KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Kotiin kulkiessaan Binoi yhä ajatteli Anandamojin sanoja. Hän ei ollut pienimmissäkään seikoissa milloinkaan jättänyt hänen neuvojansa huomioonottamatta, ja nyt hän tunsi koko yön ankaraa mielenahdistusta.
Seuraavana aamuna herätessään Binoi tunsi itsensä vapautuneeksi kaikista velvollisuuksistaan, koska oli vihdoinkin maksanut Goran ystävyydestä asianmukaisen hinnan. Hän tunsi, että se elinkautinen side, johon oli suostunut luvatessaan mennä naimisiin Sasin kanssa, antoi hänelle oikeuden lieventää toisia siteitä. Tämä naimaliiton side turvaisi hänet ainaiseksi Goran perusteettomilta epäilyksiltä, siltä luulolta, että hän horjahtaisi pois oikeauskoisuudesta menemällä naimisiin brahmoperheen jäsenen kanssa. Binoi alkoi niinmuodoin käydä Pareš Babun luona alinomaa ja minkäänlaisia tunnonvaivoja tuntematta, ja hänen ei ollut milloinkaan vaikea tuntea olevansa kuin kotonaan sellaisten henkilöiden luona, joista hän piti. Kerran luovuttuaan Goraan nähden tuntemastaan epäröinnistä Binoi havaitsi piankin, että häntä kohdeltiin kuin Pareš Babun perheen omaa jäsentä.
Aluksi Lolita oli Binoille ynseä, mutta sitä kesti vain niin kauan kuin hän epäili Sutšaritan häneen mielistyneen. Selvästi huomattuaan, ettei Sutšarita ollut erikoisesti häneen kiintynyt, Lolita ei ollut enää kuohuksissa, vaan tyytyi kapinoimatta tunnustamaan, että Binoi Babu oli harvinaisen sievä mies.
Harankaan ei asettunut vastustavalle kannalle; päinvastoin: hän tuntui tahtovan korostaa sitä tosiasiaa, että Binoi tosiaankin tiesi jotakin hyvästä käytöksestä — pohjalla piili tietenkin se ajatus, ettei Gora siitä mitään tietänyt. Ja koska Binoi, ilmeisesti Sutšaritan toiveiden mukaisesti, ei milloinkaan käynyt kiistelemään Haranin kanssa, hän ei milloinkaan aiheuttanut rauhan rikkoutumista teepöydässä.
Mutta kun Haran ei ollut läsnä, yllytti Sutšarita Binoita selittämään yhteiskunnallisia asioita koskevia mielipiteitänsä. Hän oli ylen utelias tietämään, kuinka kaksi sivistynyttä miestä, Gora ja Binoi, voivat puolustella maansa ikivanhaa taikauskoisuutta. Ellei olisi tuntenut molempia henkilökohtaisesti, hän ei olisi huolinut uhrata ainoatakaan ajatusta sellaisille yrityksille. Mutta siitä saakka, kun oli ensi kerran Goran kohdannut, Sutšarita ei voinut suhtautua häneen ylenkatseellisesti. Tilaisuuden tarjoutuessa hän niinmuodoin aina johti keskustelun Goran elämäntapaan ja hänen mielipiteisiinsä yrittäen päästä yhä pitemmälle kysymystensä ja vastaväitteittensä nojalla. Pareš Babun mielestä kuului vapaamieliseen kasvatukseen sallia Sutšaritan kuunnella kaikkien eri lahkojen mielipiteitä, ja hän ei milloinkaan keskeyttänyt noita keskusteluja eikä pelännyt niiden johtavan harhaan.
Eräänä päivänä Sutšarita kysyi: »Kuulkaahan, uskooko Gourmohan tosiaankin kastiin, vai ovatko hänen lausumansa vain hänen synnyinmaanrakkautensa liioiteltuja ilmauksia?»
»Tehän tunnustatte portaiden askelmat, eikö totta?» kysyi puolestaan Binoi. »Teitä ei toukkaa se, että toiset niistä ovat toisia korkeammalla?»
»Se ei minua loukkaa, koska astelen niitä pitkin. Mutta tasaisella pohjalla en milloinkaan tunnustaisi sellaista välttämättömyyttä.»
