XVI.
Lupaus.
Amphitryon.
Ah! de grâce, cessons, Alcmène, je vous prie,
Et parlons serieusement.
Molière, Amphitryon.
Kului kaksi päivää ilman että vale-espanjatar antoi mitään tietoja itsestään. Kolmantena päivänä veljekset kuulivat, että rouva de Turgis oli saapunut edellisenä iltana Parisiin ja että hän samana päivänä tulisi varmasti tervehdyskäynnille leskikuningattaren luo. Heti he läksivät Louvre'en ja tapasivat hänet eräässä salissa, joukko hovinaisia ympärillään, joiden kanssa hän jutteli. Mergyn näkeminen ei tuntunut herättävän hänessä pienintäkään mielenliikutusta. Ei keveinkään punerrus luonut väriä hänen tavattoman kalpeille poskilleen. Heti Mergyn nähtyään hän nyykäytti tälle päätään kuin vanhalle tutulle, ja ensimäiset kohteliaisuudet vaihdettua hän sanoi Bernardille, kumartuen kuiskaamaan tämän korvaan:
— Nyt varmaankin, niin toivon, teidän hugenottinen itsepäisyytenne on ruvennut hiukan horjumaan? Tarvittiin todellakin ihmeitä teidän käännyttämiseksenne.
— Kuinka niin?
— Mitä? ettekö ole saanut tuntea omassa itsessänne pyhäinjäännösten voiman ihmeellisiä vaikutuksia?
Mergy hymyili epäuskoisen näköisenä.
— Sen kauniin käden muisto, joka minulle antoi tuon pienen rasian, ja se rakkaus, jonka se minussa herätti henkiin, tekivät voimani ja taitavuuteni kaksinkertaisiksi.
Nauraen kreivitär uhkasi häntä sormellaan.
— Te rupeette nenäkkääksi, herra kornetti. Tiedättekö oikein kelle puhutte?
Puhuessaan rouva de Turgis riisui hansikkaan kädestään järjestääkseen hiuksiaan ja Mergy katsoi tarkkaan hänen kättään, ja kädestä hän siirsi katseensa kauniin kreivittären niin eloisiin ja melkein ilkeihin silmiin. Nuorukaisen hämmästys sai tämän purskahtamaan nauruun.
— Mikä teitä naurattaa?
— Entä te, mitä te minua noin katsotte hämmästyneen näköisenä?
— Suokaa anteeksi, mutta muutaman päivän olen tavannut pelkkiä kummastuksen aiheita.
— Todellakin! Sepä on varmaan mukavaa. Kertokaa meille sitten heti jokin niistä ihmeellisistä seikoista, joita teille sattuu joka hetki.
— En voi puhua teille niistä nyt enkä tässä paikassa. Olen muuten säilyttänyt mielessäni erään espanjalaisen mietelauselman, joka minulle opetettiin kolme päivää sitten.
— Minkä mietelauseen?
— Yhden ainoan sanan: Callad.
— Mitä se merkitsee?
— Mitä! ettekö osaa espanjaa? Mergy kysyi, tarkaten häntä mitä tarkimmin.
Mutta kreivitär kesti koetuksen osoittamatta millään tavoin ymmärtävänsä Mergyn sanoihin kätkettyä ajatusta; vieläpä nuoren miehen katsekin, jonka hän ensin oli kiinnittänyt rouva de Turgis'n silmiin, painui kohta alas, ja hänen täytyi itselleen myöntää, etteivät hänen silmänsä kyenneet kestämään sen silmäparin katsetta, jota hän oli uskaltanut uhmata.
— Lapsuusaikanani, kreivitär vastasi täydelleen välinpitämättömällä äänellä, minä osasin muutamia sanoja espanjaa, mutta luulen ne nyt jo unohtaneeni. Siispä puhukaa minulle ranskaa jos tahdotte että ymmärtäisin teitä. No niin, mitä mietelauselmanne merkitsee?
— Se käskee olemaan vaitelias, arvoisa rouva.
— Totta tosiaan! nuorten hovimiestemme pitäisi omaksua se tunnuslauseekseen, etenkin jos he pystyisivät toteuttamaan sen käytännössä. Mutta tehän olette hyvin oppinut! herra de Mergy. Kuka teille on opettanut espanjaa? Voinpa lyödä vetoa siitä että se on ollut nainen.
