat ehkä parhaiten selitettävissä Maxissa vieläkin kyteväksi rakkaudeksi Arsène Guillot parkaan. Mutta kuinka omituista! Juuri tuo ajatus oli rouva de Piennes'stä mahdottomampi kärsiä kuin kaikki muut ja melkeinpä tuntui se hänestä helpotukselta, kun hän sai todistaa itselleen tämän olettamuksen vallan epätodennäköiseksi.

Koko sen illan vietti rouva de Piennes luoden itselleen tällaisia mielikuvituksia, jotka hän sitten aina repi maahan — alkaaksensa niitä taas uudelleen rakennella. Rouva Darsenayn luo ei hän tahtonut mennä ja ollaksensa ihan varma päätöksensä täytäntöön panosta, lähetti hän kuskinsakin kaupungille ja ilmoitti aikovansa mennä aikaiseen levolle. Mutta niin pian kuin hän oli tehnyt tämän suurenmoisen päätöksensä, jota hän nyt ei enää voinut purkaa, tuntui se hänestä arvottomalta heikkoudelta ja kadutti häntä. Varsinkin pelkäsi hän, että Max aavistaisi oikean syyn siihen; ja kun hän ei omissa silmissään voinut peitellä todellista syytä poisjäämiseensä, alkoi hän jo pitää itseänsä kuin rikollisena, sillä jo tällainen erikoismenettely hra de Sallignyn suhteen näytti hänestä rikokselta. Rouva de Piennes rukoili kauvan, mutta mitään lohdutusta ei hän siitä saanut. En tiedä milloin hän vihdoin nukahti, mutta varmaa vain on, että kun hän taas heräsi, olivat hänen ajatuksensa yhtä hämmennyksissä kuin edellisenäkin iltana ja yhtä mahdoton oli hänen nytkin tulla mihinkään rauhoittavaan päätökseen.

Aamiaista syödessään luki hän eräässä sanomalehdessä, että joku turkkilainen pasha oli ryöstänyt muutaman kaupungin Rumiiliassa. Naiset ja lapset oli murhattu; joukko vapaehtoisia helleeniläisystäviä oli joko ase kädessä kaatunut tai hirveitä kidutuksia kärsittyään vitkaan henkensä heittänyt. Tämä sanomalehtikirjoitus ei juuri enentänyt rouva de Piennes'n mieltymystä tuohon Kreikan matkaan, jolle Max nyt valmistelihe. Hän mietiskeli juuri suruissaan lukemiansa asioita, kun palvelusneitsyt toi hänelle kirjeen Maxilta. Eilen illalla oli tämä ollut rouva Darsenayn luona ja oli hänellä siellä ollut sangen ikävä. Levottomana siitä, ettei hän tavannut siellä rouva de Piennes'ä kyseli hän nyt kirjeellisesti tämän vointia ja mihin aikaan tämän oli aikomus mennä Arsène Guillot'n luo. Rouva de Piennes'llä ei ollut rohkeutta kirjoittaa vastaukseksi; hän käski vain ilmoittaa viestintuojalle, että hän menee sinne samaan aikaan kuin ennenkin. Mutta heti sen jälkeen pisti hänen päähänsä mennä sinne nyt heti päästäksensä tapaamasta Maxia; järkiperäisesti asiaa punnittuaan tuntui tämä sentään hänestä vielä lapsellisemmalta ja häpeällisemmältä valheelta kuin hänen eilinen heikkoutensa, Hän rohkaisi siis itsensä, luki innolla rukouksensa ja kun tavallinen aika joutui, lähti hän ulos ja astui varmin askelin Arsènen kammariin.