SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kun Gora pari tuntia nukuttuaan heräsi ja näki Binoin nukkuvan vieressään, hänen sydämensä oli täynnä iloa. Hän tunsi itsensä niin vapautuneeksi kuin henkilö, joka uneksii kadottaneensa jotakin erinomaisen kallisarvoista, mutta herätessään huomaakin kaiken olleen pelkkää unta. Katsellessaan Binoita hän käsitti, kuinka vaivaiseksi olisi muodostunut hänen elämänsä, jos hän olisi ystävästään luopunut. Gora tunsi itsensä niin hilpeäksi, että ravisti Binoin hereille huutaen: »Nouse jo, työt odottavat.»
Goralla oli joka aamu suoritettavana säännöllinen sosiaalinen velvollisuus: käydä lähistöllä asuvien köyhien ihmisten luona. Hän ei tahtonut heille saarnata eikä tehdä hyvää, halusihan vain saada olla heidän seurassaan. Hän keskustelikin heidän kanssaan melkeinpä tutunomaisemmin kuin läheisten ystäviensä kanssa. He nimittivät häntä »sedäksi» ja tarjosivat hänelle erikoisen, korkea-arvoisemmille vieraille varatun piipun, ja Gora oli tosiaankin pakottautunut tupakoimaan, jotta pääsisi heitä lähemmäksi.
Goran suurin ihailija oli Nanda, erään puusepän poika. Hän oli kahdenkolmatta vuoden ikäinen ja työskenteli isänsä työpajassa valmistaen puulaatikoita. Hän oli ensiluokkainen urheilija ja paikallisen krikettijoukkueen etevin jäsen. Gora oli perustanut urheilu- ja krikettiseuran ottaen sen jäseniksi kirvesmiesten ja seppien poikia samoinkuin varakkaampiakin henkilöitä. Tässä sekalaisessa joukossa Nanda oli vaikeudetta ensimmäinen, tulipa kysymykseen mikä urheilulaji tahansa. Senvuoksi muutamat paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat opiskelevat nuorukaiset häntä kadehtivat, mutta Goran täsmällinen kurinpito pakotti heidät tyytymään siihen, että Nanda valittiin heidän johtajakseen.
Muutamia päiviä aikaisemmin Nanda oli haavoittanut jalkaansa taltalla eikä niinmuodoin ollut voinut saapua krikettikentälle, ja Gora, jota oli kovin askarruttanut Binoita koskeva kysymys, ei ollut päässyt tiedustelemaan, kuinka hän voi, joten molemmat ystävykset lähtivät nyt yhdessä puusepän asuntoon Nandaa tapaamaan.
Saapuessaan Nandan kodin ovelle he kuulivat naisten itkua. Nandan isä ja muutkin perheen miespuoliset jäsenet olivat poissa kotoa, ja eräältä lähiseudun kauppiaalta Gora sai tietää, että Nanda oli kuollut samana aamuna ja että hänen ruumiinsa oli vast'ikään viety polttopaikalle.
Nanda kuollut! Hän, joka oli terve ja voimakas, väkevä ja hyväluontoinen ja vielä kovin nuori — kuollut tänä aamuna! Gora seisoi kuin kivettyneenä. Nanda oli tavallinen puusepänpoika, hänen poismenonsa aiheuttaman puutteen tuntisivat vain harvat ja hekin kenties vain lyhyen ajan, mutta Gorasta hänen kuolemansa oli mahdoton ja järjetön. Hän oli nähnyt miehessä piilevän valtavan elonvoiman — elossa oli paljon ihmisiä, mutta mistä löytyikään sellainen elämän runsaus?
Tiedustellessaan kuoleman syytä Gora sai tietää, että Nanda oli kuollut jäykkäkouristukseen. Nandan isä oli tahtonut kutsua lääkärin, mutta hänen äitinsä oli väittänyt pojan olevan pirun riivaaman ja oli lähettänyt hakemaan noidan, joka oli koko yön lukenut loitsujansa ja kiduttanut kärsivää kärventäen hänen ruumistansa hehkuvilla rautalangoilla. Sairastuttuaan Nanda oli pyytänyt kutsumaan Goraa, mutta äiti, joka oli pelännyt hänen vaativan lääkäriä haettavaksi, ei ollut sanaa lähettänyt.
