KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Binoi lähti heti Anandamojin luo epämääräisten nöyryytyksen tunteiden ja itsesoimausten rasittamana. Minkätähden hän ei ollut tullut suoraa päätä äidin luo? Millainen houkkio hän olikaan ollut kuvitellessaan, että Lolita häntä erikoisesti kaipasi! Jumala oli rangaissut häntä aivan oikein siitä, ettei hän ollut jättänyt kaikkia muita velvollisuuksiaan kiiruhtaakseen Anandamojin luo heti Kalkuttaan saavuttuaan, vaan oli odottanut, kunnes Lolita kysyi: »Ettekö lähde Goran äidin luo?» Oliko ollenkaan mahdollista, että Goran äitiin kohdistuva ajatus voi esiintyä Lolitalle tärkeämpänä kuin Binoille? Lolita tunsi hänet ainoastaan Goran äitinä, mutta Binoille hän oli kaikkien maailman äitien perikuva!
Anandamoji oli vastikään kylpenyt ja istui yksin huoneessaan, ilmeisesti mietteisiinsä vaipuneena, kun Binoi tuli ja heittäytyi hänen eteensä huudahtaen: »Äiti!»
»Binoi!» sanoi hän silittäen kädellään Binoin painunutta päätä.
Kuinka verraton onkaan äidin ääni! Pelkkä nimi Anandamojin lausumana tuntui viihdyttävän Binoin koko olemusta. Hän hillitsi vaivoin mielenliikutustaan ja lausui hiljaa: »Äiti, minä olen viivytellyt liian kauan!»
»Minä olen kuullut kaikki, Binoi», sanoi Anandamoji lempeästi.
»Oletko jo kuullut, mitä on tapahtunut!» huudahti Binoi hämmästyneenä.
Gora oli kirjoittanut poliisiasemalta kirjeen ja oli lähettänyt sen erään asianajajan välityksellä. Kirje, jossa hän ilmoitti mahdollisesti joutuvansa vankeuteen, päättyi näin:
»Vankeus ei voi mitenkään vahingoittaa Goraasi, mutta hän ei sitä kestä, jos se tuottaa sinulle vähintäkin tuskaa. Sinun surusi voi olla hänen ainoa rangaistuksensa — tuomari ei voi mitään muuta määrätä. Mutta älä ajattele ainoastaan omaa lastasi, äiti. Vankilassa on monen äidin lapsia, jotka eivät ole itse mitenkään syyllisiä, ja minä tahdon olla samassa asemassa kuin he ja jakaa heidän kärsimyksensä. Jos tämä toivomukseni nyt toteutuu, pyydän sinua olemaan sitä surematta.
»En tiedä, muistatko vielä, äiti, kuinka nälkävuonna jätin kadunpuoliseen huoneeseen pöydälle kukkaroni. Kun vähän ajan kuluttua palasin huoneeseen, huomasin, että kukkaro oli varastettu. Kukkarossa oli viisikymmentä rupiaa, stipendi, jota olin säästänyt ostaakseni sinulle hopeisen pesumaljan jalkojasi varten. Mutta siinä suotta vihoitellessani varkaalle Jumala saattoi minut äkkiä järkiini, ja minä sanoin itselleni: 'Onhan rahani lahja sille nälkäiselle miehelle, joka sen otti.' Tuskin olin tuon itselleni sanonut, kun turha huoleni hävisi ja mieleni tyyntyi. Tänään sanon itselleni: 'Minä menen vankeuteen vapaaehtoisesti, omasta suosiosta, pahoittelematta, vihoittelematta, hakien sieltä vain suojaa.' Ravinto ja muu järjestys tuottaa epäilemättä hieman hankaluutta, mutta tekemäni retken aikana minä otin vastaan kaikenlaisten ihmisten minulle tarjoamaa vieraanvaraisuutta enkä suinkaan aina löytänyt heidän luotansa sitä mukavuutta, enpä edes niitä kaikkein välttämättömimpiäkään tarpeita, joihin olen tottunut. Se, minkä vapaaehtoisesti omaksumme, lakkaa olemasta vastukseksi, joten voit olla varma siitä, ettei kukaan voi pakottaa minua vankeuteen, — menen sinne mielelläni ja tyytyväisenä.
