VIIDESTOISTA LUKU.
Palattuaan sinä iltana kotiinsa Gora lähti suoraa päätä kattotasanteelle ja alkoi astella edestakaisin.
Hetkisen kuluttua Mohim saapui huohottaen. »Koska ihmisellä kerran ei ole siipiä», murahteli hän, »niin minkätähden hän erehtyykään rakentamaan kolmikerroksisia rakennuksia? Taivaassa asuvaiset jumalat eivät missään tapauksessa suvaitse, että nämä maanmatoset yrittävät kiipiä pilviin saakka! Tapasitko Binoin?»
Gora ei vastannut suoraan kysymykseen, sanoihan vain: »Sasin ja Binoin avioliitosta ei voi tulla mitään.»
»Miksi ei? Eikö Binoi suostu?»
»Minä en suostu!»
»Mitä!» huudahti Mohim harmistuneena kohottaen käsiänsä. »Mikä uusi oikku onkaan tullut päähäsi? Saanko kysyä, minkätähden et suostu?»
»Olen havainnut», selitti Gora, »että käy piankin aivan mahdottomaksi saada Binoi säilymään oikeauskoisena, joten hän ei sovi perheemme jäseneksi».
»Minä ajattelen aivan toisin!» huudahti Mohim. »Monta kiihkohurskasta olen nähnyt eläissäni, mutta tämä vie voiton kaikista. Sinä olet Benaresin tai Nadian kirjanoppineitakin ankarampi. He ovat tyytyväiset havaitessaan oikeauskoissuutta. Sinä vaadit takeita, että oikeauskoisuus säilyy loppuun saakka. Kohta käy varmaan niin, että vaadit ihmistä suorittamaan puhdistusmenoja vain siitä syystä, että olet uneksinut hänen kääntyneen kristityksi!»
Kun oli vielä vaihdettu muutamia sanoja, Mohim virkkoi: »Mutta enhän voi luovuttaa lastani kenelle tahansa sivistymättömälle vintiölle. Sivistyneet henkilöt voivat silloin tällöin jättää täyttämättä jonkin pyhien kirjojen määräyksen — toisaalta voi heidän kanssaan kiistellä, vieläpä heitä ivaillakin, mutta minkätähden rankaisisimme tyttörukkaani olemalla liittoon suostumatta!»
Alakertaan tultuaan Mohim meni suoraa päätä Anandamojin luo ja sanoi:
»Äiti, koeta sinä hillitä Goraa!»
»Mitä, mitä hän onkaan tehnyt?» kysyi Anandamoji.
Mohim selitti: »Olin oikeastaan jo saanut aivan valmiiksi sen asian, että Binoi ottaa vaimokseen Sasini, ja sain Gorankin siihen suostumaan; mutta nyt hän on huomannut, ettei Binoi ole riittävässä määrin hindulainen — näyttää siltä, etteivät hänen katsomuksensa ole joka kohdassa täysin samanlaiset kuin muinaisten lainlaatijoiden! Gora on siis kääntynyt ilkeäksi, ja tiedäthän, mitä merkitsee, kun hän on sillä tuulella. Lainsäätäjiä lukuunottamatta sinä olet ainoa ihminen, jonka mielipiteestä Gora välittää. Kunhan sanot hänelle sanasen, niin tyttäreni tulevaisuus on turvattu. Mahdotonta on löytää hänelle toista sellaista puolisoa.»
Mohim selosti sitten seikkaperäisesti hänen ja Goran kesken tapahtunutta keskustelua. Anandamoji oli kovin huolestunut, koska arvasi, että jokin erimielisyys alkoi avartua Goraa ja Binoita toisistaan erottavaksi todelliseksi juovaksi.
Yläkertaan lähdettyään Anandamoji havaitsi Goran lakanneen kävelemästä kattotasanteella ja menneen huoneeseensa, jossa hän istui lukemassa, jalka heitettynä toisen yli. Hän otti toisen tuolin ja istuutui Goran viereen. Gora laski jalkansa alas, istui suorana ja katsoi Anandamojia silmiin.
»Gora, rakkaani», aloitti Anandamoji. »Kuuntele minua äläkä riitele Binoin kanssa. Minulle te olette kuin veljekset, ja minä en voi sietää sitä ajatusta, että teidän kesken on olemassa jotakin ristiriitaa.»
»Jos ystäväni tahtoo katkaista suhteensa ja lähteä tuuliajolle, en aio tuhlata aikaani juoksemalla hänen jäljessään», vastasi Gora.
