YHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Havaitessaan Binoin ja Lolitan Satiš heti riensi heitä vastaan, tarttui kumpaakin käteen ja kysyi: »Missä on Sutšarita? Eikö hän ole tullut?»
Binoi tunnusteli taskujaan ja katseli ympärilleen. »Sutšarita!» huusi hän. »Niin, missä hän voikaan olla? Totta totisesti, hän on kadonnut!»
»Älkäähän joutavia!» huusi Satiš Binoita puukaten. »Sano minulle,
Lolita-didi, missä hän on!»
»Sutšarita tulee huomenna», vastasi Lolita ja lähti kohti Pareš Babun huonetta.
Satiš yritti viedä heitä mukanaan ja sanoi: »Tulkaahan katsomaan, kuka on tullut.»
Mutta Lolita sivahdutti hänen kätensä pois ja sanoi: »Älä huoli meitä nyt vaivata. Minä tahdon tavata isän.»
»Isä on lähtenyt ulos», selitti Satiš, »eikä tule takaisin pitkiin aikoihin.»
Binoi ja Lolita tunsivat saaneensa hieman hengähtämistilaisuutta.
»Kenen sanoit tulleen?» kysyi Lolita.
»Enpä sano!» kiusoitteli Satiš. »Koettakaahan arvata, Binoi Babu, kuka on tullut. Ette arvaa ikinä, sen lupaan! Ette ikinä!»
Binoi esitti kaikenlaisia mahdottomia nimiä, sellaisia kuin Navab Suradžuddaula, kuningas Nabakrišna, vieläpä Nandakumarkin. Satiš tervehti jokaista nimeä kimein kieltosanoin, siten samalla ilmaisten, etteivät sellaiset vieraat voineet mitenkään saapua vieraiksi heidän taloonsa. Binoi tunnusti nöyrästi häviönsä ja sanoi: »Aivan niin, minä ihan unohdin, että Navab Suradžuddaula havaitsisi tämän talon monessa suhteessa epämukavaksi. Mutta sallihan ensin sisaresi käydä sisään salaperäisyyttä tutkimaan, ja jos sitten on tarpeen, voit kutsua minutkin.»
»Ei, teidän pitää tulla molempien yht'aikaa!» vaati Satiš.
»Mihin huoneeseen meidän on mentävä?» kysyi Lolita.
»Kaikkein ylimpään kerrokseen», sanoi Satiš.
Talon ylimmässä osassa oli kattotasanteen kulmauksessa pieni huone, jonka edessä oli eteläpuolella katettu kuistikko auringon ja sateen suojana. He seurasivat tottelevaisesti Satišia ja näkivät kuistikolle levitetyllä pienellä matolla istumassa keski-ikäisen naisen, joka luki Kamajanaa, lasit nenällä. Hänen silmälaseistaan oli toinen sanka katkennut, ja sen sijaan asetettu nauha riippui hänen korvallisellaan. Hän näytti suunnilleen neljänkymmenenviiden vuoden ikäiseltä. Hänen hiuksensa olivat otsalta ohenneet, mutta hänen ihonsa oli raikas ja kasvot olivat yhä pulleat kuin kypsä hedelmä. Hänen kulmakarvojensa välissä oli alinomainen kastimerkki, mutta hänellä ei ollut yllään minkäänlaisia koruja, ja vaatetuksena oli leskenpuku.
Nähdessään Lolitan hän nopeasti otti lasit nenältään, laski kädestään kirjan ja silmäili häntä verrattain uteliaasti. Nähdessään sitten Binoin hän nousi nopeasti, veti sarinsa takaraivolleen ja aikoi vetäytyä huoneeseensa. Mutta Satiš tarttui häneen ja sanoi: »Täti, miksi lähdet pois? Tämä on minun sisareni Lolita, ja tuo on Binoi Babu. Vanhempi sisareni tulee huomenna.» Tämä lyhyt esittely näytti riittävältä, ja Satiš oli varmaan kuvaillut ystävänsä seikkaperäisesti jo ennakolta, sillä päästessään kerran kertomaan sellaisista asioista, jotka häntä itseänsä huvittivat, hän ei milloinkaan jättänyt mitään sanomatta.
Lolita seisoi sanatonna, voimatta käsittää, kuka tämä Satišin »täti» saattoi olla. Mutta havaitessaan Binoin heti tervehtivän syvään kumartaen hän teki samoin.
Täti toi sitten huoneestaan ison maton, levitti sen ja sanoi: »Istu, poikani; istu pieni maammoseni.» Binoin ja Lolitan istuuduttua hänkin jälleen istuutui, ja Satiš vetäytyi hänen luokseen. Täti kiersi käsivartensa Satišin ympärille ja sanoi tulijoille: »Te ette arvatenkaan minua tunne. Minä olen Satišin täti — Satišin äiti oli minun sisareni.»
Eivät niinkään nämä harvat esittelysanat kuin jokin hänen kasvojensa ja äänensä ilme tuntui viittaavan kyynelten puhdistamaan murheen-elämään.
Hänen sanoessaan »minä olen Satišin täti» ja puristaessaan pikku Satišia poveansa vasten Binoi tunsi syvää myötätuntoa, vaikka ei tietänytkään mitään muuta hänen elämänsä tarinasta. Hän sanoi: »Ei käy päinsä, että olette vain Satišin täti. Minä alan riidellä hänen kanssaan, jos hän siten teidät valtaa! On jo kyllin ikävä juttu, että hän tahtoo välttämättä nimittää minua Binoi Babuksi eikä dadaksi — ja kaiken lisäksi minun pitäisi vielä suostua siihen, että hän anastaa minulta tädin!»