»Aivan oikein», huomautti Binoi. »Sen porrasasteikon tarkoituksena, jonka yhteiskuntamme muodostaa, on tehdä ihmisille mahdolliseksi nousta alhaalta — aina inhimillisen elämän päämäärään asti. Jos olisimme pitäneet yhteiskuntaa tai maailmaa itseänsä päämääränämme, ei olisi ollut mitenkään tarpeen tunnustaa näitä eroavaisuuksia, vaan Euroopan sosiaalinen järjestelmä, jossa jokainen alinomaa pyrkii valtaamaan itselleen mahdollisimman laajaa alaa, olisi kelvannut meillekin.»
»Pelkäänpä, etten ymmärrä teitä oikein selvästi», huomautti Sutšarita. »Aioin kysyä: onko tarkoituksenne väittää, että se päämäärä, jota varten kastilaitos on yhteiskunnassamme järjestetty, todellakin on saavutettu?»
»Saavutuksia ei ole maailmassa aina helppo todeta», vastasi Binoi. »Intia on esittänyt erään suuren ratkaisun sosiaalista kysymystä varten, nimittäin kastijärjestelmän, ja tätä ratkaisua kehitellään edelleen kaiken maailman nähden. Eurooppa ei ole kyennyt toistaiseksi tarjoamaan mitään tyydyttävämpää, sillä siellä on yhteiskunta pelkkää alinomaista taistelua ja riitaa. Inhimillinen yhteiskunta odottaa yhä vieläkin lopullista onnistumista Intian esittämältä ratkaisulta.»
»Älkää pahastuko minuun», virkkoi Sutšarita arasti. »Mutta sanokaahan minulle, toistatteko pelkkänä kaikuna Gourmohan Babun mielipiteitä, vai uskotteko kaiken tuon itse?»
»Totta puhuakseni», virkkoi Binoi hymyillen, »minun vakaumukseni ei ole niin ehdottoman varma kuin Goran. Nähdessäni yhteiskuntamme puutoksia ja kastilaitoksemme väärinkäytöksiä johdun ehdottomasti ilmaisemaan epäilyksiäni; mutta Gora sanoo epäilyksen johtuvan vain siitä, että ihminen kiinnittää liian suuressa määrin huomiotansa yksityisseikkoihin, — katkenneiden oksien ja lakastuneiden lehtien pitäminen puun varsinaisena luontona ja ytimenä osoittaa pelkkää älyllistä kärsimättömyyttä. Gora sanoo, ettei hän suinkaan vaadi ylistämään lahoavia oksia, vaan kehoittaa meitä katselemaan puuta kokonaisuudessaan ja siten yrittämään käsittää sen tarkoitusta.»
»Jättäkäämme joka tapauksessa huomiotta lahonneet oksat», sanoi Sutšarita. »Mutta hedelmää me epäilemättä voimme tarkastella. Millaisia hedelmiä on kastijärjestelmä maallemme tuottanut?»
»Se, mitä nimitätte kastijärjestelmän hedelmäksi, ei ole yksinomaan sitä, vaan kaikkien maamme elinehtojen aiheuttama yhteistulos. Jos yritätte purra huiskuvalla hampaalla, niin tunnette kipua, — mutta siitä ette suinkaan syytä hampaita, vaan tuon yksityisen hampaan irrallisuutta. Koska erilaisten syiden vuoksi olemme joutuneet sairauden ja heikkouden alaisiksi, olemme kyenneet ainoastaan vääristellen esittämään sitä aatetta, jonka edustaja Intia on, emmekä ole kyenneet kehittelemään sitä täydellisyyteensä. Senvuoksi Gora aina kehoittaa meitä: Tulkaa terveiksi, tulkaa väkeviksi!»
»Pidättekö siis tosiaankin bramaania pyhänä henkilönä», jatkoi Sutšarita. »Uskotteko tosiaankin, että bramaanin jalkojen pöly puhdistaa ihmisen?»