»Kuulehan, poikani, minä en tiedä, mikä teidän suhdettanne häiritsee, mutta jos voit uskoa Binoin tahtovan katkaista teitä toisiinne yhdistävää ystävyyden sidettä, niin eipä ole silloin oma ystävyytesi voimakas.»
»Äiti», virkkoi Gora, »sinä tiedät, että kuljen mieluimmin suoraa tietä. Jos joku haluaa istua hajareisin aidalla, pyydän häntä siirtämään jalkansa pois minun puoleltani ollenkaan huolimatta loukkaantuuko siinä jutussa hän vai loukkaannunko minä.»
»Mitä onkaan tapahtunut!» huomautti Anandamoji. »Hän on käynyt vierailemassa brahmoperheessä — eikö siinä ole hänen koko vikansa?»
»Se on pitkä tarina, äiti.»
»Olipa se miten pitkä tahansa, minulla on kuitenkin sana sanottavana. Sinä kerskailet lujuudestasi — ettet milloinkaan luovu siitä, mihin kerran olet ryhtynyt. Minkätähden siis olet niin kärkäs luopumaan Binoista? Jos Abinaš olisi aikonut luopua puolueesta, olisitko antanut hänen mennä yhtä helposti? Onko Binoin säilyttäminen sinulle niin vähäarvoinen juuri siitä syystä, että hän on erittäin uskollinen ystäväsi?»
Gora oli vaiti ja mietteissään, sillä Anandamojin sanat olivat kirkastaneet hänelle hänen oman mielensä. Hän oli kaiken aikaa ajatellut uhraavansa ystävyytensä velvollisuudelleen. Nyt hän huomasi, että oli laita ihan päinvastoin. Hän oli ollut valmis rankaisemaan Binoita mitä ankarimmin vain siitä syystä, ettei hän ollut suostunut noudattamaan ystävyyden kaikkia vaatimuksia. Heidän ystävyytensä lujuus vaati pitämään Binoita lujasti sidottuna hänen tahtoonsa, ja Goran mieli oli kipeä vain sen vuoksi, ettei tuo ollut käynyt päinsä.
Havaittuaan, että sanat olivat vaikuttaneet, Anandamoji nousi ja aikoi lähteä enempää virkkamatta. Gorakin hypähti seisaalleen ja sieppasi hartialiinansa naulakosta.
»Minne aiot lähteä?» kysyi Anandamoji.
»Binoin luo.»
»Etkö aterioi sitä ennen? Päivällinen on valmis.»
»Minä tuon Binoin mukanani, ja me aterioimme yhdessä.»
Anandamoji kääntyi menemään alakertaan, mutta pysähtyi kuullessaan askelia ja sanoi: »Täällä Binoi jo tuleekin!» Samassa Binoi saapui.
Anandamojin silmät kyyneltyivät, kun hän näki tulijan. »Toivottavasti et ole vielä aterioinut, Binoi poikaseni?» kysyi hän leppoisasti.
»En, äiti», vastasi Binoi.
»Niinpä aterioit täällä.»
Binoi katsahti Goraan, ja Gora sanoi: »Binoi, sinä tulet kauan elämään.
Olin juuri lähdössä sinun luoksesi!»
Anandamoji tunsi mielensä sanomattomasti keventyneeksi, kun kiiruhti pois jättäen ystävykset toistensa seuraan.
Kun oli istuuduttu, ei kumpikaan uskaltanut ottaa puheeksi sitä asiaa, joka oli päällimmäisenä heidän mielessään. Gora alkoi jutella pikkuasioista. »Oletko tutustunut kerhomme poikien uuteen voimistelunopettajaan?» aloitti hän. »Hän on kerrassaan mainio opettaja!» Ja niin juttu jatkui, kunnes heidät kutsuttiin aterialle alakertaan.
Heidän istuutuessaan pöytään Anandamoji voi heidän keskustelustaan huomata, ettei heidän välilleen laskeutunut verho ollut vielä väistynyt. Aterian päätyttyä hän senvuoksi sanoi: »Binoi, nyt on niin myöhä, että sinun pitää jäädä tänne yöksi. Minä lähetän sanan asuntoosi.»
Binoi loi kysyvän katseen Goran kasvoihin ja sanoi: »Sanskritinkielisen sananlaskun mukaan tulee sen, joka on aterioinut, käyttäytyä kuninkaan tavoin — en siis tahdo lähteä katua astelemaan, vaan jään tänne lepäämään.»
