KABYLIWALLA
Viisivuotias tyttäreni Mini ei voi elää lavertelematta. Uskonpa tosiaankin, ettei hän ole eläessään kuluttanut minuuttiakaan vaikenemiseen. Hänen äitiänsä tuo usein kiusaa, ja hän mielellään keskeyttäisi tytön jaarittelun, minä puolestani en. Minin rauhallisuus on tavallaan luonnotonta, ja minä en voi sitä kauankaan sietää. Niinpä juttelemmekin aina, hän ja minä, erinomaisen vilkkaasti.
Eräänä aamuna esimerkiksi, kun olin ehtinyt keskelle uuden romaanini seitsemättätoista lukua, pikku Minini pujahti huoneeseen, sujutti kätensä minun käteeni ja virkkoi: "Isä, kuulehan, ovenvartija Ramdajal nimittää varista varekseksi! Hän ei tiedä yhtään mitään, eihän?"
Ennenkuin ehdin ryhtyä hänelle selittämään kielimurteiden eroavaisuuksia, hän jo purjehti aivan toista reittiä. "Mitä arvelet, isä? Bhola sanoo, että pilvissä on norsu, joka puhaltaa vettä kärsästänsä, ja että silloin sataa!"
Minun miettiessäni jotakin vastausta hänen viime kysymäänsä hän lähti jo jälleen uudelle uralle: "Isä, mitä sukua äiti on sinulle?"
"Hän on minun sieluni sisar", kuiskasin minä itsekseni, mutta paneuduin sitten vakavaksi ja sanoin: "Menehän nyt leikkimään Bholan kanssa, Mini! Minulla on kiire!"
Huoneeni ikkuna on kadulle päin. Pienokainen oli istuutunut jalkoihini lähelle pöytääni ja leikki kaikessa hiljaisuudessa koputellen sormillaan polviansa. Minä sepitin innokkaasti seitsemättätoista lukuani, jossa Protap Singh, kirjan sankari, oli vast'ikään siepannut Kantshantalan, sankarittaren, syliinsä ja oli parhaillaan pakenemassa hänen kerallansa linnan kolmannen kerroksen ikkunasta, kun Mini yht'äkkiä lopetti leikkinsä ja juoksi ikkunaan huutaen: "Kabyliwalla! Kabyliwalla!" Kadulla oli tosiaankin eräs kabyli, hedelmäkauppias, joka asteli hiljakseen eteenpäin. Hänellä oli yllänsä kabylien väljä puku ja korkea turbaani; hänen selässään oli säkki ja kädessä rypälelaatikoita.
En tiedä, millaisin tunnoin tyttäreni lienee ukkoa katsellut, mutta joka tapauksessa hän alkoi äänekkäästi hänelle huhuilla. "Ahaa", ajattelin minä, "nyt hän tulee sisään, ja kirjani seitsemästoista luku ei valmistu milloinkaan." Samassa kabyliwalla jo kääntyikin katsomaan lasta. Sen havaitessaan tyttö kovin säikähti ja pakeni etsimään suojaa äidiltänsä. Hänessä oli se taikauskoinen käsitys, että ison miehen kantamassa säkissä piili pari-kolme hänenlaistansa lasta. Kulkukauppias oli sillävälin kääntynyt sisään taloni portista ja tervehti minua hymyilevin kasvoin.
Sankarini ja sankarittareni asema oli niin arveluttava, että minä vaistomaisesti tunsin halua hetkiseksi pysähtyä ja ostaa jotakin, koska mies kerran oli taloon kutsuttu. Minä ostin yhtä ja toista, ja sitten punoutui keskustelua Abdurrahmanista, venäläisistä, englantilaisista ja rajavartiostosta.
Tehdessään lähtöä hän kysyi: "Entä missä on pikku tyttö, hyvä herra?"
Minä ajattelin, että Minin piti vapautua turhasta pelostansa, ja toimitin hänet huoneeseen.
Hän seisoi minun tuolini vieressä ja silmäili kabyliwallaa ja hänen säkkiänsä. Mies tarjosi hänelle pähkinöitä ja rypäleitä, mutta hän ei langennut kiusaukseen, vaan painautui sitä kiinteämmin suojaani silmäillen kaupustelijaa entistä epäluuloisemmin.
Se oli heidän ensimmäinen kohtauksensa.