»Millaista typeryyttä, millaista kauheata rikollisuutta!» voihkasi
Binoi, kun he kääntyivät pois.
»Älä yritä lohduttaa itseäsi, Binoi», virkkoi Gora katkerasti, »nimittämällä sitä pelkäksi typeryydeksi ja yrittämällä asettua asian ulkopuolelle. Jos selvästi tajuaisit, kuinka suuri tämä typeryys on ja kuinka laajalle ulottuu siinä piilevä rikoksellisuus, niin etpä kuittaisi asiaa pelkällä valittelun ilmauksella!»
Gora asteli kiihtyessään yhä nopeammin, ja Binoi koki pysytellä hänen joukossaan mitään vastaamatta.
Gora oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten yhtäkkiä: »Kuulehan, Binoi, minä en voi jättää tuota asiaa niin helposti. Ne tuskat, joita puoskari on Nandalle aiheuttanut, kiduttavat minua, ne kiduttavat koko maatani. Minä en voi pitää tuota jokapäiväisenä tai satunnaisena seikkana.»
Binoin yhä vaietessa Gora kiivastui: »Minä tiedän varsin hyvin, mitä ajattelet, Binoi! Sinun mielestäsi ei ole olemassa mitään parannuskeinoa, tai jos onkin, niin pitkien matkojen päässä. Mutta minä en voi ajatella siihen tapaan. Olisin antanut oman henkeni, jos siitä olisi ollut apua. Kaikkeen siihen, mikä kotimaatani haavoittaa, olipa se kuinka vaikeata tahansa, on olemassa lääke — ja se lääke on minun hallussani. Tämän uskoni nojalla voin kestää kaiken ympärilläni näkemäni surun ja murheen ja häväistyksen.»
»Minä en uskalla pitää uskoani voimassa, kun näen tuollaista laajalle levinnyttä ja kamalaa surkeutta», sanoi Binoi.
»Minä en voi milloinkaan uskoa, että surkeus on ikuinen», vastasi Gora. »Sitä vastaan hyökkää kaikkeuden koko tahdon- ja ajatuksenvoima sisältä ja ulkoa. Kuulehan, Binoi, minä vaadin sinua yhä uudelleen olemaan ajattelematta, ettei maamme voi tulla vapaaksi. Varmasti sen vapauteen uskoen meidän tulee pysytellä valmiina. Sinä tahdot tyytyä siihen epämääräiseen ajatukseen, että jonakin suotuisana hetkenä voi alkaa taistelu Intian vapauden puolesta. Minä sanon sinulle, että taistelu on jo alkanut ja että sitä käydään joka hetki. Mikään ei voisi olla pelkurimaisempaa kuin jos heittäytyisimme huolettomiksi ja varomattomiksi.»
»Kuulehan, Gora», vastasi Binoi. »Minä huomaan sinun ja meidän toisten kesken tämän eron: meidän jokapäiväiset kohtalomme tuntuvat vaikuttavan sinuun aina uusin voimin, siinäkin tapauksessa, että kysymyksessä ovat asiat, jotka ovat olleet jo kauan tapahtumassa. Me sitävastoin emme niitä havaitse enempää kuin ilmaa, jota hengittelemme, ne eivät saa meitä toivoon enempää kuin epätoivoonkaan, ei enempää iloon kuin apeuteenkaan. Meidän päivämme kuluvat jouten, ja me emme kunnolla havaitse itseämme enempää kuin maatammekaan ympäröivien tapausten vilinässä.»
