KOLMASKYMMENES LUKU.
Kalkuttaan saavuttua Binoi vei heti Lolitan Pareš Babun luo.
Ennen yhteistä laivalla-oloa Binoi ei ollut tietänyt, millaiset hänen Lolitaan kohdistuvat tunteensa oikeastaan olivat. Hänen mieltään olivat liiaksi askarruttaneet heidän kesken sattuneet kiistat, ja hänen tärkeimpänä tavoiteltavanaan oli melkein joka päivä ollut rauhan solmiminen tuon kesyttömän tyttölapsen kanssa. Sutšarita oli kohonnut Binoin elämän taivaalle kuin iltatähti, naisellisuuden puhdasta suloa säteillen, ja Binoi oli tuntenut olemassaolonsa kehittyvän täydellisyyteensä tuon ihmeellisen ilmestyksen luomassa riemussa. Mutta olipa noussut näkyviin toisiakin tähtiä, ja Binoi ei voinut muistaa, kuinka kävikään niin, että se, ensimmäinen tähti, joka oli tuonut hänelle viestin maailman valo-juhlasta, oli jälleen painunut näkörannan taakse.
Siitä hetkestä lähtien, jolloin kapinoiva Lolita oli astunut alukseen, Binoi ajatteli: »Lolita ja minä olemme nyt yksin, rinnatusten, kaikkea muuta yhteiskuntaa vastassa.» Hän ei voinut karkoittaa ajatuksistaan sitä tosiasiaa, että Lolita oli vaikeuden sattuessa jättänyt kaikki muut ja tullut hänen seuraansa. Olipa hänen vaikuttimensa tai tarkoituksensa ollut mikä tahansa, joka tapauksessa oli ilmeistä, ettei Binoi ollut Lolitalle enää eräs monien joukossa, vaan oli yksin hänen vierellään, yksin ja ainoana. Kaikki Lolitan omaiset olivat etäällä, Binoi oli lähellä, ja tämä läheisyyden tunto värähdytteli hänen sydäntänsä ikäänkuin kohta salamoiksi särkyvä ukkospilvi.
Lolitan vetäydyttyä yöksi hyttiinsä Binoi ei voinut ajatellakaan makuulle menoa. Hän riisui jalkineensa ja alkoi käyskellä äänettömin askelin kannella. Ei ollut mitään erikoista syytä olla vartijana tämän matkan aikana, mutta Binoi ei tahtonut menettää yhtäkään tämän uuden ja odottamattoman vastuunalaisuuden suomaa iloa, ja niin hän otti toimekseen tämän tarpeettoman valvonnan.
Yön tummuus oli sanomattoman syvä. Pilvetön taivas välkkyi täynnä tähtiä. Rannan puut lepäsivät jäykkänä pylväistönä, joka näytti kannattavan taivaanlakea. Alapuolella kiiteli leveän virran äänetön vuo. Ja kaiken tämän keskellä lepäsi nukkuva Lolita. Oli tapahtunut juuri tämä, ei mitään enempää: Lolita oli luottavaisesti uskonut hänen käsiinsä tyynen ja kauniin unensa, Binoi oli ottanut sen vastaan kaikkein kallisarvoisimpana lahjana ja vartioi sitä sen mukaisesti.
Läheisyydessä ei ollut isää, ei äitiä eikä ketään sukulaista, mutta Lolita oli sittenkin uskonut kauniin ruumiinsa tähän vieraaseen vuoteeseen ja uskalsi nukkua siinä mitään pelkäämättä, hänen povensa säännöllinen kohoilu loi rytmin hänen unensa runoelmaan, yksikään hänen taitavasti punottujen palmikkojensa suortuva ei ollut riistäytynyt irralleen, hänen molemmat kätensä, naisellisen hellyyden ilmein, lepäsivät peitolla täydellisen luottamuksen kaipausta osoittaen, hänen rauhattomina astelevat jalkansa olivat vihdoin viihtyneet lepoon, niinkuin päättyneen juhlan soitto viimeiseen säveleensä — tuo kuva se täytti Binoin mielen.
