KYMMENES LUKU.
Sutšarita järjesteli käytävässä tarjotinta, jätti sen palvelijan huostaan ja tuli istumaan parvekkeelle. Palvelijan saapuessa saapui kohta Gorakin. Kaikkia hämmästytti hänen kokonsa ja valkea pintansa. Otsalla hänellä oli Gangesin savesta tehty oikeauskoisuuden merkki, ja hänen pukunansa oli karhea dhuti ja vanhamallinen nuttu nuoravöineen. Hänen jalkineensa olivat maalaismalliset, kärjet ylöspäin käyristetyt. Hän astui sisään ikäänkuin ilmeinen kaikkeen nykyaikaiseen kohdistuvan kapinallisuuden kuva. Binoikaan ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin sotaisessa asussa.
Gora oli tosiaankin tänään täynnä kiihkeitä oleviin oloihin kohdistuvia vastalauseita, ja hänellä oli siihen erikoinen syy.
Hän oli lähtenyt edellisenä päivänä höyryaluksessa Tribenin kylpyjuhlille. Matkan varrella oli pyhiinvaeltajanaisten joukkoja, joiden mukana oli tavallisesti pari miestä, pyrkinyt mukaan alukseen. Kaikkien yrittäessä saada paikkaa oli aiheutunut hieman tungosta ja tyrkkimistä, ja kun heidän jalkansa olivat mutaiset ja laivaportaana oli liukas lankku, niin muutamat luiskahtivat ja putosivat, toisia taas laivamiehet tahallaan tyrkkivät veteen. Monet niistä, jotka olivat saaneet paikan aluksessa, kaipasivat kumppaneitansa. Kaiken muun lisäksi oli vielä sateinen sää, sadekuurot kastelivat heitä, ja kansi, jolla heidän oli istuttava, oli tahmean mudan peitossa. Heidän kasvonsa ilmaisivat avutonta hämminkiä, heidän katseensa surkeata pelokkuutta. He tiesivät liiankin hyvin, etteivät sellaiset heikot ja mitättömät olennot voineet toivoa mitään apua kapteenilta enempää kuin miehistöltäkään, joten he olivat joka hetki arkuuden ja pelon vallassa. Gora oli ainoa, joka teki parastaan auttaakseen näitä pyhiinvaeltajia heidän surkeassa tilassaan.
Ensimmäisen luokan kannen kaiteeseen nojaten seisoi eräs englantilainen ja hänen vieressään oli uudenaikaistunut bengalilainen. He polttivat sikarejansa ja naureskelivat katsellessaan väen hälinää, joka näytti hupaiselta ilveeltä. Silloin tällöin, kun joku noista onnettomista pyhiinvaeltajista joutui erikoisen pahaan pulaan, englantilainen nauroi, ja bengalilainen yhtyi hänen iloonsa.
Kun oli siten kuljettu muutamia laiturinvälejä, Gora ei voinut tuota kauemmin sietää. Hän meni yläkannelle ja lausui ukkosäänin: »Jo riittää! Ettekö ollenkaan häpeä?»
Englantilainen vain silmäili kopeasti Goraa kiireestä kantapäähän, mutta bengalilainen rohkeni vastata. »Häpeä?» ivaili hän. »Tietenkin häpeän, kun näen noiden elukoiden typeryyden!»
»On olemassa pahempia petoja kuin tietämätön kansa», sinkosi Gora hehkuvin kasvoin, — »sydämettömiä ihmisiä».
»Korjautukaa pois täältä!» vastasi bengalilainen kiihtyen. »Teillä ei ole mitään asiaa ensimmäiseen luokkaan.»
»Ei tosiaankaan», vastasi Gora, »minun paikkani ei ole teidänlaistenne joukossa; minä kuulun noiden pyhiinvaeltaja-parkojen seuraan. Mutta minä varoitan teitä pakottamasta minua tulemaan uudestaan tänne teidän luokkaanne!» Samassa hän syöksyi takaisin alakannelle.
