XXV.
La Noue.
Foeneste: Cap de you cet homme ne se mouche pas du talon.[75]
D'Aubigné, Le baron de Foeneste.
Piiritetyt olivat juuri tehneet onnistuneen uloshyökkäyksen katolilaisten armeijan äärimmäisiä saartokaivantoja vastaan. He olivat täyttäneet juoksuhautoja monen sylen pituudelta, kaataneet kumoon monta vallikoria ja surmanneet satakunta sotilasta. Se osasto, joka oli saanut tämän voiton, palasi takaisin kaupunkiin Tadon-portin kautta. Etunenässä marssi kapteeni Dietrich ja komppania pyssymiehiä, kaikki palavissaan, huohottaen ja janoissaan, mikä oli varma merkki siitä, etteivät he olleet säästäneet itseään. Seurasi sitten iso joukko porvareita, joiden joukossa saattoi havaita useita naisia, jotka nähtävästi olivat olleet mukana ottelussa. Sitten tuli nelisenkymmentä vankia, useimmat pahasti haavoittuneina, kahden sotilasrivin välissä kulkien, joilla viimeksimainituilla oli täysi työ suojellessa heitä katsomaan keräytyneen kansanjoukon raivolta. Parisenkymmentä ratsastajaa muodosti jälkijoukon. La Noue, jolla Mergy oli adjutanttina, ratsasti viimeisenä. Hänen haarniskaansa oli pyssynluoti tehnyt loven, ja hevosensa oli haavoittunut kahdesta kohti. Vasemmassa kädessään hän piti vieläkin tyhjäksi ampumaansa pistoolia, ja oikeasta rautahihasta käsivarren asemesta esiin pistävällä koukuralla hän piteli hevosensa suitsia.
— Antakaa vankien olla, hyvät ystävät! huusi hän yhtämittaa. Olkaa sääliväisiä, hyvät rochellelaiset. He ovat haavoittuneita, he eivät enää voi puolustautua: he eivät ole enää vihollisia.
Mutta kansanjoukko vastasi hurjasti huutaen ja rähisten: hirteen paavilaiset! käpälälautaan kaikkityyni! Ja eläköön La Noue!
Mergy ja ratsumiehet tehostivat päällikkönsä ylevien kehoitusten vaikutusta huitomalla muutaman kerran sopivassa tilaisuudessa keihäänvarrella. Vangit vietiin lopulta kaupungin vankilaan ja sijoitettiin hyvästi vartioituina paikkaan, jossa heidän ei tarvinnut ollenkaan pelätä väestön raivoa. Joukko-osasto hajaantui, ja ainoastaan muutamia aatelismiehiä mukanaan astui La Noue ratsailta kaupungintalon edustalla, samalla hetkellä, jolloin sieltä tuli ulos kaupungin pormestari useiden porvarien ja Laplace-nimisen protestanttisen papin seuraamana.
— No niin, urhea La Noue, sanoi pormestari ojentaen hänelle kätensä, näytittepä taas noille murhamiehille, etteivät kaikki urhoolliset miehet ole kuolleet herra amiraalin mukana.
— Suoriuduttiinhan siitä sangen onnellisesti, herra pormestari, vastasi La Noue vaatimattomasti. Meiltä kaatui vain viisi ja haavoittui muutamia harvoja.
— Kun te kerran olitte uloshyökkäystä johtamassa, jatkoi pormestari äskeistä puhettaan, niin me jo ennakolta olimme varmat sen menestymisestä.
— Oi! Mitä voisi La Noue ilman Jumalan apua? huudahti katkerasti vanha pappi. Herra, väkevä Jumala, on sotinut puolestamme tänä päivänä, hän on kuullut rukouksemme.
— Herra antaa ja Herra ottaa pois voiton tahtonsa mukaan, sanoi Le Noue tyynesti, ja häntä ainoata on kiittäminen sodan menestyksistä. Sitten hän virkkoi pormestarin puoleen kääntyen: — Kuulkaas, herra pormestari, onko neuvosto tehnyt päätöksensä hänen majesteettinsa uusien ehdotusten suhteen?
— On! vastasi pormestari; vastikään lähetimme torvensoittajan takaisin Monsieur'n[76] luo pyytämään, ettei hän enää vaivaisi itseään lähettämällä meille uusia kehoituksia. Tästä lähin vastaamme niihin vain ruudilla ja lyijyllä.