Yht'äkkiä Gora sävähti tulipunaiseksi, ja hänen otsasuonensa pullistuivat, kun hän kädet nyrkissä alkoi tuimasti juosta parihevosia ohjaavan miehen jälkeen huutaen niin että koko katu raikui: »Seis! Seis!» Kopeannäköinen ja koreapukuinen bengalilainen babu, joka oli ehtinyt kadunkulmaukseen, katsahti taakseen, sivahdutti piiskallaan tulisten hevostensa kupeita ja katosi näkyvistä.
Vanha muhamettilainen keittäjä oli ollut kulkemassa kadun yli, päälaellaan hänen eurooppalaisélle isännälleen kuuluvia ruokavaroja. Kopea babu oli huutanut hänelle kehoittaen korjautumaan pois tieltä, mutta kuuro vanhus oli ollut vähällä joutua hevosten jalkoihin. Hänen onnistui pelastua, mutta hän kompastui ja hänen korinsa sisällys — hedelmät, vihannekset, voi ja munat — vierivät pitkin tietä. Vihainen ajaja oli kääntynyt taakseen ja huutanut: »Sinä kirottu sika» ja sivaltanut vanhaa miestä piiskallaan niin kiivaasti, että veri alkoi tihkua.
»Allah! Allah!» huokaili vanhus alkaen nöyrästi keräillä koriinsa sitä, mikä oli jäänyt vahingoittumatta. Gora palasi paikalle ja alkoi häntä auttaa. Keittäjä parka oli kovin alakuloinen nähdessään hyvinpuetun herrasmiehen siten vaivautuvan ja sanoi: »Minkätähden vaivaatte itseänne, Babu? Nämä eivät kelpaa enää mihinkään.»
Gora tiesi varsin hyvin, ettei hänen työnsä todellakaan ollut miksikään avuksi ja että vanhus, jota hän oli auttavinaan, siitä vain hämmentyi, mutta hänestä tuntui olevan mahdotonta olla mitään tekemättä: olihan näytettävä ohikulkijoille, että ainakin yksi herrasmies pyrki lievittämään toisen karkeutta ottamalla häpeän kannettavakseen ja siten suojelemalla loukattua oikeutta.
Kun kori oli jälleen täynnä, Gora virkkoi: »Tämä menetys on teille liian suuri. Tulkaa luokseni; minä korvaan sen teille. Mutta sallikaa minun sanoa eräs asia: Allah ei anna teille anteeksi, kun alistutte häväistykseen lausumatta sanaakaan.»
»Allah rankaisee väärintekijän», vastasi muhamettilainen. »Minkätähden hän rankaisisikaan minua?»
»Se, joka alistuu vääryyteen», sanoi Gora, »on hänkin väärintekijä, sillä hän on syynä kaikkeen maailmassa olevaan pahaan. Te kenties ette ymmärrä minua, mutta muistakaa, ettei uskonto ole pelkkää hurskautta, sillä se vain yllyttää pahantekijöitä. Teidän Muhammedinne ymmärsi asian varsin oikein, ja hänpä ei saarnannutkaan nöyrää alistumista.»
Goran asunto oli verrattain kaukana, joten hän vei vanhuksen mukanaan Binoin asumukseen, pysähtyi kirjoituspöydän eteen ja sanoi: »Ota esiin rahasi!»
»Odota hetkinen», virkkoi Binoi. »Kunhan löydän avaimen.»
Mutta lukko ei kestänyt Goran kärsimätöntä kiskomista; laatikko lensi auki. Ensimmäinen näkyviin tuleva esine oli Pareš Babun koko perhettä esittävä iso valokuva, jonka Binoi oli onnistunut saamaan nuoren ystävänsä Satišin välityksellä. Gora antoi vanhukselle sopivan rahasumman ja lähetti hänet menemään, mutta valokuvasta hän ei virkkanut sanaakaan. Havaitessaan Goran vaitiolon, ei Binoikaan huolinut asiaan puuttua, vaikka hänen mielensä olisikin keventynyt, jos olisi vaihdettu pari sanaa asian johdosta.
»No niin, minä lähden!» sanoi Gora äkkiä.