Tuon tapahtuman jälkeen englantilainen istuutui tuoliinsa, nosti jalat laivankaiteelle ja syventyi lukemaan romaania. Hänen bengalilainen matkakumppaninsa yritti pari kertaa uudelleen aloittaa katkennutta keskustelua, mutta tuloksetta. Sitten hän yritti todistaa olevansa kaukana kansalaistensa suuresta laumasta, kutsui tarjoilijan ja kysyi, voisiko saada paistettuja kananpoikia. Tarjoilija vastasi, että oli vain teetä, voita ja leipää, ja bengalilainen huudahti englanninkielellä niin äänekkäästi, että sahib voi sen kuulla: »Meidän ruumiillisia tarpeitamme tyydytetään tässä aluksessa häpeämättömän kehnolla tavalla!» Hänen kumppaninsa ei kumminkaan puuttunut asiaan, ja kun hetkistä myöhemmin englantilaisen sanomalehti lennähti pöydältä ja bengalilainen kiiruhti sen nostamaan ja asettamaan paikoilleen, hän ei saanut sanaakaan kiitokseksi.
Astuessaan maihin Tšandernagoressa sahib yht'äkkiä astui Goran luo, nosti kevyesti hattuansa ja sanoi: »Minä pyydän teiltä anteeksi käytöstäni. Häpeän sitä itsekin.» Sitten hän riensi pois.
Goran mieltä poltti ankaran loukkauksen tunto senvuoksi, että hänen sivistynyt maanmiehensä oli voinut muukalaisen kerällä iloita oman kansansa surkeasta tilasta ja nauraa heille muka ylemmältä olokannaltansa. Tämä kansa oli antautunut alttiiksi kaikenlaiselle loukkaukselle ja röyhkeälle käytökselle, olipa johtunut niinkin kauas, että piti aivan auttamattomana ja luonnollisena asiana, jos paremmassa asemassa olevat kansalaiset kohtelivat sitä niinkuin kohdellaan elukoita. Gora tiesi, että kaiken tuon perimmäisenä syynä oli kansassa vallitseva syväänjuurtunut tietämättömyys, ja tuo ajatus sai hänen sydämensä melkein pakahtumaan. Mutta kaikkein eniten häntä lonkkasi se, etteivät sivistyneet henkilöt ottaneet kantaakseen tämän ikuisen häpeän ja häväistyksen taakkaa, vaan mieluummin pitivät kunnianaan omaa suhteellista turvallisuuttansa. Gora, joka senvuoksi tahtoi osoittaa sellaisten sivistyneiden henkilöiden kirjaviisauteen ja orjamaiseen sovinnaisuuteen kohdistuvaa ylenkatsettansa, oli nyt saapunut brahmon taloon, otsalla Gangesin savesta tehty merkki ja jaloissa nuo erikoismalliset maalaiskengät.
»Siunatkoon!» virkkoi Binoi itsekseen. »Gora on täysissä sotavaruksissa.» Hänen sydäntään ahdisti pelkkä ajatuskin, mitä Gora kohta sanoisi ja tekisi, ja hän itse tunsi puolestaan asianansa olevan vyöttää itsensä puolustukseen.
Baroda-rouvan jutellessa Binoin kanssa Satišin oli ollut pakko huvitteleida hyrrällä parvekkeen kulmauksessa, mutta kun hän sitten näki Goran, hänen leikkiin kohdistuva mielenkiintonsa hävisi heti olemattomiin, hän lipui hiljaa Binoin tuolin luo, katsoa tuijotti uuteen tulijaan ja kysyi kuiskaten: »Onko hän teidän ystävänne?»
»On», vastasi Binoi.
Gora oli vain vilkaissut Binoihin; sitten hän ei ollut havaitsevinaan hänen läsnäoloansa. Hän tervehti Pareš Babua niinkuin pitikin, veti sitten näennäisesti ihan luontevasti tuolin hieman kauemmaksi pöydän luota ja istuutui. Mitä naishenkilöihin tulee, vaati oikeauskoinen sopivaisuussääntö, ettei hän saanut millään tavoin osoittaa heitä havainneensa.
Baroda-rouva oli vast'ikään päättänyt siirtää tyttärensä pois tuon sivistymättömän olennon läheisyydestä, kun Pareš Babu samassa esitteli hänet vanhan ystävänsä poikana. Gora kääntyi Barodan puoleen, ja kumarsi.
