YHDESTOISTA LUKU.
Haran oli erikoisen mielellään tahtonut osoittaa Goralle sen sijan, joka hänelle kuului, ja kohottaa voiton lipun itsensä Sutšaritan nähden, ja aluksi oli Sutšaritakin sitä toivonut. Mutta asia kehittyikin aivan vastakkaiseksi. Sutšarita ei voinut olla yhtä mieltä Goran kanssa yhteiskunnallisista ja uskonnollisista asioista, mutta oman rodun kunnioittaminen ja kansalaisiinsa kohdistuva kiintymys oli hänessä luontaista, ja vaikka hän ei ollutkaan koskaan ennen keskustellut maansa oloista hänen mielessään heräsi kuitenkin myötätuntoinen kaiku, kun hän kuuli kansakuntaansa soimattaessa Goran jyrisevän vastalauseen. Hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut kenenkään puhuvan niin vakuuttavasti ja voimakkaasti äidinmaasta.
Kun Haran sitten kavalasti hyökkäsi toisten kimppuun heidän mentyänsä nimittäen Binoita ja Goraa kömpelöiksi ja sivistymättömiksi, Sutšaritaa jälleen kuohutti sellainen halpamaisuus ja hän kääntyi jälleen heitä puolustamaan.
Goraan kohdistuvat vastatunnot eivät suinkaan olleet kokonaan hänestä hälvenneet. Vielä nytkin hänen hyökkäävän maalaismainen asunsa jossakin määrin häntä loukkasi. Sutšarita ymmärsi, että tuossa vastalauseitaan esittävässä oikeauskoisuudessa oli uhittelun henkeä, ettei siinä ollut todellisen vakaumuksen luontevuutta, ettei se saanut täyttä tyydytystä omasta uskostansa ja että se oli omaksuttu kiukun ja julkeuden tuntein toisten loukkaamiseksi.
Tekipä Sutšarita sinä iltana mitä tahansa, nauttipa hän ateriaansa tai kertoipa satuja Lilalle, aina tuntui hänen olemuksensa syvyydessä jäytävä tuska, joka ei antanut hänelle rauhaa. Oas voidaan irroittaa ainoastaan siinä tapauksessa, että tiedetään, missä se on, ja Sutšarita istui yksin parvekkeella yrittäen paikallistaa sitä oasta, joka häntä kiusasi. Siinä viileässä pimeydessä istuen hän koki tyynnyttää sydämensä odottamatonta kuumetta, mutta turhaan. Se epämääräinen taakka, jota hän kantoi, sai hänen mielensä niin apeaksi, että hänen teki mieli itkeä, mutta kyynelet eivät totelleet.
Olisi kerrassaan järjetöntä otaksua Sutšaritan joutuneen niin apealle mielelle ainoastaan siitä syystä, että talossa oli käynyt tuntematon nuori mies, otsassa uhittelevan ilmeinen kastimerkki, tai senvuoksi, ettei ollut käynyt päinsä saattaa häntä tappiolle väittelyssä ja kukistaa hänen ylpeyttänsä maan tomuun. Sutšarita jätti tuon selityksen huomioonottamatta, koska piti sitä aivan mahdottomana. Sitten hänen kasvoihinsa levisi häpeän puna, kun todellinen syy vähitellen alkoi hänelle selvitä. Hän oli istunut pari kolme tuntia vastapäätä tuota nuorta miestä, olipa silloin tällöin pitänyt hänen puoltansakin väittelyssä, mutta vieras ei ollut hänestä vähääkään välittänyt eikä lähtiessään edes ollut häntä havaitsevinaan. Sutšaritalle kävi epäilemättömän selväksi, että tuo täydellinen välinpitämättömyys oli häntä syvästi loukannut. Binoikin oli osoittanut arkuutta joka on varsin luonnollinen niissä, jotka eivät ole tottuneet naisseuraan, mutta hänen arkuutensa oli ollut pelkkää vaatimatonta, pelokasta ujoutta, josta Gorassa ei ollut jälkeäkään.
Minkätähden olikaan Sutšaritan niin vaikea sietää tuota Goran ankaraa välinpitämättömyyttä tai suhtautua siihen ylenkatseellisesti? Hän tunsi olevansa valmis häpeäänsä kuolemaan muistaessaan, ettei sellainen välinpitämättömyys ollut voinut pidättää häntä puuttumasta keskusteluun. Kerran, kun hän oli kiihtynyt Haranin käyttäessä sopimatonta puhetapaa, Gora tosin oli häneen katsahtanut. Katseessa ei ilmeisesti ollut arkuuden jälkeäkään, mutta ei näyttänyt kovinkaan selvältä, mitä siinä oikeastaan oli. Lieneekö hän ajatellut Sutšaritan olevan julkean tai tahtovan asettaa itseänsä näytteille siten kutsumatta yhtyessään miesten keskusteluun? Mutta mitäpä merkitsivätkään hänen ajatuksensa? Ei mitään; mutta Sutšaritan kipeä tunto ei sittenkään ottanut haihtuakseen. Hän yritti parhaansa mukaan unohtaa kaikki, pyyhkiä koko asian muististansa, kumminkaan kykenemättä. Sitten hän tunsi Goraan kohdistuvaa suuttumusta ja koki syvästi halveksia häntä, tuota julkeata, taikauskoista nuorukaista, mutta tunsi itsensä sittenkin nöyryytetyksi palauttaessaan muistiinsa, kuinka järkähtämättömästi häntä oli silmäillyt tuo valtavan suuri mies, jonka ääni pauhasi kuin ukkonen, ja niin hänen oli kerrassaan mahdoton säilyttää omaa arvokasta asennettansa.