»Eikö olekin suuri osa täällä maailmassa osoittamastamme kunnioituksesta omaa luomustamme? Olisiko ollut vähäpätöinen asia meidän yhteiskunnallemme, jos olisimme kyenneet luomaan todellisia bramaaneja? Me tarvitsemme jumalallisia ihmisiä — yli-ihmisiä, ja saammekin niitä, jos vain kykenemme heitä toivoelemaan kaikesta sydämestämme ja kaikesta mielestämme. Mutta jos toivottelemme heitä typerällä tavalla, niin meidän on pakostakin tyydyttävä luomaan maan taakaksi riivaajia, joille ei mikään rikostyö ole vieras ja joiden sallimme ansaita elatuksensa karistelemalla jalkojensa pölyn meidän ylitsemme.»
»Onko noita yli-ihmisiänne olemassa missään?» kysyi Sutšarita.
»He ovat olemassa Intian sisäisessä pyrkimyksessä ja tarkoituksessa aivan samoin kuin puu piilee siemenessä. Toiset maat tarvitsevat Wellingtonin-laisia kenraaleja, Newtonin-laisia tiedemiehiä ja Rothschildin-laisia raharuhtinaita, mutta meidän maamme tarvitsee bramaania, bramaania, joka ei tunne pelkoa, joka vihaa ahneutta, kykenee voittamaan murheen, ei välitä menetyksestä — bramaania, joka on yhtä korkeimman olennon kanssa. Intia tarvitsee bramaania, jonka mieli on luja, tyyni ja vapautunut — ja kun se hänet kerran saa, se on oleva vapaa! Me emme taivuta päätämme kuninkaille emmekä alistu laskemaan niskaamme sortajan ikeeseen. Ei, oma pelkomme taivuttaa meidän päämme, oma ahneutemme kietoo meidät pauloihinsa; me olemme oman mielettömyytemme orjia. Vapahtakoot oikeat bramaanit ankaralla kurillansa meidät tuosta pelosta, tuosta ahneudesta, tuosta mielettömyydestä, — me emme kaipaa heitä taistelemaan puolestamme, tekemään kauppoja hyväksemme tai hankkimaan itsellemme jotakin muuta maallista etua.»
Tähän saakka Pareš Babu oli vain kuunnellut, mutta nyt hän puuttui puheeseen lausuen leppoisasti: »En voi väittää tuntevani Intiaa, ja varmaa on, etten tiedä, mitä Intia on kaivannut ja onko se milloinkaan kaipaamaansa saavuttanut, — mutta voitteko milloinkaan palata menneisiin aikoihin? Pyrkimyksemme tulisi kohdistua siihen, mikä on mahdollista nykyisyydessä, — mitä hyvää voikaan koitua siitä, että turhin toivein kurkotamme kätemme kohti menneisyyttä?»
»Minä olen usein puhunut niinkuin te nyt», virkkoi Binoi, »mutta eikö ole totta, mitä Gora sanoo: voimmeko surmata menneisyyden vain sen nojalla, että puhumme siitä ikäänkuin se olisi kuollut ja iäksi mennyt? Menneisyys on aina luonamme, sillä mikään sellainen, mikä on kerran ollut totta, ei voi milloinkaan häipyä olemattomiin.»
»Ystävänne ei suhtaudu näihin asioihin tavallisten kuolevaisten lailla», virkkoi Sutšarita. »Kuinka siis voimme varmasti uskoa, että puhutte koko maan puolesta?»
»Älkää suinkaan luulko», huomautti Binoi, »että ystäväni Gora kuuluu niihin tavallisiin henkilöihin, jotka ylpeilevät erinomaisen täsmällisestä hindulaisuudestansa. Hän pitää silmällä hindulaisuuden sisäistä merkitystä, vieläpä niin vakavasti, ettei ole milloinkaan katsonut aito hindulaisen elämää sellaiseksi korukukkaseksi, joka lakastuu vähimmästäkin kosketuksesta ja kuolee, jos sitä käsitellään karusti.»
»Mutta minusta näyttää, että hän varoo sangen tarkoin vähintäkin kosketusta», sanoi Sutšarita hymyillen.