He lähtivät katolle ja asettuivat matolle, joka oli levitetty avoimelle tasanteelle. Taivas oli syksyistä kuutamoa tulvillansa. Valkoiset hattarat soutivat kuun yli ja häipyivät pois kuin unessa nähtyinä. Joka puolella levisi aina näkörajaan saakka erikokoisia ja -korkuisia kattoja ja niiden seassa siellä täällä puiden latvuksia tarkoituksettomalta ja aineettomalta näyttävänä valo- ja varjohaaveena.
Läheisen kirkon kello löi yksitoista. Jäätelönmyyjät olivat huutaneet viimeiset huutonsa. Ajoneuvojen ja askelten äänet vaimenivat hiljaisiksi. Viereisen kadun elämä oli kerrassaan laannut, toisinaan kuului vain koira haukahtavan tai naapurin hevonen kuopaisevan kaviollaan tallin puupermantoa.
Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään, mutta vihdoin Binoi kevensi sydämensä puhuen aluksi epäröiden, mutta vähitellen yhä arkailemattomammin tunteitansa ilmaisten. »Sydämeni on liiaksi tulvillaan, Gora», sanoi hän.
»Minä tiedän, ettei ajatusteni esine herätä sinussa mielenkiintoa, mutta en saa lepoa, ennenkuin olen kertonut sinulle kaikki. En osaa arvostella, onko asia hyvä vaiko paha, mutta sen verran tiedän, ettei se ole vähäpätöinen. Olen lukenut siitä paljonkin ja olen näihin asti ajatellut tietäväni kaikki, mitä siitä voikin tietää — aivan samoin kuin voi uneksia uimisesta nähdessään järveä esittävän maalauksen; mutta nyt, kun olen syöksynyt veteen, ei asia tunnukaan yhtä helpolta!»
Tuon esipuheen jälkeen Binoi alkoi parhaansa mukaan kuvailla Goralle sitä ihmeellistä kokemusta, joka oli sattunut hänen elämässään. Nyt hän totesi tuntuvan siltä, kuin kaikki hänen päivänsä ja yönsä kietoisivat hänet täysin syleilyynsä — kuin taivas olisi aukoton, täynnä suloisuutta niinkuin mehiläispönttö on täynnä hunajaa kevätaikaan. Kaikki tuli nyt häntä lähelle, kosketti häntä, sai uuden merkityksen hänen silmissään. Hän ei ollut milloinkaan ennen tietänyt rakastaneensa maailmaa niin syvästi, ei ollut tietänyt taivaan olevan niin ihmeellisen, valon niin viehättävän ja katuja kulkevien matkalaisten jononkin niin syvästi todellisen! Hän ikävöi saada tehdä jotakin jokaisen kohtaamansa henkilön hyväksi, uhrata voimansa maailman ikuiseen palvelemiseen, niinkuin uhraa voimansa maailmalle aurinko.
Binoin puheen nojalla tuskin voi otaksua hänen ajattelevan jotakin määrättyä henkilöä. Hän tuntui arastelevan nimen mainitsemista — vieläpä pelkkää viittaustakin siihen suuntaan, että oli jokin nimi mainittavana. Hän tunsi itsensä melkein rikoksentekijäksi siten puhuessaan. Se oli arastelemattomuutta, asian häpäisemistä — mutta samalla niin houkuttelevaa, ettei siitä voinut pidättyä sellaisena yönä istuessaan ystävänsä vierellä äänettömän taivaan alla.
Kuinka ihmeelliset olivatkaan ne kasvot, jotka Binoin mieleen kuvastuivat! Kuinka herkkänä ilmenikään elämän hehku hänen kauniissa otsassaan! Millainen ihmeellinen älykkyys, sanoin lausumaton syvyys hänen kasvojensa piirteissä! Kuinka säteilevinä kukkivatkaan hänen syvimmät mietteensä hänen silmissään, kun hän hymyili, ja kuinka sanomattoman suloisina ne vilahtelivat hänen ripsiensä varjosta! Entä hänen kätensä! Ne tuntuivat puhuvan, niin kiihkeästi ne pyrkivät ilmaisemaan kauniisti palvellen hänen mielensä hellää antaumusta. Binoi tunsi mielensä ja koko nuoruutensa täyttyvän tuosta näystä — suuret ilon aallot soutivat alinomaa läpi hänen sydämensä.
