KAHDEKSAS LUKU.
Tämän viimeisen sulun murruttua tulvahti Binoin sydämeen uusi kapinallisuuden virta, ja kun hän talosta lähti, tuntui kuin hän olisi liidellyt ilmassa — niin kevyesti koskettivat hänen jalkansa maata. Hänen teki mieli julistaa kaikille vihdoinkin vapautuneensa niistä kahleista, jotka olivat ylen kauan häntä sitoneet.
Kulkiessaan 78:nnen talon ohi Binoi kohtasi Pareš Babun, joka oli tulossa vastakkaiselta taholta.
»Käykää sisään, käykää sisään», kehoitti Pareš Babu. »Olen iloinen nähdessäni teidät, Binoi Babu.» Hän vei Binoin kadun puolella sijaitsevaan oleskeluhuoneeseensa, jossa oli pieni pöytä, toisella puolella puuselustainen rahi, toisella pari ruokotuolia. Seinällä riippui värillinen Kristuksen kuva ja sitä vastapäätä Kešab Tšandra Senin valokuva. Pöydällä oli muutamia sanomalehtiä sievästi kokoontaitettuina lyijyisen paperinpainimen alla. Nurkassa oli pieni kirjahylly, jossa näkyivät ylinnä Theodore Parkerin kootut teokset riviin järjestettyinä. Kirjakaapin päällä oli vaatekappaleen peittämä pallokartta.
Binoi istuutui, ja hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä, kun hän ajatteli, kuka voi astua huoneeseen hänen takanansa olevasta ovesta.
Pareš Babu virkkoi: »Sutšarita käy joka aamu opettamassa erään ystäväni tytärtä, ja kun talossa on Satišin ikäinen poika, on Satiš lähtenyt sisarensa keralla. Minä palaan heitä saattelemasta. Jos olisin tullut hieman myöhemmin, en varmaankaan olisi teitä tavannut.»
Tuon kuultuaan Binoi tunsi sekä helpotusta että pettymystä.
Pareš Babun kanssa oli kuitenkin helppo jutella, ja Binoi oli keskustelun aikana piankin kertonut kaikki itseään koskevat asiat: että hän oli orpo ja että setä ja täti elelivät maaseudulla, missä heillä oli vähäinen maatila, että hän oli opiskellut kahden serkkunsa keralla, joista toinen oli nyt alempana virkamiehenä piirikunnan tuomioistuimen palveluksessa ja toinen oli kuollut koleraan. Setä oli halunnut Binoin intendentuurivirkaan, mutta Binoita itseään sellainen elämänura ei miellyttänyt, ja hän kulutti aikansa kaikenlaisiin hyödyttömiin yrityksiin.
Niin kului lähes kokonainen tunti, ja kun viipyminen ilman nimenomaista syytä olisi ollut epäkohteliasta, Binoi nousi lähteäkseen ja virkkoi: »Valitan, etten saanut nähdä ystävääni Satišia. Pyydän ilmoittamaan, että olen käynyt häntä tapaamassa.»
»Jos odotatte hetkisen, saatte nähdä heidät», vastasi Pareš Babu. »He palaavat aivan kohta.»
Binoi häpesi käyttää hyväkseen tuollaista satunnaista huomautusta. Jos olisi kehoitettu vähänkin enemmän, hän olisi jäänyt, mutta Pareš Babu oli vähäpuheinen mies eikä koskaan ketään pakottanut, joten Binoin täytyi lähteä. Pareš Babu sanoi vain: »Olen iloinen, jos käytte silloin tällöin minua tapaamassa.»
Binoita ei mikään kiire kutsunut kotiin. Hän tosin kirjoitteli sanomalehtiin, ja kaikki kiittivät hänen hyvää englantilaista kieliparttansa, mutta nyt hän ei ollut päiväkausiin kyennyt mitään kirjoittamaan; kun hän istuutui pöytänsä ääreen, alkoivat ajatukset aina harhailla. Niinpä hän lähtikin nyt ilman erikoista syytä kulkemaan vastakkaiseen suuntaan.
Hän oli kulkenut vain muutaman askelen, kun kuuli kimeän pojanäänen huutavan: »Binoi Babu, Binoi Babu!» Katsahtaessaan hän näki Satišin kurkistavan vaunuista ja viittovan hänelle. Sarin ja valkoisen miehustan vilahtaessa samalla näkyviin ei ollut vaikea arvata, kuka oli toinen vaunuissa istuja.