»Hänen varovaisuutensa on aivan erikoislaatuista», selitti Binoi. »Jos kysytte häneltä itseltänsä, niin hän vastaa heti: Niin, minä uskon sen kaikki, uskon, että kastin voi menettää kosketuksen nojalla, että puhtauden voi menettää nauttimalla sopimatonta ravintoa — kaikki tuo on ehdottomasti totta. Mutta minä tiedän, että tuo on vain hänen dogmatismiansa, — mitä järjettömämmältä hänen mielipiteensä kuulostavat, sitä varmemmin hän ne esittää. Hän vaatii ehdotonta sääntöjen noudattamista, koska myöntyväisyys vähäpätöisemmissä seikoissa saattaisi johtaa siihen, että typerät henkilöt lakkaavat kunnioittamasta tärkeämpiä asioita ja vastustava puolue voi siten päästä voitolle. Niinpä hän ei uskallakaan ilmaista minkäänlaista välinpitämättömyyttä, ei edes minun nähteni.»
»Sellaisia henkilöitä on paljon brahmojenkin joukossa», sanoi Pareš Babu. »He tahtovat katkaista kerrassaan kaikki hindulaisuuteen liittävät siteet, koska sivulliset muuten voivat otaksua heidän sukoilevan sen huonojakin tottumuksia. Sellaisten henkilöiden on vaikea elää luonnollista elämää, sillä he joko teeskentelevät tai liioittelevat ja luulevat totuutta niin heikoksi, että heidän asiansa on sitä puolustaa väkivalloin tai viekkauden avulla. Yltiöhurskaita ovat ne, jotka ajattelevat: 'Totuus riippuu minusta. Minä en ole riippuvainen totuudesta.' Minä puolestani rukoilen Jumalaa, että saisin aina olla yksinkertainen, nöyrä totuuden palvelija, joko brahmotemppelissä tai hindulaisen alttarin ääressä, — jottei mikään ulkonainen este ehkäise tai haittaa palvontaani.»
Tuon sanottuaan Pareš Babu oli hetkisen vaiti sallien mielensä levätä olemuksensa syvyyksissä. Nuo muutamat sanat tuntuivat ylentäneen keskustelun sävyä — ei niin, että itse sanoissa olisi ollut jotakin erikoista, mutta niiden takaa kuulsi se rauha, joka oli Pareš Babun omien elämänkokemusten tuloksena. Lolitan ja Sutšaritan kasvoja valaisi harras tunne. Binoinkaan ei tehnyt mieli sanoa mitään enempää. Hän huomasi hyvinkin, että Gora oli liian häikäilemätön — hänessä ei ollut sitä korutonta ja varmaa rauhaa, joka verhoo totuuden omistajien ajatuksia ja sanoja ja tekoja — ja Pareš Babun puhuessa tuo seikka tuli sitäkin kiusallisempana hänen mieleensä.
Sutšaritan lähdettyä levolle sinä iltana Lolita tuli ja istuutui hänen vuoteensa reunalle. Sutšarita havaitsi varsin selvästi, että Lolitan mieltä vaivasi jokin ajatus, ja tiesi senkin, että ajatus koski Binoita. Niinpä hän aloittikin itse keskustelun sanoen: »Binoi Babu miellyttää minua tosiaankin tavattomasti.»
»Sen vuoksi että hän aina puhuu Gourmohan Babusta», huomautti Lolita.
Sutšarita havaitsi hyvinkin vihjauksen, mutta ei ollut millänsäkään, sanoihan vain kaikessa viattomuudessa: »Se on totta; minä kuuntelen erittäin mielelläni, kuinka hän esittää Gour Babun mielipiteitä. Olenpa melkein näkevinäni miehen itsensä silmäini edessä.»
»Minua se ei ollenkaan miellytä!» tiuskahti Lolita. »Se suututtaa minua.»
»Minkätähden?» kysyi Sutšarita ihmeissään.
»Ei kuulu muuta kuin Gora, Gora, Gora päivät pääksytysten», vastasi Lolita. »Hänen ystävänsä Gora voi olla suuri mies, mutta eikö hän ole mies itsekin?»
»Totta kyllä; mutta estääkö hänen harras kiintymyksensä häntä siitä?» kysyi Sutšarita nauraen.
»Hänen ystävänsä on saattanut hänet itsensä varjoon niin täydellisesti, ettei Binoi Babulla ole minkäänlaista mahdollisuutta ilmaista itseänsä. Aivan kuin olisi torakka nielaissut hyttysen. Minä en ollenkaan surkuttele hyttystä, joka on sallinut itsensä siepata, ja torakkaan kohdistuva kunnioitukseni ei sekään siitä lisäänny.»
