KUUDESTOISTA LUKU.
»Etkö aio ollenkaan naittaa Sutšaritaa?» kivahti Baroda-rouva.
Pareš Babu siveli partaansa tyyneen tapaansa ja kysyi leppoisasti:
»Missä on sulhanen?»
Hänen puolisonsa vastasi: »Onhan päätetty asia, että hän menee naimisiin Panu Babun kanssa — ainakin me kaikki niin ajattelemme — ja Sutšarita itse tietää hänkin sen.»
»Minä en varmaan tiedä, onko Sutšarita taipuvainen menemään Panu
Babulle», rohkeni Pareš Babu huomauttaa.
»Kuulehan», huudahti hänen puolisonsa, »sellaista minä en voi sietää. Olemmehan aina kohdelleet tyttöä kuin omaa tytärtämme — hänen ei suinkaan tarvitse esiintyä vaateliaana. Jos Panu Babun lainen sivistynyt ja hurskas mies häneen mielistyy, niin sopiiko sellaiseen asiaan suhtautua kevytmielisesti? Vaikka Labonjani on paljoa kauniimpi, voin kuitenkin vakuuttaa, ettei hän kieltäydy, jos joku haluaa hänet naida. Jos vielä rohkaiset Sutšaritan omahyväisyyttä, niin eipä ole helppoa löytää hänelle sulhasta.»
Pareš Babu ei milloinkaan kiistellyt vaimonsa kanssa, varsinkaan ei
Sutšaritasta. Niinpä hän nytkin vaikeni.
Kun Sutšaritan äiti oli Satišin synnytettyään kuollut, tyttö oli ollut vasta seitsenvuotias. Hänen isänsä, Ram-saran Haldar, oli vaimonsa menetettyään liittynyt Brahma Samadžiin ja oli naapuriensa vainoa välttääkseen vetäytynyt Dakkaan. Hänen toimiessaan siellä postilaitoksen palveluksessa Pareš Babu oli tullut hänen hyväksi ystäväksensä, niin että Sutšarita niistä ajoista alkaen rakasti häntä kuin omaa isäänsä. Ramsaran Babu kuoli äkkiä jättäen omaisuutensa kahdelle lapselleen ja asettaen Pareš Babun heidän holhoojakseen. Siitä lähtien olivat molemmat orvot eläneet Pareš Babun perheessä.
Lukija tietää jo, kuinka intomielinen brahmo Haran oli. Hän otti osaa kaikkiin Samadžin toimintoihin, oli opettajana iltakoulussa, sanomalehden toimittajana, tyttökoulun sihteerinä — hän oli sanalla sanoen uupumaton. Kaikki otaksuivat tämän nuoren miehen voivan saavuttaa korkeankin aseman Brahma Samadžin keskuudessa. Olipa hän tullut kuuluisaksi Samadžin ulkopuolellakin koulunsa oppilaiden, englanninkielentaitonsa ja filosofisten tietojensa vuoksi.
Näistä eri syistä Sutšarita oli osoittanut Haranille nimenomaista kunnioitusta, aivan samoin kuin kaikille muillekin hyville brahmoille. Olipa hän Dakkasta Kalkuttaan tullessaan kiihkeästi halunnutkin päästä hänen tuttavakseen.
Sutšarita ei ollut ainoastaan tutustunut tuohon kuuluisaan henkilöön, vaan oli vielä osoittanut häneen kohdistuvaa erikoismieltymystäkin. Haran tosin ei ollut avoimesti tunnustanut rakkauttansa Sutšaritalle, mutta oli antautunut niin uutterasti poistamaan hänen puutoksiansa, korjaamaan hänen virheitänsä, lisäämään hänen innostustansa ja yleensäkin häntä parantamaan, että kaikki selvästi huomasivat hänen haluavan tehdä juuri tästä tytöstä itselleen kelvollisen apulaisen. Havaitessaan voittaneensa tuon kuuluisan miehen sydämen Sutšarita puolestaan ei voinut olla kokematta kunnioituksen sekaista ylpeyden tunnetta.