Omien ristiriitaisten tunteittensa kiduttamana Sutšarita istui yksinään myöhään yöhön. Valot oli sammutettu, ja kaikki olivat vetäytyneet levolle. Hän kuuli ulko-ovea suljettavan ja tiesi siitä, että palvelijat olivat päättäneet työnsä ja valmistautuivat hekin menemään levolle.
Samassa tuli parvekkeelle Lolita yöasussaan. Hän ei virkkanut mitään, menihän vain suojakaiteen luo ja pysähtyi siihen. Sutšarita hymyili itsekseen, sillä hän ymmärsi Lolitan olevan häneen suutuksissa, koska oli luvannut nukkua hänen kerallaan ja oli kokonaan asian unohtanut. Mutta pelkkä unohtamisen tunnustaminen ei olisi riittänyt Lolitaa tyynnyttämään — rikos oli juuri siinä, että hän oli voinut asian unohtaa. Ja Lolita ei ollut niitä tyttöjä, jotka muistuttavat annetusta lupauksesta. Hän oli päättänyt pysyä vuoteessa, mitenkään ilmaisematta loukkaantuneensa, mutta ajan kuluessa hänen pettymyksensä tuntui yhä tuimemmalta, kunnes hän ei enää kyennyt sitä sietämään, vaan lähti vuoteestaan aivan rauhallisesti osoittaakseen olevansa vielä valveilla.
Sutšarita nousi, meni hitain askelin Lolitan luo, syleili häntä ja sanoi: »Rakas Lolita, älä ole minulle vihainen.»
Mutta Lolita siirtyi loitommaksi mutisten: »Vihainen? Minkätähden olisinkaan vihainen? Älä huoli häiriytyä.»
»Tule, kultaseni, mennään levolle», kehoitteli Sutšarita tarttuen hänen käteensä.
Mutta Lolita pysyi hievahtamatta paikallaan, kunnes Sutšarita vihdoin veti hänet mukanaan makuusuojaan.
Silloin Lolita vihdoin kysyi tukahtuvin äänin: »Minkätähden olet valvonut niin kauan? Etkö tiedä, että kello on jo yksitoista? Minä olen kuullut kaikki lyönnit, ja nyt sinä olet niin väsynyt, ettet jaksa ollenkaan jutella.»
»Mieleni on kovin apea, kultaseni», sanoi Sutšarita vetäen hänet lähemmäksi.
Kun syyllisyys oli tunnustettu, Lolitan närkästys haihtui, ja hänen mielensä kääntyi kohta leppoisaksi.
»Ketä oletkaan ajatellut istuessasi täällä yksin koko ajan, didi?
Panu Babuako?» kysyi hän.
»Mitä joutavia!» huudahti Sutšarita moittivin elein.
Lolita ei voinut sietää Panu Babua. Hän ei edes kiusoitellut Sutšaritaa hänen tähtensä niinkuin toiset tytöt. Se ajatuskin, että Haran saisi Sutšaritan puolisokseen, herätti Lolitassa raivoisia tunteita.
Hetkisen vaiettuaan Lolita aloitti jälleen: »Kuinka viehättävä mies onkaan Binoi Babu, eikö totta, didi?» Ja täytyypä myöntää, että tuo kysymys pyrki hieman ottamaan selkoa siitä, mitä Sutšaritan mielessä liikkui.
»Niin, kultaseni, Binoi Babu näyttää sangen miellyttävältä henkilöltä», kuului vastaus.
Tuo ei kumminkaan sointunut Lolitan odotuksiin, joten hän jatkoi: »Mutta sano mitä tahansa, didi, tuo Gourmohan Babu on kerrassaan sietämätön. Millainen ruma ihonväri ja kuinka järeät piirteet! Ja sellainen omahyväinen otus! Kuinka hän sinuun vaikutti?»
»Hän on aivan liian oikeauskoinen minua miellyttääkseen», vastasi
Sutšarita.
»Ei, ei. Se ei haittaisi», huudahti Lolita. »Onhan setäkin oikeauskoinen — mutta se on toinen asia — en osaa oikein sanoa, mitä tarkoitan.»
»Niin, tosiaankin toinen asia!» nauroi Sutšarita, ja kun hän jälleen muisteli Goran korkeata valmista otsaa ja siihen kiinnitettyä kastimerkkiä, hänen vihansa leimahti jälleen ilmi, sillä olihan Gora siten julistanut kaikille julkeasti: »Minä en kuulu teidän joukkoonne!» Ainoastaan tuon suunnattoman ylpeyden maan tasalle kukistaminen olisi voinut tyynnyttää hänessä elävää kärsityn häväistyksen tunnetta.
