III.
Rouva de Piennes tapasi tyttö raukan kovin surkuteltavassa tilassa. Nähtävästi oli hänen loppunsa jo lähellä: eilisestä oli tauti näet hirvittävässä määrässä edistynyt. Hänen hengityksensä oli enää vain surullista huohotusta ja rouva de Piennes'lle kerrottiin, että tyttö paralla oli aamupäivän kuluessa ollut useita hourailun kohtauksia eikä lääkäri luullut hänen enää huomispäiväänkään elävän. Arsène tunsi kuitenkin suojelijattarensa ja kiitti häntä siitä, että hän oli tullut.
— Ei teidän enää tarvitse väsyä noustessanne minun rappusiani, sanoi hän lopuksi sammuvalla äänellä.
Jokainen sana näytti vaativan tuskallisia ponnistuksia ja vievän häneltä viimeisetkin voimat. Täytyi oikein kumartua hänen vuoteensa yli voidakseen kuulla mitä hän sanoi. Rouva de Piennes oli tarttunut hänen käteensä; se oli jo kylmä ja ikäänkuin hengettömän jäsen.
Pian saapui Maxkin ja läheni hiljaa kuolevaisen vuodetta. Rouva de Piennes nyökkäsi hänelle hiukan päällänsä ja huomatessaan hänellä kädessä kotelon sisässä olevan kirjan, kuiskasi hän tuskin kuultavasti: "Tänään ei teidän tarvitse lukea". Sitten heitti hän silmäyksen tuohon kirjaseen ja näki sen olevan Kreikan kartan, jonka Max oli tullessaan ostanut.
Apotti Dubignon, joka oli ollut Arsènen luona aamusta alkaen, huomasi kuinka nopeasti sairaan voimat vähenivät ja tahtoi sen vuoksi käyttää potilaan viimeiset hetket hänen sielunsa pelastukseksi. Hän pyysi Maxia ja rouva de Piennes'ä hiukan loittonemaan ja puheli, kumartuen tuon kärsimysten vuoteen yli, tyttö paralle niitä lohdutuksen vakavia sanoja, joita uskonnolla tällaisia tapauksia varten aina on käytettävänään. Rouva de Piennes rukoili polvillaan eräässä nurkassa huonetta ja Max seisoi akkunan luona ikään kuin patsaaksi muuttuneena.
— Te annatte siis anteeksi kaikille kanssaihmisillenne, jotka ovat teitä vastaan rikkoneet, tyttöseni? kysyi pappi liikutetulla äänellä.
— Annan! … tulkoot he onnellisiksi! vastasi kuolevainen ponnistaen voimiansa saadakseen sanansa kuuluville.
— Uskottekos te Jumalan kaikkivaltiaan laupeuden päälle, tyttöseni? kysyi taas pappi. — Katumus avaa taivaan portit.
Muutamia minuutteja vielä jatkoi apotti harrasta keskusteluaan; äkkiä hän sitten lakkasi, tietämättä varmuudella, oliko hänellä edessään elävä ihminen vaiko kuollut ruumis. Rouva de Piennes nousi hiljaa seisoalleen ja jokainen pysyi hetkisen liikkumatonna tarkastaen ahdistuksella Arsènen sinertäviä kasvoja. Hänen silmänsä olivat ummessa. Kaikki pidättivät henkeänsä, etteivät vain häiritsisi sitä kauheata unta, johon hän ehkä jo oli vaipunut, ja yöpöydälle asetetun kellon heikko naksutus kuului selvästi tässä äänettömyydessä.
— Hän on mennyt, neiti raukka! sanoi vihdoin hoitajatar pidettyänsä nuuskarasiansa kantta Arsènen huulia vasten; näettehän, ettei lasi ole himmennyt. Hän on kuollut.
— Lapsi raukka! huudahti Max heräten siitä horroksesta, johon hän näytti vaipuneen. Mitä onnea on hänelläkin elämässään ollut?
Ikään kuin hänen äänestänsä havahtuneena avasi Arsène äkkiä silmänsä.
— Olen rakastanut! kuiskasi hän painuneella äänellä, liikuttaen sormiansa ja näyttäen tahtovan ojentaa käsiänsä. Max ja rouva de Piennes olivat molemmat tulleet lähemmäs ja tarttuivat nyt kumpikin hänen käsiinsä.
— Olen rakastanut, toisti kuolevainen surullisesti hymyillen.
Ne olivatkin hänen viimeiset sanansa. Vielä kauvan aikaa sen jälkeen pitelivät Max ja rouva de Piennes hänen kylmiä käsiänsä uskaltamatta luoda ylös katsettaan…