Mutta eräänä aamuna, vain muutamia päiviä myöhemmin, minä ulos lähtiessäni kovin hämmästyin, kun näin Minin istumassa rahilla oven pielessä, nauraen ja jutellen, ja ison kabyliwallan maassa hänen edessään. Näytti siltä, ettei pieni tyttäreni ollut eläessään löytänyt niin kärsivällistä kuuntelijaa, isäänsä lukuunottamatta. Ja hänen pienen sarinsa kulma oli jo täynnä manteleita ja rusinoita, jotka hänen vieraansa oli hänelle lahjoittanut. "Miksi olet hänelle nuo antanut?" kysyin minä ojentaen hänelle puoli rupiaa. Mies otti arvelematta rahan ja pisti sen taskuunsa.
Kun tunnin kuluttua palasin kotiin, havaitsin kolikon aiheuttaneen levottomuutta paljoa enemmän kuin sen todellinen arvo oli. Kabyliwalla näet oli antanut sen Minille, ja kun tytön äiti oli nähnyt tuon kirkkaan kappaleen, hän oli kovistellut lasta: "Mistä olet saanut tuon puolen rupian rahan?"
"Kabyliwalla sen minulle antoi", vastasi Mini mielissään.
"Kabyliwalla sen sinulle antoi!" huudahti hänen äitinsä kauhistuneena.
"Mini kulta, kuinka voitkaan sen häneltä ottaa?"
Samassa minä saavuin paikalle ja pelastin tytön uhkaavasta onnettomuudesta ryhtyen sitten itse ottamaan selkoa asiasta.
Kävi ilmi, etteivät he olleet ensimmäistä kertaa toistensa kanssa seurustelleet. Kabyliwalla oli hälventänyt lapsen pelon lahjomalla häntä taitavasti pähkinöillä ja manteleilla, ja he olivat nyt hyvät ystävykset.
Heillä oli monta ihmeellistä leikkiä, jotka kaikki heitä kovin huvittivat. Mini istui kaikessa pienokaisen arvokkuudessaan vastapäätä tuota jättiläiskokoista vierasta, veti kasvonsa naurunvireeseen ja aloitti: "Kabyliwalla, kabyliwalla! Mitä sinulla onkaan säkissäsi?"
Toinen vastasi vuorelaisen nenä-äänin: "Norsuhan minulla siellä on!" Siinä kenties ei ollut sinänsä suurtakaan ilon aihetta, mutta he molemmat nauttivat tuosta leikinlaskusta verrattomasti. Ja minua tuo lapsen ja täysi-ikäisen juttelu aina erinomaisesti viehätti.
Kabyliwalla, joka ei tahtonut olla Pekkaa pahempi, kysyi vuorostansa:
"Kuulehan, pienokainen, milloin sinä lähdet appelaan?"
Useimmat pienet bengalilaistytöt ovat sillä iällä jo aikoja sitten kuulleet puhuttavan appelasta, mutta me, jotka olimme hieman uudenaikaiset, olimme salanneet ne asiat lapseltamme, joten kysymyksen täytyi olla Minille jossakin määrin mieltähämmentävä. Hän ei kumminkaan ollut millänsäkään, vastasihan vain nokkelasti: "Lähdetkös sinä sinne?"
Kabyliwallan luokkaan kuuluvat miehet tietävät varsin hyvin, että sanalla appela on kaksi eri merkitystä. Se merkitsee kaunistelevana nimenä vankilaa, paikkaa, jossa meistä pidetään hyvä huoli meidän tarvitsematta mitään kustannuksia suorittaa. Tältä kannalta ymmärsi jykevä kulkukauppias tyttäreni kysymyksen. "Odotahan", virkkoi hän heristäen nyrkkiänsä näkymättömälle poliisimiehelle, "odotahan vain, kyllä minä appeni löylytän!" Tuon kuullessaan ja kuvitellessaan hätääntyneen sukulaisen oloa Mini nauroi helakasti, ja hänen jykevä ystävänsä yhtyi samaan iloon.
Tämä tapahtui syksyaamuina, siis siihen aikaan, jolloin entisten aikojen kuninkaat lähtivät valloitusretkille, ja minä, joka en milloinkaan lähtenyt kotinurkistani Kalkuttasta, annoin henkeni vaeltaa yli koko maanpiirin. Kunhan vain kuulin jonkin vieraan maan nimen, niin sydämeni sykki sitä kohti, ja jos näin kadulla muukalaisen, niin aloin kutoa kokonaista haavelmien verkkoa: kuvailin mieleeni hänen etäisen kotimaansa vuoret, laaksot ja metsät, hänen majansa siinä ympäristössä ja kaukaisten erämaiden vapaan ja riippumattoman elämän. Vieraiden seutujen näkymöt nousevat sitä eloisampina minun mielikuvitukseeni, kun minä vietän sellaista kasvinelämää, että kehoitus matkallelähtemiseen kohtaisi minua kuin salamanisku. Tuon kabyliwallan seurassa minä tunsin heti siirtyväni karujen, korkeiden kalliohuippujen juurelle, missä kapeat rotkotiet poimuttelivat. Minä näin tavaroita kuljettavien kameelien rivin ja turbaanipäiset kauppiaat, jotka omituisin vanhoin ampuma-asein ja keihäin varustettuina liikkuivat alaspäin kohti tasankomaata. Minä näin… Mutta kun olin ehtinyt johonkin sellaiseen kohtaan, niin Minin äiti keskeytti mietteeni hartaasti pyytämällä minua "varomaan tuota miestä".