Vähitellen keskustelu hiljeni, ja he vaipuivat uneen. Kahden aikaan Sutšarita heräsi ja kuuli sateen valuvan virtoina. Huoneen nurkassa oleva lamppu oli palanut loppuun, ja silloin tällöin näkyi salaman välkähdys moskiittiverkon läpi. Yön hiljaisuudessa ja pimeydessä, taukoamattoman sateen soidessa korviin, Sutšarita tunsi mielensä apeaksi. Hän käännähteli kyljeltä toiselle, yrittäen päästä uneen, ja silmäili kadehtien Lolitaa, joka nukkui sikeästi. Mutta uni ei suostunut tulemaan.
Sutšarita kiusaantui, nousi ja lähti ovelle, avasi sen ja katseli katolle, josta tuulenpuuskat heittivät sateen räiskettä hänen kasvoihinsa. Kaikki illan tapahtumat palasivat yksin erin hänen mieleensä. Goran kasvot, joissa hehkui innostus ja joita laskevan auringon säteet valaisivat, välähtivät näkyviin, ja kaikki ne väitteet, jotka hän oli kuullut, mutta unohtanut, kaikuivat nyt jälleen hänen kuuluviinsa Goran syvän, väkevän äänen lausumina.
Sanat kaikuivat jälleen Sutšaritan korvissa: »Minä kuulun niiden puolueeseen, joita te nimitätte sivistymättömiksi. Se, mitä te nimitätte taikauskoksi, on minun uskoni! Ellette te rakasta kotimaatanne ja asetu oman kansanne puolelle, minä en salli teidän lausua yhtäkään maa-äitiimme kohdistuvaa solvauksen sanaa.» — Siihen oli Haran vastannut: »Kuinka voi sellainen mielenasenne edistää maassamme suoritettavaa uudistustyötä?» Gora oli jyrissyt: »Uudistustyötä? Se voi vielä hieman odottaa. Uudistuksia tärkeämmät ovat rakkaus ja kunnioitus. Uudistus syntyy itsestään, sisäistä tietä, kunhan olemme yhdistynyt kansakunta. Teidän eristäytymispolitiikkanne murtaisi maan sadoiksi kappaleiksi. Koska maamme on täynnä taikauskoa, niin teidän, ei-taikauskoisten, täytyy muka säilyttää ylemmyytenne ja pysytellä loitolla! Minä puolestani toivon korkeimpana halunani aina olevan, etten milloinkaan eristäydy toisista, en etevämmyydenkään kiusasta! Kunhan saavutamme vihdoin todellisen ykseyden, niin Hän, joka on Jumala, ja meidän kotimaamme ratkaiskoon, mitä oikeauskoisista menoistamme tulee säilyttää, mitä hävittää.»
Haran oli huomauttanut: »Maa on täynnä nimenomaan sellaisia tapoja ja tottumuksia, jotka ehkäisevät ykseytymistä.» Gora oli vastannut: »Jos otaksutte, että on kitkettävä pois kaikki huonot tavat ja tottumukset, ennenkuin maamme voi ykseytyä, menettelette niinkuin se, joka valtameren yli pyrkiessään alkaa äyskärillään valtamerta tyhjentää. Luopukaa kaikesta ylpeydestänne ja ylenkatseestanne ja liittykää sydämessänne nöyrästi kaikkiin, niin rakkautenne voittaa tuhannet puutokset ja pahuudet. Jokaisessa yhteiskunnassa on vikoja ja heikkouksia, mutta jos kansan jäseniä liittävät toisiinsa rakkauden siteet, niin he kykenevät vastustamaan kaikkea myrkytystä. Mädän aiheuttaja piilee aina ilmassa, mutta teidän vielä eläessänne se ei teihin tehoa, — ainoastaan kuolleet olennot mätänevät. Tahdon teille huomauttaa, ettemme alistu ulkoapäin tuleviin uudistusyrityksiin, suoritittepa niitä te tai vieraat lähetyssaarnaajat.»
»Miksi niin?» oli Haran kysynyt, ja Gora oli vastannut: »Syy on aivan riittävä. Me suostumme ottamaan ojennusta vanhemmiltamme, mutta kun poliisi sitä tyrkyttää, koituu asia pikemmin herjaukseksi kuin parannukseksi, ja me vain heikennämme itseämme siten menetellen. Tunnustakaa itsenne ensin heimolaisiksemme ja tulkaa sitten olojamme uudistamaan; muussa tapauksessa antamanne hyväkin neuvo koituu meille vain vahingoksi.»
Niin Sutšarita palautti mieleensä Goran lausumain kaikkia yksityiskohtia, ja hänen niin tehdessään hänen sydäntänsä ahdisti yhä enemmän. Vihdoin hän palasi uupuneena vuoteeseen, painoi kätensä silmilleen, yritti häivyttää noita ajatuksia ja päästä uneen; mutta hänen kasvonsa ja korvansa olivat kuin tulessa, ja hänen mielessään parveilivat ristiriitaiset ajatukset.