VIIDESKOLMATTA LUKU.
Eräänä sunnuntaiaamuna Anandamoji ja Sasi parhaillaan leikkelivät betelpähkinöitä, kun samassa astui huoneesen Binoi. Sasi lähti häpeissään pakoon sirottaen pähkinät sylistään pitkin permantoa. Anandamoji hymyili.
Binoin tapana oli suhtautua ystävällisesti kaikkiin, ja Sasin kanssa hän oli aina ollut erikoisen hyvissä suhteissa. He kiusoittelivat toisiaan alinomaa. Sasi oli keksinyt piilottaa Binoin jalkineet ja luovuttaa ne takaisin ainoastaan sillä ehdolla, että sai kuulla kerrottavan sadun, ja Binoi puolestaan kosti keksimällä satuja, jotka ankarasti liioitellen kuvailivat Sasin oman elämän tapahtumia. Se olikin asianmukainen rangaistus: Sasi yritti aluksi päästä asiasta syyttämällä kertojaa valheellisuudesta, sitten väittämällä vastaan äänekkäämmin kuin kertoja ja pakenemalla huoneesta minkä ennätti. Toisinaan hän yritti hankkia itselleen korvausta sepittämällä samanlaisia Binoita koskevia tarinoita, mutta hän ei kyennyt kekseliäisyydessä kilpailemaan vastustajansa kanssa.
Olipa muuten miten tahansa, joka kerta, kun Binoi saapui taloon, Sasi jätti kaikki ja tuli juosten hänen luoksensa leikkiä laskemaan. Toisinaan hän kiusasi Binoita niin ankarasti, että Anandamojin täytyi häntä nuhdella, mutta syy ei ollut yksin hänen: Binoi etsi kiistaa niin menestyksellisesti, että hänen oli mahdoton itseänsä hillitä.
Kun siis samainen Sasi nyt itsetietoisesti pakeni huoneesta Binoin tullessa, niin Anandamoji tosin hymyili, mutta hänen hymynsä ei ollut iloinen.
Binoita itseäänkin tämä vähäpätöinen tapahtuma hämmästytti siinä määrin, että hän istui vähän aikaa sanaakaan virkkamatta. Hän käsitti yht'äkkiä, kuinka luonnoton tämä uusi suhde Sasiin todellisuudessa oli.
Suostuessaan ehdotettuun liittoon Binoi oli ajatellut ainoastaan Goran ja itsensä välillä vallitsevaa ystävyyttä, mutta ei ollut milloinkaan selvästi kuvannut mieleensä, mitä asia merkitsi toisissa yhteyksissä. Sitäpaitsi Binoi oli monet kerrat kirjoittanut sanomalehteen siitä seikasta, että avioliitto on maassamme ensi sijassa yhteiskunnallinen asia, ei persoonallinen, ja hän itsekään ei ollut koskaan liittänyt siihen mitään henkilökohtaisia myötä- tai vastatuntoja. Nyt, nähdessään Sasin pakenevan tulevan puolisonsa lähestyessä, häveliäisyyden ajamana, Binoi alkoi aavistaa, millaisiksi heidän suhteensa tulevaisuudessa muodostuisivat.
Havaitessaan, kuinka pitkälle Gora oli hänet saanut vedetyksi vastoin hänen omaa tahtoansa, Binoi oli vihoissaan ystävälleen ja moitti itseänsäkin. Ja muistaessaan, kuinka Anandamoji oli alun pitäen kehoittanut häntä olemaan ehdotukseen suostumatta, Binoi ihaili häntä sydämestään ja ihmetteli hänen havaintojensa terävyyttä.
Anandamoji ymmärsi, mitä Binoin sielussa tapahtui, tahtoi kääntää hänen ajatuksensa toisille urille ja sanoi: »Kuulehan Binoi, minä sain eilen kirjeen Goralta.»
»Mitä hän kirjoittaa?» kysyi Binoi hieman hajamielisesti.
»Ei paljoakaan itsestään», vastasi Anandamoji. »Mutta hän kirjoittaa suruissaan maamme köyhän kansan kohtalosta. Hän kuvailee laajasti niitä vääryyksiä, joita Ghosipura nimisen kylän viranomaiset jatkuvasti harjoittavat.»