Mergy katsoi häntä hellästi ja hymyillen. — Osaan espanjaa vain muutamia sanoja hän sanoi hiljaa, ja ne on rakkaus syövyttänyt sydämeeni.
— Rakkaus! kreivitär matki häntä ivallisesti.
Kun rouva de Turgis puhui hyvin kuuluvalla äänellä, niin useat hovinaiset tämän sanan kuullessaan käänsivät päätään ikäänkuin kysyäkseen mistä oli puhe. Vähän harmissaan kreivittären pilkkailusta ja tyytymätönnä siitä, että näki itseään sillä tavoin kohdeltavan Mergy otti taskustaan espanjankielisen kirjeen, jonka vanha eukko oli hänelle antanut, ja sanoi, ojentaen sen kreivittärelle:
— Aivan varmaan te olette yhtä oppinut kuin minäkin, ja te ymmärrätte vaivatta tämän espanjalaisen kirjoituksen.
Diana de Turgis otti lippusen, luki sen tai oli lukevinaan, ja täyttä kurkkua nauraen hän antoi sen lähinnä seuraavalle hovinaiselle.
— Kuulkaa, rouva de Châteauvieux, lukekaapas tämä rakkauskirje, jonka herra de Mergy on vasta saanut rakastajattareltaan ja jonka hän mielellään tahtoisi uhrata minulle, sikäli nim. kuin hän itse sanoo. Mutta se on parasta koko jutussa, että tunnen sen käden, joka tämän on kirjoittanut.
— Sitä minä en ollenkaan epäile, Mergy sanoi vähän äreästi mutta yhä hiljaa.
Rouva de Châteauvieux luki kirjelipun, rupesi nauramaan ja antoi sen eräälle herrasmiehelle, tämä taas toiselle, eikä hetkisen kuluttua koko salissa ollut ainoatakaan, joka ei olisi tiennyt kuinka hyvissä väleissä Mergy oli erään espanjattaren kanssa.
Kun naurunpurskahdukset olivat hiukan vaimenneet, niin kreivitär kysyi Mergyltä ivallisen näköisenä, tokko hän piti kauniina naista, joka tuon kirjelipun oli kirjoittanut.
— Kautta kunniani, jalo rouva, minusta hän ei ollut vähemmän kaunis kuin te itse.
— Taivas varjelkoon! mitä te puhutte? Hyvänen aika sentään. Mutta teidän on täytynyt nähdä hänet ainoastaan yöllä; sillä tunnen hänet hyvin, ja … totisesti! saan onnitella hyvän onnenne johdosta!
Ja hän rupesi nauramaan yhä äännekkäämmin.
— Parahin kreivitär, virkkoi rouva de Châteauvieux, sanokaa toki meille tämän espanjattaren nimi, jolla on onni omistaa hra de Mergyn sydän.
— Ennenkuin mainitsette rakastajattarenne nimen, niin pyydän teitä, herra de Mergy, sanomaan näitten naisten kuullen, oletteko nähneet rakastettuanne päivänvalossa?
Mergy oli todellakin pahemmassa kuin pulassa, ja hänen hermostuneisuutensa ja harminsa kuvastuivat sangen hullunkurisen näköisinä hänen kasvoillaan. Hän ei vastannut mitään.
— Asiaa enempää selailematta, kreivitär sanoi, tämän kirjeen on lähettänyt senora dona Maria Rodriguez; tunnen hänen kirjoituksensa yhtä hyvin kuin oman isäni käsialan.
— Maria Rodriguoz! huusivat kaikki naiset nauraen.
Maria Rodriguez oli yli viidenkymmenen vanha nainen. Hän oli ollut siveydenvartijana Madridissa. Millä tavalla hän oikein oli joutunut Ranskaan, sitä ei kukaan tarkkaan tiennyt yhtä vähän kuin sitäkään, mitä ansioita hänen oli siitä kiittäminen että Margareta de Valois oli ottanut hänet taloonsa. Ehkäpä Margareta tahtoi pitää moista hirviötä lähellään, jotta hänen sulonsa vielä, tuohon toiseen verrattuna, pääsivät esiintymään edukseen, niinkuin maalaritkin ovat usein piirtäneet samalle kankaalle jonkin aikansa kaunottaren muotokuvan ja tämän kääpiön irvikuvan. Kun dona Rodriguez näyttäytyi Louvressa, niin hän huvitti kaikkia hovinaisia mahtipontisella olemuksellaan ja iänikuisen vanhanaikaisilla puvuillaan.