Sutšarita oli kuullut Binoin puhuvan Gorasta, mutta ei voinut käsittää, että mies oli nyt tuossa. Ensi silmäyksellä hänessä heräsi eräänlaista häneen kohdistuvaa harmistumisen tunnetta, koska hän ei ollut kyllin tottunut eikä kyllin kärsivällinen sietääkseen sivistyneitä henkilöitä, jotka saattoivat vielä kannattaa ankaraa oikeauskoisuutta.
Pareš Babu alkoi kysellä lapsuudenystävänsä Krišnadajalin vointia ja kertoa tapahtumia heidän opiskeluajoiltansa. »Sen ajan opiskelijoiden joukossa», hän sanoi, »me molemmat olimme pahimmat kuvainkaatajat, mitä ajatella voitte — meissä ei ollut perintätapoihin kohdistuvan kunnioituksen jälkeäkään — me pidimme kielletyn ravinnon nauttimista todellisena velvollisuutenamme. Kuinka monta iltapuhdetta olemmekaan viettäneet nauttien kiellettyjä ruokia erään muhamettilaisen myymälässä Lukiotorin läheisyydessä ja sitten istuen sydänyöhön saakka keskustellen, kuinka voisimme uudistaa hindulaisen yhteiskunnan!»
Baroda pisti väliin kysymyksen: »Entä millaiset ovat nykyjään ystäväsi mielipiteet?»
»Nyt hän noudattaa tarkoin kaikkia oikeauskoisuuden määräyksiä», vastasi Gora.
»Eikö hän häpee itseänsä?» kysyi Baroda närkästystä tulvillaan.
»Häpeäntunne on heikon luonteen ilmaus», nauroi Gora. »Eräät henkilöt häpeevät tunnustaa isäänsä isäkseen.»
»Eikö hän ollut aikaisemmin brahmo?» tiedusteli Baroda.
»Minä olin minäkin aikaisemmin brahmo», vastasi Gora.
»Ja nytkö uskotte jumaluuteen, jonka muoto on rajallinen?» kysyi Baroda.
»En ole niin taikauskoinen, että halveksisin rajallisia muotoja ilman nimenomaista syytä», vastasi Gora. »Voidaanko muodon arvoa vähentää pelkästään sitä soimaamalla? Onko kukaan kyennyt tunkeutumaan sen salaperäiseen merkitykseen?»
»Mutta muoto on rajoitettu», keskeytti Pareš Babu leppoisin äänin.
»Mikään ei voi ilmetä olematta rajoitettu», väitti Gora. »Ääretön on ottanut avukseen muodon tullakseen ilmeiseksi; kuinkapa se olisikaan muuten voinut ilmestyä? Se, mikä ei jää ilmestymättä, ei voi saavuttaa täydellisyyttä. Muodoton täydellistyy muodoissa aivan samoin kuin ajatus täydellistyy sanoissa.»
»Tarkoitatteko, että muoto on täydellisempi kuin muodoton?» huudahti
Baroda epäillen pudistaen päätänsä.
»Ei merkitse suuria, mitä tarkoitan», vastasi Gora. »Maailman muoto ei riipu siitä, minä mitä sanon. Jos muodoton olisi merkinnyt todellista täydellisyyttä, niin muoto ei olisi löytänyt kaikkeudesta minkäänlaista sijaa.»
Sutšarita toivoi sydämestään jonkun nöyryyttävän tuota julkeata nuorukaista voittamalla hänet väittelyssä, ja hän oli suutuksissaan, kun näki Binoin istuvan aivan rauhallisena, suutansa avaamatta. Goran kiihkeä sävy tuntui antavan Sutšaritalle itselleen voimaa musertavaan vastaukseen, mutta samassa toi palvelija kattilan kuumaa vettä, ja Sutšaritan täytyi ryhtyä teetä järjestämään Binoin toisinaan katsahtaessa kysyvästi häneen päin.
Vaikka Goran ja Binoin välillä vallitsikin suuri ero uskonnollisissa asioissa, Binoi kuitenkin joutui ikävän tunnon valtoihin ajatellessaan, että Gora oli tullut kutsumatta tähän brahmoperheeseen ja osoittanut sellaista vääjäämätöntä vihamielisyyttä. Binoi ihaili sydämestään Pareš Babun tyyntä itsensähillintää, hänen leppoista seesteisyyttänsä, joka kykeni kohoamaan molempia kiistailevia mielipiteitä ylemmäksi — hän ihaili sitä Goran hyökkäävän käytöksen vastakohtana. Mielipiteet eivät ole minkään arvoisia, ajatteli hän itsekseen, paljoa parempi on todellisen oleellistamisen hillitty tyyneys. Mitäpä merkitseekään, mikä mielipide on oikea, mikä väärä — sisäinen saavutus on ainoa todellinen arvo.