Vaikka nimenomaista kosintaa ei ollut tapahtunut, kaikki kuitenkin pitivät liittoa päätettynä, ja Sutšaritakin suhtautui siihen ikäänkuin ihan varmaan asiaan pitäen tärkeimpänä tehtävänään yrittää uutteruuden ja harjoituksen avulla tulla sen miehen arvoiseksi, joka oli uhrannut koko elämänsä Brahma Samadžin menestykselle. Avioliitto ilmeni hänelle jämeänä, pelkoa, harrasta kunnioitusta ja vastuunalaisuuden tuntoa herättävänä linnoituksena, ei pelkän onnellisen elämän, vaan ankaran taistelun tyyssijana, ei perheenpiiriin vaan historiaan kuuluvana tosiasiana.
Jos avioliitto olisi solmittu asiain ollessa tässä vaiheessaan, niin ainakin morsiamen omaiset olisivat pitäneet sitä hyvänäkin onnena. Mutta Haran oli valitettavasti johtunut pitämään oman tärkeän elämänsä velvollisuuksia niin valtavina, että katsoi arvoonsa soveltumattomaksi mennä naimisiin vain molemminpuolisen kiintymyksen vuoksi. Hänen mielestään oli sellaisen askelen ottaminen ihan mahdotonta, ellei sitä ennen tarkoin punninnut, tulisiko Brahma Samadž tästä liitosta hyötymään. Näin hän ajatteli alkaessaan asettaa Sutšaritaa kokeenalaiseksi.
Mutta kun ihminen siten koettelee toista ihmistä, joutuu hän samalla itsekin koeteltavaksi. Kun siis Haran tuli tunnetuksi tämän perheen keskuudessa tutunomaisemmalla nimellänsä, »Panu Babuna», ei käynyt enää päinsä pitää häntä yksinomaan englantilaisen oppineisuuden varastohuoneena, metafyysillisen viisauden säiliönä ja Brahma Samadžin ainoalaatuisena hyödyttäjänä, vaan oli otettava lukuun sekin tosiasia, että hän oli ihminen, ja niinmuodoin hän ei ollutkaan enää pelkän palvonnan esine, vaan häneen alkoivat kohdistua myötä- ja vastatunnot.
Merkillistä oli, että sama seikka, joka loitolta vaikutti Sutšaritaan mieluisasti, lähemmin tutustuttaessa alkoi tuntua hänestä epämiellyttävältä. Asettuessaan kaiken Brahma Samadžiin sisältyvän toden, hyvän ja kauniin vartijaksi ja suojelijaksi Haran alkoi näyttää naurettavan vähäpätöiseltä. Ihmisen ainoa oikea suhde totuuteen on palvojan suhde — siinä mielessä näet ihminen muuttuu nöyräksi. Ollessaan ylpeä ja julkea ihminen vain osoittaa liiankin selvästi oman suhteellisen pienuutensa. Siinä suhteessa Sutšarita tahtomattaankin havaitsi eroa Pareš Babun ja Haranin välillä. Pareš Babun tyyniä kasvoja katsellessaan näki heti hänessä piilevän jalon totuuden hohtelun. Haranin laita oli aivan toisin, sillä hänen hyökkäävän omahyväinen brahmalaisuutensa himmensi kaiken muun ja ilmeni koko kömpelyydessään kaikessa siinä, mitä hän sanoi tai teki.