Lolita lepäsi äänettömän pimeyden suojassa kuin helmi simpukassa, tähtitaivaan hohtelevaan vaippaan käärittynä, ja Binoista tuntui tuo lepo, omassa täydellisyydessään, ainoalta merkitykselliseltä asialta maailmassa sinä yönä. »Minä valvon! Minä valvon!» — nuo sanat kohosivat voitonriemuisen torvensoiton tavoin Binoin heräävän miehuuden syvyyksistä ja yhtyivät sen iäti-valvovan Sulhasen viestiin, joka kaikkeutta vartioi.
Mutta eräs toinenkin ajatus palasi alinomaa hänen mieleensä tämän kuutamoisen yön tummuuden halki: »Tänä yönä on Gora vankilassa!» Tähän saakka Binoi oli jakanut kaikki ystävänsä ilot ja surut, — nyt oli ensimmäisen kerran sattunut toisin. Hän tiesi varsin hyvin, ettei Goranlaiselle miehelle vankeus merkinnyt mitään todellista vankeutta, mutta Binoi ei ollut laisinkaan ottanut osaa tähän Goran elämän tärkeään vaiheeseen, hän oli ollut poissa ystävänsä luota eikä ollut mitenkään asiaan vaikuttanut. Kun heidän elämänsä eronneet vuot jälleen kohtaisivat toisensa, voisiko tämän eron luoma tyhjyys milloinkaan täyttyä? Eikö se merkinnyt heidän harvinaisen ja rikkomattoman ystävyytensä loppua?
Yön siten kuluessa Binoi tunsi samalla kertaa täyttymyksen riemua ja tyhjyyden tuskaa ja seisoi hämmästyneenä luomisen ja hävityksen kohtauspaikalla, pimeyteen tuijotellen.
Kun vaunut olivat pysähtyneet Pareš Babun talon ovelle ja Lolita oli niistä astunut, Binoi huomasi hänen vapisevan ja näki, että hänen oli vaikea itseänsä hillitä. Hän oli aikaisemmin ollut aivan kykenemätön arvaamaan, kuinka suunnattomasti oli loukannut yhteiskuntaa ryhtyessään uhkatekoonsa. Hän tiesi varsin hyvin, ettei isä moittisi häntä sanoin, mutta juuri siitä syystä hän pelkäsi kaikkein eniten hänen vaikenemistansa.
Binoi oli ihan ymmällä, hän ei voinut päättää, miten oli asiain näin
ollen oikeimmin menetteleminen. Saadakseen selkoa siitä, tuntisiko
Lolita olonsa vieläkin vaikeammaksi, jos hän jäisi hänen seuraansa,
Binoi sanoi epäröiden: »Minun kaiketi on paras nyt poistua?»
»Ei, ei, tulkaa tekin isän luo», lausui Lolita nopeasti.
Binoin mieltä ilahduttivat kiihkeästi lausutut sanat. Hänen velvollisuutensa ei niinmuodoin rajoittunut vain Lolitan kotiintuomiseen. Tämän sattuman nojalla hänen elämänsä tuli sidotuksi Lolitan elämään erikoisin sitein. Binoi tunsi, että hänen oli nyt pysyttävä hänen rinnallaan entistäkin järkähtämättömämmin. Se ajatus, että Lolita otaksui voivansa luottaa häneen, vaikutti häneen syvästi, tuntui siltä, kuin Lolita olisi tukea etsien tarttunut hänen käteensä. Binoi tunsi, että jos Pareš Babu suuttuisi Lolitalle hänen äkkipikaisen ja epäsovinnaisen käyttäytymisensä vuoksi, niin hänen tulisi ottaa vastuu kannettavakseen, omaksua kaikki häpeä ja suojella varuksen tavoin Lolitaa soimauksilta.