Minin äiti on valitettavasti kovin pelokas nainen. Kuullessaan kadulta jotakin melua tai nähdessään henkilöitä tulevan kohti taloa hän johtuu kohta päättelemään, että siellä on tulossa joko varkaita tai juoppoja tai käärmeitä tai tiikereitä tai malariaa tai torakoita tai toukkia tai englantilaisia merimiehiä. Kaikkien myöhempien vuosien kokemuskaan ei ollut auttanut häntä pelostansa vapautumaan. Hän suhtautui kabyliwallaan mitä epäluuloisimmin ja pyysi minua yhä pitämään häntä huolellisesti silmällä.
Minä koetin nauramalla hälventää hänen pelkojansa, mutta hän otti minut lujille ja esitti juhlallisia kysymyksiä.
Eikö lapsia milloinkaan ryöstetty? Eikö ollut totta, että kabylien keskuudessa oli vallalla orjuus?
Oliko niinkään mieletön se ajatus, että tuo iso mies voi viedä mukanansa pienen lapsen?
Minä huomautin, että vaikka tuo kaikki ei ollutkaan mahdotonta, se kuitenkin oli kovin epätodennäköistä. Mutta se ei riittänyt, ja hänen pelkonsa jatkui yhä. Koska hänellä kumminkaan ei ollut mitään tosiasioita sen perusteeksi, ei näyttänyt oikealta kieltää miestä käymästä talossa, ja tutunomainen seurustelu jatkui niin ollen häiriytymättä.
Kerran vuodessa, tammikuun keskivaiheilla, Rahmun, kabyliwalla, tapasi palata kotipuoleensa, ja kun tuo aika lähestyi, hänellä oli kova kiire käydessään talosta taloon kokoamassa saataviansa. Tänä vuonna hän kuitenkin aina keksi tilaisuutta käydä Miniä tervehtimässä. Sivullisesta saattoi näyttää siltä, että he olivat salaisessa liitossa, sillä jos hän ei voinut tulla aamulla, niin hän ilmestyi taloomme illalla.
Minäkin toisinaan hieman hämmästyin tavatessani arvaamattani jonkin pimeän huoneen nurkassa tuon ison, väljästi vaatetetun ja runsaasti kuormitetun miehen; mutta kun sitten Mini juoksi sisään huutaen: "Kabyliwalla! Kabyliwalla!" ja nuo ylen eri-ikäiset ystävykset ryhtyivät nauramaan ja pilailemaan kuten ennenkin, niin minä rauhoituin.
Eräänä aamuna, muutamia päiviä ennen hänen kotiinlähtöänsä, minä olin työhuoneessani lukemassa teokseni korjausarkkeja. Oli kolea sää. Ikkunasta lankesivat auringonsäteet minun jalkoihini, ja niiden suoma lämpö oli erittäin tervetullut. Oli pian kello kahdeksan, ja varhaiset käyskelijät olivat peittäneet päänsä kylmyydeltä. Yht'äkkiä minä kuulin kadulta meteliä, ja kun katsahdin ulos, näin Rahmunin, jota pari poliisimiestä kuljetti pois uteliaan poikaparven saattelemana. Kabyliwallan vaatteissa oli veritahroja, ja toisella poliisimiehellä oli kädessään veitsi. Minä riensin ulos, pysähdytin heidät ja kysyin, mitä oli tapahtunut. Osaksi toiselta osaksi toiselta taholta sain kuulla, että eräs naapuri oli ollut kulkukauppiaalle velassa ostamastaan hartiahuivista, mutta oli kieltänyt sitä ollenkaan saaneensa, joten oli syntynyt kiistaa, jonka aikana Rahmun oli lyönyt häntä puukolla. Kiihtynyt vangittu alkoi kamalasti nimitellä vihollistansa, kun samassa taloni kuistikolle ilmestyi pikku Mini huutaen kuten tavallisesti: "Kabyliwalla! Kabyliwalla!" Rahmun kääntyi hänen puoleensa kirkastuvin kasvoin. Tänään hänellä ei ollut säkkiä kainalossaan, joten tyttönen ei voinut keskustella hänen kanssaan norsusta, vaan siirtyi suoraa päätä seuraavaan kysymykseen: "Lähdetkö appelaan?" Rahmun nauroi ja sanoi: "Sinnehän minä juuri lähden, pienokainen!" Huomatessaan, ettei tuo vastaus lasta huvittanut, hän kohotti kahlehdittuja käsiänsä. "Kyllä minä", sanoi hän, "kyllä minä sen vanhan appiukkoni löylyttäisin, mutta käteni ovat sidotut!"
