YHDEKSÄS LUKU.
Yläkertaan, pylväistön yläpuolella olevalle parvekkeelle, oli katettu valkoliinainen pöytä ja järjestetty tuoleja sen ympärille. Kamiisin varassa kaiteen ulkopuolella oli rivi kukkaruukkuja, ja jos katsahti alas, voi nähdä katuvierellä siriš- ja krišnatšura-puiden kiiltävät, sateen huuhtelemat lehvistöt.
Aurinko ei ollut vielä laskenut, sen vinot säteet valaisivat kalpeina parvekkeen kulmaa.
Kun Pareš Babu ja Binoi saapuivat, ei siellä ollut ketään, mutta kohta saapui Satiš kuljettaen mukanaan mustan- ja valkoisenkirjavaa pitkävillaista terrieriä. Sen nimi oli Khude (»Pikku»), ja Satiš näytti kaikki sen temput. Se osasi antaa kättä, taivuttaa päänsä maahan asti ja pyytää korppua. Sen kunnian, jonka Khude siten ansaitsi, Satiš omaksui kokonaan itsellensä. Khude ei muuten ollenkaan välittänyt kunniasta ja kiitoksista — sille oli korppu todellisempi asia.
Toisinaan kuului viereisestä huoneesta tyttöjen rupatusta ja naurua ja silloin tällöin miehen ääni. Tuon ilon virran ohella tuli Binoin mieleen uusi suloinen tunto, johon sekaantui kateuden vivahdus. Hän ei ollut milloinkaan eläessään joutunut kokemaan kotonansa-olevien tyttöjen iloista elämää. Nyt tuo musiikki soi aivan lähellä, mutta kuitenkin ylen kaukana hänestä. Hämmentyneen Binoi rukan oli aivan mahdoton tarkkaavaisena kuunnella, mitä Satiš jutteli hänen vieressään.
Sitten ilmestyi näkymölle Pareš Babun puoliso, mukanaan kolme tytärtä, ja eräs nuori mies, joka oli hänen etäinen sukulaisensa. Pareš Babun puolison nimi oli Baroda. Hän ei ollut enää nuori, vaikka olikin helppo havaita, että hän oli pukeutunut erikoisen huolellisesti. Hän oli aikaisemmin elänyt aivan yksinkertaista elämää, mutta oli myöhemmin alkanut koettaa mahdollisuuden mukaan seurata yhteiskunnassa tapahtuvaa kehitystä. Sentähden hänen silkki_sarinsa_ kahisi voimallisesti ja hänen korkeakorkoiset jalkineensa kopisivat. Hän koki aina pitää tarkoin toisistaan erotettuina asioita, jotka olivat brahmolle soveliaat, ja niitä, joita tuli karttaa. Siitä syystä hän oli muuttanut oikeauskoisen Radharani-nimen Sutšaritaksi.
Hänen vanhimman tyttärensä nimi oli Labonja. Hän oli tanakkatekoinen, luonnonlaadultaan hilpeä ja ystävällinen ja jutteli mielellään. Hänen kasvonsa olivat pulleat, silmät suuret ja ihonsa tumma ja kiiltävä. Hän itse taipui pukeutumaan huolettomasti, mutta siinä suhteessa äiti harjoitti tarkkaa valvontaa. Hän vihasi korkeakorkoisia jalkineita, mutta hänen täytyi niitä käyttää, ja hänen lähtiessään ulkosalle äiti tahtoi välttämättä pyyhkäistä puuteria ja punaa hänen poskiinsa. Tanakkuuden vuoksi oli hänen miehustansa niin tiukka, että kun hänen äitinsä salli hänen siitä vapautua, hän oli kuin vasta pinteestään päässyt tavarakäärö.
Keskimmäisen tyttären nimi oli Lolita. Hän oli vanhemman sisaren ilmeinen vastakohta, pitempi ja tummaihoisempi, ihan laihakin, noudatti omia periaatteitansa ja vaikka olikin vähäpuheinen, osasi kuitenkin tilaisuuden sattuessa esittää sangen leikkaavia huomautuksia. Hänen äitinsä pelkäsi häntä syvimmässä mielessään ja varoi häntä suututtamasta.
Nuorin, Lila, oli ainoastaan kymmenen vuoden ikäinen. Hän oli oikea huimapää, kiisteli ja taisteli alinomaa Satišin kanssa. Kiistan aiheena oli varsinkin se seikka, kumpi heistä oikeastaan voi nimittää Pikkua omaksensa. Jos koiran omaa mielipidettä olisi tiedusteltu, se luultavasti ei olisi valinnut kumpaakaan herraksensa, joskin se luultavasti piti hieman parempana Satišia, jonka kurinpito tuntui siitä helpommin siedettävältä kuin Lilan huima hyväily.
Rouva Barodan tultua parvekkeelle Binoi nousi ja kumarsi hänelle syvään. Pareš Babu esitteli hänet: »Tässä on se ystävämme, jonka luona taanoin —»
»Tosiaanko!» huudahti Baroda tunnetta tulvahtaen. »Kuinka ystävällinen olittekaan. Me olemme teille ylen kiitolliset.» Mutta Binoita tuo kiitollisuudenilmaus hämmensi siinä määrin, ettei hän keksinyt sopivaa vastausta.