Mutta Binoi ei oikein ymmärtänyt, mitä Lolitan mielessä tapahtui. Lolita ei suinkaan tahtonut hänen toimivan suojelevana varuksena, vaan hänen pyyntönsä todellisena syynä oli se, ettei hän milloinkaan halunnut mitään salata ja että hän nyt tahtoi Pareš Babun yksityiskohdittain tietävän, mitä oli tehnyt. Hän tahtoi kestää isän arvostelun koko ankaruudessaan, muodostuipa se millaiseksi tahansa.
Varhaisesta aamusta alkaen hän oli ollut vihoissaan Binoille. Hän tiesi tunteensa aiheettomaksi, mutta tuo tieto, kumma kyllä, pikemmin lisäsi kuin lievensi hänen harmiansa.
Aluksessa oltaessa hänen mielentilansa oli ollut toisenlainen. Hän oli lapsuudestaan asti taipunut äkillisiin mielialan puuskiin, jotka johtivat hänet mielettömiin tekoihin. Mutta tämä pakoretki oli tosiaankin vakava asia. Se seikka, että Binoi oli asiaan sekaantunut, teki sen vieläkin ikävämmäksi, mutta toisaalta hän tunsi salaista riemuakin, ikäänkuin olisi jokin kielletty halu tullut tyydytetyksi.
Tämä suhteellisesti voimakkaampaan turvautuminen, vetäytyminen hänen läheisyyteensä ilman minkäänlaista perheen tai yhteiskunnan muodostamaa estettä, oli kieltämättä arveluttava ja vakavaa harkintaa vaativa asia, mutta Binoin luontainen hienotunteisuus oli luonut siihen sellaisen suojelevan puhtauden verhon, että Lolita voi iloita hänen siten ilmenneestä synnynnäisestä vaatimattomuudestaan. Tämä näytti tuskin olevan sama Binoi, joka oli ottanut osaa kaikkiin heidän piloihinsa ja huveihinsa, joka oli vapaasti jutellut ja laskenut leikkiä heidän kanssaan, vieläpä ollut tuttavallisissa suhteissa palvelijoihinkin. Hän olisi nyt voinut hyvinkin käyttäytyä tungettelevasti ollen muka pitävinään huolta hänestä — mutta hän tuli sitä likemmäksi Lolitan sydäntä, koska oli tarkoin pysytellyt loitolla.
Yöllä, hytissä, kaikki nämä ajatukset olivat pitäneet häntä valveilla, hän oli rauhatonna heittelehtinyt vuoteessaan monet tunnit, kunnes hänestä näytti siltä, että yö oli kulunut ja päivä oli koittamassa. Hän avasi hiljaa hyttinsä oven ja kurkisti ulos. Yö oli kohta ohi, mutta sen kasteinen tummuus lepäsi vielä virranrannoilla ja niitä reunustavissa puuriveissä. Viileä tuulenhenki oli herännyt ja kähersi vedenpintaa, ja alhaalta konehuoneesta kuuluivat uuden työpäivän äänet.
Lolita astui ulos hytistään ja kulki keulakannelle, missä havaitsi Binoin nukkumassa tuolissa, huiviinsa kietoutuneena. Lolitan sydän tykytti voimakkaasti, kun hän arvasi, että Binoi oli ollut hänen vartijanaan koko yön niin lähellä ja kuitenkin ylen kaukana! Lolita vetäytyi heti takaisin hyttiinsä vapisevin askelin, pysähtyi ovelle ja katseli Binoita, joka nukkui siinä, vieraiden virtanäköalojen ympäröimänä — hänen hahmonsa oli Lolitalle maailmaa vartioivien tähtitarhojen keskuksena.