— Teidän olisi pitänyt hirtättää torvensoittaja, huomautti pappi: sillä eikö ole kirjoitettu: Muutamia pahanilkisiä on noussut sinun keskuudestasi, jotka ovat pyytäneet houkutella heidän kaupunkinsa asukkaat. Vaan katso, sinun pitää heidät hukuttaman, ja sinun ja koko sinun sukukuntasi käsi pitää heidän päällensä pantaman.
La Noue huokasi ja kohotti silmänsä taivasta kohti vastaamatta mitään.
— Mitä! meidänkö pitäisi antautua! jatkoi pormestari, antautua, kun muurimme ovat vielä pystyssä, kun vihollinen ei tohdi edes läheltä käydä niiden kimppuun, kun taas me käymme häntä joka päivä hätyyttämässä hänen omissa juoksuhaudoissaan! Uskokaa minua, herra La Noue, jos La Rochellessa ei olisi sotamiehiä, niin jo pelkästään naisissa olisi kylläksi ajamaan pakoon nuo Parisin nylkyrit.
— Herra pormestari, kun on vahvempana puolena, niin pitää puhua varovaisesti vastustajastaan, ja kun on heikompana…
— No kuka teille sitten on sanonut, että me olemme heikompana puolena? keskeytti Laplace. Eikö Herra sodi rinnallamme? Ja eivätkö Gideon ynnä kolmesataa Israelin lasta olleet voimallisemmat kuin koko midianilaisten väen sotajoukko?
— Herra pormestari, te tiedätte paremmin kuin kukaan muu, kuinka riittämättömästi ruokavaroja on. Ruutia on vähän, ja minun täytyi kieltää pyssymiehiä ampumasta pitkältä matkalta.
— Montgomery lähettää sitä meille Englannista, sanoi pormestari.
— Pitkäisen tuli lankeaa taivaasta paavilaisten päälle, sanoi pappi.
— Leipä kallistuu päivä päivältä, herra pormestari.
— Päivänä tai toisena saamme nähdä englantilaisen laivaston tulevan, ja silloin yltäkylläisyys vallitsee kaupungissa.
— Jumala antaa sataa mannaa taivaasta, jos niin tarvitaan! huudahti
Laplace kiivaasti.
— Mainitsemistanne apulaivoista puhuen, puuttui La Noue jälleen puheeseen, ei tarvitse kuin että tuuli pysyttelee muutaman päivän etelässä, niin ne eivät pääse satamaan. Ne voi muuten myöskin vihollinen kaapata.
— Tuuli puhaltaa varmasti pohjoisesta! Sen sanon sinulle ennakolta, sinä heikkouskoinen, virkkoi pappi. Sinä olet kadottanut oikean kätesi ja rohkeutesi samalla kertaa.
La Noue näytti päättäneen olla hänelle mitään vastaamatta. Hän jatkoi, koko ajan pormestarin puoleen kääntyneenä:
— Jos meiltä menee yksi mies, niin se on meille raskaampi tappio kuin viholliselle kymmenen miehen menetys. Pelkään, että meidän, jos katolilaiset jatkavat sitkeästi piiritystä, on vielä pakko taipua ankarampiin ehtoihin kuin niihin, jotka tänään halveksien hylkäsitte. Jos kuningas tahtoo — kuten toivon — tyytyä siihen, että näkee ylivaltansa jälleen tunnustetuksi tässä kaupungissa vaatimatta siltä sellaisia uhrauksia, joita se ei voi tehdä, niin luulen, että on velvollisuutemme avata hänelle porttimme, sillä hän on kuitenkin kaikitenkin meidän herramme.
— Meillä ei ole muuta herraa kuin Kristus; ja vain jumalanpilkkaaja voi kutsua herrakseen tuota julmaa Ahabia, Kaarlea, joka juo profeettain verta! Ja pappi kävi kahta kiukkuisemmaksi nähdessään La Nouen pysyvän järkähtämättömän kylmäverisenä.
— Minä puolestani, sanoi pormestari, muistan hyvin, kuinka amiraali viimeisen kerran kaupunkimme kautta matkatessaan sanoi meille: Kuningas on antanut minulle sanansa siitä, että hänen protestanttisia ja katolisia alamaisiaan tullaan kohtelemaan samalla tavoin. Kuutta kuukautta myöhemmin kuningas, joka oli antanut hänelle sanansa, murhautti hänet. Jos avaamme porttimme, niin Pärttylinyön näytelmä pannaan täälläkin toimeen.
