KOLMASKOLMATTA LUKU.
Sutšarita rukoili useina päivinä pitkät ajat ja näytti yhä enemmän kaipaavan Pareš Babun tukea. Eräänä päivänä, kun Pareš Babu oli yksin huoneessaan lukemassa, Sutšarita tuli ja istuutui rauhallisesti hänen viereensä. Pareš Babu laski kirjan kädestään ja kysyi: »Mitä nyt, Radha kultaseni?»
»Ei mitään, isä», vastasi Sutšarita alkaen järjestellä kirjoituspöydällä olevia kirjoja ja papereita, vaikka kaikki olikin paikoillaan. Vähän ajan kuluttua hän kysyi: »Isä, miksi et enää lue minun kanssani kuten ennen?»
»Oppilaani on suorittanut koulukurssinsa», virkkoi Pareš Babu leppoisasti hymyillen. »Nyt ymmärrät lukemasi omin neuvoin.»
»En, minä en kykene mitään ymmärtämään», väitti Sutšarita. »Tahtoisin lukea kanssasi kuten ennenkin.»
»Olkoon menneeksi», vastasi Pareš Babu. »Me aloitamme huomenna.»
»Isä», virkkoi Sutšarita äkkiä, hetkisen vaiti oltuaan, »minkätähden et selittänyt minulle, mitä Binoi Babu taanoin sanoi kastijärjestelmästä?»
»Tiedäthän, lapseni», vastasi Pareš Babu, »että olen aina tahtonut teidän tyttöjen ajattelevan omin päin eikä vain omaksuvan minun tai jonkun muun henkilön valmiita ajatuksia. Jos jakaa opetuksia, ennenkuin puheenaoleva asia on itsestään noussut ihmisen mieleen, menettelee samoin kuin se, joka tarjoaa ruokaa, ennenkuin henkilö on nälkäinen — se tuhoaa ruokahalun ja turmelee ruoansulatuksen. Mutta jos kysyt minulta jotakin, olen aina valmis sanomaan, mitä asiasta tiedän.»
»Hyvä», virkkoi Sutšarita, »minä siis kysyn sinulta jotakin.
Minkätähden me tuomitsemme kastijaon?»
»Jos kissa istuu vieressäsi syömässä, niin se ei haittaa mitään», selitti Pareš Babu, »mutta jos eräänlaiset ihmiset astuvat samaan suojaan, niin ruoka on heitettävä pois! Kuinkapa voisikaan olla tuomitsematta kastijärjestelmää, joka johtaa sellaiseen ihmisen ylenkatsomiseen ja solvaamiseen? Ellei tuo ole väärämielistä, niin enpä tiedä, mikä sitä olisi. Ne, jotka voivat niin kauhistuttavasi halveksia lähimmäisiänsä, eivät voi milloinkaan kohota suuruuteen; he tulevat vuorostaan joutumaan toisten ylenkatseen esineiksi.»
»Yhteiskuntamme nykyinen rappeutunut tila on synnyttänyt paljon vikoja», sanoi Sutšarita toistaen jotakin Goralta kuulemaansa, »ja viat ovat alkaneet ilmetä kaikilla elämämme aloilla, mutta onko meillä senvuoksi oikeus soimata asiaa itseänsä?»
»Voisin vastata kysymykseesi», vastasi Pareš Babu leppoisaan tapaansa, »kunhan tietäisin, mistä asia itse on löydettävissä. Mutta todellisuudessa näen vain kuinka ihmiset toisiansa inhoavat ja kuinka tämä asia jakaa kansaamme yhä lukuisampiin ryhmäkuntiin. Voimmeko niinmuodoin saada mitään lohdutusta siitä, että pyrimme tavoittamaan jotakin kuviteltua todellista asiaa?»
»Mutta», kysyi Sutšarita, jälleen toistaen Goran sanoja, »eikö meidän maamme äärimmäisiin totuuksiin kuulunut sekin, että kaikkiin ihmisiin on suhtauduttava puolueettomin näkemyksin?»