»Nauttiessamme kotonamme elämän mukavuutta emme ollenkaan kykene arvaamaan, millainen verraton etu on ihmiselle vapaa ulkoilma ja valo — unohdamme alinomaa ne lukemattomat, jotka ilman omaa syytä ovat tuomitut vankeuteen ja häpeään ja ovat noita Jumalan suomia anteja vailla. Me emme ollenkaan ajattele noita lukemattomia emmekä tunne olevamme mitenkään heidän sukua. Minä tahdon nyt saada saman poltinmerkin kuin he, en tahdo pysyä vapaana tarrautumalla turvaa etsien heikon-hyvään, kunnialliselta näyttävään enemmistöön.
»Minä olen oppinut paljon, äiti, tämän koettuani. Ne henkilöt, jotka tyytyvät toimimaan tuomareina, ovat useimmat surkuteltavia olentoja. Ne, jotka ovat vankeudessa, eivät kärsi rangaistusta omista synneistään, vaan niiden synneistä, jotka toisia tuomitsevat. Rikos syntyy monien aiheuttamana, mutta ainoastaan nuo onnettomat saavat kärsiä rangaistuksen. Me emme tiedä, missä, milloin ja miten tulevat kostetuiksi niiden ihmisten synnit, jotka elävät huolettomina ja kunnioitettuina vankilan muurien ulkopuolella. Mutta minä puolestani huudan häpeätä tuolle heidän koreilevalle kunnianarvoisuudelleen ja tahdon mieluummin kantaa rinnassani ihmisen alhaisuuden leimaa. Anna minulle siunauksesi, äiti, äläkä itke minun tähteni. Sri Krišna kantoi ikänsä kaiken rinnassaan Bhrigun iskun jälkeä, ja samoin iskevät julkeuden hyökkäykset yhä syvemmän jäljen Jumalan rintaan. Jos Hän on omaksunut koristuksekseen sen merkin, niin mitäpä syytä on olla huolissaan minun tähteni, mitäpä syytä on sinulla surra minun tähteni?»
Saatuaan kirjeen Anandamoji yritti lähettää Mohimin Goran luo, mutta Mohim sanoi: »Minulla on oma toimeni. Sahib ei varmaankaan laske minua menemään.» Ja niin hän alkoi soimata Goraa äkkipikaiseksi ja mielettömäksi. »Minä varmaan menetän vielä toimeni vain sen vuoksi, että olen hänen sukulaisensa», päätti Mohim puheensa.
Anandamoji ei pitänyt tarpeellisena mainita asiasta mitään Krišnadajalille, koska oli Goraan nähden erinomaisen arkatunteinen. Hän tiesi varsin hyvin, ettei Krišnadajal ollut milloinkaan suonut hänelle pojan sijaa sydämessään, vaan tunsi pikemmin jonkinlaista vihamielisyyttä häntä kohtaan. Gora oli aina ollut heidän välillään kuin Vindhja-vuoren harjanne hajoittaen heidän avioelämäänsä. Toisella puolella oli Krišnadajal kaikkine ankaran oikeauskoisuuden sääntöineen, toisella puolen Anandamoji ja hänen koskematon Goransa. Näytti siltä, kuin kaikki seurustelu olisi loppunut noiden kahden henkilön väliltä, jotka yksin tunsivat Goran tarinan.
Goraan kohdistuva kiintymys oli niin ollen muuttunut Anandamojin yksityiseksi aarteeksi, Hän koki kaikin tavoin tehdä mahdollisimman helpoksi hänen elämäänsä perheessä, jossa häntä korkeintaan siedettiin. Hänen alinomaisena huolenaan oli toimia niin, ettei kukaan voisi sanoa: tämä on tapahtunut sinun Gorasi vuoksi, tämä häpeä tulee meidän osaksemme sinun Gorasi tähden, tämä häviö kohtaa meitä sinun Gorasi aiheuttamana! Anandamoji tunsi, että koko Gora-taakka lepäsi yksin hänen hartioillaan. Ja sattuipa vielä niin, että tämän Goran itsepäisyys oli aivan tavaton! Ei ollut helppo asia saada häntä pidättymään väkivaltaisesta mielensä-ilmaisemisesta.
