NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Oli päätetty, että Binoin tuli dramaattiseen tapaan lausua Drydenin runoelma »Soiton voima» ja että tyttöjen piti asianmukaisissa puvuissa esittää runoelmassa esiintyviä aiheita. Sitäpaitsi piti tyttöjen esittää englanninkielisiä lauluja ja lausuntakappaleita.
Baroda-rouva oli kerran toisensa jälkeen vakuuttanut Binoille, että hänet harjoitettaisiin hyvin tehtäviinsä. Hän itse tosin ei osannut paljoakaan englanninkieltä, mutta hänen tuttavapiirissään oli pari kolme asiaan hyvin perehtynyttä henkilöä. Mutta kun harjoitukset sitten pidettiin, niin Binoi hämmästytti noita asiantuntijoita lausunnallaan, ja Baroda jäi kerrassaan vaille tämän alokkaan harjoittamisesta koituvaa iloa. Niidenkin, jotka eivät aikaisemmin olleet pitäneet Binoita minään erikoisena, oli pakko häntä kunnioittaa, kun huomasivat, kuinka etevästi hän käytteli englanninkieltä. Itse Haran kehoitti Binoita tilaisuuden sattuessa sepittämään artikkeleja hänen sanomalehteänsä varten, ja Sudhir alkoi ahdistaa häntä pitämään englanninkielen luentoja ylioppilaiden seurassa.
Lolita oli omituisessa mielentilassa. Toisaalta hän oli mielissään siitä, että Binoi oli siinä määrin riippumaton kenenkään muun avustuksesta, mutta toisaalta hän kumminkin tunsi itsensä loukkaantuneeksi. Hänen mieltänsä kuohutti se ajatus, että Binoi omien voimiensa tunnossa voisi lakata toivomasta voivansa oppia jotakin heiltä.
Lolita ei itsekään käsittänyt, mitä hän Binoista tahtoi ja miten voisi jälleen saavuttaa mielentyyneyden. Siitä johtui, että hänen tyytymättömyytensä alkoi ilmetä kaikissa pienimmissäkin yksityisseikoissa ja kohdistui aina Binoihin. Lolita ymmärsi varsin hyvin, ettei sellainen menettely ollut oikeamielistä eikä kohteliastakaan. Se pahoitti hänen mieltänsä, ja hän yritti parhaansa mukaan pidättyä, mutta pienimmänkin aiheen nojalla sai jokin sisäinen ärsytys äkkiä hänet valtoihinsa ja hän tuiskahti jälleen tavalla, jota ei kyennyt itsekään puolustamaan.
Aluksi hän oli ahdistellut Binoita, kunnes tämä suostui ottamaan osaa näytelmään, ja nyt hän teki parhaansa saadakseen hänet siitä luopumaan. Mutta kuinka olisikaan Binoi voinut vetäytyä pois asiain tällä kannalla ollen kumoamatta samalla koko suunnitelmaa? Sitäpaitsi oli luultavasti hänen omien kykyjensä ilmitulo vaikuttanut siihen suuntaan, että hän itsekin oli kerrassaan innostunut.
Vihdoin Lolita eräänä päivänä sanoi äidilleen: »Minä en tosiaankaan voi enää jatkaa näitä harjoituksia!»
Baroda-rouva tunsi toisen tyttärensä liiankin hyvin ja kysyi häneltä harmistuneena: »Miksi et, mikä sinua nyt vaivaa?»
»En voi, siinä kaikki», vastasi Lolita. Asian laita oli tosiaankin niin, että siitä hetkestä, jolloin ei enää käynyt päinsä pitää Binoita aloittelijana, Lolita oli ollut aivan haluton lausumaan kappalettaan tai harjoittelemaan esitettäväänsä osaa Binoin läsnäollessa. Hän harjoitteli yksin, toisten joutuessa siten kärsimään suurta hankaluutta; mutta asiaa ei käynyt auttaminen; toisten täytyi myöntyä ja pitää harjoituksiaan niinkuin parhaiten osasivat.
Mutta kun Lolita vihdoin selitti aikovansa jäädä kerrassaan pois, Baroda joutui ihan ymmälle. Hän tiesi varsin hyvin, etteivät hänen omat sanansa tai tekonsa voineet mitään tehota, ja niin hänen oli pakko etsiä Pareš Babun apua.