— Kuningasta ovat Guiset vetäneet nenästä. Hän katuu tekoaan, ja mielellään hän lunastaisi vuodatetun veren. Jos itsepäisestä neuvotteluihin ryhtymisestä kieltäytymisellänne ärsytätte kaikki katolilaiset kimppuunne, niin saatte kaikki valtakunnan sotajoukot niskaanne, ja silloin hävitetään reformeeratun opin ainoa turvapaikka. Rauhaa! rauhaa! uskokaa minua, herra pormestari.
— Raukka! kirkui pappi, sinä toivot rauhaa, koska pelkäät henkeäsi.
— No no! herra Laplace…! sanoi pormestari.
— Sanalla sanoen, jatkoi La Noue kylmästi, viimeinen sanani on, jos kuningas suostuu olemaan majoittamatta kaupunkiin linnaväkeä ja sallii meidän vapaasti harjoittaa uskontoamme, niin meidän täytyy viedä hänelle avaimemme ja vakuuttaa hänelle alamaisuuttamme.
— Sinä olet petturi, kiljaisi Laplace; sinä olet antanut tyrannien lahjoa itsesi.
— Hyvä Jumala! mitä te sanotte, herra Laplace? sanoi pormestari.
La Noue veti suunsa hienoon ja halveksivaan hymyyn.
— Siinä nyt näette, herra pormestari, me elämme omituisia aikoja; sotilaat puhuvat rauhasta, ja papit saarnaavat sotaa. — Hyvä herra, hän jatkoi, lopuksi Laplaceen päin kääntyen, nyt on päivällisaika käsissä, ainakin minusta tuntuu siltä, ja vaimonne varmaankin odottaa teitä kotia.
Nämä viimeiset sanat saivat papin ihan kiukusta suunniltaan. Hän ei enää voinut keksiä mitään herjausta, minkä sinkauttaa La Nouelle vasten silmiä; ja kun korvapuustilla pääsee antamasta järkevää vastausta, niin hän lyödä läimäytti vanhaa sotapäällikköä poskelle.
— Siunaa ja varjele! mitä te teette? huusi pormestari. Lyöttekö te
La Noue'ta, La Rochellen parasta kansalaista ja urhoollisinta soturia!
Mergy, joka oli saapuvilla, aikoi antaa Laplacelle sellaisen ojennuksen, ettei tämä olisi sitä hevillä unohtanut; mutta La Noue pidätti häntä.
Kun tuon vanhan hupsun käsi kosketti La Nouen harmaata partaa, niin vanhan sotapäällikön silmistä leimahti ohikiitävän ajatuksen ajan suuttumuksen ja vihan salamoita. Mutta samassa hänen kasvoilleen tuli taaskin niiden järkähtämätön ilme: olisi tehnyt mieli sanoa, että pappi oli lyönyt roomalaisen senaattorin marmorista rintakuvaa tai että La Noue'ta olisi koskettanut sattumalta jokin eloton esine.
— Viekää tuo ukko vaimonsa luo, hän sanoi eräälle vanhaa pappia pitelevistä porvareista, ja käskekää hänen hoivailla miestään; hän ei varmaankaan ole oikein terve tänään. — Herra pormestari, pyydän teitä antamaan minulle sataviisikymmentä vapaaehtoista kaupungin asukkaista, sillä tahtoisin tehdä uloshyökkäyksen huomenna päivänkoittaessa, kun juoksuhaudoissa yönsä viettäneet miehet ovat vielä ihan kylmästä kangistuneina, niinkuin karhut, joita ahdistetaan pesässään. Olen huomannut, että katosalla nukkuneet miehet ovat aamulla paljon virkumpia kuin paljaan taivaan alla yönsä viettäneet.
— Herra de Mergy, jos teillä ei ole liian kiire päivälliselle, niin tahtoisitteko tehdä kanssani kierroksen Evangile-linnakkeessa? Tahtoisin nähdä, miten pitkälle vihollisen saartotyöt ovat edistyneet.
Hän tervehti pormestaria, ja nuoren miehen olkapäähän nojaten hän lähti kulkemaan varustusta kohti.