Mikä voikaan olla ihmeellisempää kuin se, että saa erioikeuden kokea sellaista, mikä moneltakin ihmiseltä jää koko elämän aikana näkemättä? Voiko tämä olla mielettömyyttä? Oliko se jollakin tavoin väärää? Olipa miten tahansa — nyt oli liian myöhä, asiaa ei käynyt muuksi muuttaminen. Oli hyvä, jos virta kuljettaisi hänet jollekin rannalle, mutta jos se johtaisi hänet eksyksiin tai kerrassaan hukuttaisikin, niin se ei ollut autettavissa. Vaikeutena oli, ettei hän halunnutkaan pelastua — hänen koko elämänsä todellinen päämäärä näytti siten irtautuneen kaikista perintätapojen ja tottumusten kahleista.
Gora kuunteli ääneti. Monena sellaisena kuutamoisena yönä, kaiken ollessa hiljaista heidän ympärillään, ystävykset olivat keskustelleet monenlaisista asioista — kirjallisista, kansallisista, yhteiskunnallisista, omaa tulevaisuuttaan koskevista — mutta eivät milloinkaan niin läheisistä. Gora ei ollut koskaan kokenut sellaista ihmissydämen sisäisen totuuden ilmausta niin eloisassa muodossa. Hän oli aina pitänyt sellaisia asioita joutavina runollisina vuodatuksina — mutta tänään se koski häneen syvästi, hän ei voinut enää jättää sitä huomioonottamatta. Eikä siinä kyllin, vaan tuo valtava tunnustus kolkutti hänenkin mielensä ovelle — sen hurmio vavahdutteli hänen olemustaan kuin salaman välke. Hetkiseksi väistyi hänen sydämensä tuntematonta tienoota salannut verho, ja loihtuisa syksyn kuutamo pääsi valaisemaan tuota aikaisemmin pimeäksi jäänyttä kammiota.
Puhuessaan he eivät havainneet, kuinka kuu painui kattojen taakse ja sen sijaan tuli idän taivaalla kuumotteleva saraste, joka oli kuin hymy nukkuvan lapsen kasvoilla. Kun Binoin mieltä rasittava taakka vihdoin oli keventynyt, hän alkoi hieman hävetä. Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi: »Tämä minulle sattunut seikka tuntuu sinusta varmaan kovin jokapäiväiseltä. Se saa sinut kenties halveksimaankin minua — mutta mitäpä tekisin? En ole milloinkaan mitään sinulta salannut, ja nyt olen keventänyt mieleni, ymmärsitpä minua tai et.»
Gora vastasi: »Binoi, minun on rehellisesti tunnustaminen, etten kunnollisesti ymmärrä tällaisia asioita, ja varmaan et olisi itsekään ymmärtänyt muutamia päiviä sitten. Myönnän senkin, että elämän koko rajattomuudessa juuri tämä puoli, kaikesta ylenpalttisuudestaan ja kiihkeydestään huolimatta, on vaikuttanut minuun äärimmäisen jokapäiväiseltä. Mutta kenties ei olekaan todellisuudessa niin laita — sen verran myönnän mielelläni. Se on näyttänyt minusta ohuelta ja aineettomalta, koska en ole milloinkaan kokenut sen voimaa ja syvyyttä. Mutta nyt minun on mahdoton leimata vääräksi sellaista, minkä sinä olet valtavalla tavalla kokenut. Seikka on se, että ellei oman toimintakehän ulkopuolella oleva totuus näyttäisi vähemmän tärkeältä, ei kukaan kykenisi suorittamaan velvollisuuttansa. Senvuoksi ei Jumala ole ihmistä hämmentänyt tekemällä kaikki esineet yhtä selviksi hänen silmissään. Meidän täytyy valita itsellemme alue, johon keskitämme tarkkaavaisuutemme, ja luopua himoitsemasta kaikkea muuta, sen ulkopuolella olevaa, jos ollenkaan tahdomme tavoittaa totuutta. Minä en voi suorittaa palvontaani sen pyhän lippaan ääressä, jonka luona sinä olet nähnyt totuuden kuvan, koska muuten menettäisin oman elämäni sisäisen totuuden. Meidän tulee valita joko toinen tai toinen tie.»
»Aivan oikein!» huudahti Binoi. »Joko Binoin tahi Goran tie. Minä pyrin täydellistämään itseäni — sinä luopumaan itsestäsi.»