Vaikka Pareš Babu ei muuten sekaantunutkaan tytärtensä myötä- ja vastatuntoja koskeviin vähäpätöisempiin asioihin, hänen oli kuitenkin tällä kertaa käytävä sovittelemaan, sillä herra tuomarille oli annettu varma lupaus ja asian uutta järjestelyä varten oli ylen vähän aikaa. Hän siis kutsui Lolitan luoksensa, laski kätensä hänen päälaelleen ja sanoi: »Kuulehan, Lolita, eikö olisi väärin, jos nyt kieltäytyisit?»
»Minä en voi, isä», virkkoi Lolita itkunsekaisin äänin. »En tosiaankaan voi.»
»Eihän ole sinun vikasi, ellet kykene siitä hyvin suoriutumaan», sanoi
Pareš Babu. »Mutta jos kerrassaan kieltäydyt, teet varmaan väärin.»
Lolita seisoi allapäin isän jatkaessa: »Kuulehan, kultaseni, jos kerran olet ottanut asian velvollisuudeksesi, niin sinun tulee se suorittaa. Nyt ei ole aika yrittää ja luopua yrityksestä vain sen vuoksi, että ylpeys tulee loukatuksi. Jos ylpeys kärsiikin, etkö voi sitä sietää, kun tiedät tekeväsi velvollisuutesi? Etkö tahdo koettaa, rakkaani?»
»Tahdon», vastasi Lolita kohottaen kasvonsa.
Samana iltana hän suoritti erikoisen ponnistuksen, karkoitti kaiken Binoin läsnäolosta johtuvan epäröinnin ja alkoi esittää osaansa innokkaasti, melkeinpä uhmatenkin. Binoi kuuli ensi kertaa hänen lausuvan ja joutui tosiaankin ihmettelemään hänen voimakasta ja täsmällistä ääntämistänsä ja sitä vaikuttavaa ja epäröimätöntä tapaa, jolla hän tulkitsi runon ajatusta. Hän oli iloisempi kuin olisi voinut edellyttää, ja Lolitan ääni kaikui hänen korvissaan vielä kauan lausunnan päätyttyä. Hyvä lausuja vaikuttaa kuulijoihin omituisen tenhoisasti, — runoelma luo oman viehätyksensä lausujan mieleen, niinkuin kukat niihin oksiin, joissa kukkivat. Ja siitä lähtien Binoi voi ajatella Lolitaa ainoastaan runouden ympäröimänä.
Tähän saakka Lolita oli alinomaa kiusoitellut Binoita terävällä kielellään, ja niinkuin käsi aina etsii sitä kohtaa, jota kirvelee, niin oli Binoinkin ollut mahdoton havaita Lolitassa muuta kuin hänen purevat sanansa ja ivalliset hymynsä. Lolitaa ajatellessaan Binoi oli pyrkinyt vain saamaan selville, mistä syystä hän sanoi niin tai näin, ja mitä salaperäisemmältä hänen tyytymättömyytensä oli tuntunut, sitä uutterammin se oli Binoin ajatuksia askarruttanut. Se oli usein ollut hänen ensimmäisenä ajatuksenaan aamulla herätessä, ja Pareš Babun taloon mennessään hän oli peloissaan miettinyt, millaisessa mielentilassa Lolita nyt oli. Joka kerta, kun Lolita oli esiintynyt ystävällisenä, Binoin sydämestä oli vierähtänyt suunnaton taakka, ja hän oli ryhtynyt pohtimaan, miten voisi saada sellaisen mielialan säilyväksi, — joskin tämän ongelman ratkaiseminen ilmeisesti oli hänelle ylivoimainen.
Siitä johtui, että kaikkien noiden päivien sielullisen levottomuuden jälkeen Lolitan lausunta vaikutti häneen erinomaisen voimakkaasti, jopa niin, ettei hän keksinyt sanoja ilmaistakseen tuntemaansa iloa. Mutta hän ei uskaltanut virkkaa Lolitalle mitään, koska oli aivan epävarmaa, ilahduttaisiko kiitos häntä, sopisiko sellainen tavanomainen syyn ja seurauksen toisiinsa liittäminen Lolitan ollessa kysymyksessä, — pikemmin oli otaksuttavaa, ettei se kävisi päinsä, ja syynä oli nimenomaan sen tavallisuus! Binoi siis meni Baroda-rouvan luo ja kertoi hänelle, millaista ihastusta hänessä oli herättänyt Lolitan lausunta, ja Baroda alkoi siitä hetkestä pitää Binoita entistäkin viisaampana ja älykkäämpänä.