»Menetteletpä kauniisti!» huudahti Binoi. »Lähdet yksin! Etkö siis tiedä, että äiti kutsui minutkin aamiaiselle? Minä lähden kerallasi!»
He poistuivat yhdessä. Gora ei puhunut mitään. Valokuva oli muistuttanut hänelle, että Binoin sydämen valtavuo kuljetti häntä sellaiseen suuntaan, jota hän, Gora, ei missään tapauksessa voinut noudattaa.
Binoi ymmärsi varsin hyvin, minkätähden Gora oli vaiti, mutta hän arasteli yrittää saada häntä puhumaan, koska tunsi Goran mielen satuttaneen sellaiseen kohtaan, joka tosiaankin teki heidän seurustelunsa hankalaksi.
Saapuessaan perille he näkivät Mohimin seisovan ovella katsellen kadulle. »Mitä on tapahtunut?» huusi hän havaittuaan ystävykset. »Te valvoitte koko yön, ja minä otaksuin teidän nukkuvan kaikessa rauhassa jossakin polun varrella. Mutta on jo kohta myöhä. Lähde kylpemään, Binoi.»
Siten ajettuaan Binoin pois Mohim kääntyi Goran puoleen ja sanoi: »Kuulehan, Gora, sinun täytyy ajatella vakavasti asiaa, josta sinulle puhuin. Jos Binoi ei olekaan mielestäsi kyllin oikeauskoinen, niin mistä ihmeestä löydämme paremmankaan? Ei riitä, jos pidämme silmällä ainoastaan oikeauskoisuutta — tarvitsemmehan sivistystäkin. Myönnän kyllä, ettei tavanomainen sivistyneisyyden ja oikeauskoisuuden yhteenliittymä ole tarkoin pyhien kirjojemme mukainen, mutta eivät ne sentään muodosta aivan huonoakaan yhtymää. Jos sinulla itselläsi olisi tytär, niin uskonpa varmaan, että olisit samaa mieltä kuin minä.»
»Aivan oikein, dada», vastasi Gora. »Minä uskon, ettei Binoi mitenkään asiaa vastusta.»
»Kuulehan häntä!» huudahti Mohim. »Kuka tässä onkaan huolissaan Binoin vastustelemisesta? Sinun vastusteluasi minä pelkään. Kunhan itse kehoitat Binoita, olen aivan tyytyväinen. Ellei siitä ole apua, niin jätä koko asia.»
»Minä teen niin», vastasi Gora.
Mohimin mielestä asia oli nyt niin pitkällä, ettei ollut muuta huolta kuin naittajaisten valmisteleminen.
Ensimmäisen tilaisuuden sattuessa Gora sanoi Binoille: »Dada on alkanut kovin kiirehtiä sinun ja Sasin naimisiin menoa. Mitä siitä arvelet?»
»Sanohan sinä, mitä itse siitä ajattelet.»
»Eipä taitaisi olla niinkään tuhma teko.»
»Mutta aikaisemmin sinä ajattelit toisin. Emmekö päättäneet jäädä naimattomiksi? Minä otaksuin, että asia oli varma.»
»Päätetään nyt, että sinä menet naimisiin, minä en.»
»Minkätähden? Minkätähden erilaiset päämäärät saman pyhiinvaelluksen suorittajille?»
»Ehdotan tätä järjestelyä, koska pelkään muuten päätyvämme eri päämääriin. Jumala lähettää maailmaan toisia ihmisiä kantamaan raskaita taakkoja toisten liikkuessa hilpeän kevyesti — jos kaksi sellaista erilaista olentoa iestetään yhteen, niin toinen on kuormitettava, jotta se vetäisi tasaisesti toisen kanssa. Me voimme kulkea tasaisesti rinnan vasta sitten, kun sinua asianmukaisesti hillitsee aviollisen elämän taika.»
»Olkoonpa menneeksi!» hymyili Binoi. »Nosta vain taakka hartioilleni!»