He tulivat sinne hetkistä myöhemmin kuin tykinkuula oli haavoittanut kahta miestä. Kivet olivat aivan veren peitossa, ja toinen onnettomista huusi tovereilleen pyytäen heitä hänet lopettamaan. La Noue katseli jonkun aikaa, kyynärpää rintasuojukseen nojaten, äänetönnä piirittäjien saartokaivantoja; sitten hän Mergy'n puoleen kääntyen virkkoi:
— Sota on jotain kauheaa yleensäkin, mutta kansalaissota! Tuo luoti oli pistetty ranskalaiseen tykkiin, ranskalainen sen on tähdännyt ja laukaissut, ja tuossa on kaksi ranskalaista, jotka se luoti on tappanut. Eikä vielä ole mitään tuottaa kuolema puolen peninkulman päästä; mutta herra Mergy, kun pitää upottaa miekkansa miehen ruumiiseen, joka huutaa armoa omalla kielellänne! Ja sitähän me tänä aamunakin äskenikään teimme.
— Oh, herra La Noue, jos olisitte nähnyt elokuun 24 päivän joukkoteurastuksen! Jos olisitte kulkenut yli Seinen silloin, kun se oli verestä punainen ja kun siinä kellui enemmän ruumiita kuin jäidenlähdön jälkeen jäälohkareita, niin kyllä te tuntisitte hyvin vähän sääliä niitä kohtaan, joita vastaan taistelemme. Minä näen jokikisessä paavilaisessa murhamiehen.
— Älkää parjatko omaa maatanne. Tuossa armeijassa, joka meitä piirittää, on hyvin vähän niitä hirviöitä, joista puhutte. Sotilaat ovat Ranskan talonpoikia, jotka ovat jättäneet aurankurkensa päästäkseen kuninkaan palkkoihin, ja aatelismiehet ja päälliköt taistelevat sen vuoksi, että he ovat vannoneet kuninkaalle uskollisuudenvalan. He ovat ehkä oikeassa ja me … me olemme kapinoitsijoita.
— Kapinoitsijoitako! Meidän asiamme on oikea, ja me taistelemme uskontomme ja henkemme puolesta.
— Mikäli huomaan, niin te ette juuri liiaksi tunne omantunnonvaivoja; te olette onnellinen, herra de Mergy. Ja vanha soturi huokasi syvään.
— Hitto olkoon! sanoi eräs sotilas, joka juuri oli laukaissut pyssynsä; ihan varmasti tuolla pahuksella on suojeleva talismani. Jo kolmena päivänä olen häntä tähtäillyt, mutta en vaan ole saanut sattumaan.
— Niin kellä sitten? Mergy kysyi.
— Katsokaas, näettekö tuon veitikan, jolla on valkea takki ja punainen olkavyö ja sulkatöyhtö? Joka päivä hän tulee tuohon ärsyttelemään ikäänkuin ilkkuakseen. Hän on yksi niitä hovikeikareita, joita on tullut Monsieurin matkassa.
— Matka on koko pitkä, mutta ei haittaa! Antakaas minulle pyssy.
Yksi sotilaista antoi pyssynsä hänen käsiinsä. Mergy asetti piipun pään rintasuojuksen nojaan ja tähtäsi tarkkaan.
— Jos hän olisi joku ystävistänne? sanoi La Noue. Miksi te tahdotte noin ruveta ihmisiä ampumaan?
Mergy oli juuri painamaisillaan liipasinta; hän pysäytti sormensa.
— Ei minulla ole ensinkään ystäviä katolilaisten joukossa, paitsi yksi ainoa, ja hän ei ole, — siitä olen ihan varma, meitä piirittämässä.
— Jospa hän olisi veljenne, joka Monsieurin mukana…
Laukaus pamahti, mutta Mergyn käsi oli vavahtanut, ja saattoi nähdä luodin pöläyttävän tomua ilmaan sangen kaukana kävelijästä. Mergy ei voinut uskoa, että veljensä olisi katolilaisten armeijan mukana; mutta kuitenkin hän oli hyvin hyvillään nähdessään ampuneensa ohi. Mies, jota hän oli ampunut, jatkoi verkkaista kävelyään ja hävisi sitten vastakaivettujen multakasojen taa, joita kohosi joka puolella kaupungin ympärillä.