Toisella taholla asia vaikutti yhtä merkillisesti. Kun Lolita havaitsi lausuntansa onnistuneen, havaitsi voittaneensa vaikeudet niinkuin kelpo venhe voittaa vastustelevat aallot, niin Binoihin kohdistuva ärtyisyys kerrassaan hävisi ja hän ei enää ollenkaan halunnut miestä kiusoitella. Hän alkoi käydä harjoituksissa aivan ahkerasti ja kiintyi yhä enemmän Binoihin. Hän ei edes arastellut kysyä Binoilta neuvoa.
Lolitan suhtautumisen siten muuttuessa Binoi tunsi kiviharkon vierähtävän rinnaltansa. Hän tunsi mielensä niin kevyeksi, että halusi lähteä Anandamojin luo ja tehdä hänelle entisiä lapsellisia kepposiansa. Hänen mieleensä kertyi paljon ajatuksia, joista hän olisi halunnut keskustella Sutšaritan kanssa, mutta viimeksimainittu oli tuskin koskaan näkyvissä.
Binoi jutteli Lolitan kanssa milloin vain tilaisuutta tarjoutui, mutta tunsi kuitenkin, että oli yhä oltava varsin varovainen. Hän tiesi, kuinka kriitillisesti Lolita oli suhtautunut häneen ja hänen ystäväänsä, ja keskustelu ei ottanut oikein sujuakseen.
Toisinaan Lolita sanoi hänelle: »Minkätähden puhutte ikäänkuin kirjasta lukisitte?» Siihen Binoi vastasi: »Olen viettänyt ikäni kaiken lukien, joten mieleni lienee kuin painettu kirjan sivu.»
Lolita sanoi jälleen: »Älkää yrittäkö puhua niin hyvin; sanokaa vain, mitä todella ajattelette. Te puhutte niin kauniisti, että tulee ajatelleeksi teidän esittävän jonkun toisen henkilön ajatuksia.»
Kun siis jokin ajatus ilmaantui Binoin mieleen sievänä, säännönmukaisena lauseena, hän koki keskittää ja yksinkertaistaa sitä, ennenkuin sen Lolitalle lausui, ja jos hänen esitykseensä sattui pujahtamaan jokin kuvalause, hän tunsi itsensä kerrassaan masentuneeksi.
Lolita itse oli kirkastunut, ikäänkuin jokin käsittämätön pilvi olisi vihdoin hälvennyt. Baroda-rouvakin oli ihmeissään huomatessaan muutoksen. Lolita ei enää ollut vastahakoinen kuten ennen, ei keksinyt enää alinomaisia estelyjä, vaan yhtyi auliisti kaikkeen, mitä suunniteltiin, vieläpä esitti ylen runsaasti näytelmää koskevia omia ehdotuksiaankin. Tässä suhteessa Barodan omaa ylenpalttisuutta jossakin määrin hillitsi hänen taipumuksensa säästäväisyyteen, joten tyttären innostuksesta oli hänelle nyt sama vastus kuin aikaisemmin hänen osoittamastaan harrastuksen puutteesta.
Lolita, joka oli vereksen innostuksensa valtaama, lähti usein Sutšaritan luo kiihkeästi odottaen osanottoa, mutta vaikka Sutšarita nauroi ja jutteli hänen kanssaan, Lolita sittenkin tunsi jollakin tavoin turtuvansa hänen läsnäollessaan ja palasi joka kerta jonkinlaisin pettymyksen tuntein.
Eräänä päivänä hän meni Pareš Babun luo ja sanoi: »Kuulehan, isä, ei ole kaunista, että didi istuu yksin kirjoineen, kun me muut aherramme esityksiä valmistaen. Minkätähden hän ei tule mukaan?»
Pareš Babu oli itsekin huomannut Sutšaritan pysyttelevän loitolla toisista ja oli pelännyt sellaisen mielialan koituvan hänen vahingokseen. Lolitan asiasta puhuessa Pareš Babu päätteli, että ellei Sutšaritaa saataisi toisten mukaan, sellainen eristäytyminen voisi muuttua tavaksi. Hän sanoi Lolitalle: »Minkätähden et puhu asiasta äidille?»
»Minä puhun äidille, mutta sinun täytyy häntä kehoittaa, muuten hän ei missään tapauksessa suostu», sanoi Lolita.