»Mutta onko nyt puheenaoleva erikoinen taakka sinulle kenties epämieluinen?»
»Koska tehtävänä on painon lisääminen, niin onhan yhdentekevää käytämmekö kiveä vai tiilikiveä — mitäpä sillä väliä?»
Binoi arvasi, mikä oli Goran innokkuuden varsinaisena syynä, ja tuo ilmeinen halu pelastaa hänet Pareš Babun tytärten satimista vain huvitti häntä.
Lopun iltapuolta, päivällisen jälkeen, he viettivät korvaten menetettyä yöunta nauttien runsasta päivällislepoa. Ystävykset eivät keskustelleet toistensa kanssa ennenkuin illan varjot olivat langenneet ja he olivat lähteneet kattotasanteelle.
Binoi katsahti taivaalle ja virkkoi: »Kuulehan, Gora, minulla on sinulle jotakin sanottavaa. Minusta tuntuu, että maahamme kohdistuva rakkautemme on pahasti puutteellinen. Me ajattelemme ainoastaan puolta Intiaa.»
»Kuinka niin? Mitä tarkoitat?» kysyi Gora.
»Me pidämme Intiaa ainoastaan miesten maana, jätämme naiset kerrassaan lukuunottamatta», selitti Binoi.
»Sinä haluat englantilaisten tavoin nähdä naisia kaikkialla», virkkoi Gora, »kotona ja ulkona maailmassa, maalla ja merellä ja ilmassa, aterioilla, huveissamme ja töissämme, ja seurauksena on, että naiset saattavat silmissäsi miehet pimentoon, joten sinun katsantokantasi on aivan yhtä yksipuolinen.»
»Ei, ei!» vastasi Binoi. »Väitettäni ei käy kumoaminen niin helposti. Mitä merkitseekään, suhtaudunko asiaan englantilaisten tavoin vai en? Tahdon vain sanoa, ettemme suo maamme naisille sitä sijaa, joka heille oikeudenmukaisesti kuuluu. Ajattelehan itseäsi. Voin varmasti vakuuttaa, ettet ajattele koskaan naisia — maamme esiintyy sinun ajatuksissasi vailla naisia, ja sellainen katsantotapa ei missään tapauksessa voi olla oikea.»
»Minä olen nähnyt ja oppinut tuntemaan oman äitini», huomautti Gora, »ja olen hänessä nähnyt kaikki maani naiset ymmärtäen varsin hyvin, mikä sija heille kuuluu.»
»Sinä keksit tyhjiä lauseparsia yrittäen pettää itseäsi», sanoi Binoi. »Se tutunomainen suhde, jossa olemme taloustoimiansa suorittaviin naisiin kotonamme, ei takaa oikeata tietoa. Minä tiedän, että vain kiivastut, jos rohkenen mitenkään verrata toisiinsa englantilaista yhteiskuntaa ja meikäläistä — enkä tahdokaan niin tehdä enempää kuin tahdon väittää varmasti tietäväni, missä määrin ja miten meidän naisemme voivat esiintyä julkisuudessa menemättä sopivaisuuden rajan yli — mutta minä tarkoitan, että niin kauan kuin naisemme jäävät piilemään omiin eristettyihin suojiinsa, maamme on meille vain puolinainen totuus eikä voi saavuttaa täyttä rakkauttamme ja syvintä kunnioitustamme.»