Hänen siinä katsellessaan hänen sydämensä täytti sanomaton onnentunne, ja hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneliä. Hänestä tuntui, kuin se Jumala, jota isä oli hänet opettanut palvomaan, olisi tänään tullut ja siunannut häntä ojennetuin käsin, ja sinä pyhänä hetkenä, jona virran uinuvalla rannalla, sen metsän tuuheassa lehvistössä, tapahtui tulevan valkeuden ja pakenevan pimeyden salainen yhtymys, tuntui jonkin jumalallisen soittimen sävel kaikuvan kautta kaikkeuden avaran, tähtivälkkeisen kammion.
Binoin käden unessa äkkiä liikahtaessa Lolita pujahti takaisin, sulki oven ja laskeutui jälleen vuoteeseen. Hänen kätensä ja jalkansa olivat kylmät, ja sydän tykytti kauan hillittömästi.
Vähitellen suli pimeys pois, ja alus alkoi jälleen liikkua. Lolita suori itsensä valmiiksi ja tuli ulos laivankaiteen luo. Binoikin oli herännyt kuullessaan aluksen varoitushuudon ja odotteli päivän ensi punerrusta, katse suunnattuna kohti itää.
Nähdessään Lolitan tulevan kannelle hän nousi ja aikoi vetäytyä omaan hyttiinsä, kun Lolita tervehti häntä sanoen: »Pelkäänpä, ettette ole paljoakaan nukkunut tänä yönä.»
»Minulla ei ole mitään valittamista yöni vuoksi», vastasi Binoi.
Sitten heillä ei enää ollut mitään sanottavaa toisilleen.
Virran rannalla kasvavien bambulehtojen kaste alkoi kimallella kultaisena auringon ensimmäisissä säteissä. Kumpikaan heistä ei ollut milloinkaan ennen nähnyt sellaista päivänkoittoa. Milloinkaan ennen ei valo ollut heitä sillä tavoin koskettanut. Ensimmäisen kerran elämässään he oivalsivat, ettei taivas ole tyhjä ja autio, vaan silmäilee äänetöntä iloa ja ihmetystä tulvillaan; jokaista uutta luomisen työtä. Kummankin tajunta oli niin herkistynyt, että se koki oman kiinteän liityntänsä kaikkeutta kannattavaan suureen tietoisuuteen. Ja senvuoksi ei kumpikaan heistä voinut lausua sanaakaan.
Alus saapui Kalkuttaan. Binoi kutsui vuokra-ajurin, sijoitti Lolitan vaunuihin ja istuutui itse ulkopuolelle ajomiehen viereen. Kukapa tietää sanoa, minkätähden Lolitan mieliala muuttui aivan vastakkaiseksi siinä Kalkuttan katuja ajettaessa? Hänen mieltänsä rasitti se, että Binoi oli ollut mukana aluksessa tämän vaikean tilanteen aikana ja siten joutunut läheisesti osalliseksi hänen kohtaloihinsa ja että hän nyt kuljetti häntä kotiin kuin mikäkin vartija. Hänestä tuntui sietämättömältä, että Binoi näytti sattuman nojalla saaneen määräysvaltaa häneen nähden. Minkätähden olikaan niin tapahtunut? Minkätähden päätyikään menneen yön musiikki niin karuun säveleen, kun se joutui jokapäiväiseen elämään verrattavaksi?
Kun siis Binoi oli ovelle saavuttua kysynyt, oliko hänen poistuttava, Lolita tunsi ärtymyksensä äityvän. Luuliko Binoi hänen pelkäävän käydä isänsä luo hänen kerallaan? Lolita tahtoi osoittaa mitä selvimmin, ettei hän ollenkaan hävennyt, vaan oli aivan valmis kertomaan kaikki isälleen. Hän ei voinut lähettää Binoita pois ovelta, ikäänkuin olisi tosiaankin ollut syyllinen. Hän tahtoi tehdä suhteensa Binoihin yhtä selväksi kuin se oli ollut aikaisemmin, hän ei tahtonut halventaa itseään hänen silmissään sallimalla edellisen yön harhakuvitelmien ja arvelujen säilyä päivän kirkkaassa valossa.