Kun Pareš Babu vihdoin puhui Sutšaritalle, hän hämmästyi ja ilahtui huomatessaan, ettei Sutšarita ollenkaan estellyt, vaan suostui mielellään hänelle suunniteltuun tehtävään.
Sutšaritan tultua jälleen toisten seuraan Binoi yritti keskustella hänen kanssaan yhtä tutunomaisesti kuin ennenkin, mutta tuntui tapahtuneen jotakin, mikä oli auttamattomana esteenä. Sutšaritan silmissä oli sellainen etäisyyteen uppoutuva katse ja hänen ilmeensä oli niin itseensäkeräytynyt, ettei Binoi uskaltanut tungetella. Hänen käytöksessään oli aina ollut jotakin torjuvaa, mikä nyt korostui huolimatta siitä, että hän otti osaa harjoituksiin. Hän suoritti osansa ja poistui huoneesta. Ja siten hän loittoni yhä kauemmaksi Binoista.
Goran ollessa poissa Binoi voi entistä vapaammin tutustua Pareš Babun perheeseen, ja mitä enemmän hän palautui omaan todelliseen olemukseensa, sitä enemmän he kaikki kiintyivät häneen ja sitä enemmän hän itse nautti tästä ennen tuntemattomasta, avartuvasta vapaudestansa. Asiain tällä kannalla ollen hän havaitsi Sutšaritan yhä loittonevan. Jonakin toisena aikana olisi sellaisen menetyksen tuottama tuska ollut vaikea kestää, mutta nyt hän sieti sen vaikeudetta.
Omituista oli, että Lolita, joka hyvin huomasi tuon Sutšaritassa tapahtuvan muutoksen, ei ollut siitä ollenkaan huolissaan, kuten epäilemättä olisi ollut aikaisemmin laita. Johtuiko se kenties siitä, että näytelmään ja lausuntarunoihin kohdistuva innostus oli hänet kerrassaan vallannut?
Kun Haran sai kuulla Sutšaritan ottavan osaa esityksiin, innostui hänkin. Hän tarjoutui itse lausumaan kappaleen Kadotetusta paratiisista ja pitämään musiikin viehätysvoimaa koskevan lyhyen esitelmän, joka oli oleva jonkinlainen johdanto Drydenin runoelmaan. Tämä ehdotus ei ollut enempää Baroda-rouvan kuin Lolitankaan mieleen, mutta Haran oli jo kirjoittanut mr Brownlow'lle ja sopinut asiasta. Kun siis Lolita vihjaisi, että mr Brownlow voisi moittia ohjelmaa liian pitkäksi, Haran vaiensi hänet voitonriemuisesti vetäen taskustaan mr Brownlow'n kiitoskirjeen,
Kukaan ei tietänyt, milloin Gora palaisi retkeltänsä. Vaikka Sutšarita oli päättänyt olla asiaa ajattelematta, hän kuitenkin toivoi joka päivä hänen palaavan. Sutšaritan siten kipeästi tuntiessa Goran välinpitämättömyyden ja oman mielensä tottelemattomuuden ja pelokkaasti etsiessä jotakin keinoa pelastuakseen tästä tilasta Haran tuli jälleen ja pyysi Pareš Babua Jumalan nimessä määräämään päivän kihlajaisia varten.
»Avioliiton solmimiseen on vielä aikaa», huomautti Pareš Babu.
»Pidättekö viisaana lupautua näin varhain?»
»Minä pidän erittäin tärkeänä meille kummallekin», vastasi Haran, »että olemme ennen naimisiinmenoa joitakin aikoja siten toisiimme liitetyt. On hyväksi sieluillemme, jos ne tulevat sellaiseen henkiseen heimoussuhteeseen, joka siltana johtaa ensi tutustumisestamme avioelämään, — suhteeseen, jossa ei ole velvollisuuksien siteitä.»
»Olisi parasta tiedustella Sutšaritan mieltä», ehdotteli Pareš Babu.
»Onhan hän jo asiaan suostunut», huomautti Haran.