Rahmun tuomittiin murhayrityksestä useiksi vuosiksi vankeuteen.
Aika kului, ja hän joutui unohduksiin. Me suorittelimme tavanomaisia töitämme tavanomaisissa paikoissa ja johduimme tuskin milloinkaan ajattelemaan aikoinaan vapaata vuorelaista, joka nyt vietti vuosiansa vankilassa. Häpeänpä tunnustaa, että hilpeä Mininikin unhotti vanhan ystävänsä. Uudet toverit täyttivät hänen elämänsä. Vanhemmaksi ehtiessään hän alkoi yhä enemmän seurustella toisten tyttöjen kanssa. Viettipä hän heidän seurassaan niin paljon aikaansa, ettei enää joutanut tulemaan isänsä huoneeseen kuten ennen. Me tuskin enää juttelimme toistemme kanssa.
Vuosia oli kulunut. Oli jälleen syksy, ja me olimme valmistelleet Minin häitä. Ne piti vietettämän pudzha-juhlan aikana. Durgan palatessa Kailasiin piti myöskin meidän kotivalomme lähteä miehensä luo ja jättää isänkoti varjoon.
Oli säteilevä aamu. Sateet olivat pesseet ilman raikkaaksi, ja auringonsäteet näyttivät olevan puhdasta kultaa. Ne olivat niin kirkkaat, että niistä heijastui kaunis heleys Kalkuttan katujenkin likaisiin tiilikivimuureihin. Varhaisesta aamuhämärästä alkaen olivat häähuilut soineet, ja jokainen sävel oli saanut sydämeni sykähtelemään. Valitteleva Bhairavi-sävel tuntui kiihtävän lähenevän eron aiheuttamaa tuskaa. Tänä iltana oli Minin määrä joutua miehelään.
Varhaisesta aamusta alkaen oli talomme ollut täynnä hälinää ja levottomuutta. Pihalle piti kohottaa katos bambupaalujen varaan. Kaikkiin huoneisiin ja kuistikolle piti ripustaa heliseviä kynttiläkruunuja. Kiire ja kiihtymys ei ottanut loppuakseen. Minä istuin työhuoneessani tarkastellen laskuja, kun sisään astui joku kunnioittavasti tervehtien ja tullen luokseni. Tulija oli Rahmun, kabyliwalla. Aluksi minä en häntä tuntenut. Hänellä ei ollut säkkiä eikä pitkää tukkaansa, ja hänen olemuksestansa puuttui entinen voiman ilme. Mutta sitten hän hymyili, ja minä tunsin hänet.
"Milloin olet tullut, Rahmun?" kysyin minä häneltä.
"Eilen, illalla", vastasi hän, "minut päästivät vankilasta".
Sanat sorahtivat korvissani. Minä en ollut milloinkaan ennen jutellut henkilön kanssa, joka oli haavoittanut lähimmäistänsä, ja sydäntäni kouristi, kun tuon havaitsin, sillä minusta tuntui siltä, että päivä olisi voinut alkaa paremmin entein, ellei hän olisi ilmaantunut.
"Olemme tässä juhlaa valmistelemassa, ja minulla on kova kiire", sanoin minä. "Voitko kenties tulla jonakin toisena päivänä?"
Hän kääntyi kohta menemään, mutta ovelle ehdittyänsä hän epäröi ja virkkoi: "Enkö saa ohimennen nähdä pienokaista?" Hän ajatteli Minin olevan yhä entisensä ja juoksevan häntä vastaan, kuten ennenkin, huutaen: "Kabyliwalla! Kabyliwalla!" Hän oli kuvitellut, että he voisivat nauraa ja jutella toistensa seurassa aivan samoin kuin menneinä päivinä. Olipa hän entisiä aikoja muistellen tuonut mukanansa somasti paperiin käärittyjä manteleita, rusinoita ja rypäleitä, jotka oli nähtävästi saanut joltakin maanmieheltänsä; hänen oma varastonsa näet oli ollut ja mennyt.