Toistaiseksi Anandamojin oli onnistunut kasvatella villittyä Goraansa tässä ristiriitaisessa ympäristössä harjoittamalla alinomaista valvontaa yöt päivät. Tämän vihamielisen perhekunnan keskuudessa hän oli sietänyt paljon soimauksia ja kärsinyt monta murhetta voimatta pyytää ketään niitä kanssaan jakamaan.
Mohimin kieltäydyttyä antamasta apua Anandamoji istui ääneti ikkunan luona ja näki Krišnadajalin palaavan aamukylvystään, pyhää Gangesin savea oksaan, rintaan ja käsivarsiin pyyhkäistynä, pyhiä loitsujansa hymisten. Hänen ollessaan sellaisessa puhdistuksen tilassa ei kenelläkään, ei edes Anandamojilla, ollut lupa tulla hänen läheisyyteensä. Kieltoa, kieltoa, ei mitään muuta kuin kieltoa!
Anandamoji poistui huoaten ikkunan luota ja meni Mohimin huoneeseen. Mohim istui lattialla lukien sanomalehteä, ja palvelija hieroi ennen aamukylpyä öljyä hänen ryntäisiinsä. Anandamoji sanoi: »Kuulehan, Mohim, sinun täytyy löytää joku, joka lähtee kerallani, minä tahdon tavata Goran. Hän näyttää päättäneen mennä vankilaan, mutta otaksun, että minun sallitaan nähdä hänet, ennenkuin hänet tuomitaan.»
Vaikka Mohim puhui karkeasti, hän sittenkin oli vilpittömästi Goraan kiintynyt. »Kirottu veikko!» huusi hän. »Menköön vain vankeuteen, kelvoton, — ihme ja kumma, ettei ole jo aikoja sitten sinne joutunut!» Mutta siitä huolimatta hän kutsui luottamusmiehensä Ghosalin ja lähetti hänet heti matkaan, mukana rahoja oikeudellisia kulunkeja varten. Sitäpaitsi hän päätti, että jos virastopäällikkö antaisi luvan ja oma eukko asiaan suostuisi, hän lähtisi itse mukaan.
Anandamoji tiesi, ettei Mohim missään tapauksessa voisi olla jotakin tekemättä tietäessään Goran joutuneen vaikeuksiin, ja kun hän huomasi, että Mohim tulisi toimimaan, mitä toimittavissa oli, hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Hän näet tiesi hyvin, että oli aivan mahdotonta saada yhtäkään tämän oikeauskoisen perheen jäsentä saattelemaan itseään siihen tyrmään, missä Gora oli, ihmisjoukon uteliaiden katseiden ja kiusallisten huomautusten esineeksi joutuen. Hän siis luopui pyynnöstään ja palasi omaan huoneeseensa huulet yhteen puristettuina ja tukahdutetun tuskan varjo silmissään. Kun Latšmija puhkesi äänekkäisiin valituksiin, hän moitti tyttöä ja lähetti hänet pois huoneesta. Hänen tapanaan oli aina ollut yksin voittaa kaikki vaikeutensa. Hän oli yhtä tyyni ilossa kuin surussakin. Hänen sydämensä tuskat tunsi vain hänen Jumalansa.
Binoi ei käsittänyt, miten voisi Anandamojia lohduttaa, ja vaikeni kokonaan lausuttuaan muutamia sanoja. Anandamoji ei tosiaankaan kaivannut lohduttavia sanoja, vaan pikemmin karttoi auttamattomien vaikeuksien julkista käsittelyä. Niinpä ei Anandamojikaan puuttunut enää asiaan, sanoihan vain: »Binu, minä huomaan, ettet ole vielä kylpenyt. Menehän ja suori itsesi valmiiksi, aamiaisesi jo odottaa.»
Kun Binoi oli peseytynyt ja istuutunut aamiaiselle, sai hänen vieressään oleva tyhjä sija Anandamojin sydämen tuskan valtaan, ja kun Anandamoji ajatteli, että Goran oli nauttiminen karkeata vankilaruokaa, jota ei äidin huolehtiva käsi ole tehnyt maukkaaksi ja jonka solvaavat vankilasäännöt saavat sitäkin katkerammaksi, ei hän kyennyt sitä kestämään, vaan poistui huoneesta mainiten jonkin tekosyyn.