Pareš Babu kuitenkin yhä epäili Sutšaritan todellisia Haraniin kohdistuvia tunteita, kutsutti hänet luoksensa ja kertoi Haranin ehdotuksesta, Sutšarita oli sellaisessa mielentilassa, että hän tarttui millaiseen oljenkorteen tahansa saavuttaakseen rauhansa, ja suostui niin auliisti ja epäröimättä, että kaikki Pareš Babun epäilykset haihtuivat. Hän kehoitti jälleen Sutšaritaa ottamaan hyvin huomioon koko sen vastuunalaisuuden, joka liittyy pitkäaikaiseen kihloissaolemiseen, ja kun Sutšarita ei sittenkään esittänyt mitään vastaväitettä, päätettiin kihlauspäivä määrättäväksi kohta mr Brownlow'n järjestämien juhlallisuuksien jälkeen.
Tämän jälkeen Sutšaritasta tuntui joitakin aikoja siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat pelastuneet jonkin nielevän lohikäärmeen kidasta, ja hän päätti uutterasti valmistautua palvellakseen Brahma Samadžia menemällä naimisiin Haranin kanssa. Hän päätti lukea Haranin kanssa joka päivä englantilaisia uskonnollisaiheisia teoksia voidakseen muovata elämänsä Haranin periaatteiden mukaiseksi ja koki kohottavaa tunnetta siten omaksuttuaan vaikean, jopa epämieluisankin tehtävän.
Hän ei ollut pitkiin aikoihin lukenut sitä lehteä, jonka toimittaja Haran oli. Päätöksensä tehtyään hän seuraavana päivänä sai tuoreen lehden, luultavasti toimittajan itsensä lähettämänä. Sutšarita otti lehden huoneeseensa ja istuutui lukemaan sitä alusta loppuun asti, ikäänkuin jotakin uskonnollista velvollisuutta suorittaen, nöyrän oppilaan tavoin valmiina kätkemään sydämeensä kaiken siihen sisältyvän opetuksen.
Mutta toisinpa kävi: hän ajoi karille kuin laiva täysin purjein. Lehdessä oli kirjoitelma nimeltä »Taaksensakatsomisen tauti», jossa kiihkeästi ahdisteltiin niitä ihmisiä, jotka nykyajassa eläen alinomaa kääntävät kasvonsa kohti menneisyyttä. Asia ei ollut huonosti perusteltu — Sutšarita oli haeskellut aivan samoja todisteita — mutta kirjoitelmaa lukiessaan Sutšarita huomasi helposti, että hyökkäyksen esineenä oli Gora. Hänen nimeänsä tosin ei ollut mainittu eikä hänen kirjoituksiinsa sanallakaan viitattu, mutta ilmeistä oli, että samoinkuin sotilas iloitsee nähdessään jokaisen ampumansa luodin surmaavan ihmisen, samoin ilmeni tässä kirjoitelmassa ilkeätä mielihyvää, koska jokainen sana haavoitti elävää henkilöä.
Kirjoituksen koko sävy oli Sutšaritasta sietämätön, ja hänen teki mieli repiä jokainen sen väite riekaleiksi. Hän sanoi itsekseen: »Gourmohan Babu olisi voinut murskata tämän kirjoituksen pelkäksi tomuksi!» Hänen niin sanoessaan Goran säteilevät kasvot näkyivät hänen silmiinsä ja valtava ääni kaikui hänen korvissaan. Tuon kuvan ja tuon tavallisuudesta poikkeavan äänen rinnalla kirjoitus ja sen sepittäjä näyttivät niin halveksittavilta ja mitättömiltä, että Sutšarita heitti lehden lattialle.
Ensi kerran pitkästä ajasta Sutšarita sitten tuli istumaan Binoin viereen ja virkkoi keskustelun aikana: »Miten olikaan niiden sanomalehtinumeroiden laita, joissa on teidän ja teidän ystävänne kirjoitelmia? Ettekö luvannut tuoda niitä luettavakseni?»
Binoi ei kertonut hänelle, ettei ollut uskaltanut täyttää lupaustansa, koska oli huomannut Sutšaritassa tapahtuneen muutoksen. Hän sanoi vain: »Olen säilyttänyt ne kaikki teitä varten ja tuon ne tänne huomenna.»
Seuraavana päivänä Binoi toi kantamuksen aikakaus- ja sanomalehtiä ja antoi ne Sutšaritalle. Mutta ne saatuaan Sutšarita ei niitä lukenut, vaan piilotti ne laatikkoon. Hän ei lukenut niitä, koska hänen teki ylen tulisesti mieli niitä lukea. Hän etsi vielä kerran lepoa kapinoivalle sydämelleen estämällä sitä häiriytymästä ja pakottamalla sitä alistumaan Haranin ehdottomaan herruuteen.