Minä sanoin jälleen: "Talossa on juhlat, ja sinä et voi päästä näkemään ketään tänään."
Miehen kasvot ilmaisivat ankaraa pettymystä. Hän silmäili minua vähän aikaa mietteissään, sanoi "Jumalan haltuun" ja lähti.
Minä olin hieman pahoillani ja aioin jo kutsua hänet takaisin, kun hän samassa palasi itsestään. Hän astui luokseni, ojensi minulle lahjojansa ja sanoi: "Minä olen tässä tuonut vähän pienokaiselle. Annatteko ne hänelle?"
Minä otin ne ja aioin maksaa hänelle, kun hän samassa tarttui käteeni ja sanoi: "Te olette kovin hyvä, arvoisa herra! Pitäkää minut mielessänne! Älkää tarjotko minulle rahaa! — Teillä on pieni tyttö; minulla on samanlainen kotonani. Minä muistelen häntä, kun tuon hedelmiä teidän lapsellenne — en tee sitä hyötyäkseni."
Sen sanottuaan hän pisti kätensä avaran, pitkän viittansa sisäpuolelle ja veti esiin pienen likaisen paperikappaleen. Hän kehitteli sen varovasti auki ja levitti sen molemmin käsin pöydälleni. Siinä oli pienen käden kuva. Ei mikään valokuva eikä piirros. Se oli musteella tahritun, paperiin painetun kämmenen kuva. Hän oli kantanut tuota pienen tyttösensä muistoa povellaan joka vuosi, kun oli tullut Kalkuttaan kaupitsemaan kaduilla tavaroitansa.
Silmiini kihosivat kyynelet. Minä unohdin, että hän oli köyhä kabyli, hedelmäin kaupustelija, minä sitävastoin… Mutta ei, enhän minä ollut häntä merkillisempi. Hänkin oli isä.
Tuo hänen etäisessä vuorelaiskodissansa elävän pienen Parvatin kädenkuva palautti mieleeni oman pienen Minini.
Minä lähetin heti hakemaan Miniä sisäsuojista. Monenlaisia vaikeuksia esitettiin, mutta minä en ottanut niitä kuullakseni. Niinpä ilmestyi Mini näkyviin punaisissa silkkisissä häävaatteissaan, punainen otsamerkkihiusmarrossaan, nuoreksi morsiameksi koristeltuna, ja seisoi ujona edessäni.
Kabyliwalla silmäili hieman hämmästyneenä tuota ilmestystä. Hän ei tietänyt, kuinka verestäisi vanhaa ystävyyttä. Vihdoin hän hymyili ja virkkoi: "Pienokainen, lähdetkö sinä tänään appelaan?"
Mutta Mini ymmärsi nyt, mitä "appi" merkitsi, eikä voinut vastata niinkuin ennen. Kysymys sai hänet punastumaan, ja hän seisoi siinä, morsiamenkasvot painuksissa.
Minä muistin sen päivän, jona kabyliwalla ja Mini olivat ensimmäisen kerran toisensa kohdanneet, ja tunsin mieleni haikeaksi. Minin lähdettyä Rahmun huokasi syvään ja istuutui permannolle. Hänen mieleensä oli äkkiä johtunut, että hänen oman tyttärensäkin oli täytynyt tänä pitkänä aikana kasvaa ja että ystävyys oli uudelleen solmittava. Hän ei varmaankaan löytäisi pienokaista sellaisena kuin oli hänet nähnyt aikoja sitten. Ja mitä kaikkea hänelle olikaan voinut tapahtua näinä kahdeksana vuotena?
Häähuilut soivat, ja lempeä syysaurinko valoi kultiansa ympärillemme. Mutta Rahmun istui yhä Kalkuttan talossa kapean kadun varrella ja näki edessään Afganistanin jylhät vuoret.
Minä otin esiin setelin ja ojensin sen hänelle sanoen: "Palaa kotiin tyttäresi luo, Rahmun, ja olkoon kohtaamisenne ilo minun lapselleni onneksi!"
Tuon lahjan hänelle annettuani havaitsin olevan välttämätöntä hieman supistaa juhlallisuuksia. Minun täytyi luopua suunnitellusta juhlavalaistuksesta ja soittokunnasta, ja talon naisväki oli kovin masennuksissa sen kuullessaan. Mutta minulle hääjuhla oli sitä iloisempi, kun ajattelin, että kauan kadoksissa ollut isä kohtaisi etäisessä maassa jälleen ainoan lapsensa.