Keskustelun aikana Pareš Babu silloin tällöin sulki silmänsä ja painui olemuksensa syvyyksiin — sellainen oli hänen tapansa — ja Binoi katseli lumoutuneena sitä rauhaa, joka paistoi hänen kasvoistaan hänen siten kääntyessään sisäänpäin. Hän tunsi suurta pettymystä havaitessaan, ettei Goran kunnioitus virrannut kohti tuota kunnianarvoista vanhaa miestä ja auttanut häntä hillitsemään kieltänsä.
Kaadettuaan kupposiin teetä Sutšarita katsahti kysyvästi Pareš Babuun.
Hän ei oikein tietänyt kenelle hänen oli teetä tarjottava.
Baroda-rouva loi silmäyksen Goraan ja virkkoi: »Te luultavasti ette suostu mitään nauttimaan!»
»En», vastasi Gora päättävästi.
»Miksi ette?» tiukkasi Baroda. »Pelkäättekö kastinne menettävänne?»
»Pelkään», vastasi Gora.
»Teille siis kasti on uskon esine?»
»Onko kasti minun omaa keksintöäni, jotta voisin olla siihen uskomatta?
Koska olen yhteiskunnan jäsen, minun täytyy kunnioittaa kastiakin.»
»Pidättekö siis velvollisuutenanne totella yhteiskuntaa joka asiassa?» kysyi Baroda.
»Kieltäytyminen yhteiskuntaa tottelemasta merkitsee sen tuhoamista», vastasi Gora.
»Entäpä jos se tuhoutuisikin?»
»Yhtä hyvin voisitte kysyä, mitä haittaa on siitä, vaikka sahaamme poikki sen oksan, jolla istumme!»
»Mitä hyödyttävät nuo turhat väitteet, äiti?» huudahti Sutšarita harmistuneena. »Hän ei tahdo nauttia ruokaa meidän seurassamme ja sillä hyvä!»
Gora katsahti Sutšaritaan, joka Binoin puoleen kääntyen kysyi hieman epäröiden: »Saanko —?» Binoi ei ollut eläessään juonut teetä. Hän oli aikoja sitten lakannut nauttimasta muhamettilaisten valmistamaa leipää, mutta tänään hän tunsi olevansa velvollinen syömään ja juomaan mitä hänelle tarjottiin, joten hän hieman väkinäisesti katsoi suoraan eteensä ja virkkoi: »Epäilemättä!» Sitten hän katsahti Goran kasvoihin, joissa näkyi ivallinen hymy.
Binoi joi miehuullisesti teensä, vaikka se hänestä maistuikin kitkerältä ja pahalta.
»Onpa hän kelpo poika, tuo Binoi!» kuului Barodan julkilausumaton arvostelu. Hän kääntyi selin Goraan ja keskitti koko huomionsa Binoihin. Sen havaittuaan Pareš Babu hiljaa siirsi tuolinsa Goran luo ja alkoi jutella hänen kanssaan erikseen, matalalla äänellä.
Ilmoitettiin uusi vieras tulevaksi. Kaikki tervehtivät häntä Panu Babun nimellä, vaikka hänen nimensä todellisuudessa oli Haran-tšandra Nag. Omassa tuttavapiirissään häntä pidettiin erinomaisen oppineena ja älykkäänä, ja vaikka mitään varmaa ei ollut lausuttu puolelta eikä toiselta, leijui kuitenkin ikäänkuin ilmassa se ajatus, että hän ja Sutšarita menisivät naimisiin. Miehessä oli ilmeisesti sellainen viehtymys, ja Sutšaritaa kiusoittelivat hänen tyttöystävänsä lakkaamatta asian johdosta.