Binoi voitti aina helposti puolelleen ihmisten myötätunnon, ja aivan kohta oli tuo miellyttävästi jutteleva, älykkäännäköinen nuori mies tädin sydämen omistajien joukkoon kuuluva. »Entä missä on minun sisareni, sinun äitisi, poikani?» kysyi täti.
»Minä olen menettänyt oman äitini aikoja sitten», vastasi Binoi, »mutta en sittenkään voi sanoa, ettei minulla ole äitiä». Hänen silmänsä kostuivat, kun hän ajatteli, mitä Anandamoji hänelle merkitsi.
He juttelivat kohta toistensa kanssa niin vilkkaasti, ettei kukaan olisi arvannut heidän kohdanneen toisensa aivan äsken. Satiš liittyi tavan takaa keskusteluun asiaankuulumattomine huomautuksineen, mutta Lolita oli vaiti.
Lolita oli aina pidättyväinen, ja kului kauan, ennenkuin hän suoriutui uuteen tuttavuuteen liittyvästä estävästä vierauden tunnosta. Sitäpaitsi hänen mielensä ei ollut rauhallinen. Niinmuodoin häntä ei oikein miellyttänyt se aulius, jota Binoi osoitti tuota tuntematonta henkilöä kohtaan. Hän moitti ajatuksissaan Binoita siitä, että hän oli liian kevytmielinen eikä suhtautunut kyllin vakavasti siihen äärimmäisen vaikeaan tilanteeseen, johon hän, Lolita, oli joutunut. Binoi ei suinkaan olisi löytänyt suurempaa armoa, vaikka olisi istunut aivan hiljaa, kasvot synkkinä. Jos hän olisi uskaltanut siten menetellä, niin Lolita olisi varmaan moittinut, että hän rohkeni yrittää ottaa vastuulleen seikkaa, jonka paino lepäsi yksinomaan Lolitan ja hänen isänsä välisessä suhteessa.
Varsinaisena syynä oli, että se, mikä oli yöllä kuulostanut musiikilta, nyt vain kiusasi Lolitan hermoja, joten mikään Binoin teko ei voinut hänestä tuntua oikealta eikä asiaa korjaavalta. Jumala yksin tiesi, mikä olisi auttanut vapautumaan koko onnettomuuden syvimmästä aiheesta! Miksi moittisimmekaan niitä naisia, joiden koko elämä on tunnetta, niistä ihmeellisistä vaiheista, joihin heidän sydämensä heidät johtaa? Jos rakkauden perustus on oikea, niin sydämen ohjaaminen käy niin helpoksi ja miellyttäväksi, että järjen täytyy häveten peittää päänsä, mutta jos tuossa perustuksessa on jokin vika, niin äly ei kykene sitä korjaamaan, ja turhaa on silloin kysyä selitystä, olipa sellaisena kiintymys tai vierominen, nauru tai kyynelet.
Aika kului kulumistaan, mutta Pareš Babua ei kuulunut vieläkään palaavaksi. Binoin teki yhä enemmän mieli nousta ja lähteä kotiin, ja hän koki vastustaa tuota virikettä pitämällä huolta siitä, ettei keskustelu Satišin tädin kanssa hetkeksikään laimennut. Lopulta Lolita ei enää kyennyt hillitsemään kärsimättömyyttään, vaan keskeytti yhtäkkiä Binoin puheen kysyen: »Ketä te oikeastaan odotatte? Kukaan ei tiedä, kuinka kauan isä viipyy. Ettekö mieluummin lähde Gourmohan Babun äidin luo?»
Binoi säpsähti — Lolitan ärtynyt puheensävy oli hänelle liiankin tuttu! Hän katsahti Lolitan kasvoihin ja hypähti sitten jalkeilleen niinkuin kimmahtaa suoraksi jousi jänteen katketessa. Tosiaankin, ketä hän olikaan odotellut? Hän ei ollut milloinkaan ylpeillyt siitä, että hänen läsnäolonsa oli välttämätön asioiden ollessa tässä vaiheessaan — olihan hän aikonut jo ovelta lähteä pois ja oli jäänyt vain Lolitan nimenomaisesta toivomuksesta; ja nyt esitti Lolita hänelle tuollaisen kysymyksen!
Lolita hämmästyi Binoin kimmahtaessa äkkiä ylös. Hän voi havaita, että Binoin kasvojen tavallinen hymy oli hävinnyt niinkuin valo häviää lampusta, joka sammutetaan. Lolita ei ollut milloinkaan nähnyt häntä niin masentuneena, niin loukkaantuneena, ja häntä silmäillessään Lolita tunsi omantunnon soimauksen koskettavan mieltä kipeästi kuin piiskan isku.
Satiš hypähti hänkin seisaalleen, tarrautui Binoin käsivarteen ja pyysi ja rukoili: »Istukaahan, Binoi Babu, älkää vielä lähtekö. — Täti, pyydä sinäkin Binoi Babua jäämään aamiaiselle. — Lolita, minkätähden käsketkään Binoi Babua menemään?»
»Ei, Satiš, poikaseni, ei tänään!» sanoi Binoi. »Jos täti on kyllin ystävällinen muistaakseen minua, tulen jonakin toisena päivänä tänne jotakin nauttimaan. Tänään on liian myöhäistä.»
Satišin täti huomasi hänkin Binoin äänessä värähtelevän tuskan, ja hänen sydämensä kääntyi hänen puoleensa. Hän katsahti arasti Lolitaan ja arvasi, että jokin kohtalon näytelmä oli käynnissä näkymön takana.
Lolita keksi jonkin tekosyyn ja vetäytyi huoneeseensa itkemään, kuten oli useat kerrat ennenkin itkenyt oman itsensä vuoksi.