Bengalilaiset sopivaisuussäännöt kielsivät Binoita tähyämästä ajoneuvoihin, mutta samassa Satiš hyppäsi alas, tarttui hänen käteensä ja kehoitti: »Tulkaa sisään, Binoi Babu.»
»Minä tulen sieltä vast'ikään», selitti Binoi.
»Mutta minä en ollut kotona, ja teidän pitää tulla uudestaan», vakuutti
Satiš.
Binoi ei kyennyt vastustamaan Satišin kehoituksia. Satiš astui sisään vankeineen ja huusi: »Isä, minä olen tuonut Binoi Babun takaisin!»
Vanha herra tuli hymyillen huoneestaan ja sanoi: »Olette joutunut lujiin käsiin, Binoi Babu, ja tällä kertaa ette pääse karkuun. Satiš, mene kutsumaan sisartasi!»
Binoi astui huoneeseen. Hänen sydämensä tykytti kiivaasti. Pareš Babu huomautti: »Te näytte olevan ihan hengästynyt. Satiš on aika villitty!»
Satišin tuodessa sisarta huoneeseen Binoi tunsi aluksi hienon tuoksun.
Sitten hän kuuli Pareš Babun sanovan: »Radha, Binoi Babu on tullut.
Muistathan hänet!»
Pelokkaasti katsahtaessaan Binoi havaitsi Sutšaritan kumartavan ja istuutuvan tuolille häntä vastapäätä, ja tällä kertaa hän ei unohtanut tervehdykseen vastata.
»Niin», sanoi Sutšarita, »Binoi Babu kulki ohi, ja Satiš, joka hänet huomasi, hyppäsi heti vaunuista ja otti hänet valtoihinsa. Olitte kenties menossa asioillenne — toivottavasti hän ei ole tuottanut teille suurta häiriötä?»
Binoi ei ollut uskaltanut toivoa Sutšaritan sanovan mitään hänelle henkilökohtaisesti ja oli niin hämillään, ettei kyennyt sanomaan muuta kuin: »Ei, ei, minulla ei ollut mitään tekemistä, ja siitä ei koitunut minkäänlaista häiriötä.»
Satiš kiskoi sisartaan hihasta ja sanoi: »Didi, anna minulle avain.
Minä tahdon näyttää Binoi Babulle soittolaatikkoamme.»
Sutšarita nauroi ja sanoi: »Mitä! Joko nyt? Meidän puhemyllymme ei jätä ketään rauhaan. Kaikkien täytyy välttämättä kuunnella soittolaatikon esityksiä, puhumattakaan muista koettelemuksista ja rasituksista. Minun täytyy varoittaa teitä, Binoi Babu; tämän nuoren ystävänne vaatimukset ovat kerrassaan loputtomat. Enpä tiedä, kuinka kykenette ne kaikki tyydyttämään.»
Binoi ei kyennyt parhaalla tahdollaankaan käsittämään, kuinka olisi voinut vastata Sutšaritalle yhtä luontevasti. Hän yritti olla osoittamatta minkäänlaista hämminkiä, mutta ei kyennyt lausumaan muuta kuin jotakin katkonaista: »Ei, ei — ei ollenkaan — suvaitkaa — olisin tosiaankin iloinen.»
Satiš otti avaimet sisareltaan ja toi huoneeseen soittokoneen. Siinä oli lasilaatikko, jonka sisäpuolella lepäsi laiva silkkisillä aalloilla. Kun koneisto vedettiin, alkoi kaikua sävel, ja laiva keinui sen tahtiin. Satišin säteilevä katse siirtyi laivasta Binoin kasvoihin ja takaisin laivaan — hän tuskin kykeni hillitsemään kiihkeätä riemastustansa.
Satišin avulla Binoin onnistui voittaa hämminkinsä, joten hän vähitellen kykeni silmäilemään Sutšaritaa suoraan kasvoihin hänelle puhuessaan.
Myöhemmin tuli huoneeseen eräs Pareš Babun omia tyttäriä, Lila, joka sanoi: »Äiti pyytää teitä kaikkia tulemaan yläkerran parvekkeelle.»