Sutšarita, jota Lolitan kiihkeä sävy huvitti, nauroi mitään virkkamatta, ja Lolita jatkoi: »Sinä voit asialle nauraa, jos tahdot, didi, mutta minä sanon sinulle, että jos joku tahtoisi saattaa minut sillä tavoin varjoon, en sietäisi sitä ainoatakaan päivää. Ajattele itseäsi, — olipa ihmisten mielipide millainen tahansa, sinä et milloinkaan työnnä minua taka-alalle, se ei kuulu luonteeseesi, ja senvuoksi minä sinusta erinomaisesti pidän. Olet varmaan oppinut sen isältä — hän asettaa jokaisen asian kohdallensa.»
Nämä kaksi tyttöä olivat kaikkien perheenjäsenten joukossa eniten Pareš Babuun kiintyneet. Kun vain »isän» nimi mainittiin, niin heidän sydämensä näyttivät sylkähtävän.
»Mitä ajatteletkaan!» huudahti Sutšarita. »Ketä voisikaan verrata isään? Mutta sanoitpa mitä tahansa, rakkaani, Binoi Babu osaa puhua erinomaisen hyvin.»
»Mutta etkö huomaa, kultaseni, että hänen ajatuksensa kuulostavat ihmeellisiltä vain sen vuoksi, etteivät ole hänen omiansa? Jos hän olisi puhunut sellaista, mitä on itse ajatellut, niin hänen sanansa olisivat olleet ihan keskinkertaiset ja koruttomat — eivät olisi tuntuneet tehdasmaisilta lausumilta, ja sellaisina ne olisivat minua enemmän miellyttäneet.»
»Minkätähden olet siitä vihoissasi, kultaseni?» virkkoi Sutšarita. »Sehän merkitsee vain, että Gourmohan Babun mielipiteet ovat muuttuneet hänen omikseen.»
»Jos on niin laita, niin koko asia minua kerrassaan kauhistaa», sanoi Lolita. »Onko Jumala antanut meille älyn sitä varten, että levittäisimme toisten ihmisten aatteita, ja kielen vain sitä varten, että toistaisimme toisten lausumia, teimmepä sen muuten kuinka ihastuttavasti tahansa? Minä en sellaisesta ihastuttavuudesta välitä!»
»Mutta etkö voi ajatella, että Binoi Babu, joka on kovin kiintynyt Gourmohan Babuun, on voinut johtua ajattelemaan samalla tavalla kuin hän, että heidän ajattelutapansa on muodostunut samaksi?»
»Ei, ei, ei!» huudahti Lolita. »Mitään sellaista ei ole tapahtunut. Binoi Babu on vain tottunut omaksumaan kaikki, mitä Gourmohan Babu sanoo — se ei ole kiintymystä, vaan orjuutta. Hän tahtoo uskotella itselleen kannattavansa samoja mielipiteitä kuin hänen ystävänsä, mutta minkätähden? Ihminen, joka rakastaa, voi noudattaa toista olematta aina samaa mieltä — hän voi antautua avoimin silmin. Minkätähden hän ei voi vilpittömästi tunnustaa omaksuvansa Gourmohan Babun mielipiteet, koska rakastaa häntä? Eikö ole riittävän selvää, että on niin laita? Sanohan minulle, didi, etkö sinäkin usko, että on niin laita?»
Sutšarita ei ollut ajatellut asiaa tältä kannalta, hän oli halunnut kuulla vain Gorasta eikä ollut tuntenut uteliaisuutta päästä tutkimaan Binoita erikoisena ongelmana. Niinpä hän ei vastannutkaan suoraan Lolitan kysymykseen, vaan virkkoi: »Jos otaksumme, että olet oikeassa, niin mitä onkaan tehtävä?»
»Minun tekee mieleni avata hänen kahleensa ja vapauttaa hänet ystävästään», vastasi Lolita.
»Minkätähden et sitä yritä?»
»Minun yrittämisestäni ei ole suurta hyötyä, mutta jos sinä ryhdyt asiaan, niin jotakin varmaan tapahtuu.»