Haran oli opettajana eräässä koulussa, ja Baroda-rouva ei pitänyt tuota pelkkää koulumestaria suurenkaan arvoisena. Hän puolestaan olisi ollut aivan yhtä iloinen, ellei Haran olisi rohjennut lähestyä yhtäkään hänen tytärtänsä. Barodan unelmien vävypojat olivat tarmokkaita vaeltavia ritareita, joiden ainoana päämääränä tuli olla johonkin hallinnolliseen virkaan pääseminen.
Sutšaritan tarjotessa Haranille teekuppia Labonja loi häneen turvallisen matkan päästä merkitsevän silmäyksen ja suipisti suunsa hymyyn.
Tuo ei jäänyt Binoilta havaitsematta, sillä tämän lyhyen ajan kuluessa hänen katseensa oli muuttunut tavallaan erinomaisen virkuksi ja teräväksi, vaikka hän ei aikaisemmin ollut suinkaan ollut kuuluisa huomiokyvystänsä. Binoista tuntui siltä, kuin Sallimus olisi menetellyt väärämielisesti liittäessään nuo kaksi henkilöä, Haranin ja Sudhirin, niin läheisesti perheen elämään, että tytöt heidän tähtensä salaa toisilleen viittailivat.
Sutšaritan mieleen Haranin saapuminen sytytti toivon kipinän. Kunhan tämä uusi taistelija pystyisi kukistamaan tuon korskan valloittajan maan tomuun, niin hän, Sutšarita, tuntisi saaneensa koston. Muulloin Haranin väittelyhalu häntä ainoastaan ärsytti, mutta tänään hän tervehti sanaista ritariansa iloiten ja jakoi hänelle tuhlaten teetä ja leivoksia, jotteivät voimat pettäisi taistelun tuoksinassa.
»Panu Babu, tässä on meidän ystävämme —», aloitti Pareš Babu.
Mutta Haran katkaisi asian lyhyeen sanomalla: »Minä tunnen hänet varsin hyvin! Hän oli erääseen aikaan Brahma Samadžimme intomielinen jäsen.» Samassa hän kääntyi toisaalle ja syventyi yksinomaan teekuppiinsa.
Siihen aikaan oli ainoastaan pari bengalilaista suorittanut siviilivirkoihin oikeuttavan tutkinnon, ja Sudhir kuvaili, kuinka eräs heistä oli otettu vastaan palatessaan kotiin Englannista.
»Mitäpä se merkitsee», virkkoi Haran. »Miten hyvin bengalilaiset suoriutunevatkin tutkinnoistansa, heistä ei kuitenkaan koskaan tule hyviä hallintoviranomaisia.» Ja todistaakseen, ettei yksikään bengalilainen sellaiseen toimeen kykene, hän alkoi kaunopuheisesti kuvailla bengalilaisen luonteen puutoksia ja heikkouksia.
Goran kasvot punastuivat huomattavasti tuon esityksen jatkuessa, mutta vihdoin hän puhkesi puhumaan, mahdollisuuden mukaan hilliten jyrisevää ääntänsä: »Jos tuo on vilpitön mielipiteenne, ettekö häpee istua kaikessa rauhassa tämän pöydän ääressä voileipäänne popsien?»
»Mitä minun siis pitää mielestänne tehdä?» kysyi Haran ihmeissään kohottaen kulmakarvojansa.
»Joko yrittää poistaa noita vikoja bengalilaisen luonteesta tai hirttää itsenne!» vastasi Gora. »Onko tosiaankin niin helppo sanoa, ettei meidän kansamme milloinkaan kykene mihinkään? Ihmettelenpä, ettei pala takerru kurkkuunne!»
»Eikö minun täydy lausua ilmi totuutta?» kysyi Haran.
»Suokaahan anteeksi», jatkoi Gora kiihkeästi, »mutta jos tosiaankin uskoisitte, mitä sanotte, ette olisi niin kielevästi asiaanne esittänyt. Se virtailee niin vuolaana huuliltanne sen vuoksi, että tiedätte sen vääräksi. Kuulkaahan, Haran Babu, väärämielisyys on synti, väärä arvostelu sitäkin suurempi synti, mutta eipä ole montakaan syntiä, joka olisi verrattavissa oman kansan häväisemiseen!»