»Samoin kuin aika on kahtalainen, yön ja päivän aika, samoin on yhteiskunta koottu kahdesta osasta, miehistä ja naisista», väitti Gora. »Yhteiskunnan ollessa luonnollisessa tilassaan nainen pysyy näkymättömänä kuin yö — hän suorittaa kaiken työnsä tungettelematta, näyttämön takana. Mutta yhteiskunnan muuttuessa luonnottomaksi, yö anastaa itselleen päivän oikeudet, ja työ samoinkuin irstailukin tapahtuu keinotekoisessa valossa. Ja mikä on tuloksena? Yön salainen vaikutus lakkaa, väsymys lisääntyy, toipuminen käy mahdottomaksi, ja ihminen pysyy pystyssä ainoastaan huumausaineiden avulla. Samoin käy, jos yritämme vetää naisemme ulkonaisen toiminnan kentälle: heidän luonteenomainen tyyni toimintansa häiriytyy, yhteiskunnan rauha ja onni tuhoutuu, ja niiden sijaan tulee vallitsevaksi mielettömyys. Ensi silmäyksellä voi erehtyä ja luulla sellaista mielettömyyttä voimaksi, mutta se on voimaa, joka johtaa perikatoon. Miehen toiminta yhteiskunnassa on näkyvämpää, mutta ei suinkaan välttämättä tärkeämpää. Jos yrität tuoda naisen piilevän voiman yhteiskunnan pintaan, niin yhteiskunta alkaa elää pääomansa varassa ja johtuu piankin vararikkoon. Minä sanon, että jos me miehet pysyttelemme juhlapaikalla ja naiset vartioivat varastoja, niin ainoastaan siinä tapauksessa juhla muodostuu todelliseksi menestykseksi, vaikka naiset jäävätkin näkymättömiin. Ainoastaan keinotekoinen huumaus voi vaatia kaikkia voimia tuhlattaviksi samaan suuntaan, samassa paikassa ja samalla tavalla.»
»Gora», virkkoi Binoi, »en tahdo kiistellä siitä, mitä sanot — mutta etpä ole sinäkään todistanut vääräksi minun väitteitäni. Kysymys koskee todellisuudessa — —»
»Kuulehan, Binoi», keskeytti Gora, »jos väittelemme kauemmin tästä asiasta, niin johdumme vain oikeaan riitaan. Minä tunnustan, etteivät naiset ole tunkeutuneet tajuntaani niin voimallisesti kuin taanoin sinun tajuntaasi. Niinpä et voikaan vaatia, että suhtaudun heihin samoin kuin sinä. Sopikaamme nyt siitä, että olemme erimieliset.»
Gora ei puhunut asiasta enempää. Mutta tien oheen heitetty siemen voi sittenkin itää ja siinä se vain odottaa tilaisuutta päästäkseen versomaan. Tähän saakka Gora oli täydellisesti sulkenut naiset pois näkökentästänsä eikä ollut milloinkaan uneksinutkaan, että hänen elämästänsä puuttui jotakin tai että hän senvuoksi joutui jonkinlaiseen puutteeseen. Binoin haltioitunut tunne oli tehnyt tänään hänelle ilmeisen todelliseksi heidän olemassaolonsa ja heidän vaikutuksensa yhteiskunnassa. Mutta kun hän ei kyennyt päättämään, mikä heidän oikea paikkansa oli tai mitä erikoista tehtävää he suorittivat, hän ei halunnut enempää asiasta keskustella. Hän ei kyennyt asiaa vallitsemaan eikä sitä arvottomana syrjäyttämään, joten hän oli mieluummin kerrassaan siitä puhumatta.
Binoin sinä iltana poistuessa Anandamoji kutsui hänet luoksensa ja kysyi: »Onko sinun ja Sasin avioliitto päätetty asia?»
Binoi vastasi hieman väkinäisesti naurahtaen: »On, äiti, — Gora on toiminut naittajana!»
»Sasi on kelpo tyttö», sanoi Anandamoji, »mutta älä suinkaan menettele lapsellisesti, Binoi. Minä tunnen sinut varsin hyvin, poikani. Olet rientänyt tekemään päätöksen, koska havaitsit, ettet voinut sisäiseen vakaumukseen päästä. On aikaa vielä asiaa ajatella. Olet kyllin vanha itse sitä arvostellaksesi; älä ratkaise niin tärkeätä asiaa kysymättä neuvoa omilta todellisilta tunteiltasi.»
Puhuessaan hän taputti Binoita lempeästi olalle. Binoi ei virkkanut mitään, vaan poistui hitain askelin.