Gora keskeytti kärsimättömästi: »Älä yritä olla ivallinen, Binoi! Huomaan varsin hyvin, että edessäsi on tänään suuri totuus, johon ei voi suhtautua välinpitämättömästi. Sinun täytyy antautua totuudelle kerrassaan, jos mielit sen kokea — mitään muuta mahdollisuutta ei ole olemassa. Toivon hartaasti, että oma totuuteni ilmenee minulle kerran yhtä elävänä. Aikaisemmin sinä tyydyit siihen, mitä kirjat tiesivät sinulle kertoa rakkaudesta. Minäkin tunnen ainoastaan kirjoista synnyinmaan rakkauden. Nyt, kun olet kokenut asian itsensä, käsität, kuinka paljoa todellisempi se on kuin se asia, josta olet lukenut. Se ei vaadi vähempää kuin koko maailmasi; ei ole mitään paikkaa, mihin voisit siltä piiloutua. Kun kotimaahan kohdistuva rakkauteni kerran muuttuu niin valtavasti itsestäänselväksi, ei minullakaan ole mitään pakenemisen mahdollisuutta — se on vaativa kaiken minun rikkauteni ja elämäni, minun vereni ja luitteni ytimen, minun taivaani, minun valkeuteni, sanalla sanoen kaikkeni. Kuinka kaunis, kuinka ihmeellinen, kuinka selvä ja ilmeinen tuo kotimaani todellinen kuva tulee olemaan, kuinka tuima ja valtava tulee olemaan sen tuska samoinkuin sen riemukin, silmänräpäyksessä yli elämän ja kuolemankin kuohahtava — siitä saan jonkinlaisen aavistuksen kuunnellessani sinua. Tuo elämääsi tullut kokemus on tuonut minuunkin uutta elämää. Vaikka en milloinkaan kykenisi täysin käsittämään, mitä sinä olet tuntenut, pääsen kuitenkin sinun avullasi aavistamaan, mitä olen itse ikävöinyt.»
Puhuessaan Gora poistui matolta ja asteli edestakaisin. Idän taivaalla kuumotteleva koitto tuntui tuovan viestiä hänelle; hänen mielensä liikkui ja läikkyi, ikäänkuin hän olisi kuunnellut vanhaa pyhää loitsua jossakin Intian vanhassa metsäerakkolassa. Hetkisen hän seisoi liikahtamatta, koko olemus värisevänä, ja hänestä tuntui kuin olisi lootuksen varsi puhkaissut itselleen tien läpi hänen aivojensa ja puhjennut säteileväksi kukaksi täyttäen taivaan yhä laajenevilla terälehdillänsä. Hänen koko elämänsä, sen tietoisuus ja voima, tuntui häipyvän tämän ylimmän kauneuden onneen.
Jälleen toinnuttuaan Gora virkkoi äkkiä: »Binoi, sinun on kohottava tuota rakkauttasikin ylemmäksi — minä sanon sinulle, ettet ole siihen pysähtyvä. Minä olen kerran osoittava sinulle, kuinka suuri ja tosi on Hän, joka on minua kutsunut valtavalla voimallansa. Tänään minut täyttää suuri riemu — minä tiedän, etten milloinkaan jätä sinua kehnompiin käsiin.»
Binoi nousi matolta ja astui Goran luo, joka tavattoman intomielisesti painoi Binoin poveansa vasten ja lausui: »Veljeni, meille se on kuolema — sama kuolema. Me kaksi olemme yhtä; kukaan ei saa meitä erottaa, kukaan ei saa meitä estää.»
Goran kiihkeä tunne aaltoili Binoinkin sydämen läpi, ja sanaakaan virkkamatta hänkin antautui sen valtoihin. He astelivat vierekkäin ja vaieten kattotasanteella itäisen taivaan punertuessa.
Gora puhui jälleen: »Veljeni, minun palvomani jumalatar ei tule luokseni kauneuteen verhottuna. Minä näen hänet siellä, missä on köyhyyttä ja nälkää, tuskaa ja häväistystä. En siellä, missä palvotaan kukin ja lauluin, vaan siellä, missä elämän verta uhrataan. Minulle on kuitenkin ylimpänä ilona juuri se, ettei siinä ole mitään pelkästään viehättävää ja viettelevää ainesta; siinä täytyy ihmisen kohota täydessä voimassaan ja valmistua luopumaan kaikestansa. Siihen asiaan ei liity mitään sulon yltäkylläisyyttä; se on vastustamatonta, ylen tuskallista heräämistä, julmaa ja kauhistavaa, jossa olemuksen kieliä kosketetaan niin rajusti, että ääniasteikon kaikki sävelet särähtävät, ikäänkuin hajalleen riipaistuina. Sitä ajatellessani tunnen sydämeni sylkähtävän — tuntemani ilo on miehen aito iloa — se on Šivan elämäntanssia. Miehen koko kaipaus sisältyy siihen, että hän tahtoo nähdä uuden sellaisena kuin se ilmestyy kaikessa kauneudessaan hävitettävänä olevan vanhan liekehtivällä harjalla. Tuon veripunaisen taivaan taustalla minä näen säteilevän tulevaisuuden, siteistänsä vapautuneen, näen sen lähenevässä päivänkoitossa — kuuntele, sinä kuulet sen rummunlyönnit rinnassani!» Gora tarttui Binoin käteen ja vei sen sydämelleen.