Haranin mieltä kuohutti nouseva viha, ja kun Gora vielä lisäsi: »Luuletteko te olevanne ainoa parempi henkilö kaikkien kansalaistanne joukossa, luuletteko, että teillä yksin on lupa pauhata heitä vastaan ja että meidän muiden on esi-isiemme nimessä tyynesti alistuttava teidän tuomioonne?», niin Haranin kävi mahdottomaksi luopua väitteestään, ja hän alkoi soimata bengalilaisia entistäkin enemmän. Hän viittasi moniin bengalilaisessa yhteiskunnassa vallitseviin huonoihin tapoihin ja sanoi, ettei koko rodusta voinut toivoa mitään, niin kauan kuin nuo tottumukset olivat vallitsemassa.
»Sen, mitä tässä kerrotte huonoista tottumuksista», virkkoi Gora ylenkatseellisesti, »olette oppinut englantilaisista kirjoista — te ette tiedä asiasta mitään oman kokemuksenne nojalla. Kun kykenette tuomitsemaan kaikkia englantilaisten huonoja tapoja ja tottumuksia yhtä vilpittömin närkästyksen tuntein, niin teillä on lupa puhua niinkuin puhutte.»
Pareš yritti vaihtaa puheenaihetta, mutta kiukustunutta Harania oli mahdoton hillitä. Sillävälin laski aurinko, taivaalla hehkui pilvien lomitse tulviva illan rusotus, ja sanakahakan melskeestä huolimatta tuntui Binoin sydämessä soivan jokin lempeä sävel.
Oli tullut Pareš Babun iltahartauden aika, hän poistui parvekkeelta, meni puutarhaan ja istuutui tšampak-puun alle.
Barodassa oli Gora herättänyt ilmeistä vastenmielisyyttä, Haran ei ollut hänkään hänen suosikkinsa, joten hän kauemmin voimatta sietää heidän väittelyänsä kääntyi Binoin puoleen ja sanoi: »Tulkaa, Binoi Babu, mennään sisään.» Ja Binoi ei voinut riittävässä määrin osoittaa kiitollisuuttaan siten hänen osakseen tulleesta erikoisesta suosiosta muuten kuin nöyrästi seuraamalla Baroda-rouvaa.
Baroda kutsui tyttärensä myötänsä, ja Satiš, joka ei voinut toivoa keskustelun tulevan päätökseen, poistui hänkin koirineen.
Baroda käytti hyväkseen tilaisuutta kertoakseen Binoille juurta jaksain tytärtensä hyvistä ominaisuuksista ja virkkoi Labonjalle: »Tuohan albumi, kultaseni, ja näytä sitä Binoi Babulle, tuothan?»
Labonja oli siinä määrin tottunut näyttämään albumia viimeksi saapuneelle vieraalle, että aina odotti tuota kehoitusta ja oli tuntenut suoranaista pettymystä havaitessaan keskustelun venyvän loputtoman pitkäksi.
Avatessaan albumin Binoi havaitsi, että siihen oli kirjoitettu muutamia Mooren ja Longfellow'n englanninkielisiä runoja. Suuret kirjaimet ja runojen otsakkeet olivat koristeelliset, ja käsiala oli erinomaisen siistiä ja huolellista. Binoin ihailu oli aivan vilpitöntä, sillä niinä aikoina ei ollut suinkaan mikään vähäinen ansio, jos tyttö osasi niin hyvin jäljentää englantilaisia runoja.
Havaittuaan Binoin riittävässä määrässä lumoutuneen Baroda-rouva kääntyi toisen tyttärensä puoleen sanoen: »Lolita, kultaseni, etköhän lausu —»
Mutta Lolita vastasi erittäin varmasti: »En, äiti, minä en tosiaankaan voi, en muista kunnolla» ja kääntyi katselemaan ulos ikkunasta.
Baroda selitti Binoille, että Lolita muisti lausuttavansa varsin hyvin, mutta oli niin vaatimaton, ettei tahtonut asettaa kykyjänsä näytteille. Hän sanoi, että oli ollut niin laita hänen lapsuudestansa saakka, ja kertoi väitteensä tueksi pari Lolitan huomattavaa saavutusta. Hän lisäsi vielä, ettei kelpo Lolita itkenyt milloinkaan, vaikka sattui loukkaamaan itseänsä, ja totesi hänen siinä suhteessa tulleen isäänsä.