Binoi tunsi olevansa kiihtyneellä vastustuskannalla Goraan nähden ja sanoi hieman kärsimättömästi: »Gora näkee aina toisten vikoja; hän antaa anteeksi kaikki ne yhteiskunnalliset vääryydet ja loukkaukset, joita joka päivä kohdistamme omiin maanmiehiimme, ja nimittää niitä ansiokkaiksi teoiksi!»
Anandamoji hymyili nähdessään Binoin asettuvan vastustuskannalle saadakseen kolahduttaa Goraa, mutta ei virkkanut mitään.
Binoi jatkoi: »Kuulehan, äiti, sinä hymyilet ja ihmettelet, minkätähden olen yht'äkkiä närkästynyt. Minä kerron, mikä minua suututtaa. Eräänä päivänä Sudhir vei minut erään ystävänsä luo maaseudulle. Kun lähdimme Kalkuttasta, alkoi sataa, ja kun juna pysähtyi vaihdeasemalla, näin erään eurooppalaispukuisen bengalilaisen seisovan asemasillalla sateenvarjo levitettynä ja odottaen junasta tulevaa vaimoansa. Vaimolla oli pieni lapsi käsivarrellaan, ja hän yritti suojata lasta hartiahuivillaan seisoessaan sateessa asemasillalla, vilusta ja arkuudesta väristen. Kun näin miehen seisovan siinä häikäilemättä sateenvarjonsa suojassa ja vaimonkin suhtautuvan asiaan ikäänkuin se olisi täysin luonnollinen — kukaan muukaan läsnäolijoista ei näyttänyt huomaavan siinä mitään vikaa — niin minusta tuntui, ettei koko Bengalissa ole yhtään ainoata naista, rikasta tai köyhää, joka olisi millään tavoin suojattu helteeltä enempää kuin sateeltakaan. Siitä hetkestä lähtien päätin olla milloinkaan enää lausumatta sitä valhetta, että me kohtelemme naisiamme erittäin kunnioittavasti, pidämme heitä hyvinä enkeleinämme, jumalattarinamme ja niin edespäin!»
Binoi vaikeni äkkiä havaitessaan, että hänen tunteensa olivat saaneet hänet koroittamaan ääntänsä. Hän päätti esityksensä tavalliseen sävyynsä: »Äiti, sinä kenties ajattelet, että pidän sinulle luentoa, kuten muuten on toisinaan tapanani. Olen kenties tottunut puhumaan ikäänkuin pitäisin luentoa, mutta se ei ole nyt tarkoitukseni. Minä en ole milloinkaan ennen käsittänyt, kuinka tärkeät naiset ovat maallemme. En ole tullut heitä ajatelleeksikaan. — Mutta enpä tahdo jutella paljoa enempää nyt, äiti. Puhun niin paljon, ettei kukaan usko sanojeni ilmaisevan omia ajatuksiani. Tulevaisuudessa olen varovaisempi!» Yhtä äkillisesti kuin oli tullut, Binoi poistuikin, uuden tunneliikuntonsa valtaamana.
Anandamoji kutsui Mohimin ja sanoi: »Binoin ja Sasin avioliitosta ei tule milloinkaan totta.»
»Miksi ei?» kysyi Mohim. »Eikö se sinua miellytä?»
»Ei. Minä vastustan aietta, koska tiedän, ettei se milloinkaan toteudu; mitäpä muuta syytä minulla olisi olla vastaan?»
»Gora on suostunut, samoin Binoi; miksi siitä ei tulisi mitään? Vaikka selväähän on, että jos sinä asiaa moitit, niin Binoi ei milloinkaan mene hänen kanssaan naimisiin.»
»Minä tunnen Binoin paremmin kuin te.»
»Paremmin kuin Gora?»
»Niin; tunnen hänet perinpohjaisemmin kuin Gora, ja siitä syystä minusta tuntuu, asiaa joka taholta pohdittuani, ettei minun tule antaa suostumustani.»
»Olkoon niin; mutta odotetaan sentään, kunnes Gora palaa.»
»Kuulehan, Mohim, mitä sinulle sanon. Jos yrität väkisin johtaa asiaa kauemmaksi, niin siitä syntyy vain ikävyyttä, usko minua. Minä toivon, ettei Gora enää puhu Binoille tästä asiasta.»
»Hyvä, saadaanpa nähdä», virkkoi Mohim, pisti poskeensa mällin ja lähti huoneesta.