»Gora, veljeni», virkkoi Binoi syvästi liikutettuna »minä tahdon olla ainainen kumppanisi. Mutta minä varoitan sinua: älä salli minun milloinkaan epäröidä. Sinun tulee kuljettaa minua armotta mukanasi kuin julma kohtalo itse. Me kuljemme molemmat samaa tietä, mutta emme ole yhtä voimakkaat.»
»Me olemme tosin luonnostamme erilaiset», virkkoi Gora, »mutta ylin ilo tekee erilaiset luontomme yhdeksi. Suurempi rakkaus kuin se, joka sitoo meitä toisiimme, on meidät yhdistävä. Niin kauan kuin sellainen suurempi rakkaus ei ole muuttunut todeksi meille kummallekin, tulee tapahtumaan hankausta ja luopumusta joka askelella. Mutta sitten tulee päivä, jona me unohdamme kaikki erilaisuutemme, unohdamme ystävyytemmekin ja kykenemme pysymään toistemme liitossa, liikkumatta, sanomattoman itsemmeunohtamisen kiihkeän tunteen kannattamina. Sellainen tuima riemu on oleva ystävyytemme lopullinen saavutus.»
»Niin käyköön!» vastasi Binoi puristaen Goran kättä.
»Toistaiseksi minä tuotan sinulle suurtakin tuskaa», jatkoi Gora. »Sinun täytyy sietää tyranniuttani — ei näet käy päinsä pitää ystävyyttämme omana tarkoitusperänänsä, emme saa sitä häväistä yrittämällä sitä säilyttää, maksoi mitä maksoi. Jos ystävyytemme täytyy tuhoutua suuremman rakkauden vuoksi, niin asia ei ole autettavissa, mutta jos se voi säilyä, niin silloin se todellakin on saavuttava täydellisyytensä.»
Molemmat säpsähtivät kuullessaan askelia, ja katsahtaessaan taakseen he näkivät Anandamojin tulleen yläkertaan. Hän tarttui kumpaakin käteen ja veti heitä makuusuojaan päin sanoen: »Kas niin, nyt on teidän aika mennä levolle!»
»Ei, äiti, me emme voi nyt nukkua!» huudahtivat molemmat.
»Voitte varmaan!» vastasi Anandamoji pakottaen heidät makuulle. Sitten hän sulki oven ja istuutui heidän pieluksensa viereen viuhkoen heidän kasvoihinsa vilpoisuutta.
»Ei auta, vaikka kuinka viuhkoisit, äiti», virkkoi Binoi. »Me emme saa nyt unta.»
»Ettekö? Saammepa nähdä!» vastasi Anandamoji. »Minä jään tänne joka tapauksessa, jottette voi jälleen alkaa jutella.»
Molempien vaivuttua uneen Anandamoji hiipi hiljaa huoneesta ja kohtasi alakertaan mennessään Mohimin, joka oli nousemassa yläkertaan. »Ei nyt», varoitti Anandamoji. »Ovat valvoneet koko yön. Lähetin heidät vastikään nukkumaan.»
»Siunatkoon — onpa siinä ystävyyttä kerrakseen», virkkoi Mohim.
»Tiedätkö, ovatko he puhuneet mitään naimaliitosta?»
»En tiedä», vastasi Anandamoji.
»He ovat arvatenkin päässeet johonkin tulokseen», mietti Mohim ääneen. »Milloin he mahtanevat herätä? Ellei avioliittoa pian solmita, voi sattua jos jonkinlaisia selkkauksia.»
»Ei satu minkäänlaisia selkkauksia», nauroi Anandamoji, »kunhan he saavat nukkua hieman kauemmin. He heräävät varmaan päivän mittaan.»