Hänet esiteltiin myöskin sille nuorelle miehelle, joka oli saatellut tyttöjä. Hänen nimensä oli Sudhir, ja hän oli vielä lukiossa valmistumassa ensimmäistä akateemista arvoa varten. Hän oli miellyttävän näköinen, kaunisihoinen, hänellä oli pienet viikset ja lasit nenällä. Hän näytti hermostuneelta, ei voinut istua hetkeäkään alallaan, oli alinomaa liikkeessä ja piti tyttöjä iloisella tuulella heitä kiusoitellen ja laskien leikkiä. Tytöt pauhasivat hänelle alinomaa, mutta eivät kumminkaan voineet tulla toimeen ilman Sudhiriansa. Hän oli aina valmis lähtemään heidän kerallaan ostoksille ja seuraamaan heitä sirkukseen tai eläintarhaan. Sudhirin tyttöjen seurassa osoittama tutunomaisuus oli Binoille aivan uutta, ja tavallaan se häntä ihan loukkasikin. Hänen ensimmäinen asiaan kohdistuva tuntonsa oli tuomitseva, mutta muuttui kohta saaden mustasukkaisen vivahteen.
»Minä luulen nähneeni teidät jonkin kerran Brahma Samadžin jumalanpalveluksessa», lausui Baroda johdannoksi.
Binoista tuntui, kuin hänet olisi äkkiä yllätetty jossakin rikoksen työssä, kun hän suotta puolustelevasti myönsi pari kertaa olleensa kuulemassa Kešab Babun saarnaa.
»Te kaiketi opiskelette lukiossa?» kysyi Baroda sitten.
»En, minä olen päättänyt opintoni.»
»Kuinka pitkälle olette opiskellut?»
»Olen suorittanut maisteritutkinnon.»
Tuo näytti herättävän Barodassa pojalle näyttävään nuorukaiseen kohdistuvaa kunnioituksen tunnetta. Hän huokasi, katsahti Pareš Babuun ja lausui: »Jos meidän Manumme olisi jäänyt eloon, niin hänkin olisi nyt suorittanut maisteritutkintonsa.»
Hänen esikoisensa, Manorandžan, oli kuollut yhdeksän vuoden ikäisenä, ja kun rouva Baroda kuuli puhuttavan jostakin nuoresta miehestä, joka oli hyvin suoriutunut tutkinnostaan, saanut hyvän viran tai kirjoittanut kelpo kirjan, hän heti ajatteli, että hänen poikansa olisi eloon jääneenä tehnyt samoin.
Olipa miten hyvänsä, mutta tuon menetyksen jälkeen hän oli ottanut erikoiseksi tehtäväkseen tutustuttaa ihmisiä kolmen tyttärensä hyviin ominaisuuksiin. Niinpä hän nytkin käytti tilaisuutta hyväkseen kertoakseen Binoille, kuinka uutteria tyttäret olivat, eikä myöskään salannut häneltä, mitä heidän englantilainen opettajattarensa oli sanonut heidän älystään ja etevistä kyvyistään. Tyttökoulun vuositutkinnossa oli ollut läsnä varakuvernööri puolisoineen, ja Labonja oli valittu koko koulun oppilaiden joukosta heitä seppelöimään. Binoi sai nyt kuulla ne kiittävät sanat, jotka kuvernöörin puoliso oli Labonjalle lausunut, vieläpä täsmälleen niiden alkuperäisessä muodossa.
Vihdoin Baroda päätti puheensa sanomalla Labonjalle: »Tuo se kirjoneule, josta sait palkinnon, rakkaani.»
Tämä kirjaeltu papukaijan kuva oli jo esitetty kaikille perheen sukulaisille ja tuttaville. Se oli valmistettu sanomattomalla vaivalla ja monen kuukauden kuluessa, opettajattaren alinomaa auttaessa, joten Labonjan käsialaa ei siinä ollut paljoakaan; mutta se oli välttämättä näytettävä jokaiselle uudelle vieraalle.
Aluksi Pareš Babu oli esittänyt vastalauseitansa, mutta oli luopunut niistä havaittuaan ne aivan turhiksi.
Binoin osoittaessa taideteosta katsellessaan asianomaista ihmettelyä ja tunnustusta palvelija tuli tuomaan kirjettä Pareš Babulle. Pareš Babu luki sen, ja hänen kasvonsa näyttivät ilahtuvan. Hän sanoi palvelijalle: »Pyydä vierasta tänne yläkertaan.»
»Kuka hän on?» kysyi rouva Baroda.
»Vanhan ystäväni Krišnadajalin poika on tullut minua tervehtimään», vastasi Pareš Babu.
Binoi tunsi sydämensä sykkeen taukoavan ja kalpeni. Hän istui kädet nyrkissä, ikäänkuin olisi valmistautunut kestämään jotakin hyökkäystä. Hän arvasi hyvinkin, etteivät tämän perhekunnan tavat olisi Goran mieleen ja että hän tulisi perheen jäseniä sen mukaisesti arvostelemaan, joten hän varautui ennakolta heitä puolustamaan.