Mergy tunsi selkäpiitään karmivan. Hän oli nähnyt tämän samaisen siveydenvartian, ja hän muisti kauhukseen että naamioitu nainen oli sanonut itseään dona Mariaksi; hänen päänsä alkoi mennä ihan sekaisin. Hän oli aivan ymmällä, ja kaikki nauroivat kahta kovemmin.
— Hän on kovin hienotunteinen nainen, ettekä te voisi tehdä parempaa valintaa. Hän on todellakin aika hauskan näköinen, kun hän on ottanut suuhunsa irtohampaansa ja pannut päähänsä mustan tekotukkansa. Sitäpaitsi hän varmastikaan ei ole yli kuudenkymmenen.
— Hän on varmaankin noitunut herra Mergyn! huudahti rouva
Châteauvieux.
— Te pidätte siis muinaismuistoista? sanoi joku toinen hovinainen.
— Mikä vahinko, että miehillä on niin hullunkurisia oikkuja! sanoi aivan hiljaa ja huoahtaen eräs kuningattaren hovineidoista.
Mergy koetti pitää puoliaan paraimpansa mukaan. Ivallisia kohteliaisuuksia sateli satamalla hänen niskaansa, ja hän näytti kovin tyhmän naaman, kun kuningas ilmestyessään äkkiä salin toiseen päähän, sai heti naurun ja leikkipuheet vaikenemaan. Jokainen kiirehti väistymään hänen tieltään, ja hälinää seurasi hiljaisuus.
Kuningas tuli saliin amiraalin kera, jonka kanssa hän oli keskustellut kauvan työhuoneessaan. Hän nojasi tuttavallisesti kättään Colignyn olkapäähän, jonka harmaa parta ja musta puku olivat jyrkkänä vastakohtana Kaarlen nuorekkaalle olemukselle ja koruompeleista välkkyvälle vaatetukselle. Kun heidät näki, niin olisi tehnyt mieli sanoa, että nuori kuningas oli, valtaistuimella harvoin tavattavalla terävänäköisyydellä, valinnut suosikikseen alamaisistaan arvokkaimman ja viisaimman.
Kun he kulkivat salin halki ja kaikkien katseet olivat kiintyneet heihin, niin Mergy kuuli korvassaan kreivittären äänen, joka kuiskasi aivan hiljaa:
— Älkää olko vihoissanne! Ottakaa tämä älkääkä katsoko sitä ennenkuin vasta ulkona.
Samassa putosi jotain hänen hattuunsa, jota hän piti kädessään. Se oli sinetöity paperi, jossa oli sisässä jokin kova esine. Hän pisti sen taskuunsa ja neljännestuntia myöhemmin, niinpian kun hän oli poissa Louvresta, hän avasi sen ja löysi siitä pienen avaimen sekä seuraavat sanat: "Tällä avaimella aukenee puutarhani portti. Tänä yönä kymmenen aikaan. Rakastan teitä. En pidä enää tällä kertaa naamiota kasvoillani, ja te saatte nähdä dona Marian ja — Dianan."
Kuningas vei amiraalin salin toiseen päähän asti.
— Hyvästi isäni, hän virkkoi puristaen tämän molempia käsiä, te tiedätte, että minä rakastan teitä, ja minä taas tiedän, että te olette minun ruumiinenne ja sieluinenne, luinenne ja nahkoinenne.
Tätä lausettaan hän säesti äänekkäällä naurunpurskahduksella.
Palatessaan sitten takaisin työhuoneeseensa hän pysähtyi kapteeni
Georgen eteen.
— Huomenna, hän sanoi, te tulette messun jälkeen puheilleni työhuoneeseeni.
Hän käännähti ympäri ja loi melkein huolestuneen katseen ovelle, josta Coligny oli poistunut, sitten hän läksi pois salista sulkeutuakseen marsalkka de Retz'in kanssa työhuoneeseensa.