Sutšarita oli syvimmässä mielessään tietoinen siitä, että hänellä oli vaikutusvaltaa Binoihin nähden, mutta hän yritti kuitata asian nauramalla, ja Lolita jatkoi: »Ainoa seikka, jonka vuoksi hänestä pidän, on siinä, että hän pyrkii vapautumaan Gourmohan Babun silmälläpidosta jouduttuaan sinun vaikutuksesi alaiseksi. Kuka hyvänsä muu olisi kirjoittanut näytelmän ivaillakseen brahmotyttöjä, mutta hän pitää mielensä yhä avoimena, kuten näkyy hänen sinulle osoittamastaan huomaavaisuudesta ja isään kohdistuvasta kunnioituksesta. Meidän tulee auttaa Binoi Babua seisomaan omilla jaloillaan. On kerrassaan sietämätöntä ajatella, että hän on olemassa vain saarnatakseen julki Gourmohan Babun mielipiteitä.»
Samassa syöksyi huoneeseen Satiš huutaen: »Didi, didi!» Binoi oli vienyt hänet kerallaan sirkukseen, ja vaikka olikin jo myöhä, Satiš ei kyennyt salaamaan sitä innostusta, jonka hänessä olivat herättäneet ensimmäisen kerran nähdyt ihmeet. Kokemiaan kuvailtuansa hän sanoi: »Minä yritin saada Binoi Babun jäämään luokseni yöksi, mutta perille ehdittyämme hän lähti pois sanoen tulevansa jälleen huomenna. Minä sanoin hänelle, että hänen pitää viedä meidät kaikki sirkukseen jonakin päivänä.»
»Mitä hän siitä arveli?» kysyi Lolita.
»Hän sanoi, että tytöt säikähtäisivät nähdessään tiikerin. Mutta minäpä en säikähtänyt ollenkaan!» Satiš röyhisti miehevästi rintaansa.
»Tosiaanko!» virkkoi Lolita. »Minä tunnen varsin hyvin sellaiset rohkeat miehet kuin ystäväsi Binoi Babu. — Kuulehan, didi, meidän pitää tosiaankin pakottaa hänet viemään meidät mukanaan sirkukseen.»
»Huomenna on iltapäivänäytös», tiesi Satiš.
»Hyvä. Niinpä menemme huomenna», päätti Lolita.
Seuraavana päivänä, kun Binoi saapui, Lolita huudahti: »Tulittepa oikeaan aikaan, Binoi Babu. Nyt lähdetään.»
»Minne?» kysyi Binoi ihmeissään.
»Tietenkin sirkukseen», selitti Lolita.
Sirkukseen! Oli istuttava tyttöjoukossa keskellä kirkasta päivää, kaikkien nähden! Binoi oli kuin ukkoseniskemä.
»Gourmohan Babu taitaa olla vihoissaan, eikö niin?» jatkoi Lolita.
Binoi heristi korviaan, ja kun Lolita toisti: »Gourmohan Babu ei varmaankaan pidä siitä, että viette tyttöjä sirkukseen, eihän», niin Binoi vastasi empimättä: »Eipä suinkaan.»
»Selittäkää meille minkätähden ei», pyysi Lolita. »Minä kutsun sisareni, jotta hänkin saa asian kuulla.»
Binoi huomasi letkauksen, mutta nauroi, ja Lolita jatkoi: »Mitä nauratte, Binoi Babu? Te sanoitte eilen Satišille, että tytöt pelkäävät tiikereitä, mutta ettekö itse milloinkaan pelkää?»
Niin ollen Binoin täytyi lähteä tyttöjen keralla sirkukseen. Ja olipa hänellä sinne matkattaessa kyllin aikaa miettiä, millaisessa valossa hän esiintyi, ei ainoastaan Lolitalle, vaan toisillekin talon tyttärille, mikäli hänen suhteensa Goraan otettiin huomioon.
Kun Lolita seuraavan kerran näki Binoin, hän tiedusteli aivan viattoman näköisenä: »Kerroitteko Gourmohan Babulle, että kävimme hiljattain sirkuksessa?»
Kysymyksen kärki tunki tällä kertaa syvälle, Binoi sävähti punaiseksi ja vastasi: »En, en vielä.»