Kun Haran, jonka päähänpiintymänä oli Brahma Samadžin menestys, arkailematta ryhtyi väittelemään Pareš Babuakin vastaan, niin Sutšarita ihan kimmurteli tuskissaan. Siihen aikaan eivät bengalilaiset, jotka olivat saaneet englantilaisen sivistyksen, tutkineet Bhagavadgitaa, mutta Pareš Babu luki sitä toisinaan Sutšaritalle, olipa vielä lukenut melkein koko Mahabharatankin hänelle. Haran tuota moitti, sillä hän tahtoi hävittää kaikki sellaiset kirjat brahmojen kirjastoista. Hän itse ei niitä milloinkaan lukenut, koska halusi pysytellä loitolla kaikesta sellaisesta kirjallisuudesta, jota oikeauskoiset suosivat. Maailman uskontojen pyhien kirjojen joukossa oli hänen ainoana tukikohtanansa Raamattu. Se, ettei Pareš Babu millään tavoin erottanut toisistaan brahmalaista ja ei-brahmalaista, mikäli asia koski pyhien kirjojen tutkimista ja muita hänen mielestään epäoleellisia seikkoja, oli Haranin alinomaisena silmätikkuna. Mutta Sutšarita ei voinut sietää sitä, että joku julkesi moittia Pareš Babun menettelyä, ei siinäkään tapauksessa, että se tapahtui salaisesti. Ja juuri tuo Haranin osoittama avoin julkeus se sai Sutšaritan arvostelemaan häntä toisin kuin ennen.
Mutta vaikka Sutšaritan tunsikin Haranin kiihkeän lahkolaismielen ja hänen kuivakiskoisen ahdasajatuksisuutensa vaikuttavan vieroittavasta ei avioliiton mahdollisuutta ollut kuitenkaan kummaltakaan taholta asetettu epäilyksenalaiseksi. Uskonnollisessa yhteisössä saa henkilö, joka itse merkitsee itsensä korkea-arvoiseksi, vähitellen toisiltakin saman arvonannon. Niinpä ei Pareš Babukaan kiistellyt Haranin vaatielmista, ja koska kaikki pitivät miestä eräänä Samadžin tulevista tukipylväistä, hänkin suostui vaieten hänen ajatuksiinsa. Eikä siinä kyllin: ainoa kysymys, joka hänen mieltänsä askarrutti, oli se, missä määrin Sutšarita oli kyllin hyvä sellaiselle miehelle; hän ei ollut johtunut milloinkaan tiedustelemaan, miellyttikö Haran Sutšaritaa.
Kun kukaan ei huolinut ottaa selkoa Sutšaritan omasta katsantokannasta, hänkin vähitellen oppi olemaan ajattelematta persoonallista kiintymystänsä. Hän, samoinkuin kaikki muutkin Brahma Samadžin jäsenet, piti itsestään selvänä asiana, että jos Haran suvaitsisi sanoa ottavansa hänet vaimokseen, hänen tehtävänsä olisi suostua ja nähdä sellaisessa liitossa elämänsä suurin velvollisuus.
Asiat olivat yhä sillä kannalla, kun Pareš Babu kuuli ne muutamat kiivaat sanat, jotka Sutšarita lausui Goraa puolustaen, ja alkoi epäillä, kunnioittiko Sutšarita Harania niinkuin piti. Hän ajatteli, että siten ilmenneellä erimielisyydellä saattoi olla syvemmät syyt. Niinpä hän ei ollutkaan yhtä myöntyväinen kuin aikaisemmin, kun Baroda otti jälleen puheeksi Sutšaritan avioliiton.
Sinä päivänä Baroda-rouva puhutteli Sutšaritaa erikseen ja sanoi hänelle: »Sinä olet säikähdyttänyt isän.»
Sutšarita säpsähti ja tunsi mielensä apeaksi — se seikka, että hän tietämättäänkin saattoi aiheuttaa huolta Pareš Babulle, tuntui hänestä ylen ikävältä. Hän kalpeni ja kysyi: »Mitä, mitä olenkaan tehnyt?»
»Mitäpä minä tiedän, kultaseni!» vastasi Baroda. »Hän luulottelee, ettet pidä Panu Babusta. Kaikki Brahma Samadžin jäsenet pitävät naimaliittoasi päätettynä asiana — ja jos sinä nyt —»
»Kuinka niin, äiti», virkkoi Sutšarita ihmeissään, »minä en ole maininnut kenellekään asiasta sanaakaan».