Sitten tuli Lilan vuoro. Kun häntä kehotettiin lausumaan, hän aluksi nauraa kihersi, mutta kerran alkuun päästyään hän oli kuin vedetty kello ja lasketteli yhteen menoon »Tuiki, tuiki, tähtönen», ilmeisesti ollenkaan lausumansa sisällystä tajuamatta.
Lolita, joka tiesi, että seuraavana ohjelmanumerona oli lauluesitys, poistui huoneesta.
Ulkona oli väittely nyt kiihtynyt kuumimmilleen. Haran oli lakannut esittämästä minkäänlaisia perusteita ja viskeli arvelematta mitä purevimpia sanoja. Sutšarita, jota hävetti ja suututti Haranin hillittömyys, ryhtyi puolustamaan Goraa, ja tuo seikka ei suinkaan lisännyt Haranin mielenrauhaa eikä ollut omansa häntä tyynnyttämään.
Illan taivasta alkoivat pimentää sankat sadepilvet. Kadulta kuului jasmiinikimppujen kaupustelijoiden tuttuja huutoja. Puiden lehvien välitse näkyi kiiltomatojen väike, ja syvä varjo tummensi läheisen lammikon pintaa.
Binoi ilmaantui nyt parvekkeelle sanomaan hyvästi, ja Pareš Babu virkkoi Goralle: »Tulkaa meillä käymään, milloin haluatte. Krišnadajal oli kuin oma veljeni, ja vaikka mielipiteemme nykyjään eroavatkin ja me emme koskaan näe toisiamme emmekä kirjoita toisillemme, on poikaiän ystävyys sittenkin osa lihaamme ja vertamme. Senvuoksi tunnen teidät erittäin läheiseksi henkilöksi.»
Pareš Babun tyyni ja lämmin ääni vaikutti kuin taika tyynnyttäen Goran mielen hyökkäävää kiihkeyttä. Tullessaan Gora ei ollut tervehtinyt vanhusta kovinkaan kunnioittavasti, mutta nyt lähtiessään hän kumarsi todellisen kunnioituksen tuntein. Sutšaritaan hän ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota, sillä hän olisi katsonut menetelleensä äärettömän sopimattomasti, jos olisi pienimmälläkään ilmeellään osoittanut huomanneensa hänen läsnäolonsa. Binoi kumarsi syvään Pareš Babulle, nyökkäsi kevyesti vastaukseksi Sutšaritan nyökkäykseen ja riensi sitten Goran jälkeen, ikäänkuin olisi hieman hävennyt menettelyänsä.
Jäähyväismuodollisuuksia välttääkseen oli Haran mennyt sisäsuojiin ja käänteli pöydällä lepäävän virsikirjan lehtiä; mutta molempien vieraiden poistuttua hän kiiruhti takaisin parvekkeelle ja sanoi Pareš Babulle: »Hyvä herra, on tuskin oikein esitellä tyttöjä kenelle tahansa.»
Sutšarita harmistui tuosta niin, ettei kyennyt enää salaamaan tunteitansa, vaan virkkoi: »Jos isä olisi noudattanut tuota neuvoa, emme olisi milloinkaan tutustuneet teihin!»
»Asia on niinkuin olla pitääkin, jos rajoitutte omaan piiriinne kuuluviin henkilöihin», selitti Haran.
Pareš Babu naurahti. »Te tahdotte meidän palaavan takaisin zenana-järjestelmään [se sulkee naiset elämään eristettyinä omissa suojissaan, Zenanassa] rajoittamalla seurustelumme oman seurakuntamme keskuuteen. Minä puolestani olen sitä mieltä, että tyttöjen tulee seurustella kaikenlaisia eri mielipiteitä kannattavien henkilöiden kanssa, koska he muuten jäävät ehdottomasti ahdasmielisiksi. Minkätähden sillä tavoin valikoisimme?»
»En ole milloinkaan sanonut, ettei heidän pidä joutua tekemisiin erilaisia mielipiteitä kannattavien henkilöiden kanssa», vastasi Haran. »Mutta nuo eivät edes tiedä, kuinka heidän on kohdeltava naishenkilöitä.»
»Niin ei ole laita», huomautti Pareš. »Se, mitä te pidätte hyvän käytöksen puutteena, on pelkkää ujoutta — ja elleivät he tule naisten seuraan, ei asia milloinkaan korjaudu.»