»Tuo puolueeton näkemys», virkkoi Pareš Babu, »oli älyllistä toimintaa — sydän ei ollut siinä mitenkään vaikuttamassa. Siinä ei ollut sijaa rakkaudelle eikä vihalle, se kohosi kaikkien myötä- ja vastatuntojen yläpuolelle. Mutta ihmisen sydän ei voi milloinkaan löytää lepoa sellaisesta järkijohdelmasta, joka ei ollenkaan tyydytä sydämen vaatimuksia. Niinpä näemmekin tuosta filosofisesta yhdenvertaisuudesta huolimatta olevan maassamme mahdollista, ettei alhaisen kastin jäseniä päästetä edes Jumalan temppeliin. Ellei tasavertaisuutta noudateta Jumalan omalla alueella, niin mitä merkitsee, onko sellainen käsite filosofiastamme löydettävissä vai ei?»
Sutšarita mietiskeli ääneti Pareš Babun sanoja yrittäen niitä ymmärtää ja virkkoi vihdoin: »Mutta miksi et sinä, isä, selittänyt tuota kaikkea Binoi Babulle ja hänen ystävälleen?»
Pareš Babu hieman hymyili vastatessaan: »Syynä siihen, etteivät he asiaa ymmärrä, ei suinkaan ole älyn puute — he ovat pikemmin liian älykkäitä halutakseen sitä ymmärtää; he mieluummin selittävät sitä toisille! Kun he kerran haluavat sen ymmärtää korkeimman totuuden — oikeamielisyyden — kannalta, niin he eivät kaipaa isäsi älyä saadakseen asiasta selkoa. Nykyjään he suhtautuvat asiaan aivan toisin, ja mikään sanani ei voi olla heille hyödyksi.»
Vaikka Sutšarita olikin kunnioittavasti kuunnellut Goran puhetta, oli näkökantojen erilaisuus kuitenkin tuntunut hänestä kiusalliselta ja estänyt häntä löytämästä lohdutusta Goran päätelmistä. Pareš Babun puhuessa hän tunsi sisäisen ristiriidan hetkeksi laukeavan. Hän ei olisi milloinkaan suostunut myöntämään, että Gora tai Binoi tai kukaan muukaan kykeni ymmärtämään mitään paremmin kuin Pareš Babu. Päinvastoin: Sutšarita oli auttamattomasti pahastunut joka kerta, kun joku esitti Pareš Babun mielipiteistä poikkeavia ajatuksia. Mutta hiljattain hän ei ollut kyennyt torjumaan Goran mielipiteitä niin kerkeästi ja halveksivasti kuin ennen. Ja samasta syystä hän nyt tunsi sydämessään levotonta kaipausta päästä jälleen Pareš Babun siipien suojaan, mihin oli lapsuutensa aikana aina paennut.
Hän nousi ja meni ovelle, mutta palasi sitten, nojasi kätensä Pareš Babun tuoliin ja virkkoi: »Sallithan, isä, että istun tänään luonasi iltahartauden aikana?»
»Epäilemättä, kultaseni», vastasi Pareš Babu.
Sitten Sutšarita vihdoin vetäytyi makuusuojaansa, sulki oven, istuutui ja koki ankarasti torjua kaikkea Goran lausumaa.
Mutta yht'äkkiä kohosivat hänen näkyviinsä Goran vakaumusta uhkuvat kasvot, ja hän ajatteli itsekseen: »Goran sanat eivät ole pelkkiä sanoja, ne ovat Gora itse. Hänen puheessaan on muotoa ja liikettä, siinä on elämää; se on täynnä kotimaahan kohdistuvaa uskon voimaa ja rakkauden tuskaa. Hänen mielipiteitänsä ei käy kumoaminen niitä vastustamalla. Niiden takana on kokonainen mies — eikä mikään tavallinen mies.»
Kuinka hänellä olikaan sydäntä kohottaa kättänsä Goraa vastaan torjuen? Sutšarita tunsi mielessään tapahtuvan valtavan taistelun ja puhkesi kyyneliin. Hänen sydäntään särki se, että Gora oli voinut saattaa hänet sellaiseen vaikeuteen ja oli ilman minkäänlaisia tunnonvaivoja karannut pois; mutta samalla tuo sydämentuska häntä surkeasti hävetti.