VIII.
Lukijan ja kirjan tekijän kaksinpuhelu.
Herra kirjailija, oi kuinka mainio tilaisuus teillä tässä onkaan luoda kuvia! Ja mitä kuvia! Te olette aikeissa mennä Madridrin linnaan hovin keskuuteen. Ja minkä hovin? Näytättehän sen meille, tuon ranskalais-italialaisen hovin? Tutustuttakaa meidät, toiseen toisensa perästä, kaikkiin niihin luonteisiin, jotka kohoavat yli muitten. Kuinka paljon saammekaan oppia! ja kuinka mielenkiintoinen täytyykään niin monen suuren henkilön keskuudessa vietetyn päivän olla!
— Voi arvoisa lukijani, mitä minulta pyydättekään? Toivoisin kovin kykeneväni kirjoittamaan Ranskan historian; en tahtoisi sepittää mitään taruja. Mutta sanokaapa minulle, miksi tahdotte minua tutustuttamaan teitä ihmisiin, joilla ei ole määrä olla ollenkaan mitään osaa romaanissani.
— Mutta siinä te teette aivan väärin, ettette anna heidän näytellä siinä mitään osaa. Mitä! Te muutatte minut vuoteen 1572, ja pyritte sivuuttamaan niin monen huomattavan miehen kuvat! No niin, ei mitään epäröimisiä eikä empimisiä. Alkakaa; minä annan teille ensimmäisen lauseen: Salongin ovi aukeni, ja näkyviin…
— Mutta, arvoisa lukija, Madridin linnassa ei ollut salonkia; salongit tuota…
— No niin! Suuri sali oli täynnä väkeä … j.n.e. jonka keskuudessa huomattiin … j.n.e.
— Mitä siellä sitten pitäisi huomata?
— No ensiksikin, Kaarle IX, hitto vieköön!
— Toiseksi?
— Seis nyt. Kuvatkaahan ensinnä hänen pukuaan, sitten saatte luoda minulle kuvan hän ruumiillisesta ja vihdoin henkisestä olemuksestaan. Kaikki romaanikirjoittajathan tekevät meidän päivinämme sillä tavalla.
— Hänen pukunsako? Hän oli puettu metsästyspukuun, suuri metsästystorvi kaulassa.
— Olettepa kovin niukkasanainen.
— Mitä hänen ruumiilliseen olemukseensa tulee … odottakaapas… Mutta totta tosiaan, olisi hyvä jos kävisitte katsomassa hänen rintakuvaansa Angoulême-museossa. Se on toisessa salissa, n:o 98.
— Mutta herra kirjailija, minä asun maaseudulla; pitäisikö minun lähteä suinpäin Parisiin katsomaan yhtä Kaarle IX rintakuvaa?
— No niin! kuvitelkaahan mielessänne sangen sopusuhtaista nuorta miestä, jonka pää on hieman syvällä hartioitten välissä, ja joka kurottaa kaulaansa ja pitää otsaansa vinosti eteenpäin ojennettuna. Nenä on paksunpuoleinen; huulet ovat ohuet ja pitkät, ylähuuli alahuulta paljon pitemmällä; ihonsa väri on kalpea, ja hänen suuret silmänsä eivät koskaan katso suoraan siihen henkilöön, jota hän puhuttelee. Loppujen lopuksi, hänen silmiinsä ei ole kirjoitettu Pärttylin yötä, eikä mitään muutakaan sentapaista, hänen kasvojensa ilme on yksinkertaisesti pikemminkin tyhmä ja hermostunut kuin kova ja julma. Saatte hänestä sangen sattuvan kuvan kun ajattelette nuorta englantilaista, joka astuu yksin suureen saliin, jossa koko muu seura on jo istuutunut. Hän kulkee pitkin upeasti koristettujen naisten muodostamaa kujaa, jotka vaikenevat hänen heidät sivuuttaessa. Hän on vähällä sotkeutua yhden puvun laahukseen, toisen tuolia hän tyrkkää ja niin hän suurella vaivalla pääsee talon emännän luo; ja silloin vasta hän huomaa, että hän vaunuista noustessaan on koskettanut pyörään hihansa ja saanut siihen lokaa. — Aivan varmasti te olette nähnyt sellaisia pelästyneitä kasvonilmeitä; ehkäpä itsekin olette katsahtaneet peiliin, ennenkuin seuraelämässä liikkuminen on saanut esiintymisenne aivan varmaksi.
— Entä Katariina di Medici?
— Katariina di Medicikö? Kas vietävä kun en ollenkaan tullut häntä ajatelleeksi. Luulen kirjoittavani hänen nimensä viimeistä kertaa; hän on lihava, vielä verevä nainen, joka, kuten sanotaan, on hyvin säilynyt ikäisekseen, hänellä on paksu nenä ja tiukasti yhteenpuristetut huulet kuten meritaudin ensimäisiä oireita tuntevalla. Hänen silmänsä ovat puoleksi ummessa, hän haukottelee yhtä myötäänsä; hänen äänensä on yksitoikkoinen, ja sen sävy on sama, sanoopa hän sitten Ah! kuka minut vapauttaisi tuosta vihatusta bearnittaresta? tai Madeleine, antakaa sokeroitua maitoa napolilaiselle koiralleni!
— Hyvä! Mutta pankaapa hänet puhumaan vähän merkittävämpiä sanoja. Hänhän on hiljattain antanut myrkyttää Johanna d' Albret'n, sellaista ainakin huhutaan, ja pitäisihän sen jollain tavoin tulla näkyviin.
— Ei ollenkaan; sillä jos sen saattaisi jotenkin huomata, niin missä sitten olisi hänen niin kuuluisa teeskentelytaitonsa? — Tänä kyseessä olevana päivänä hän muuten, siitä olen hankkinut varmat tiedot, puhui ainoastaan kauniista ilmasta.
— Entä Henrik IV? Entä Navarran Margareetta? Osoittakaa meille
Henrik, tuo hieno ja kohtelias ja ennen kaikkea hyvä mies,
Margareetta, joka sujauttaa hovipojan käteen rakkauskirjeen, kun taas
Henrik puolestaan puristaa jonkun Katariinan hovinaisen kättä.
— Mitä Henrikiin tulee, niin ei kukaan voisi aavistaa että tuossa huimapäisessä pojassa piilee sankari ja Ranskan tuleva kuningas. Hän on jo unohtanut äitinsä, joka oli kuollut vasta pari viikkoa sitten. Hän puhuu vain ratsupalvelijalle, syventyneenä perinpohjaiseen keskusteluun liikkeelle ajettavasta hirvestä. Vapautan teidät siitä, etenkin jos — kuten toivon, — ette ole metsästäjä.
— Entä Margareetta?
— Hän oli hieman pahoinvoipa ja pysytteli huoneessaan.
— Soma tapa suoriutua hänestä. Entä Anjoun herttua? entä prinssi de
Condé? ja Guisen herttua? ja entä Tavannes, Retz, La Rochefoucauld,
Teligny? entä Thoré? ja Mery? ja niin monet muut?
— Totta tosiaan, tehän tunnette heidät paremmin kuin minä. Minä puhun teille ystävästäni Mergystä.
— Ah! Huomaan etten löydä romaanistanne sitä mitä siitä etsin.
— Pelkäänpä niin käyvän.