Hänellä oli kyllin syytä olla ihmeissään. Haranin käytös oli usein häntä kiusannut, mutta hän ei ollut milloinkaan, ajatuksissaankaan, tahtonut vastustaa sitä ajatusta, että menisi hänelle. Kuten jo aikaisemmin mainitsimme, oli häneen istutettu se vakaumus, ettei hänen persoonallinen onnensa mitenkään asiaan kuulunut.
Sitten hän muisti hiljattain varomattomasti ilmaisseensa Haraniin kohdistuvaa tyytymättömyyttänsä Pareš Babun läsnäollessa ja tunsi syvää katumusta ajatellessaan, että syy oli siinä. Hän ei ollut milloinkaan ennen purkanut siten mieltänsä ja lupasi itselleen pyhästi vastakin olla niin menettelemättä.
Kun Haran itse sattui tulemaan samana iltapäivänä, Baroda kutsui hänet huoneeseensa ja sanoi: »Kuulkaahan, Panu Babu, kaikki sanovat, että te naitte meidän Sutšaritan, mutta minä en ole kuullut mitään teiltä itseltänne. Jos se tosiaankin on aikomuksenne, niin miksi ette lausu sitä julki?»
Haran ei voinut olla tekemättä tunnustustansa. Hän tunsi, että nyt täytyi saada asia varmaksi lopullisesti vangitsemalla Sutšarita. Myöhemmin sopi ottaa tutkittavaksi, soveltuiko Sutšarita hänen auttajakseen Samadžin työssä ja oliko hän häneen persoonallisesti kiintynyt. Haran vastasi: »Sehän on selvä asia. Minä olen vain odottanut hänen täyttävän kahdeksantoista vuotta.»
»Te olette turhantarkka», virkkoi Baroda. »Riittää, kun hän on täyttänyt neljätoista ja niinmuodoin saavuttanut laillisen naimaiän.»
Pareš Babu oli ihmeissään, kun näki, kuinka Sutšarita käyttäytyi teetä juotaessa sinä iltapäivänä. Sutšarita ei ollut pitkiin aikoihin ottanut Harania niin sydämellisesti vastaan. Kun Haran aikoi lähteä, Sutšarita kerrassaan pakotti hänet jäämään voidakseen näyttää hänelle erästä Labonjan käsityötaidon uutta tuotetta.
Pareš Babu tunsi mielensä keventyvän. Hän ajatteli varmaan erehtyneensä ja hymyili itsekseen otaksuessaan, että jokin salainen rakastavaisten kiista oli sattunut heidän kesken ja että se nyt oli ohi.
Ennen lähtöänsä Haran sinä iltana nimenomaisesti pyysi Sutšaritaa vaimokseen Pareš Babulta huomauttaen vielä, ettei halunnut häiden siirtyvän kovin kauas.
Pareš Babu oli hieman ymmällä. »Mutta tehän olette aina sanonut», virkkoi hän, »että on väärin, jos tyttö annetaan miehelään ennenkuin hän on täyttänyt kahdeksantoista. Olette kirjoittanut asiasta sanomalehtiinkin.»
»Se ei koske Sutšaritaa», selitti Haran, »sillä hän on harvinaisen kehittynyt ikäisekseen».
»Voipa niin olla», huomautti Pareš Babu leppoisasti, mutta samalla päättävästi. »Mutta ellei ole olemassa aivan erikoisia syitä, niin teidän on paras toimia vakaumustenne mukaan ja odottaa, kunnes hän saavuttaa tuon iän.»
Haran häpesi, että oli antanut houkutella itsensä sellaiseen heikkouteen ja kiirehti korjaamaan asiaa sanomalla: »Tietysti, onhan se velvollisuuteni. Ajattelin vain, että vietettäisiin kihlajaiset aikaisemmin ystävien ja Jumalan läsnäollessa.»
»Epäilemättä, oivallinen ehdotus», myönsi Pareš Babu.